Angolan evankelisluterilaisen kirkon ensimmäiset viisi vuotta 1991–1996

(1)

Angolan evankelisluterilaisen kirkon ensimmäiset viisi vuotta 1991–1996

Tuomas Salmi Yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielma Maaliskuu 2015

(2)

(3)

HELSINGIN YLIOPISTO  HELSINGFORS UNIVERSITET

Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion

Teologinen tiedekunta

Laitos  Institution

Kirkkohistorian laitos

TekijäFörfattare

Tuomas Sakari Salmi

Työn nimi Arbetets titel

Angolan evankelisluterilaisen kirkon ensimmäiset viisi vuotta 1991–1996

Oppiaine  Läroämne

Yleinen kirkkohistoria

Työn laji Arbetets art

Pro gradu -tutkielma

Aika Datum

6.3.2015

Sivumäärä Sidoantal

67+ 7

Tiivistelmä Referat

Tässä pro gradu – tutkielmassa käsitellään Angolan evankelisluterilaisen kirkon tapahtumia sen itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena. Tuo kirkko itsenäistyi vuonna 1991 äitikirkostaan Namibian luterilaisesta kirkosta. Vuonna 1994 kirkkoon liittyivät Pohjois-Angolan tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat. Tutkimustehtävänä on ollut selvittää, mitä itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena tapahtui Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa. Miten kirkon toiminta kehittyi, vai kehittyikö se lainkaan?

Varsinaista tutkimusta tästä luterilaisesta kirkosta ei ole vielä tehty, vaikkakin vuonna 2005 pitkän aikaa sen johtajana toiminut Noa Ndeutapo julkaisi kirjoittamansa kirkon historiikin.

Tutkimuksen aineisto koostuu sekä haastatteluista että Suomen Lähetysseuran arkistosta löytyneisiin Angolaa käsitteleviin asiakirjoihin. Tätä tutkimusta varten on haastatel- tu kuutta kymmenestä lähetistä, jotka työskentelivät Angolassa vuosien 1992–1996 aikana. Haastattelut tehtiin helmikuun 2014 ja tammikuun 2015 välisenä aikana.

Tutkimuksen tuloksista voidaan sanoa, että Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa tapahtui kehitystä monella saralla. Toisaalta joillain saroilla taas kehitystä ei tapahtunut niin paljoa kuin Suomen Lähetysseura, angolalaiset itse ja namibialaiset olisivat toivo- neet.

Avainsanat – Nyckelord

Angola, Angolan evankelisluterilainen kirkko, IELA, Missiologia, Lähetystyö Säilytyspaikka – Förvaringställe

Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia

Muita tietoja

(4)

(5)

Sisällys

I Johdanto... 2

1.1. Kysymyksen asettelu ja lähteet ... 2

1.2. Aikaisempi tutkimus ... 4

II Angola ja Kirkko ... 5

2.1. Lähetystyö kirkon muokkaajana ... 5

2.2. Kirkko ... 8

2.3. Angola... 9

2.4. Angolan historia... 10

2.5. Luterilaisuus Angolassa ... 13

III. Itsenäisyyden ensiaskeleet ... 17

3.1. Kirkko itsenäistyy ... 17

3.2. Perustusten luonti ... 24

3.3. Sairaanhoidon järjestäminen Shangalalassa ... 34

IV. Koko maan kirkko ... 40

4.1. Pohjoinen ja etelä yhdistyvät ... 40

4.2. Oppeja ja taloutta ... 51

4.3. Angolan luterilaisen kirkon elämää ... 56

V Tulokset ... 61

5.1. IELA:n matka kohti itsenäisyyttä ... 61

5.2. IELA mukana yhteiskunnan rakentamisessa ... 62

5.3. IELA:n talous... 65

5.4. IELA ja yhteisöllisyys ... 66

Liitteet ... 68

Lyhenteet ... 71

Lähteet ja kirjallisuus ... 72

Lähteet ... 72

Painamattomat lähteet ... 72

Painetut lähteet... 73

Sähköiset lähteet ... 73

Kuvalähteet ... 73

Kirjallisuus ... 73

(6)

I Johdanto

1.1. Kysymyksen asettelu ja lähteet

Tässä tutkimuksessani syvennyn Angolan evankelisluterilaisen kirkossa sen itse- näisyyden ensimmäisinä viitenä vuotena 1991–1996 tapahtuneen kehityksen ja työmuotojen vakiintumisen tarkasteluun. Angolan evankelisluterilainen kirkko itsenäistyi Namibian äitikirkostaan loppuvuodesta 1991. Tämän 1990-luvulla it- senäistyneen kirkon ensimmäiset seurakunnat oli perustettu jo 1970-luvulla. Tätä aikaisemminkin namibialaiset olivat tehneet lähetystyötä Portugalin hallitseman siirtomaan Angolan puolelle saksalaisten ja suomalaisten lähettien jouduttua poistumaan Angolan eteläosista ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on tässä työssä, kuinka Angolan evankelisluterilaisen kirkon työmuodot ovat kehittyneet tai mitä uusia työmuotoja on aloitettu näiden ensimmäisen viiden vuoden aikana. Selvitän myös mitä ongelmia kirkko kohtasi näiden viiden vuoden aikana ja mitä kirkon sisällä tapahtui näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Koska lähdemateriaalina on toiminut pääasiassa An- golan luterilaisten yhteistyökumppanin Suomen lähetysseuran suomalaisten työn- tekijöiden tuottama materiaali, jää tästä työstä puuttumaan pääosin angolalainen näkökulma tuon viiden vuoden tapahtumista.

Suomen lähetysseuralla on ollut pitkään yhteistyötä Angolan evankelisluterilaisen kirkon kanssa jo ennen sen itsenäistymistä. Ensimmäiset suomalaiset lähe- tystyöntekijät menivät luterilaiseksi kirkoksi 1991 muotoutuneen kirkon seura- kuntiin vuonna 1973. Suomalainen lähetystyö alueella keskeytyi vuonna 1986 kun Etelä-Afrikka hyökkäsi Angolaan kaataakseen maan kommunistisen hallituksen.

Suomalainen lähetystyö Angolassa käynnistyi uudelleen vuonna 1992, kun it- senäistynyt Angolan evankelisluterilainen kirkko pyysi Suomen Lähetysseuraa lähettämään työntekijöitään alueellensa.

Tutkimuksen lähdemateriaalina on käytetty Suomen Lähetysseuran arkistosta löytyvää materiaalia, pääasiassa lähettien vuosikertomuksia, kokouspöytäkirjoja sekä Angolan kirkon ja Lähetysseuran välistä kirjeenvaihtoa vuoteen 1994 asti.

Arkistomateriaalia on täydennetty Lähetysseuran vuosina 1993–1996 Lähetyssa- nomat – lehden julkaisemalla Angolaan liittyvällä materiaalilla. Tätä työtä varten olen haastatellut kuutta kymmenestä Angolassa 1990-luvun alussa toiminutta lä- hettiä. Näitä lähettejä ovat Erkki ja Kaija-Liisa Halme (1973–75, 1977–1982, 1992–2007), Mikko ja Marika Karhumäki (1992–1994) ja Keth Sainio (1992–

(7)

1996) sekä Ritva Marttala (1975–1985, 1995–1996). Lähettien nimien perässä suluissa olevat vuosiluvut ovat heidän lähettikautensa Angolassa. Nämä perustu- vat joko lähettien itsensä antamiin tietoihin tai lähdemateriaalissa määriteltyihin aikoihin. Lähettien haastattelut onnistuivat vaihtelevasti, mutta ne varmistivat ja avasivat kirjallisessa lähdemateriaalissa jo esiin tulleita tapahtumaketjuja entises- tään.

Kirkon alkuhistorian ja ensimmäisen itsenäisen vuoden 1991 tutkimisen läh- teinä ovat toimineet Angolasta Lähetysseuralle saapuneiden kirjeet ja sopimusve- dosten yhteyteen kirjoitetut historiamateriaalit. Kirjeistä ja sopimuksista löytynei- den tietojen pohjalta on kuva tapahtumaketjuista, joita lähettien haastatteluissa esiin tulleet lisätiedot ovat laajentaneet. Kirkkojen yhdistymisprosessin alkuvai- heita avasi parhaiten Ritva Marttala. Hän oli 1984 henkilökohtaisesti paikalla An- golassa ja osallistui tähän kirkkojen ensitapaamiseen. Lähetystyöntekijöiden vuosikertomusten lisäksi Suomen lähetysseuran arkistosta löytyi kattavasti myös muuta materiaalia. Vuosien 1994–1996 budjettisuunnitelmat auttoivat seuraamaan Angolan evankelisluterilaisen kirkon taloudellisen tilanteen kehittymistä.

Merkittävään rooliin haastatteluissa nousevat Erkki ja Kaija-Liisa Halme.

Muut haastatellut lähetit ohjasivat kaikki jossain vaiheessa haastatteluaan kysy- mään Halmeilta lisätietoja. Tämän lisäksi Erkki Halme toimi suomalaisten yhdys- sihteerinä Lähetysseuran Angolan työalalla tutkimukseni ajankohtana 1992–1996.

Sekä kirjallisessa lähdemateriaalissa, että tekemissäni haastatteluissa Halmeet pyrkivät esittämään Angolan evankelisluterilaisen kirkon tapahtumat positiivises- sa valossa. Tämä tapahtuu lähinnä sanamuotojen valinnan kautta jättämättä kuitenkaan mainitsematta myös niitä ongelmia, joita kirkko kohtasi. Halmeiden vai- heista Angolassa on heitä haastatellut ja heidän työaikanaan tekemiään muistiin- panoja on tarkemmin tutkinut toimittaja Pirre Saario, joka julkaisi aiheesta vuonna 2011 kirjan Tuho ja toivo - Silminnäkijänä Angolan sisällissodassa.

Halmeiden vastapari lähdemateriaalissa ovat Suomen lähetysseuran vuonna 1994 Angolaan lähettämän Tuomo ja Hanna Pohjantulen vuosikertomukset. Eten- kin Tuomo Pohjantulen vuosikertomukset eivät kaunistele sanojaan kertoessaan Angolan evankelisluterilaisen kirkon kohtaamista ongelmista ja kehitystarpeista.

Yhdessä Sainion ja Karhumäkien vuosikertomusten ja haastatteluiden kanssa Poh- jantulien vuosikertomukset avaavat toista puolta Angolassa tehdystä työstä. Siinä missä Halmeet keskittyvät lähinnä opetustoiminnan ja hallinnon puoleen, saa muiden lähettien haastatteluiden ja raporttien kautta kuvaa kirkon tekemistä ra-

(8)

kennustöistä ja kirkon klinikan tapahtumista. Näiden muiden lähettien näkökul- masta ei ole tehty yhtä kattavia tutkimuksia tai kirjoja kuin mitä Halmeista on.

Vuoden 1996 tilanteeseen ulkopuolisen näkökulman antaa Angolassa vie- railleen Ossi Kuoppalan matkakertomus. Kuoppala osallistui tuolloin Suomen Lähetysseuran Afrikan-työn johtajan Erkki Helmisen kanssa Angolan evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokoukseen. Hän kiersi myös muualla Angolassa ja tu- tustui kirkon toimitiloihin niin etelässä kuin pohjoisessakin ja matkakertomus on omiaan luomaan maanläheisempää kuvaa Angolan tilanteesta 1990-luvun puolivä- lissä. Kuoppalan matkakertomuksen käyttäminen lähteenä tuo omat haasteensa, sillä kirjoittajan mielipiteet värittävät todella vahvasti hänen tekstiään. Kuoppala esimerkiksi yhdistää toistamiseen valtion uniformupukuiset työntekijät maantie- rosvoihin.

Lähetysseuran arkistossa sain luettavakseni myös Angolaan liittyvää materiaalia sisältävän kansion, jonka sisältöä arkistonhoitaja ei ollut vielä järjestellyt. Tuo kansi sisälsi muiden muassa IELSA:n säännöstön, karttoja kirkkojen piirustuksia, Olle Eriksonin matkaraportin ja Håkan Hellbergin raportin Kunenen maakunnan terveydenhuollon tilasta. Tämän kansion sisällöt on merkitty lähdeluettelossa An- golaa koskeva järjestelemättömien papereiden kansio – otsakkeen alle.

1.2. Aikaisempi tutkimus

Angolasta on löydettävissä monipuolisesti tutkimusta. Maata on tutkittu niin sosi- aalisista, historiallisista kuin myös kirkollisista näkökulmista. Kristillisten kirkkojen tilaa Angolassa on monipuolisimmin tutkinut Lawrence Henderson jonka kirjaa The Church in Angola – river of many currents hyödynnetään tässä tutkimuksessa. Koska Angolan suurin kristillinen ryhmä ovat roomalaiskatoliset, on kirjan päähuomio heissä. Kirjassaan Henderson paneutuu aluksi roomalaiskatolisen kirkon saapumiseen maahan ja sen tekemään lähetystyöhön ennen varsinaisen siir- tomaakilpailun alkamista. 1800-lukua käsitellessään mukaan tulevat myös muut suuremmat maahan tulleiden kristillisten ryhmien kehityksen tarkasteleminen.

Valitettavasti luterilaisille on varattu vain kahden sivun verran tilaa, ja silloinkin käsitellään lähinnä ensimmäisen maailmansodan maasta karkottamia saksalaisia lähetystyöntekijöitä ja rekisteröitymistä aikoneiden luterilaisten kirkkojen saamaa kielteistä päätöstä. Hendersonin tutkimus myös päättyy oman tutkimukseni alku- vuoteen eli vuoteen 1991.

Jaakko Lyötyn väitöskirja People’s Church – People’s Music. Contextuali- zation of liturgical music in an African church on ollut antamassa kattavaa kuvaa

(9)

Angolan evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalvelus- ja hartauselämässään käyt- tämästä musiikista. Tästä väitöskirjasta käy esille myös, että pohjoisen ja etelän luterilaisten välillä on mielipide-eroja kirkkomusiikkiin liittyen. Valitettavasti Löyttyä on näiltä osin voinut käyttää vain rajallisesti, sillä hänen tutkimuksensa pääpaino on 2010-luvun puolella. Merkittävämpään rooliin Löytyn tutkimus kuitenkin nousee siinä käytetyn Angolan evankelisluterilaisen kirkon virallisen historiikin käännöksien kautta. Tämän historiikin on kirjoittanut kirkon pitkäaikainen johtaja Noa Ndeutapo vuonna 2005. Valitettavasti Onakudiwa ya IELA 1871–

2000 löytyy vielä pelkästään vain kwanyaman-kielisenä versiona. Halmeiden lä- hettipariskunnan mukaan kirjasta on kuitenkin tekeillä portugalinkielinen kään- nös.

Angolan historian yleislähteenä olen käyttänyt Assis Malaquias kirjaa Re- bels and Robbers – Violence in Post-Colonial Angola. Tässä tutkimuksessaan Malaquias on selvittänyt kuinka väkivalta on muovannut angolalaista politiikkaa ja kuinka sitä on käytetty politiikan työkaluna neljä vuosikymmentä kestäneen sisällissodan aikana. Hän antaa kattavan kuvauksen sisällissodan kehittymisestä ja sen osapuolista ja heidän motiiveistaan. Tämän kirjan sisältö on auttanut täyden- tämään Suomen Lähetysseuran työntekijöiden vuosittaisia Angolan työalan vuosi- katsausten alussa kertomia kehitystä Angolan sisällissodassa.

Pro gradu tutkielmassani käyttämä kirkko-termin määritelmä ja sen suhde lähetystyöhön on rakentunut monen kirjan kautta. Merkittävään rooliin nousevat Risto A. Ahosen kirjoittamat Lähetys uudella vuosituhannella ja sen englannin- kielinen versio Mission in the New Millenium. Käyttämäni määritelmä paneutuu pitkälti Ahosen määritelmään. Ahosen luomaa kuvaa kirkko termin kehityksestä ja merkityksestä lähetystyöntekijänä on täydennetty Edinburghin 1910 järjestettyä protestanttista lähetyskokousta ja sen seurauksia tutkivan kirjallisuuden avulla.

Tämän lisäksi David J. Boschin Transforming Mission -kirjan ja sitä selittävien tutkimukset tuovat toisen näkökulman näiden asioiden ymmärtämiselle.

II Angola ja Kirkko

2.1. Lähetystyö kirkon muokkaajana

Vapaaehtoisten järjestämä lähetystoiminta sai alkunsa protestanttisissa maissa 1700-luvulla. Tämä toiminta keräsi voimia ja lisää tekijöitä sekä Yhdysvaltojen suurista herätyksistä, Iso-Britannian evankelisesta herätyksestä sekä Keski-

(10)

Euroopan pietismistä. Näin syntyneet järjestöt vetivät puoleensa sekä maallikkoja että pappeja joita kiinnosti kristinuskon vieminen vieraiden kansojen pariin ja uusille alueille. Vapaaehtoisten suorittamasta lähetystyöstä tuli hallitseva protes- tanttisen lähetystyön muoto englantilaisen vuonna 1792 perustetun Baptist Mis- sionary Society:n menestyksen johdosta.¹ Toisin kuin valtiollisilta kirkoilta, näiltä vapaaehtoisten työpanokseen pohjautuvien järjestöjen johtokoneistolta löytyi sel- laista joustavuutta pikaista ratkaisua vaativien tilanteiden edessä lähetystyön jol- laista lähetystyön tekeminen muualla kuin Euroopassa tai Amerikassa edellytti.² Vähitellen kaiken lähetystyön tekeminen delegoitui suurilta kirkoilta näille pie- nemmille lähetysjärjestöille.

Eurooppalaisen kolonialismin levitessä ympäri maailmaa 1870-luvulta läh- tien uusilla alueilla toimivat lähetyssaarnaajat joutuivat joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan toimimaan osana siirtomaajärjestelmää. Kristinuskon levittämisen ohessa paikallista väestöä sivistettiin ylivoimaisesti parempana nähtyyn länsimai- seen kulttuuriin lähetysjärjestöjen ylläpitämien koulujen ja sairaaloiden avulla.³ Nopeasti levittyvän länsimaisen imperialismin myötä erityisesti Afrikkaan muodostui kunkin kirkkokunnan vaikutusalueita, joiden rajat kulkivat suurin piirtein niiden emämaiden siirtomaarajoja myötäillen. Näitä rajoja alettiin myös käyttää määrittelemään kristinuskon levinneisyyttä.⁴ Näin ollen eri kirkot saattoivat emä- maansa avulla, tai näiden päätöksellä, vaikeuttaa kilpailevien tunnustuskuntien toimintaa omalla vaikutusalueellaan.⁵

Lähetystyöntekijöiden ja siirtomaaisäntien suhde ei kuitenkaan ollut aina täysin mutkatonta. Usein juuri lähetit olivat niitä tahoja jotka asettuivat puolusta- maan paikallisen väestön oikeuksia siirtomaaisäntien edessä. Eräänä esimerkkinä tällä saralla oli itsenäisen kirkon kolme piirrettäkin määritellyt Henry Venn Hän osasi käyttää siirtomaiden hallintoa ja Iso-Britannian lainsäädäntöä paikallisen väestön olojen helpottamiseksi. Tämän kaltaisen työn lisäksi hän oli merkittävässä roolissa liikkeessä joka ajoi läpi lakialoitteen orjuuden kieltämiseksi Iso- Britanniassa.⁶

Toista maailmansotaa edeltävän vaiheen protestanttinen lähetys oli Boschin mukaan kaikkien herätysten ja pietismin alla kuitenkin perimältään valistuksen

1 Bevans & Schroeder 2004, 210–212

2 Ahonen 2000, 148

3 Bevans & Schroeder 2004, 234–235

4 Ahonen 2006, 137, Bevans & Schroeder 2004, 232

5 Bevans & Schroeder 2004, 214

6 Bosch 1992, 288; Bevans & Schroeder 2004, 213

(11)

lapsi.⁷ Lähetyksen toimintaa leimasi vahva optimismi ja luottamus ihmisen indi- viduaaliseen tukivat lähetystyöhön lähtevien halua muuttaa ympäröivää maail- maansa.⁸ Edinburghin 1910 järjestettyyn maailmanlaajuiseen protestanttiseen lä- hetyskonferenssiin osallistui noin 12 000 edustajaa 170 kirkon lähetysosastoista ja lähetysjärjestöistä. Näistä tosin vain pieni osa oli lähetyksen kohteena olevista maista. Näiden maiden natiivikirkot jäivät konferenssin asettamien taloudellisten kriteerien ulkopuolelle.⁹ Sekä katolisen että ortodoksisen kirkon edustajat puuttui- vat kokouksesta kokonaan.¹⁰ Konferenssi keskittyi lähetyskentillä syntyneiden nuorien kirkkojen suhteen siihen, kuinka pystyttäisiin välttämään kristikunnan pirstoutuminen sekä uusien kirkkojen perustussääntöjen ja organisoimisen suosi- tusten pohtimiseen.¹¹

Monet näistä Edinburghin 1910 kokouksessa nousseista kysymyksistä ovat edelleenkin voimassa. Kirkkojen on hyvä Teresa Okuren mukaan määritellä mitä ne ajattelevat lähetystyöstä, kuinka paljon koulutusta ne antavat teologiastaan jä- senilleen ja toisaalta työntekijöilleen. Miten ne suhtautuvat toisiin kirkkoihin ja kirkkoon josta ovat lähtöisin.¹²Tämä konferenssi nähdäänkin usein vedenjakaja lähetystyötutkimuksessa. Konferenssin jälkeen lähetystyössä huomio alkoi siirtyä takaisin kirkkoihin vapaaehtoisjärjestöistä.¹³

Konferenssin aikaansaannoksena oli myös se, että vallitsevaa lähetysjärjes- telmää alettiin miettiä uudelleen. Boschin mukaan Ronald Allen teoksessaan Mis- sionary Methods: St Paul’s or Ours? toi esille eroja Paavalin ja 1900-luvun alun lähetysten välillä. Allenin teesi kiteytyy ajatukseen ”Paavali perusti kirkkoja, me vain lähetyksiä.”¹⁴ Paavalin seurakunnat eivät samalla tavalla olleet riippuvaisia lähetystyössään toisista seurakunnista kuin siihen asti oli länsimaisessa lähetys- työssä pyritty. Samalla tavalla Antiokian seurakunnalla ei ollut määräysvaltaa muiden seurakuntien asioihin, toisin kuin lähetysseuroilla ja läheteillä oli 1900- luvun alussa. Edinburghin kokous oli tullut samankaltaisiin ajatuksiin mietties- sään kirkon ja lähetystyön suhdetta. Toisin kuin Allen, ne eivät näe samanlaista kiirettä itsenäistää lähetyskentällä syntyneitä kirkkoja.¹⁵ Näkemykset alkoivat

7 Bosch 1992, 262–263;Bevans & Schroeder 2004, 212

8 Bevans & Schroeder 2004, 212

9 Kerr & Ross 2009, 7-8

10 Kerr & Ross 2009, 14; Okure 2009, 59

11 Kerr & Ross 2009, 56

12 Okure 2009, 59

13 Ahonen 2006, 136

14 Bosch 1992, 379

15 Okure 2009, 60

(12)

hiljalleen muuttua lähetyksissä Ahosen mukaan merkittäväksi vedenjakajaksi muodostuneen Edinburghin 1910 konferenssin jälkeen. Asiaa ryhdyttiin puimaan Edinburghin konsiilista kehittyneen International Missionary Council:in (IMC) kokouksissa, ensin Jerusalemissa 1928 sekä Tambaramissa 1938. Tambaramin konferenssissa annettiin merkittävä lausunto, jossa todettiin että ainoastaan kirkot voivat välittää puhtaana eteenpäin viestiä Jeesuksesta.¹⁶ Samoissa kokouksissa tultiin myös johtopäätökseen, että kirkkojen tulisi myös toimia konkreettisemmin yhteiskuntien rakentajana. Se ei riittänyt, että kirkko olisi toiminut pelkästään

”ambulanssina” silloin kun onnettomuus on jo sattunut.¹⁷

Seuraava askel lähetystyön ja kirkon suhteen ongelman ratkaisuun tuli IMC:n Ghanan konferenssissa vuonna 1958. Tuolloin todettiin, ettei ollut enää todenmukaista puhua nuoremmista ja vanhemmista kirkoista.¹⁸ Koko maailma oli lähetyskenttänä, eivät ainoastaan ”pakana”-kansojen alueet joita oli tavallisesti pidetty lähetysalueina. Tämän päätöksen myötä lähetystyöntekijän rooli muuttui.

Enää maailmalle ei lähdetty johtamaan kirkkoja vaan toisiin kirkkoihin lähdetään ikään kuin lähetystyöntekijän oman kirkon lähettiläinä. Tavoitteena lähetystyössä on saada aikaan kentällä yhteistyötä joka rikastuttaisi molempien kirkkojen elä- mää¹⁹ niin käytännön elämässä kuin teologiassakin.²⁰ Todellisuus on kuitenkin osoittautunut toisenlaiseksi. Uusien lähetysten seurauksena syntyneet kirkot ovat usein edelleenkin taloudellisesti riippuvaisia läntisistä yhteistyökumppaneistaan.²¹

2.2. Kirkko

Kristinuskoon on alusta lähtien kuulunut vahva yhteisöllinen elementti. Ahonen lainaa saksalaisen reformaattorin Martin Lutherin määritelmää sanoessaan, että kirkko on ”pyhien yhteyttä.”²² Kirkko on toisaalta yhteyttä Jumalan ja ihmisen välillä, mutta samalla siihen kuuluvat myös ihmisten suhteet toisiin ihmisiin. Näin ollen monet sen tarjoamista toimintamuodoista ja sakramenteista ovat yhteisölli- siä. Oli kyseessä sitten sunnuntain pääjumalanpalvelus tai sairaanhoitotyön järjes- täminen, on tämä kaikki tämä toiminta lähetystyötä, eli pelastuksen tarjoamista ihmisten ulottuville.²³

16 Ahonen 2006, 136

17 Bosch 1992, 356; Bevans & Schroeder 2004, 257

18 Bosch 1992, 379

19 Bosch 1992, 380

20 Bosch 1992, 456

21 Bosch 1992, 380–381

22 Ahonen 2000, 154

23 Ahonen 2000, 144, 154, 156; Bevans & Schroeder 2004, 319

(13)

Nikean kirkolliskokouksen määritelmästä kirkosta tämä seikka tulee esille erityisen selvänä. Kirkko on yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Nämä neljä koh- taa ovat mitä kirkon tulisi olla, mutta samalla niihin kiteytyy myös kirkkojen suu- rimmat haasteet.²⁴ Kirkkojen olemassaolo on tasapainoilua näiden neljän ääripään välillä: Kuinka sovittaa yhteen toisistaan hyvinkin erilaisia tavoitteita? Kuinka paljon painotetaan kirkon omia paikallisia perinteitä ja käytäntöjä ja kuinka paljon huomiota saavat universaalit kristilliset opit? Ensimmäistä liialti painotettaessa kysymykseksi tulee onko kyseessä enää kristillinen kirkko, jos yhteydet kristilli- siin juuriin on katkaistu? Jälkimmäistä painotettaessa puolestaan juuret paikallisen väestön keskuuteen jäävät tekemättä ja kirkko kuivuu pois.²⁵

Kirkon tehtävä kuitenkin on Kristuksen muiston vieminen eteenpäin. Sekä Ahonen että Bosch painottavat, ettei tämä tarkoita sitä, että tämä sanoma säilöttäi- siin jonnekin talteen jossa se ei voisi korruptoitua. Sanoman pitää olla esillä ja sitä pitää soveltaa kyseiseen aikaan ja paikkaan relevantiksi aina uudelleen ja uudelleen.²⁶ Tämän sanoman värittymistä on tapahtunut aina, kun kristinusko on siirty- nyt yhdestä makrokulttuurista toiseen. Se muutti muotoaan siirtyessään Rooman latinalaisesta maailmasta germaaniheimojen maailmaan. Näissä kohtaamisissa kristinusko ja paikallinen kulttuuri ovat kohdanneet toisensa ja tämä kohtaaminen on saanut aikaan muutosta ja uudistumista kulttuurissa uusien kristillisten arvojen pohjalta.²⁷

2.3. Angola

Tämän tutkimuksen aiheen historiallisten taustojen ymmärtämiseksi on syytä aluksi tarkastella lähemmin Angolaa. Tutkimukseni ajankohtana 1990-luvun alussa se oli noin 9,2 miljoonan asukkaan valtio²⁸ eteläisessä Afrikassa. Maa on pinta- alaltaan tutkimukseni ajankohtana kuten vieläkin vuonna 2015 1 246 700 km².²⁹

Kuten myös monissa muissakin Afrikan valtioissa, on Portugalin entisen siirtomaa-alueen Angolan rajojen sisälle jäänyt monia eri heimoja ja etnisiä ryh- miä. Maan kolme suurinta etnistä ryhmittymää ovat Bakongot (15 % kansasta), Mbundut (25 % kansasta) sekä Ovimbundut (35–40 % kansasta). Näiden kolmen

24 Ahonen 2006, 143

25 Ahonen 2006, 144

26 Bosch 1992, 456; Ahonen 2006, 144

27 Bosch 1992, 453–455

28 Facta 2001 (1990), 198

29 Simojoki 2007, 195

(14)

lisäksi on vielä muitakin pienempiä heimoja mulattiryhmittymiä.³⁰ Tämä etninen moninaisuus on myös syynä sille, miksi Angolassa puhutaan useita eri heimokie- liä ja murteita yleisenä asiointikielenä toimivan portugalin lisäksi.³¹

Luonnonvaroiltaan Angola on rikas maa. Malaquiaksen mukaan ennen sisäl- lissodan puhkeamista 1975, maan katsottiin olevan yksi eteläisen Afrikan nouse- vista tähdistä. Maa on monin paikoin hedelmällistä ja viljelykelpoista. Angolalla on myös käytössään merkittävät vesivarannot, joista riittää sekä kasteluvedeksi että sähköntuotantoon. Angola on paitsi rikkaan metallivarannot, myös sen sijainti yhdellä Afrikan geologisesti rikkaimmista alueista on taannut sille merkittävät öljyvarannot. Se tuottaa toiseksi eniten öljyä Saharan eteläpuoleisen Afrikan maista. Öljyn lisäksi keskeiseen asemaan nousevat myös Angolan timantti varannot, jotka ovat yhdet Afrikan suurimmista. Tämä geologinen rikkaus on löytänyt tiensä myös maan nimeen Angolaan. Se on saanut nimensä Luanda-Malanje akselilla sijainneesta heimopoliittisesta kokonaisuudesta, jota maahan pysyvämmin 1500- luvulla tulleet portugalilaiset nimittivät Ngolan kuningaskunnaksi. Tämä nimitys puolestaan tulee kimbundun-kielisestä sanasta jingola. Jingola oli pieni raudanpa- lanen jota käytettiin heimon parissa merkitsemään poliittista auktoriteettia.³²

2.4. Angolan historia

Ensimmäiset portugalilaiset saapuivat Kongo-joen seudulle vuonna 1483 etsies- sään merireittiä Aasiaan. Jo tuolloin nykyisen Angolan alueella vaikutti kolme poliittista kokonaisuutta: Kongon, Ndongon kuningaskunnat sekä muutamat Ovimbundu heimon kuningaskunnista.³³ Paulo Dias de Novais perusti ensimmäi- sen portugalilaissiirtokunnan Luandaan vuonna 1575 joka oli Ndongon kuningas- kunnan alueella. Pian portugalilaiset ryhtyivätkin nimittämään kyseistä kuningas- kuntaa omakseen. He ujuttivat valtansa alueella vähitellen, viimeisimmät alueet liitettiin Angolaan vasta 1920-luvulla. Portugalilaisten onnistui vähitellen orjakaupan kautta horjuttamaan paikallisten kuninkaiden valtaa, jolloin heidän oli helppo ottaa haltuunsa näiden kuningaskuntien maat yksi kerrallaan.³⁴ Orjakaupan lakkauttamisen myötä vuoden 1870 jälkeen orjien ostamisen sijasta tiukemmin Portugaliin integroidussa Angolassa alettiin 1950-luvulta lähtien kasvattaa erilaisia rahakasveja kuten kahvia, palmuöljyä ja maissia. Tuolloin Portugali myös in-

30 Malaquias 2007,23,25

31 Angolan työalan vuosikatsaus 1996

32 Henderson 1992, 5; Malaquias 2007, 14

33 Malaquias 2007, 24

34 Malaquias 2007, 27–29

(15)

vestoi vahvasti siirtomaansa infrastruktuuriin: maan halki rakennettiin junarata sekä monipuolinen tieverkosto.³⁵ Suoranaisen orjuuttamisen sijaan paikallista vä- estöä pakko värvättiin töihin plantaaseille.

Portugalin siirtomaissaan omaksuma apartheid-järjestelmä aktivoi vastarin- taryhmittymiä myös Angolassa. Tosin toisin kuin Portugalin muissa siirtomaissa Guinea-Bissaussa sekä Mosambikissa, nämä ryhmät eivät koskaan saaneet muo- dostettua yhtä rintamaa.³⁶ Lontoon King’s Collagen Afrikan opintojen professori Patrick Chabalin mukaan ryhmien hajanaisuus johtui Angolan geologisista rikkauksista. Toisin kuin Portugalin muissa entisissä Afrikan siirtomaissa, Angolassa ei tarvinnut näiden rikkauksien hyödyntämiseksi tehdä yhtä paljon työtä. Maan itsenäistyessä voittajan olisi ollut helppo kerätä voitot näistä rikkauksista.³⁷ Vasta- rintatyhmät ajautuivat taistelemaan keskenään lähes yhtä paljon kuin portugalilaisten joukkojen kanssa. Jopa ryhmien sisällä oli jännitteitä ja erimielisyyksiä tavoitteista ja siitä miten hallinto tulisi järjestää itsenäisyyden jälkeen. Tästä esi- merkkinä Frente Nacional de Libertação de Angola eli FNLA:sta erosi vuonna 1966 Jonas Savimbin johtama ryhmittymä omaksi liikkeekseen, União Nacional para a Independência Total de Angola eli UNITA:ksi.³⁸ Kaikki kolme liikettä aloittivat toimintansa enemmän tai vähemmän yleisangolalaisina liikkeinä, mutta vakiintuivat nopeasti edustamaan joitain etnisiä ryhmiä. MPLA, Movimento Popu- lar de Libertação de Angola, esimerkiksi muodostui 1950-luvulla kattojärjestönä angolalaisten opiskelijoiden keskuudessa syntyneille antikolonialistisille liikkeille, mutta muuttui pian 1960-luvun uudistuksissa asemansa menettäneiden mulatti- sukujen ja portugalilaistuneiden angolalaisten mahtisukujen johtamaksi ryhmitty- mäksi.³⁹

Portugalilaiset luovuttivat vallan angolalaisille virallisesti 10. marraskuuta 1975. Maa oli siitä lähtien sisällissodassa aina vuoteen 2002, jolloin Jonas Sa- vinmbi kuoli hallituksen joukkojen luoteihin.⁴⁰ Pääkaupunkia Luandaa kuubalai- sine vahvistuksineen hallinnut MPLA julistautui seuraavana päivänä maan viral- liseksi hallitukseksi. Tämä ei kuitenkaan ollut selvää, sillä Neuvostoliitto, Kiina ja USA asettuivat kukin tukemaan taloudellisesti yhtä Angolan kolmesta ryhmitty-

36 Malaquias 2007,39, 66

37 Chabal 2007, 7-8

38 Malaquias 2007,39, 66

39 Malaquias 2007, 50–51, 53

40 Chabal 2007, 1

(16)

mästä.⁴¹ Siinä missä kansa juhli maan itsenäisyyttä entisestä siirtomaaisännästä Portugalista, ottivat näiden kolmen ryhmittymän armeijat yhteen. Muutaman kuu- kauden kestäneiden taisteluiden jälkeen MPLA:n joukot löivät sekä UNITA:n että FNLA:n ja näiden liittolaisten joukot.⁴² Vuoteen 1978 mennessä MPLA oli va- kiinnuttanut valtansa maan strategisissa kohteissa, eli kaupungeissa ja tuotantolai- toksilla. Maaseutu kuitenkin oli pitkälti FNLA:n ja UNITA:n sissien vallassa.⁴³ Vuonna 1980 Etelä-Afrikka hyökkäsi Angolaan tuhotakseen namibialaisten vasta- rintaliikkeiden SWAPO:n harjoitusleirit Angolan puolella. Samalla Etelä-Afrikka vahvisti myös tukemansa UNITA:n asemia estääkseen kommunismin leviämisen ympäristössään. Angolan virallisilta joukoilta kaapatut aseet annettiin UNITA:n taistelijoille ja vallatut alueet kyseisen organisaation kontrolliin.⁴⁴

Poliittisen järjestelmän toimimattomuuden takia vuodesta 1985 eteenpäin MPLA ryhtyi muokkaamaan hallintoaan. Tuohon vuoteen asti Angolassa oli val- linnut lähes klassinen sosialistinen valtajärjestelmä. Yhden puolueen valta oli varmistettu perustuslailla. Näin ollen myös tuomioistuimet olivat puoleen jäsenten hallussa joka johti kaksinaismoraaliin ja syrjintään. Poliittinen vastuu ja valtapai- kat oli annettu puolueen poliittisen osaston vankkumattomille kannattajille. Kirk- koja lukuun ottamatta maassa ei saanut olla muita kuin puolueen ylläpitämiä jär- jestöjä. Tällaiseen poliittinen hegemonian kautta valtaeliitti takasi itselleen myös ekonomisen mahtiaseman.⁴⁵ Alusta lähtien Angolan kommunismia kuitenkin olivat muovanneet vahvasti sekä öljymarkkinat että vahvasti kansainvälistynyt sisäl- lissota. Sisällissodan takia vahvasti polarisoitunut yhteiskunta pakotti kansalaiset valitsemaan puolensa eri oman yhteiskuntajärjestyksen omaavien osapuolten välil- lä, saadakseen edes nimellisen suojeluksen toisten ryhmien väkivallalta tai vält- tääkseen nälkäkuoleman.⁴⁶ Nämä tekijät selittävät myös sen, miksi MPLA saattoi nauttia laajaa kansansuosiota ja silti sulkea poliittisesti ulkopuolelleen suurimman osan väestöstä sekä jättää maaseutujen asukkaat selviytymään lähes itsekseen UNITA:n sisseistä.

Angolan kirkkojen historiaa tutkinut Lawrence Henderson esittää kirjassaan että kirkoista muodostui MPLA:lle harmillinen kilpailija ja kritisoija.⁴⁷ Maan it-

41 Czernik & Grohs 1983, 65; Henderson 1992, 349–351; Malaquias 2007,38–39

43 Czernik & Grohs 1983, 70–72; Malaquias 2007, 39

44 Malaquias 2007, 39–40

45 Messiant 2007, 95–96

46 Messiant 2007, 96

47 Henderson 1992, 352

(17)

senäistyessä vuonna 1975 erilaiset kirkolliset yhteisöt olivat ainoita siviiliorgani- saatioita jotka toimivat edes jollain tavalla Angolan sekasortoisessa tilassa. Kirk- kojen kannalta tämä 1985 alkaen tapahtunut muutos näkyi vapaampana ilmapiiri- nä. Vaikka kirkot, toisin kuin muut jonkun muun kuin MPLA – puolueen vapaa- ehtoisjärjestöt, eivät olleet koskaan kiellettyjä sosialistisessa Angolassa, ei valtio suhtautunut niihin kovinkaan myötämielisesti.⁴⁸ Kristillisillä kirkoilla oli pelkona, että MPLA muuttaisi suhtautumistaan enemmän Neuvostoliiton esimerkin mu- kaiseksi ja kieltäisi kirkkojen toiminnan kokonaan maassa. Tällä jännityksellä, yhdistettynä meneillään olevaan sisällissotaan näyttää olleen eri kirkkokuntia lä- hentävä vaikutus. Protestanttiset kirkot olivat muodostaneet jo ennen Angolan itsenäistymistä vuonna 1974 yhteistyöjärjestön äänenkannattajakseen AEA:n eli Associaçáo de Evangélicos de Angolan. Tämä aluksi kuuden kirkon kokoinen protestanttinen kirkko oli syntynyt vastalauseena portugalilaisten protestanttisia kirkkoja vastaan asettamien pakotteisiin. AEA julkaisi ensitöikseen doktriinisen julkilausuman, jonka se odotti jäsenkirkkojensa tunnustavan.⁴⁹ Angolan evankelisluterilainen kirkko liittyi tähän järjestöön. Toinen tunnustuksellisesti avoimem- pi yhteistyöjärjestö perustettiin maahan vuonna 1977. Sen nimeksi tuli Conselho de Ingrejas Cristãs em Angola (CICA). Yhteensä nämä kaksi järjestöä edustivat noin 80 % Angolan protestanttisista kirkoista.⁵⁰

2.5. Luterilaisuus Angolassa

Arkistomateriaalissa Angolan luterilaisesta kirkosta vuoden 1991 jälkeen käyte- tään kahdenlaisia lyhenteitä. Yleisempi niistä on kirkon nimen portugalinkielises- tä versiosta, Ingreja Evangelica Luterana de Angola, lyhennetty versio IELA ja toinen puolestaan kirkon nimen englanninkielisestä nimestä The Evangelical Lut- heran Church of Angola tuleva ELCA. Tämän jälkimmäisen lyhenteen käyttö on todennäköisesti jätetty vähemmälle koska sama lyhenne on käytössä myös Ame- rikan evankelisluterilaisella kirkolla. Ennen kirkon itsenäistymistä lähdemateriaa- lissa esiintyvät etelän luterilaisuuden itsestään käyttämä nimi IELSA Ingreja Evangelica Luterana do Sul de Angola eli Etelä-Angolan evankelisluterilainen kirkko ja pohjoisen IECLA Igreja Evangelica de Confissao Luterana em Angola eli Angolan tunnustuksellinen evankelisluterilainen kirkko.

48 Angolan työkentän lähetin Ritva Marttalan vuosiraportti 1984; Malaquias 2007, 183

49 Henderson 1992, 391–392

50 Henderson 1992, 393–394

(18)

Angolan luterilainen kirkko syntyi virallisesti marraskuun 29. päivänä vuonna 1991.⁵¹ Sen juuret maassa ovat kuitenkin vuosikymmeniä ennen tuota hetkeä. Ensimmäiset Angolassa kastetut luterilaiset sitten ensimmäistä maailmansotaa edeltävää aikaa kastettiin vuonna 1955.⁵² Ensimmäiset pysyvämmät luterilaiset seurakunnat puolestaan oli perustettu maahan vuonna 1957.⁵³

Ennen 1950-lukua maahan oli tehty luterilaista lähetystyötä ennen ensim- mäistä maailmansotaa saksalaisten ja suomalaisten toimesta.⁵⁴ Tämän sodan jäl- keen tosin nämä länsimaiset lähetystyöntekijät joutuivat lähtemään Angolasta, mutta toisen kerran suomalaiset lähetit tulivat maahan vuonna 1938. Lähetysseu- ran pyrkimyksenä oli tuolloin päästä jatkamaan työtä entisellä lähetysalueellaan etelässä. Tämä ei kuitenkaan käynyt portugalilaisille siirtomaaisännille, vaan suomalaisille tarjottiin työkenttää kaukaa Angolan pohjoisosasta, noin 700km päästä suomalaisten suunnittelemasta alueesta.⁵⁵ Matti Peltola esittää Suomen Lähetysseuran 100-vuotisjuhlakirjassa tämän 1930-luvun kielteisen päätöksen erääksi syyksi politiikkaa. Portugali oli ensimmäisen maailmansodan lopussa jakanut Saksan siirtomaat eteläisessä Afrikassa ympärysvaltojen kanssa. Näiden Saksan läntisen Afrikan siirtomaan pohjoisosat muodostivat Portugalin Angolan eteläisimmät provinssit. Luterilaisuus nähtiin saksalaisena kirkkona ja näin ollen mahdollisesti vihamielisten saksalaisten työkaluna horjuttaa portugalilaisten valtaa kyseisillä alueilla. Suomen lähetysseuran lähetit puolestaan nähtiin mahdolli- sen vihollisen agentteina.⁵⁶ Kuitenkin todennäköisempänä syynä Peltosen pitää portugalilaisten pyrkimystä sivistää paikallista väestöä.⁵⁷ Tähän sivistämiseen kuului portugalilaisen kristillisyyden, katolilaisuuden, juurruttaminen kantaväes- töön.⁵⁸

Tuure Vapaavuoren ja Matti Peltolan perheineen onnistui rakentaa toimivat suhteet sveitsiläiseen yleiskristilliseen lähetysjärjestöön Mission Philafricaine en Angolaan. Suursodan syttyminen esti näiden lähettien kotiinpaluun vuonna 1939, mutta Angolaan jumiin jääneille lähetystyöntekijöille järjestyi töitä edellä maini- tun lähetysjärjestön palveluksessa toisen maailmansodan ajaksi.⁵⁹ 1940-luvun

51 Ndeutapon kiitoskirje yhteistyökumppaneille 16.12.1991; Löytty 2012, 139

52 Saario 2004, 12

53 Yhteistyösopimuksen vedos 1992

54 Namunyekwan kirje 24.9.1993; Peltola 1957, 250

55 Peltola 1957, 250

56 Peltola 1957, 251

57 Peltola 1957, 250–251

58 Peltola 1957, 251; Malaquias 2007, 31–32

59 Peltola 1957, 251–252; Lähetyssanomat 2/92, 1/93

(19)

lähettien työn ansiosta Suomen lähetysseuran sponsoroimille läheteille avautuivat mahdollisuudet toimia maassa uudelleen 1970-luvulla.⁶⁰ Suomen lähetysseura ei vielä tuolloinkaan päässyt maahan itsenäisenä toimijana vaan sen sponsoroimat lähetystyöntekijät saatiin Angolaan sveitsiläisen lähetysjärjestön kautta.⁶¹

1972 Angolassa toimivan luterilaisen yhteisön pariin lähetettiin Halmeiden perheen lisäksi myös Anni Väisälä. Oli kuitenkin pitkään epävarmaa, pääsisivätkö lähetit toimimaan maassa.⁶² 1960- ja 1970 – luvuilla Portugalin hallinto taisteli maan vapauttamista haluevien sissiryhmien kanssa sekä pyrkimyksessään liittää

”merentakaiset provinssinsa” tiukemmin emämaansa yhteyteen. Tämä synnytti luterilaisenkin kirkon sisälle niin sanotun kaksinaisen organisaatiosysteemin, kun julkaistavat tekstit oli kirjoitettava sekä kwanyamaksi että portugaliksi.

Se näkyi monessa asiassa silloin kun Angola ei vielä ollut itsenäistynyt. Esi- merkiksi piti ryhtyä laittamaan käytännön jutuissa kaikki asiat niin kuin kak- sikielisiksi. Namibiassa siellä kielihän on yhteinen, siis Namibian ambokielet eri variaatioineen. Mutta Angolassa kaikilta vaadittiin, silloin kun se oli vielä portugalinalainen, että kaikki tekstit piti olla myös portugaliksi.⁶³

Angolan itsenäistyminen ja samaan aikaan syttynyt sisällissota kuitenkin ra- joittivat länsimaisten lähettien mahdollisuuksia toimia maassa. Työmahdollisuu- det huononivat entisestään kun Etelä-Afrikka hyökkäsi Angolaan tukemaan UNI- TA:n sissejä maata hallitsevaa MPLA puolueen marxilaista hallitusta vastaan.

Halmeiden perhe poistui maasta vuonna 1982. Viimeiset suomalaiset lähetystyön- tekijät toimivat Lubangon kaupunkiin syntyneen luterilaisen pakolaisseurakunnan parissa. Vuonna 1986 Angolan valtio kehotti ulkomaisia työntekijöitä poistumaan maasta pahentuneen turvallisuustilanteen takia. Tuolloin maasta lähti myös vii- meinen suomalainen lähetystyöntekijä, vuoden yksinään työskennellyt Ritva Marttala.⁶⁴

Länsimaisia lähettejä tärkeämpään rooliin luterilaisuuden vakiinnuttajina Angolassa nousivat maan etelänaapurista kotoisin olevat namibialaiset sekä syn- typeräiset angolalaiset lähetit, jotka olivat tuoneet sitä maan eteläosien asukkaiden pariin vakituisemmin jo 1930-luvulta lähtien.⁶⁵ Tätäkin aiemmin nämä Ambo- maalta tulevat lähetit olivat yrittäneet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen mo-

60 Saario 2004, 11,13

61 Saario 2004, 28

62 Saario 2004, 7-9

63 Halmeet haastattelu 2014

64 Marttala haastattelu 2014; Angolan työalan vuosikertomus 1986

65 Yhteistyösopimuksen vedos 1992; Erikssonin raportti; Namunyekwan kirje 24.9.1993

(20)

net luterilaisista pakenivat portugalilaiset valtaamilta alueilta etelään. 1920-luvulla useat portugalilaisten hallitsemille alueille lähetystyöhön lähteneet ambomaalaiset joutuivat joko pakkotyöhön tai pääsivät hengestään.⁶⁶ Näistä historiallisista ja maantieteellisistä syistä on melko selvää, miksi ennen 1980-lukua luterilaiset seurakunnat olivat keskittyneet pääasiassa maan eteläosiin, Lubangon ja Shangalala- lan ympärille. Kuten lähdemateriaalista on käynyt ilmi alkuvaiheessa Angolan luterilaiset papit kävivät hakemassa opintonsa Namibian puolelta. Näistä samoista syistä Angolan seurakunnat ovat joutuneet olemaan autonomisia Namibian emä- kirkosta. 1980-luvun eteläafrikkalaismiehitys, sekä UNITA:n sissisota on pakot- tanut Angolan kirkon kasvamaan ja toimimaan itsenäisenä yksikkönään.

Luterilaisen yhteisön tärkeäksi nimeksi lähteistä nousee Noa Ndeutapo.

Ndeutapon vanhempien juuret olivat Angolasta, mutta Ndeutapo oli itse syntynyt ja kasvanut Ambomaalla. 1964 hän muutti Angolaan toimimaan pappina kasva- valle luterilaiselle yhteisölle. Luterilainen yhteisö oli vuonna 1965 hankkinut maaomaisuutta Shangalalan mäeltä ja rakentanut sinne kirkon. Ndeutapo asettui asumaan Shangalalaan ja piti aluksi jumalanpalvelusten ohella myös koulua. Por- tugalilaisen siirtomaahallinnon asenteet protestanttisia lähetyskirkkoja kohtaan kiristyivät sissiliikkeiden synnyn myötä 1967. Protestanttisia lähetystyöntekijöitä karkotettiin maasta ja kirkkojen toiminta vaikeutui huomattavasti.⁶⁷ Luterilaiselta kirkkoa kiellettiin pitämästä jumalanpalveluksia sekä koulua. Tätä käskyä uhman- nut Noa Ndeutapo luterilaisen yhteisön johtohahmona vangittiin ja hän istuikin puoli vuotta vankilassa.⁶⁸ Angolan itsenäistyttyä omaksi valtiokseen, Namibian kirkon kirkolliskokous päätti asettaa Ndeutapon vuonna 1977 Angolan seurakuntien johtajaksi. Angola pysyi edelleen äitikirkon näkökulmasta lähetyskenttänä.

Angolan luterilaiset seurakunnat alkoivat kuitenkin käyttää itsestään IELSA – nimeä.⁶⁹ Seurakunnat myös järjestyivät ensimmäistä kertaa myös kirkollisella tasolla, kuten tutkijan haltuun päätynyt IELSA:n vuoden 1985 säännöstö osoit- taa.⁷⁰

Angolan monikymmenvuotisen sisällissodan aikana myös maan pohjois- osiin oli syntynyt muutamia luterilaisia seurakuntia 1980-luvulla. Näiden Luan- dan, Cabindan ja Huambon seurakuntien muodostumiseen oli vaikuttanut merkit- tävästi eräs herätyskokemus. Lähdemateriaalin perusteella Paulo Sambo on juuri

66 Peltola 1957 248–249; Saario 2004 11–13; Löytty 2012, 138

67 Saario 2004, 12–13; Halmeet haastattelu 2014

68 Tervonen 2009 359–360

69 Löytty 2012, 138

70 IELSA 1984

(21)

se henkilö, joka toi mukanaan sen Angolan pohjoisnaapurista Zairesta eli nykyi- sestä Kongon Demokraattisesta Tasavallasta. Sambo oli paennut Angolan it- senäistymisen aikaansaamia taisteluita Zaireen. Siellä hänen poikansa oli sairastu- nut pahoin. Kun kaikesta lääketieteellisestä hoidosta ei ollut ollut apua lapselle, kehottivat Sambon ystävät kääntymään erään paikallisen luterilaisen seurakunnan pastorin puoleen joka oli aikaisemminkin rukoilemalla parantanut sairaita. Ystä- viensä painostuksesta Sambo vei sairaan lapsensa tapaamaan tuota pastoria, joka sitten rukoili lapsen puolesta. Sairas lapsi parantui. Angolaan palattuaan vuonna 1970-luvun lopussa Sambo jatkoi sairaiden puolesta rukoilemista.⁷¹ Hän erosi katolisesta kirkosta ja kääntyi luterilaisuuteen ja hän perusti vuonna 1979 ensim- mäisen luterilaisen seurakunnan Cabindan kaupunkiin ja myöhemmin vuonna 1987 toinen seurakunta perustettiin Angolan pääkaupunkiin Luandaan.⁷²

Vaikkakin seurakuntien onnistui rakentaa suhteita toisiin luterilaisiin kirkkoihin, kerrotaan lähdemateriaalissa niin lähetystyöntekijöiden että IELA:n työn- tekijöiden kautta, että pohjoisen pappien yleinen tietoisuus luterilaisista opeista jäi vähäiseksi.⁷³ IELSA:n ja IECLA:n ensikohtaamisesta Lubangon kaupungissa jou- lukuun alussa vuonna 1984⁷⁴ Ritva Marttala kertoo:

Vuonna -85 ennen kuin lähdin Suomeen, ni Titus (Namunyekwa) oli Luban- gossa ja sinne tuli kaksi miestä Pohjois-Angolasta, ko he aikoivat perustaa luterilaisen kirkon ja he meni ministeriöön ni siellä sanottiin että täällä on jo yksi luterilainen kirkko jo, ni ei toista ennään anneta perustamislupaa, että menkää etelään. Ja ne tuli, ja siellä me sitten juteltiin heidän kanssaan ja määkin kysyin että kirjoitakaa paperille mikä on teidän uskonne perusta, ja todettiin että se ei ole luterilaisen tunnustuksen mukaista.⁷⁵

III. Itsenäisyyden ensiaskeleet 3.1. Kirkko itsenäistyy

Vuosi 1991 tapahtunut itsenäistyminen ja kolme vuotta myöhemmin tapahtunut liitos pohjoisen-Angolan sisarkirkon kanssa ovat vain muutamia merkittäviä tapahtumia Angolan evankelisluterilaisen kirkon itsenäisyyden alkutaipaleella.

Vuonna 1991 irtosi myös samalla äitikirkostaan Namibian evankelisluterilaisesta kirkosta. Tämä prosessi ei ollut yksinkertainen tapahtuma vaan se vaati pitkällisiä valmisteluja ja tarkkaa suunnittelua. Angolan ja Namibian luterilaisten kirkkojen

72 Löytty 2012, 139

73 Namunyekwan kirje 9.12.1994; Angolan Työalan vuosikatsaus 1995

74 Angolan työkentän lähetin Ritva Marttalan vuosiraportti 1984

75 Marttala haastattelu 2014

(22)

lisäksi mukaan tähän prosessiin tulivat Suomen lähetysseura ja Luterilainen maa- ilmanliitto.

Itsenäistymisprosessin juuret löytyvät 1980-luvulta. Sekä etelän IELSA että pohjoisen IECLA olivat kumpikin yrittäneet hakea virallisesti tunnustetun kirkkokunnan asemaa vuonna 1984 kun Angolan valtio oli vaatinut vuodesta 1980 alkaen kaikkia uskonnollisia yhteisöjä rekisteröitymään.⁷⁶ Kirjeenvaihdosta ja lähet- tien vuosikertomuksista syntyneen kuvan perusteella vaikuttaa siltä, että Angolan valtio myönsi verovapauksia virallisesti hyväksyttyjen kirkkojen kehitysprojek- teille. Kummankaan luterilaisen yhteisön hakemus ei vielä tuolloin mennyt läpi.

Angolan kirkkokuntien rekisteröimisestä vastaavien viranomaisten mielestä luterilaisten kirkkojen jäsenmäärät eivät olleet riittäviä, jotta kumpaakaan luterilaista kirkkoa olisi voitu rekisteröidä. Sen rekisteröinti prosessia valvonut valtion vir- kamies tohtori Lisboa Santo saattoi nämä kaksi yhteisöä puheyhteyteen ja kehottivat niitä neuvottelemaan yhdistymisestä.⁷⁷ Tässä valtion välittämässä ratkaisussa kahdesta yhteisöstä vanhempaa etelän IELSA:a kehotettiin vaihtamaan nimeään sellaiseksi että se kattaisi koko maan. IELSA:n kirkolliskokous päätti hyväksyä tämän ehdotuksen ja vaihtoi nimensä Angolan evankelisluterilaiseksi kirkoksi⁷⁸ sen sijaan että olisi hukannut mahdollisuuden tulla virallisesti hyväksytyksi kirkoksi. Tämä uusi nimi otettiin käyttöön virallisesti loppuvuodesta 1989.⁷⁹ Vuosina 1984–1985 käydyissä neuvotteluissa kumpikin luterilainen yhteisö sopi myös, että IECLA liittyisi nimensä vaihtaneeseen IELSA:an noin kymmenen vuoden siirty- mäkauden jälkeen vuonna 1994.⁸⁰

Angolan kirkon edustajat tapasivat itsenäistymiskysymyksensä tiimoilta Namibian emäkirkon ja Luterilaisen maailmanliiton edustajia Shangalalassa 10.–

14.12.1990. Nimensä muuttaneen IELA:n edustajat kokoontuivat ensimmäistä kertaa 21.–26. tammikuuta 1991 keskustelemaan kirkon perustussäännön järjes- tämisestä sekä kirkon johtamisen järjestämisestä.⁸¹ Suomen lähetysseuran edustajat tulivat pian mukaan Angolan evankelisluterilaisen kirkon itsenäistymisneuvot- teluihin. Tämä nopean reagoinnin mahdollisti olennaisesti se, että Lähetysseuralla oli edustajansa paikalla rajan eteläpuolella Namibiassa. Ensimmäisenä suomalai-

76 Angolan työkentän lähetin Ritva Marttalan vuosiraportti 1984; Henderson 1991, 389; Löytty 2012, 139; Halmeet haastattelu 2014, Marttala haastattelu 2014

77 Nteutabo-Smedjebacka kirje 1989, Hendesson 1991, 390, 401–402; Löytty 2012, 139

78 Portugaliksi Ingrija Evangelica Luterana de Angola josta myös tässä työssä esiintyvä lyhenne IELA tulee.

79 Nteutabo-Smedjebacka kirje 1989

80 Titus Namunyekwan kirkkojen yhdistymistä koskeva tiedonanto

81 Löytty 2012, 139

(23)

sena avustusjärjestönä angolalaisia kävi tapaamassa Suomen kirkon ulkomaan- avun edustajat IELA:n 19.9–22.9.1991. Samalla kertaa myös Luterilaisen maailmanliiton edustajat vierailivat toistamiseen Shangalalassa.⁸² Lähetysseuran lähe- tystoimikunnan kokouspöytäkirjojen perusteella ensimmäisellä kertaa Lähetysseu- raa olivat edustamassa IELA:n ylimääräisen kirkolliskokouksen 26.–29.11.1991⁸³ yhteydessä Namibian alueen yhdyssihteeri Ulla Nenonen ja projektikoordinaattori Olle Eriksson.⁸⁴ Tässä kokouksessa kolmen tahon; IELA, SLS ja ELCIN; edustajat kokoontuivat suunnittelemaan kirkon itsenäistymistä Namibian Oniipassa..

Ulkomaan osaston johtaja Seikku Paunonen ja Afrikan-työn sihteeri Pauli Lauk- kanen osallistuivat kirkon toiminnan suunnittelukokoukseen 3.-11.12.1991 kirkon varsinaisen kirkolliskokouksen yhteydessä.⁸⁵ Näiden keskustelujen tuloksena Suomen Lähetysseuran, ELCIN:in ja IELA:n välille muodostettiin ns. kolmikanta sopimus, jota selvitän tarkemmin myöhemmin. Toisaalta IELA sai myös Luteri- laisen maailmanliiton tuen itsenäisyytensä alkutaipaleelle.

ELCIN:in piispa Kleopas Dumeni julisti IELA:n täydellisen itsenäisyyden 27. marraskuuta 1991.⁸⁶ Itsenäistyneen Angolan evankelisluterilaisen kirkon en- simmäiseksi johtajaksi valittiin siihen asti ELCIN:in Angolan lähetysalueiden seurakuntien johtajana toiminut pastori Noa Ndeutapo.⁸⁷ Uuden evankelisluterilaisen kirkon pääsihteeriksi kirkkohallitus valitsi pastori Titus Namunyekwan. Hä- nestä muodostui tärkeä henkilö kirkon ulkomaansuhteiden ylläpitäjänä. Myös Namunyekwan juuret ovat Namibiassa. Hän syntyi vuonna 1938 uskonnolliseen perheeseen Pohjois-Namibian Engelassa. Perheen pojista kolmesta tuli myöhem- min pappeja. Namunyekwa kouluttautui opettajaksi Ongvedinan koulussa, joka myös sijaitsee Namibiassa.⁸⁸ Opintojensa jälkeen hän oli ilmoittautunut Lähetys- seuran ja Namibian luterilaisen kirkon yhteistyökokeiluun tekemään lähetystyötä Senegalissa. Namunyekwaa ei kuitenkaan valittu mukaan tuohon projektiin, vaan sen sijaan hänet päätettiin lähettää Angolaan vuonna 1975.⁸⁹ Hänestä tuli samana vuonna perustetun Shangalalan raamattuopiston ensimmäinen rehtori. 1980-luvun alussa Namunyekwa sai luvan Angolan marxilaiselta hallitukselta lähteä opiske-

82 Ndeutapon kiitoskirje yhteistyökumppaneille 16.12.1991

83 Ulkomaisen työn osaston kokous 10.9.1991; Löytty 2012, 139

84 Ulkomaisen työn osaston kokous 10.9.1991

85 Ulkomaisen työn osaston kokous 10.9.1991; Ndeutapon kiitoskirje yhteistyökumppaneille 16.12.1991

86 Löytty 2012, 139

87 Angolan työalan vuosikatsaus 1992; Löytty 2012, 139

88 Lähetyssanomat 5/93

(24)

lemaan Tansanian Makumiran pappisseminaariin. Rahat tähän opiskeluun järjes- tyivät Suomen Lähetysseuran stipendillä.⁹⁰ Saatuaan tuon suoritettua loppuun pappistutkinnon Namunyekwa vuonna 1984 hän palasi Angolaan.⁹¹ Hän oli myös paikalla Lubangossa, kun pohjoisen luterilaiset loivat kontaktin etelän luterilaisiin.⁹²

Jo ennen virallista itsenäistymistään IELA oli ottanut yhteyttä Suomen Lä- hetysseuraan ja pyytänyt sitä lähettämään lähettejään maahan.⁹³ Suomessa lähet- tien työalueeksi oli kaavailtu kirkon toiminnan kannalta tärkeiden toimintojen kouluttajina ja ohjaajina. Tämän lisäksi tarvetta oli terveydenhoidon tilanteen kar- toittamiseen kirkon toimialueella.⁹⁴ Lähdemateriaalista perusteella angolalaiset olisivat halunneet asettaa lähettejä tärkeämpiin tehtäviin kuin mitä Suomen Lähe- tysseura olisi lähettejä halunnut antaa. Eräs tällainen kaavailtu tehtävä olisi ollut kirkon kassanhoitajana toimiminen.⁹⁵

Pyyntöä lähetystyöntekijöiden lähettämisestä harkittiin Lähetysseuran johtokunnan kokouksissa, kunnes 6.4.1992 pidetyssä johtokunnan kokouksessa tähän pyyntöön päätettiin suostua. Ensimmäisinä Angolaan päätettiin lähettää saman vuoden lokakuussa viisihenkinen lähettitiimi.⁹⁶ Erkki ja Kaija-Liisa Halme jotka jo ennen 1980-luvun tapahtumia olivat olleet Suomen Lähetysseuran sponso- roimina lähetteinä Angolassa. Koulutukseltaan molemmat olivat teologeja, Erkki Halme pastori ja Kaija-Liisa Halme lehtori. Heidän lisäkseen Angolaan lähetettiin muitakin kokeneita Namibiassa toimineita lähettejä, jotka näin ollen osasivat rajojen molemmilla puolilla puhutun kwanyaman kielen. Näitä olivat Mikko ja Mari- ka Karhumäki sekä Keth Sainio. Koulutukseltaan Mikko Karhumäki oli luokan- opettaja ja Marika Karhumäki lääkäri. Sainio puolestaan oli sairaanhoitaja sekä kätilö. Mikko ja Marika Karhumäki olivat ennen Angolan komennustaan toimineet sekä Namibiassa, Tansaniassa ja Pakistanissa. Keth Sainiolla puolestaan oli työkokemusta sekä Namibiasta että Senegalista.⁹⁷ Alkuperäisen suunnitelman mukaan Halmeiden oli tarkoitus lentää ensin Angolan pääkaupunkiin Luandaan ja

92 Marttala haastattelu 2014

93 Namunyekwan kirje 4.4.1987

95 Erikssonin raportti 1993

96 SLS:n johtokunnan kokouksen 6.4.1992 pöytäkirja

97 Saario 2004, 149

(25)

sieltä yhteyslennolla Kunenen maakunnan pääkaupunkiin Xangongoon.⁹⁸ Muiden lähettien oli tarkoitus tulla maahan etelästä Namibian kautta.⁹⁹

Suomalaisten lähetystyöntekijöiden yhdyssihteeri Erkki Halme osallistui näihin IELA:n kirkolliskokouksiin, eli elelongerkein, aluksi sivusta seuraajana.¹⁰⁰ Syksyllä 1993 IELA:n kirkkohallitus kuitenkin liitti yhdyssihteerin tehtäviin vielä itäisen rovastikunnan lääninrovastin avustajan tehtävän.¹⁰¹ Seuraavan vuonna hän oli yhdessä lääninrovastin kanssa suunnittelemassa ja toteuttamassa Eendudamos- sa 6.-7.5.1994 järjestettyä rovastikunnan kokousta. Rovastikunnan avustajan teh- täviin kuuluen Erkki Halme huolehti myös rovastikunnan kassanhoidosta.¹⁰² Lä- hettien seurakuntien työhön osallistumisen lisäksi Suomen lähetysseuran ja Ango- lan evankelisluterilaisen kirkon yhteistyöfoorumina lähetyskentällä toimi Tunoshinto – nimellä tunnettu kokous. Tässä ryhmässä molempien osapuolien edustajat kokoontuivat pohtimaan IELA:n kohtaamia ongelmia.¹⁰³

Itsenäistymisensä aikoihin Angolan evankelisluterilaisella kirkolla arvioitiin olevan noin 15 000-16 000 jäsentä 9 seurakunnassa pääasiassa Kunenen maakunnassa sekä kappeliseurakunnissa Lubangon, Namiben ja Tombwan kaupungeissa eteläisessä Angolassa.¹⁰⁴ Luterilaisen kirkon päätoimialueen Kunenen maakunnan väkiluvun arvioitiin olevan vuonna 1992 n.350 000.¹⁰⁵ Luterilaisten osuus tuon maakunnan väkiluvusta ei siis ollut kovinkaan mittava, saatikka sitten noin kymmenen miljoonaisessa kansassa.¹⁰⁶ Maan suurimmalla kristillisellä ryhmittymällä roomalaiskatolilaisilla oli noin 6 miljoonaa jäsentä.¹⁰⁷ Shangalalan opisto Ku- nenen maakunnassa toimi myös evankelisluterilaisen kirkon johtopaikkana sen alkuaikoina. Shangalalasta oli hyvät yhteydet Angolan etelänaapuriin Namibiaan, sijaitseehan se vain 150 kilometrin päässä maiden rajalta¹⁰⁸ ja kaupungeista löyty- viä tuotteita oli helpompi lähteä hakemaan Namibian Oniipasta 250–270 kilometrin päästä reitistä riippuen kuin suunnilleen saman matkan päässä sijaitsevasta Lubangosta.¹⁰⁹ Vuosiraportissaan 1992 Erkki Halme mainitsee, että tieyhteyksiä

98 Erkki Halmeen toimintakertomus 1992; Halmeet haastattelu 2014

99 Erkki Halmeen toimintakertomus 1992; Marika Karhumäen vuosiraportti 1992; Keth Sainion Vuosiraportti 1992; Halmeet haastattelu 2014

100 Erkki Halmeen toimintakertomus 1992

101 Erkki Halmeen Angolan työalan vuosiraportti 1993

103 Angolan työalan vuosikatsaus 1994; Keth Sainio: Årnerättelse för år 1995

104 Yhteistyösopimus 1993

105 Lähetyssanomat, Hellbergin raportti 1992

106 Facta 2001 (1990), 198

107 Revisa missonária mensal 1995

(26)

oli lähes käytännössä vain etelän suuntaan.¹¹⁰ Pappeja eteläisellä kirkolla oli vuonna 1993 kolmetoista.¹¹¹

Evankelisluterilaisen kirkon ydinalueet Kunenen provinssissa eteläisessä Angolassa olivat olleet sotatantereena melkein vuosikymmenen kirkon itsenäisty- essä vuonna 1991. Kirjeissään projektikoordinaattori Erikssonille pastori Namu- nyekwa mainitsee, ettei Kunenen provinssia oltu juurikaan kehitetty edes kolo- nialistisena aikana.¹¹² Maakunnan asukkaista valtaosa sai elantonsa maanviljelyk- sestä ja karjanhoidosta. Suurin osa juoma- ja kasteluvedestä otettiin maakunnan halki virtaavasta Kunene – joesta josta se oli myös saanut nimensä.¹¹³ Maaseutu- seurakunnissa seurakunnan työntekijätkin ylläpitivät omia viljelyksiään töidensä ohessa. Helmihirssi, durrat, cowpeat ja melonit muodostivat perusruokavalion.

Lukutaito oli myös harvinaista Kunenen maakunnassa. Namunyekwan kir- jeen mukaan 60 % -65 % aikuisesta väestöstä ei osannut lukea ja lapsistakin vain 20 % oli mahdollisuus käydä koulua aktiivisesti.¹¹⁴ Angolan MPLA:n ja Etelä- Afrikan välisen sodan jäljiltä se vähäinenkin infrastruktuuri, joka oli ollut olemas- sa, oli tuhottu tai sen käyttäminen oli tehty vaaralliseksi. Sodan jäljiltä maastoon oli jäänyt tonneittain maamiinoja ja muita räjähteitä. Sisällissodan leimahtaminen uudelleen tuhoisina kaupunkisotina vuonna 1992 ja taisteluiden leviäminen myö- hemmin alkuvuodesta 1993 myös maaseudulle lisäsi entisestään tätä tuhoa.¹¹⁵

Samana päivänä, jolloin lähettien oli tarkoitus saapua maahan, puhkesivat Angolan pääkaupungissa Luandassa katutaistelut, joiden kiintopisteinä olivat kau- pungin tärkeät rakennukset, näiden joukossa muiden muassa kansainvälinen len- tokenttä.¹¹⁶ Jonas Sawimbin johtaman sissiliike UNITA oli niukasti hävinnyt sekä parlamentti- että presidentinvaalit. Sawimbi oli jo ennen vaaleja ilmoittanut, ettei tunnustaisi UNITA:lle tappiollisia vaaleja oikeiksi. Hän myös uhkasi käynnistää sisällissodan uudelleen mikäli näin kävisi.¹¹⁷ Hän ei myöskään ottanut vastaan tarjottua maan kakkosmiehen, varapresidentin, paikkaa.

Me oltiin jo lähetetty matkavarat jo Luandaan. Riikka oli ollut ku- vausmatkalla siellä ja sanoi että kyllä teidän pitää nyt soittaa sinne Luandaan ja soitettiin sitten juuri tälle Luterilaisen maailmanliiton ihmiselle. ”Ei mis-

112 Namunyekwan kirje 1/93, Namunyekwan kirje 1/94

113 Hellbergin raportti 1992

114 Namunyekwan kirje 1/93

115 Namunyekwan kirje 1/93

117 Malaquias 2007, 155

(27)

sään tapauksessa nyt Luandaan vaan menkää ja tulkaa Namibian kautta, kun täällä on lentokenttä kiinni ja ihan täyssota.”¹¹⁸

Luandan sijaan Halmeet lensivät Namibian Windhoekiin ja siirtyivät sieltä maan pohjoisosan kautta Angolaan muiden lähettien kanssa, jotka olivat saapu- neet Namibiaan jo 8.10.1992.¹¹⁹ Matkalla he kohtasivat monia, jotka jo pakenivat Angolasta Namibian puolelle. Namibiassa Oniipansta näitä suomalaisia lähettejä olivat tulleet hakemaan kirkon johtaja Ndeutapo ja pastori Namunyekwa. Raja- muodollisuuksien ja oleskelulupien järjestämiseen Angolaan kesti noin kaksi viikkoa, kunnes matka Shangalalaan jatkui 28.10.1992.¹²⁰ Angolassa ollessaan lähetit toimivat kirkon johdon, eli käytännössä Noa Ndeutapon ja myöhemmin tämän seuraajan Tobias Kanguman alaisuudessa.¹²¹ Suomalaiset lähetit toimivat opetustehtävissä, terveydenhuollossa, insinöörinä, sekä portugalin taitoisina avus- tivat kirkon juoksevien asioiden hoidossa.

AEA:n kaltaisen valtakunnallisen kirkkojen yhteistyöjärjestön muodostami- nen ei ollut poikkeus 1960-luvun jälkeen siirtomaaisännistä itsenäistyneessä Afri- kassa. Samanlaisia järjestöjä oli muodostunut myös muualle Afrikkaan. Nicole Fisher on jakanut näiden järjestöjen syntysyyt kolmeen luokkaan: Ensimmäisenä ovat ne järjestöt, kuten 1950-luvulla muodostettu Ranskan Protestanttiset kirkot – järjestö, jotka ovat syntyneet varmistamaan kirkkojen oikeutta olemassaoloon ja toimintaan poliittisesti tai kulttuurillisesti latautuneessa tilanteessa. Toisena syn- tysyynä on paikallisten kirkkojen tarve varmistaa oman toimintansa jatkuvuus.

Kirkot tekevät yhteistyötä vahvistaakseen näin omia perustuksiaan kotimaassaan, kuten Kiinan kristilliset kirkot – järjestö on Fisherin mukaan tehnyt. Kolmanneksi syntysyyksi määrittyy Zairen esimerkin tavoin valtiovallan puolelta tullut yhteis- työhön pakottaminen. Zairen hallitus määräsi että maassa hyväksyttäisiin vain kolme kirkkoa ja jätti tämän ongelman kirkkojen ratkaistavaksi. Protestanttiset kirkot muodostivat kattojärjestönsä kautta yhden näistä kolmesta. Yhdistävää kai- kille kirkkojen yhteistyöjärjestöille on kuitenkin se, että niiden jäsenkirkot ovat säilyttäneet itsenäisyytensä ja oman päätöksentekonsa. Kuten Fisherkin sanoo, ja AEA:n esimerkki näyttää¹²², monilla näistä järjestöistä oli hyvinkin tehokkaat uudelleenrakentamista ja humanitääristä apua jakavat projektit.¹²³

119 Keth Sainio: Årsberättelse för år 1992

120 Erkki Halmeen vuosikertomus 1992, Keth Sainio: Årsberättelse för år 1992

121 Halmeet haastattelut 2014

122 Esimerkiksi Lähettien kokouksen pöytäkirja 10.9.1996

123 Fisher 1997, 193–197