2 KIRKOLLISEN TOIMINNAN KÄYNNISTYMINEN
2.5 AKS saa sotilashallinnon alaisen valistusosaston hallintaansa
Itä-Karjalan valtaus ja sotilashallinnon perustaminen miehitetylle alueelle tarjosi suur-suomalaisen heimoaatteen innoittamille ihmisille tilaisuuden lähteä toteuttamaan vuosikymmeniä vanhaa unelmaa liittää itäkarjalaiset muiden suomalaisten kanssa saman valtakunnan yhteyteen. AKS:n jäsenistössä oli paljon sellaisia ihmisiä, jotka olivat sekä erittäin kiinnostuneita toiminnasta Itä-Karjalassa että täyttivät myös so-tilashallinnon valistushenkilöstölle asetetut valintakriteerit. Seuran jäsenet saivatkin sotilashallinnon valistusosaston vahvasti hallintaansa, minkä ansiosta he pystyivät merkittävästi vaikuttamaan Itä-Karjalan kansallistamistoimintaan. AKS:n papiston rooli valistustoiminnassa oli keskeisen tärkeä, sillä pappien katsottiin sopivan erityi-sen hyvin valistustyön tehtäviin. Seuran jäerityi-senistössä pappien osuus oli huomattava, vaikka papiston kiinnostus suomalaiskansalliseen aatteeseen oli herännyt suhteellisen myöhään verrattuna muuhun sivistyneistöön.52
Valistusosaston tehtävänä oli johtaa ja valvoa Itä-Karjalassa tehtävää kasvatus- ja valistustyötä. Tavoitteena oli luoda Itä-Karjalan väestössä tietoisuus suomalaisista juuristaan ja yhteenkuuluvuudestaan Suomen kansaan. Kaikki venäläisyys ja bolše-vistisuus haluttiin hävittää ja säilyttää vain se, minkä katsottiin olevan aidosti karja-laista. Tehtävä oli erittäin haastava, sillä itäkarjalaiset olivat olleet vuosisatojen ajan Venäjän valtakunnan kansalaisia. He olivat myös lähes täysin tietämättömiä Suomen oloista ja suomenheimoisten kansojen menneisyydestä. Lisäksi heitä oli neuvostoval-lan aikana kasvatettu sosialistisen yhteiskunnan jäseniksi. Valistusosaston tavoitteena oli herättää Itä-Karjalan väestö käsittämään suomalaisuutensa, minkä tuli merkitä venäläisyyden vastustamista ja suojautumista sitä vastaan. Itäkarjalaisten oli opitta-va ymmärtämään Venäjä vihollisenaan ja Suomi oikeana isänmaanaan. Heidän tuli myös oppia käsittämään suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän paremmuus verrattuna siihen sosialistiseen järjestelmään, joka Itä-Karjalaan oli rakennettu venäläisten bolše-vikkien johdolla.53
Heikki Eskelisen analyysin mukaan AKS rakensi aatteensa ja ohjelmansa keskeises-ti Johan Vilhelm Snellmanin (1806–1881) kirjoitusten perustalle. AKS oli aatteeltaan
51 Laine 1982, 69, 87–89; Hyytiä 2008, 48, 52; Roiko-Jokela 2011, 87; Uola 2011, 143, 173–174 .
52 Eino Murtorinne on osoittanut, että suomalaisen papiston sosiaalinen syntyperä oli alkanut voimakkaasti muuttua 1800-luvun puolivälistä alkaen. Säätyläiskotien jälkeläisten osuus teologian opiskelijoista oli vähen-tynyt varsinkin 1870-luvulta lähtien ja talonpoikais- ja työläiskodeista lähteneiden osuus oli vastaavasti kas-vanut. Samanaikaisesti oli tapahtunut myös fennomanian kannatuksen nopea kasvu papiston keskuudessa, mikä oli johtunut ensisijaisesti nousevan pappispolven kielellisestä suomalaistumisesta. Murtorinteen mu-kaan fennomanian vahvistuminen pappissäädyssä oli johtunut osittain myös uskonnollisten herätysliikkei-den, erityisesti körttiläisyyherätysliikkei-den, vaikutuksen kasvusta kirkossa. Monet papit olivat olleet mukana herätysliik-keiden toiminnassa ja omaksuneet niiden pidättyväisen suhtautumisen valtiollisiin asioihin vaikuttamiseen.
Kun 1800-luvun lopulla hahmottumassa olevista puolueista fennomaanit olivat nähneet yhteiskunnallisen osallistumisen ensisijaisesti sivistyksellisenä ja liberaalit valtiollisena, niin Murtorinteen mukaan pietistisesti suuntautuneen papiston oli ollut helpompi omaksua fennomaanien sivistyksellisesti painottanut osallistu-misen tapa itselleen sopivammaksi. (Murtorinne 1964, 324–326; Murtorinne 1978, 269–273).
53 Laine 1982, 157–158; Kirves 2014, 329.
fennomanian perillinen. Kansallisen yhteenkuuluvuuden lujittaminen, suomen kielen aseman vahvistaminen, kansan sivistäminen, kansallisen kulttuurin voimistaminen ja suomenheimoisten kansojen yhdistäminen54 olivat pyrkimyksiä, jotka AKS oli ottanut vastaan aatteellisena perintönä 1800-luvun fennomaaneilta. Fennomanialle ominai-nen isänmaalliominai-nen uskonnollisuus kuului myös AKS:n olemukseen. Eino Murtorinteen mukaan laajat piirit luterilaisessa sivistyneistössä olivat 1900-luvun alkupuolella fen-nomanian perintönä omaksuneet näkemyksen, jonka mukaan kristillisyys ja kansalli-suus kytkeytyivät läheisesti toisiinsa. Luterilainen kansankirkko nähtiin eräänlaisena kansan uskonnollisuuden ilmentymänä ja sen sisäisen olemuksen kuvastajana.55
Suomen kielen merkitys oli keskeisen tärkeä myös sotilashallinnon valistustoimin-nassa. Valistustoiminta kansallisen väestön keskuudessa oli määrä toteuttaa ensisijai-sesti suomen kielellä. Venäjän kielen käyttö oli kielletty asioitaessa suomensukuisten asukkaiden kanssa. Tavoitteena oli, että suomen kieli vähitellen muodostuisi kansaa yhdistäväksi tekijäksi itäkarjalaisten ja suomalaisten kesken. Itä-Karjalan suomen-sukuinen väestö puhui pääasiassa karjalaa, mutta kielessä oli varsin suuria eroja pohjoisten ja eteläisten alueiden välillä. Vienankarjalaisten murre oli lähellä suomea.
Vienalaiset ymmärsivät puhuttua suomea, ja lukutaitoiset pystyivät myös lukemaan suomalaisia kirjoja ja lehtiä. Aunuksenkarjalaisten murre sen sijaan poikkesi huomat-tavasti enemmän suomen kielestä. Vepsäläisten kieli erosi suomesta jo niin paljon, että kommunikointi heidän kanssaan suomen kielellä oli todella vaikeaa.
AKS:n suursuomalaisessa ideologiassa vaalittiin varhaista myyttiä itäkarjalaisten ja suomalaisten yhteisestä ”kalevalaisesta” menneisyydestä56, vaikka ensisijaisesti tukeuduttiin erilaisiin tieteellisiin perusteluihin pyrittäessä osoittamaan, että Itä-Kar-jalan tuli olla osa Suomea. Kalevalaiseen runoperinteeseen vetoaminen oli kuitenkin jatkuvasti esillä AKS:n julkaisuissa, kun keskusteltiin suomalaisia ja itäkarjalaisia yhdistävistä tekijöistä. Myös Jalmari Jaakkola käytti kirjassaan Suomen idänkysymys myyttiä ”kalevalaisesta” ajasta todisteena henkisestä ja kulttuurisesta yhteydestä suomalaisten ja itäkarjalaisten välillä.57 AKS oli omaksunut edellisen vuosisadan suursuomalaisesta perinteestä myös näkemyksen, että suomalaisilla oli velvollisuus auttaa itäkarjalaisia heimoveljiään, jotka olivat kärsineet venäläisten sorrosta ja sen vuoksi jääneet kehityksessä jälkeen muista Suomen heimoista. Seuran aate oli saanut
54 Suur-Suomen aatteesta fennomaanisessa liikkeessä oli erilaisia näkemyksiä. August Ahlqvist julkaisi jo 1840-luvulla kirjoituksia, joissa vaadittiin suomensukuisten kansojen liittämisestä Suomeen. Maltillisempaa linjaa edustivat muun muassa J.V. Snellman ja Zachris Topelius (1818–1898). Topeliuksen mukaan Suomen kansan tehtävä oli sivistyksen kohottaminen suomensukuisten kansojen keskuudessa, mutta poliittista tais-telua oli vältettävä. Snellman puolestaan oli sitä mieltä, että itäkarjalaiset olivat liian heikosti valveutuneita ja taloudellisesti takapajuisia sekä kulttuuriltaan liian erilaisia kuin suomalaiset, minkä vuoksi Itä-Karjalan liittäminen suomalaiseen kansallisvaltioon ei ollut mahdollista. (Ruutu 1939, 74–75, 138–140; Jääskeläinen 1961, 34, 36–41; Sihvo 1973, 124, 189–191, 195; Jussila 1979, 27–28, 31–34; Eskelinen 2004, 55–58, 78).
55 Alapuro 1973, 63, 85; Murtorinne 1978, 279–281; Liikanen 1995, 124–127; Kemppinen 2001, 178; Virtanen 2001, 78–80, 140–141; Liikanen 2003, 269–272, 275–276; Eskelinen 2004, 55–57, 78; Liikanen 2005, 226–232;
Sulamaa 2011, 17, 29.
56 Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalan kautta syntyi myytti suomalaisten yhteisestä alkukodista ja asui-nalueesta sekä menneisyydestä, jolloin kansakunta oli ollut yhtenäinen ja elänyt muinaista kulttuurista kukoistusta. Kalevalaisen runouden maailma muistutti vain osittain todellista muinaissuomalaista yhteis-kuntaa, mutta Kalevalalla oli kuitenkin suuri merkitys suomalaiskansallisen identiteetin rakentumisessa.
Heikki Roiko-Jokelan mukaan tutkijoiden kiinnostus muinaissuomalaiseen aikaan johtui osittain siitä, että ajateltiin kansan olevan sitä mahtavampi, mitä vanhempi historia sillä on. (Pearson 1999, 63–73; Anttonen 2000, 271; Virtanen 2001, 74–75; Smith 2003, 192–193; Leinonen 2004, 139; Roiko-Jokela 2011, 67).
57 Jaakkola 1941, 27–28.
vaikutteita muun muassa Matias Castrénin (1813–1852), August Ahlqvistin (1826–
1889) ja Aukusti Ervastin (1845–1900) kirjoituksista. AKS oli omaksunut Castrénin näkemyksen suomensukuisten kansojen sorretusta asemasta Venäjällä, Ahlqvistin haaveen Suur-Suomesta ja Ervastin vaatimukset itäkarjalaisten liittämisestä suoma-laiseen kulttuuripiiriin.58 Lisäksi muistot sortovuosien venäläistämistoimista59 herät-tivät AKS:n piirissä katkeruutta Venäjää kohtaan.
Valistusosaston AKS-taustaisen henkilöstön mukaan itäkarjalaiset olivat kaleva-laista kansaa, joka oli joutunut elämään vuosisatojen ajan venäläisten sorron alla.
Itä-Karjalan liittäminen Suomeen merkitsi, että muinainen kalevalaisen ajan yhteys suomalaisten ja itäkarjalaisten välillä palautettaisiin. AKS:n propagandassa muinais-suomalaista, kalevalaista, kulttuuria pidettiin kielen lisäksi tärkeimpänä suomalaisia ja itäkarjalaisia yhdistävänä tekijänä. Katsottiin, että Itä-Karjalassa oli venäläistämis-toimista huolimatta yhä elävää kalevalaista kulttuuria, joka oli aidosti suomalais-kansallista ja muodosti karjalaisen heimohengen perustan. Kalevalainen kulttuuri oli Itä-Karjalassa suomalaisuuden lujin varustus ”idän uhmaa vastaan”. AKS:n piirissä korostettiin mielellään, että Itä-Karjalan kalevalainen runouskin oli syntynyt alun pe-rin Länsi-Suomessa ja siirtynyt sieltä aikojen kuluessa itään, mitä näkemystä myös Jalmari Jaakkola tuki teoksessaan Suomen idänkysymys. AKS:n nationalistisen ideolo-gian mukaan Suomi kuului länsimaisen sivistyksen piiriin ja oli ”lännen etuvartio”
bolševistisen Venäjän primitiivisyyttä ja raakalaisuutta vastaan, mitä Jaakkolakin pai-notti teoksessaan. Valloitettavan Itä-Karjalan kuulumista Suomeen haluttiin korostaa myös siten, että paikkakuntien nimiä alettiin suomalaistaa. Varsinkin venäläisperäiset nimet haluttiin muuttaa suomalaiseen tai karjalaiseen muotoon. Jo ennen kaupun-kien ja kylien valtausta valistusosastossa valmisteltiin niiden nimeämistä uudelleen, jotta niistä voitaisiin heti ensimmäisestä hallintopäivästä alkaen ryhtyä käyttämään suomalaisia nimiä. Myös monet joet, järvet ynnä muut maantieteelliset kohteet saivat uudet suomalaiset nimet.60
Sotilashallinto alkoi 12.8.1941 lähtien julkaista Vapaa Karjala -lehteä, jonka toimit-tamisesta vastasi valistusosasto. Lehteä jaettiin viikoittain ilmaiseksi itäkarjalaisille, ja sen tavoitteena oli herättää itäkarjalaisissa kansallismielisyyttä sekä tutustuttaa heidät Suomen oloihin ja historiaan. Siinä annettiin myös käytännöllisiä ohjeita eri elinkeinojen harjoittamisesta. Lehdessä oli lisäksi uutisosasto ”Karjalan vapaustaiste-lusta”. Jokaisessa numerossa oli myös uskonnollinen kirjoitus, jonka laatijana oli joko luterilaisen tai ortodoksisen kirkkokunnan pappi. Antti Laine on huomauttanut, että lehden vaikutus väestöön jäi vähäiseksi. Myöhemmin syksyllä alkoi ilmestyä myös lehti nimeltään Itä-Karjala, jonka toimittamisesta vastasi sotilashallintokomentajan neuvottelukunta. Lehden oli tarkoitus olla itäkarjalaisten äänenkannattaja ulospäin suunnatussa propagandatyössä.61
Akateemisella Karjala-Seuralla oli suuret odotukset Itä-Karjalan suhteen, mut-ta sotilashallinnon valistusosastolla työskentelevä väki sai kuitenkin pian huoma-ta, että Itä-Karjala oli kansallisen valistustoiminnan kannalta erittäin haastava alue.
Alueelle jääneestä väestöstä noin puolet oli venäläisiä ja monet karjalaisetkin olivat
58 Jääskeläinen 1961, 31–34, 36–38, 51–52; Sihvo 1973, 104, 106, 119–125, 132–133, 161, 188–203.
59 Uola 2011, 96.
60 Jaakkola 1941, 16, 79; Suomen Heimo 3/1943, 27–28; Vihavainen 2004b, 268–269; Laitila 2007, 125; Hyytiä 2008, 157–158.
61 Laine 1982, 167–168; Pilke 2017, 99–102.
venäläistyneet. Innokkaimmat heimoaatteen kannattajat olivat siirtyneet pakolaisina Suomeen, jossa he olivat eläneet jo yli kaksi vuosikymmentä miltei kokonaan vailla kosketusta kansaansa Itä-Karjalassa62. Yli kaksi vuosikymmentä Itä-Karjala oli ollut lähes täysin suljettu alue suomalaisilta. Venäjän kommunistisen vallankumouksen jälkeen alue oli kokenut suuria muutoksia, jotka olivat ulottuneet kaikille yhteiskun-nan sektoreille. Väestö oli kasvanut parissa vuosikymmenessä paljon ja eri kansalli-suuksien suhteet olivat merkittävästi muuttuneet. Suomensukuisten kansojen osuus väestöstä oli enää noin neljännes, kun se vuosisadan vaihteessa oli ollut vielä noin puolet.63 Hallinnolliset rakenteet oli muutettu sosialistisen järjestelmän mukaisiksi.
Itä-Karjalan yhteiskunnalliset olot olivat kehittyneet huomattavasti neuvostoval-lan aikana, vaikka suomalaisten näkökulmasta alue vaikutti yhä köyhältä ja takapa-juiselta.64 Alueen asukkaat eivät olleet lainkaan niin tyytymättömiä elämäänsä, kuin suursuomalaisen aatteen innoittamat valistustyöntekijät miehityksen alussa olettivat.
Myöskään itäkarjalaisten suhtautuminen venäläisiin ei ollut niin kielteistä, kuin mo-net suomalaiset olivat odottaneet, sillä karjalaiset olivat varsinkin Aunuksen alueella tottuneet elämään yhdessä venäläisten kanssa ilman, että kansallisuuksien välillä olisi ollut merkittäviä riitaisuuksia.
Itäkarjalaiset olivat tulleet varovaisiksi oman karjalaisuutensa tai suomalaisuuten-sa korostamisessuomalaisuuten-sa, sillä Josif Stalinin (1898–1953) suuren terrorin vuosina 1937–1938 Itä-Karjalan suomensukuinen väestö oli joutunut kokemaan syrjintää ja karkotuksia pelkästään kansallisuutensa vuoksi. Myös muistot heimosotaretkien ja Karjalan kan-sannousun katkerista tappioista lisäsivät varovaisuutta. Varttunut väki muisti hyvin
62 Heimokansallisen aatteen kannattajia oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa pääasiassa Vienassa.
Sivistyksellinen vuorovaikutus Suomen ja Vienan välillä vahvisti kansallismielisyyttä vienankarjalaisten keskuudessa. Merkittävänä vaikuttavana ryhmänä oli kulttuurisesti ja taloudellisesti toimelias vienankarja-lainen väestö Suomessa. Lisäksi vienankarjalaiset kulkukauppiaat, ”laukkuryssät”, välittivät tietoa Suomen oloista kotiseudulleen. Suomen sosiaalinen ja taloudellinen edistyneisyys teki vaikutuksen moniin vienalai-siin. Aunuksessa karjalainen kansallismielisyys ei saavuttanut läheskään niin suurta kannatusta kuin Vie-nassa, jossa alueen taloudellisten olojen parantamisen lisäksi kaivattiin henkisen elämän kehittämistä omalta kansalliselta pohjalta, mikä tarkoitti kansansivistystyötä sekä karjalan että suomen kielellä. Myös vuoden 1905 yhteiskunnalliset uudistukset Venäjällä vaikuttivat kansallismielisten pyrkimysten voimistumiseen Vienassa, koska ne lisäsivät kansalaisten vapauksia kokoontua, perustaa yhdistyksiä sekä ilmaista mieli-piteitään. Vienalaisten kansallismieliset pyrkimykset romuttuivat ja yhteydet Suomeen katkesivat vuoden 1922 kansannousun seurauksena. (Churchill 1970, 191–192, Setälä 1970, 21–22; Витухновская 2006, 18–19).
63 Jääskeläinen 1961, 4; Hyytiä 2008, 57.
64 Venäjän keisarikunnan viimeisinä vuosikymmeninä Itä-Karjalan asukkaat saivat toimeentulonsa pää-asiassa maanviljelyksestä, karjanhoidosta, kalastuksesta, metsästyksestä sekä puuteollisuudesta ja kau-pasta. Monet ihmiset elivät varsin alkeellisissa ja puutteellisissa oloissa verrattuna Venäjän vauraampien seutujen asukkaisiin. Koulutusolot olivat heikot ja syrjäseuduilla ei ollut tarjolla edes yleissivistävää alkei-sopetusta, minkä vuoksi lukutaidottomuus oli yleistä. Stacy Churchillin mukaan vuoden 1917 kommunis-tisella vallankumouksella ei ollut heti vaikutusta Itä-Karjalan oloihin, mutta vähitellen se alkoi vaikuttaa viranomaisten toimintaan, koulujen opetukseen ja papiston asemaan alueella. Itä-Karjalan talouselämän sosialistiset uudistukset käynnistyivät 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Lähes kaikki viljelymaa siirrettiin kollektiivien omistukseen, alueen teollisuustuotanto alkoi kasvaa nopeasti ja rautatieyhteydet paranivat merkittävästi. Koulutusoloissa tapahtui huomattavaa paranemista. Aluksi kiinnitettiin erityisesti huomiota perusopetuksen järjestämiseen, minkä seurauksena lukutaitoisten osuus väestöstä lisääntyi nopeasti. Kor-keakoulutuksen kannalta merkittävä tapahtuma oli Petroskoin yliopiston perustaminen vuonna 1940. Myös kulttuurin kehittämiseen kiinnitettiin huomiota. Alueelle perustettiin lukuisia kirjastoja, kulttuuritaloja ja elokuvateattereita. Lisäksi lehtien painosmäärät kasvoivat nopeasti. Itä-Karjalan kehityksen kannalta oli merkittävää, että sinne muutti suuren talouslaman aikana 1930-luvulla paljon väkeä Suomesta ja muualta Euroopasta sekä Pohjois-Amerikasta. (Шевырев & al. 1960, 10, 55, 97, 105–107; Churchill 1970, 13–21, 59;
Laine 1982, 77–80; Афанасьева, Морозов, & Эпстейн 1984, 74, 84. Kostiainen 1988, 13–14; Hyytiä 1999, 7;
Веригин 2009, 203–205).
suomalaisten heimosotaretket ja niiden seuraukset. Nytkin oltiin peloissaan siitä, että liian myötämielinen suhtautuminen suomalaismiehittäjiin voisi aiheuttaa kostotoimia venäläisvallan mahdollisesti palatessa.65
AKS:n näkemys kansakunnan olemuksesta oli täysin erilainen kuin venäläisillä panslavisteilla tai bolševikeilla. Seura ei hyväksynyt panslavistista näkemystä, että Venäjän alueella elävät suomensukuiset vähemmistökansallisuudet olisivat elinkel-poisia ja merkityksellisiä vain venäläisiin sulautuneena. Bolševikkien pyrkimystä korvata kansalliset identiteetit yhteisellä neuvostokansalaisen identiteetillä pidettiin AKS:n piirissä panslavismiin rinnastettavana sortotoimena, jonka perimmäisenä ta-voitteena oli Neuvostoliiton vähemmistökansojen venäläistäminen. Jalmari Jaakkola oli samalla kannalla todeten teoksessaan Suomen idänkysymys, että 1930-luvun lopul-la ”Itä-Karjalopul-lan venäläistämistyö sai muodot, joista ei edes pimein tsaarinaika ollut unelmoinut”.66 AKS:n käsitys kansasta rakentui ennen kaikkea kielellisen mutta myös jossain määrin kulttuurisen ja rodullisen yhteenkuuluvuuden perustalle. Suurten kan-sojen oikeutta hallita pienempiä vastoin näiden tahtoa ei hyväksytty.