2 KIRKOLLISEN TOIMINNAN KÄYNNISTYMINEN
2.2 Hyökkäys Itä-Karjalaan avaa mahdollisuudet heimokansalliselle
Toukokuussa 1941 alkoivat Suomen ja Saksan edustajien kesken yhteistyöneuvottelut siltä varalta, että Neuvostoliiton kanssa puhkeaisi konflikti. Saksan valtakunnankans-lerin erikoislähettiläs Karl Schnurre saapui Helsinkiin 20.5.1941 ja esitti presidentti Rytille valtakunnankansleri Hitlerin pyynnön, että Suomi lähettäisi sotilasvaltuus-kunnan Saksaan neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin tulisi ryhtyä, jos Neuvostoliit-to aloittaa hyökkäyksen Saksaa ja Suomea vastaan. Saksaan lähetettiin 24.5.1941 ken-raaliluutnantti Erik Heinrichsin (1890–1965) johtama valtuuskunta, jolle selostettiin
11 Manninen 1980, 49, 51; Laine 1982, 47–48; Myllyniemi 1982, 297–298; Laine 2003, 706; Jokisipilä 2009, 61–62.
12 Samanlaisia perusteluja Suomen oikeudesta Itä-Karjalaan kuin Auerilla, Jutikkalalla ja Jaakkolalla oli jo vuonna 1919 ilmestyneessä teoksessa Kaukokarjala suhteissaan Suomeen ja Venäjään, jonka oli kirjoittanut useissa järjestöissä vaikuttanut heimoaktivisti ja itsenäisyysmies lehtori Herman Stenberg. Stenbergin kir-janen oli tiivistetty esitys niistä lähes sadan vuoden aikana kehittyneistä suursuomalaisista näkemyksistä, joiden mukaan Itä-Karjalan tuli olla osa Suomea. Kirjasen mukaan Itä-Karjalan väestö oli sekä kieleltään että rodultaan suomalaista. Lisäksi Suomi ja Itä-Karjala muodostivat geologisesti ja hydrografisesti sekä kasvistoltaan ja eläimistöltään yhtenäisen alueen. (Stenberg 1919, 65–68, Nygård 1978, 65–66).
13 Suur-Suomen aatetta tukevia heimojärjestöjä oli Toivo Nygårdin mukaan kaikkiaan parikymmentä. Hei-mokansallisissa piireissä oli erilaisia näkemyksiä siitä, mitä kansoja ja alueita Suur-Suomen tulisi sulkea itseensä, mutta yksimielisiä oltiin kuitenkin siitä, että Vienan ja Aunuksen tuli olla osa Suomea. AKS:n piirissä oltiin hyvin perillä Itä-Karjalan venäläistymisestä, mutta seuran näkemys oli, että vielä 1930-luvun lopullakin Äänisjärven ja Muurmannin radan länsipuolinen alue aina Kantalahteen asti oli pääasiassa karjalankielisen väestön asuttamaa. (Castrén 1937, 226, 229; Alapuro 1973, 160–161; Laine 1982, 40–41;
Nygård 1978, 234–235, 247–250).
14 Keijo Loimun toimittamana oli vuonna 1934 ilmestynyt AKS:n julkaisu Itä-Karjala, joka oli varsin huo-lellisesti ja asiantuntevasti laadittu esitys Itä-Karjalan maantieteestä, väestöstä, historiasta, taloudesta, lii-kenteestä, sivistysoloista, uskonnosta, hallinnosta ja poliittisesta elämästä. Teokseen sisältyi myös osio Itä-Karjalan vapausliikkeen historiasta, joka AKS:n aatemaailmassa tarkoitti itäkarjalaisten pyrkimyksiä irrottautua Venäjästä ja liittyä Suomeen. Reino Castrén oli yksi teoksen kirjoittajista. (Itä-Karjala 1934).
15 Auer & Jutikkala 1941; Jaakkola 1941; Manninen 1980, 64.
Saksan suunnitelmia koskien sotaa, joka mahdollisesti tulisi syttymään Neuvosto-liiton kanssa. Valtuuskunnalle esitettiin myös, miten Saksa toivoi Suomen tukevan mahdollista hyökkäystä Leningradia vastaan. Saksan ja Suomen joukkojen kesken oli määrä olla yhteistoimintaa tilanteen mukaan joko Laatokan itä- tai länsipuolella. Poh-jois-Suomeen asettuville saksalaisjoukoille esitettiin alistettavaksi kaksi suomalaista divisioonaa. Nämä suunnitelmat merkitsivät käytännössä sitä, että suomalaiselle so-tilasvaltuuskunnalle esitettiin pyyntö osallistua Saksan rinnalla hyökkäyssotaan Neu-vostoliittoa vastaan. Mitään sitoumusta hyökkäyksestä Neuvostoliittoon suomalaiset eivät antaneet, mutta käytännössä Suomi ryhtyi valmisteluihin mahdollisen sodan varalta.16
Saksalaisia joukkoja alkoi saapua 7.6.1941 Pohjanlahden satamiin ja seuraavana päivänä Norjasta Pohjois-Suomeen. Yhteistyöneuvottelujen mukaisesti suomalaisten tuli pian mobilisoida myös omia joukkojaan. Hallitus tekikin päätöksensä joukkojen mobilisoinnista perustellen sitä Neuvostoliiton toimenpiteiden aiheuttamalla uhkal-la. Päivämäärästä päättäminen jätettiin kuitenkin puolustusvoimain ylipäällikkönä toimivalle marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimille (1867–1951), joka määräsi jou-kot liikekannalle 17.6.1941. Kun saksalaiset 22.6.1941 aloittivat suurhyökkäyksensä Neuvostoliittoon Barbarossa-suunnitelman toteuttamiseksi, Hitler ilmoitti suoma-laistenkin taistelevan Saksan rinnalla. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että Suomi oli joutunut uuteen sotaan Neuvostoliiton kanssa. Kuitenkin hyökkäyksen alettua ja Hitlerin puheen tultua julkisuuteen Suomen hallitus julisti maansa pysyvän puolu-eettomana, mutta kun neuvostoliittolaiset lentokoneet pommittivat useita Suomen kaupunkeja 25.6.1941, totesi pääministeri Rangell Suomen olevan sotatilassa. Neuvos-toliiton hyökkäys ei tullut yllätyksenä, vaan sitä pidettiin jo etukäteen lähes varmana reaktiona siihen, että Suomen hallitus salli Saksan käyttää suomalaisia lentokenttiä Neuvostoliittoon kohdistuneita pommituslentoja varten. Puhuessaan eduskunnassa Rangell ilmoitti, että kyseessä oli uusi puolustussota ja taistelu bolševismia vastaan.
Eduskunnan eri ryhmät myötäilivät pääsääntöisesti hallituksen kannanottoja. Vallit-sevana näkemyksenä oli tuossa tilanteessa, että Suomi kävi sotaa, jonka tavoitteena oli Saksan tuella saada luovutettu Karjala takaisin. Lisäksi käyttöön tuli lausuma, jonka mukaan Suomi kävi erillissotaa irrallaan Saksan sodanpäämääristä.17
Suomen hyökkäys Neuvostoliittoon käynnistyi 10.7.1941 marsalkka Mannerhei-min antamalla ”miekantuppikäskyllä”18, jossa sodan yhdeksi päämääräksi asetettiin Itä-Karjalan vapauttaminen. Päiväkäskyssään Mannerheimin totesi: ”Vapaussodassa 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tup-peen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat.” Tällä hän viittaisi valkoisten suomalaisjoukkojen komentajana 23.2.1918 antamaansa päiväkäskyyn Itä-Karjalan valtaamisesta.19 Itä-Karjalan haltuunotto liittyi olennaisena osana armeijan pääma-jassa tehtyihin suunnitelmiin. Sodan tärkeimmäksi päämääräksi ilmoitettiin maan turvallisuus, jonka varmistamiseksi pyrittiin valloittamaan Neuvostoliitolta sellainen
16 Manninen 1980, 55–58; Myllyniemi 1982, 239–240; Seppälä 1984, 78–79, 93; Jokipii 1987, 296–313.
17 Myllyniemi 1982, 246; Seppälä 1984, 101–104; Manninen 1988, 36–39; Laine 2003, 707–708; Rautala 2007, 17; Johansen 2016, 161, 163.
18 Tolmunen 2012, 89 Puolustusvoiman ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky n:o 3/10.7.1941.
19 Toivo Nygård on tähdentänyt, että Mannerheim ei kuulunut suursuomalaisuuden periaatteellisiin kannat-tajiin, mutta Itä-Karjalan vapauttamispyrkimykset sopivat hänelle, koska niissä oli samalla kyse taistelusta bolševismia vastaan. (Nygård 1978, 64).
alue, että itäinen raja kulkisi pääasiassa vesistöjä myöten Vienanmerestä, Äänisjärven ja Syvärin kautta Laatokan eteläpuolitse Suomenlahteen. Tiedotuksessa tätä kolmen kannaksen rajaa perusteltiin iskulauseella ”lyhyet rajat – pitkä rauha”.20
Neuvosto-Karjala, jonne suomalaiset kesällä 1941 hyökkäsivät, oli tuolloin viralli-selta nimeltään Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta ja sen väkiluku oli Juri Kilinin tutkimuksen mukaan 718 000 asukasta.21 Neuvostotasavallan alue oli kui-tenkin huomattavasti laajempi kuin suomalaisten Itä-Karjalaksi nimittämä alue, sillä tasavaltaan oli keväällä 1940 liitetty osa Suomelta talvisodassa valloitetuista alueista.
Neuvostovallan aikana Itä-Karjala oli kokenut useita hallinnollisia muutoksia ja alueen väkiluku oli teollistumisen ja väestönsiirtojen seurauksena kasvanut merkittävästi.22
Heinäkuun alussa 1941 hyökkäykseen lähteneet suomalaisjoukot olivat pohjoises-sa alistettu pohjoises-sakpohjoises-salaisille. Eteläisillä rintamaosilla sen sijaan lähdettiin liikkeelle Man-nerheimin ”miekantuppikäskyllä”. Talvisotaan verrattuna suomalaisten aseistus oli uudenaikaista ja joukot olivat paremmin koulutettuja. Lisäksi pääosa Neuvostoliiton sotavoimista oli sidottu torjumaan saksalaisten salamahyökkäystä, joka eteni kohti Moskovaa. Talvisotaan nähden etuna oli myös se, että pitkä kaista Suomen rintamasta oli saksalaisten vastuulla. Itä-Karjalan valtauksesta vastasi 29.6.1941 perustettu Kar-jalan Armeija, jonka komentajana toimi kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. KarKar-jalan Armeija aloitti sotatoimet jo 30.6.1941 Jänisjärven alueella ja muutamaa päivää myö-hemmin Värtsilän, Ilomantsin ja Lieksan korkeudella, mutta päähyökkäys käynnistyi vasta 10.7.1941. Tarton rauhan raja ylitettiin monin paikoin jo heinäkuun aikana. Vie-nan alueelta vallattiin jo ennen päähyökkäyksen käynnistymistä Repola, Vuokkiniemi ja Vuonninen, minkä jälkeen hyökkäys jatkui yhä syvemmälle Vienaan.
Repolan jälkeen Rukajärven tien suunnassa vallattiin Omelia heinäkuun lopulla ja Ontrosenvaara elokuun alkupäivinä. Rukajärven rannan suomalaiset joukot saa-vuttivat syyskuun alussa. Pohjois-Vienassa vallattiin Kiestinki elokuun alussa, mut-ta hieman etelämpänä hyökkäys pysähtyi Kiskisjärvelle lähelle Uhtuaa. Aunuksen Karjalan suunnalla suomalaisjoukot ylittivät vanhan rajan heinäkuun puolivälissä ja valloittivat Tulemajärven ja Vieljärven kylät. Heinäkuun lopulla ne pysähtyivät puolustusasemiin Tuuloksessa.23
20 Myllyniemi 1982, 301; Laine 2003, 708; Niinistö 2005, 24; Rautala 2007, 19.
21 Juri Kilinin tutkimuksen mukaan koko Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavalan väkiluku oli vuoden 1941 alussa 696 000 ja kesällä 1941 ennen jatkosodan alkamista 718 000. Helge Seppälä viittaa virheel-lisesti Ohto Manniseen todeten Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan väkiluvuksi vuonna 1941 noin 762 400 asukasta, sillä Mannisen teoksessa tähän lukuun sisältyy myös Kuolan alueen 251 000 asukasta. Mannisen tutkimuksen mukaan Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavalan väkiluku oli vuonna 1941 noin 511 400. (Manninen 1980, 189, Seppälä 1989, 30; Kilin 1994, 199; Hyytiä 1999, 33).
22 Kesäkuussa 1920 perustettiin Karjalan Työkansan Kommuuni, johon kuuluivat Kemin, Petroskoin ja Aunuk-sen kihlakunnat. Asukkaita tällä pinta-alaltaan 115 000 neliökilometrin alueella oli noin 144 000. Seuraava vaihe oli, että vuonna 1923 perustettiin Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta, jonka pinta-ala oli 146 000 neliökilometriä ja asukasluku noin 221 000. Viimeinen muutos ennen suomalaismiehityksen aikaa tapahtui maaliskuussa 1940 talvisodan jälkeen. Alueen nimeksi tuli silloin Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta ja siihen liitettiin alueita Suomen menettämästä Karjalasta Laatokan luoteis- ja pohjoispuo-lelta. Alueen pinta-ala oli 172 400 neliökilometriä ja väkiluku tasavaltaa perustettaessa noin 469 000, jolloin sen väestöstä 63,2 % oli venäläisiä, 23,2 % karjalaisia, 2,0 % vepsäläisiä ja 1,8 % suomalaisia. Muista kansal-lisuusryhmistä suurimpia olivat ukrainalaiset ja valkovenäläiset. Karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten osuus oli siis vuonna 1940 vain 27,0 %, kun vuonna 1926 heitä oli ollut vielä 42,6 % Neuvosto-Karjalan väestöstä. (Laine 1982, 79, 80; Hyytiä 1999, 15–16; Hyytiä 2008, 57; Веригин 2009, 51–52, 157–158).
23 Myllyniemi 1982, 255–256, 261–262; Seppälä 1984, 107, 122, 137–138, 163; Laine 2003, 709; Rautala 2007, 19; Lunde 2011, 173; Enkenberg 2015, 250–251, 259, 265, 267–268; Johansen 2016, 184.
Suomalaisjoukkojen edetessä Itä-Karjalaan levitettiin alueelle karjalan-, suomen- ja venäjänkielisiä lentolehtisiä, joissa oli ylipäällikkö Mannerheimin julistus Karjalan väestölle. Julistus oli annettu jo 8.7.1941 eli ennen päähyökkäyksen käynnistymistä.
Julistuksessa oli ohjeet siitä, miten Suomen armeijan valtaamalla alueella tuli käyt-täytyä. Väestöltä vaadittiin suomalaisten sotilasviranomaisten määräysten ehdotonta noudattamista. Aseet ja räjähdysaineet oli luovutettava suomalaisille. Asukkaiden tuli pysyä kotipaikoillaan sekä hoitaa ahkerasti peltojaan ja karjaansa. Omankin omaisuu-den hävittäminen oli ankarasti kielletty. Vallatun alueen väestö määrättiin samalla tavoin työvelvollisiksi kuin suomalaisetkin. Viranomaisten antamat tehtävät oli suori-tettava ahkerasti ja tunnollisesti. Vakoilusta tai muusta vihollisen auttamisesta seurasi ankara rangaistus. Siviilihenkilöä, joka vastustaisi asevoimin suomalaisia joukkoja, pidettäisiin rikollisena, joka tultaisiin tuomitsemaan kuolemaan. Tuomiovaltaa alueel-la käyttivät Suomen armeijan kenttäoikeudet, jotka tulivat tarvittaessa soveltamaan rikoksen tekijöihin Suomen sotalakien koko ankaruutta.24
Mannerheim oli antanut 8.7.1941 myös suomalaisille sotajoukoille käskyn, joka kos-ki sotavankos-kien kohtelua ja sotilaiden käyttäytymistä vallatuilla alueilla. Käskyssään hän totesi, että itäkarjalaisia oli kohdeltava ystävällisesti mutta varovasti. Venäläinen väestö oli vangittava ja toimitettava keskitysleireihin. Venäläisiin ei saanut lukea sel-laisia suomalaisista tai karjalaisista vanhemmista polveutuvia venäjänkielisiä henki-löitä, jotka halusivat liittyä karjalaiseen väestöön. Mannerheim piti todennäköisenä, että ortodoksinen usko oli ainakin jossain määrin säilynyt Itä-Karjalan asukkaiden keskuudessa. Siksi hän määräsi käskyssään: ”Sotilaille on selvitettävä väestön kuulu-van kreikkalaiskatoliseen uskontokuntaan. Sen papistoa on kohdeltava tahdikkaasti, mutta varovasti. Väestön uskonnollisia menoja ja esineitä on pidettävä arvossa.”25
Mannerheimin 10.7.1941 antama ”miekantuppikäsky” herätti suursuomalaisen aatteen innoittamissa ihmisissä toivon, että Itä-Karjala tulisi viimeinkin saamaan
”vapauden” ja liittyisi osaksi Suomea. Käsky palautti mieliin vuosien 1918–1922 hei-mosotaretket, jolloin suomalaiset olivat ensimmäistä kertaa yrittäneet sotilaallisin keinoin liittää Itä-Karjalan valtakuntansa yhteyteen. Tuolloin hanke oli kariutunut suomalaisten vääriin arvioihin Neuvosto-Venäjän voimasta ja bolševikkivallan py-syvyydestä Venäjän johdossa. Kun kommunistit olivat vakiinnuttaneet valtansa Ve-näjällä, ei suomalaisilla ollut enää mahdollisuuksia sen enempää sotilaallisin kuin poliittisinkaan keinoin saada Itä-Karjalaa haltuunsa. Neuvosto-Venäjä oli jo tuolloin kaikesta sekasortoisuudestaan huolimatta suurvalta, jota Suomi ei olisi pystynyt haas-tamaan. Kesällä 1941 tilanne oli kuitenkin toisenlainen, sillä nyt Suomi ei ollut yksin, vaan tukena oli Saksa, jonka armeijan voimaan luottaen suomalaiset uskalsivat jäl-leen ryhtyä uuteen yritykseen Itä-Karjalan valloittamiseksi. Muistot suomalaisten ja itäkarjalaisten yhteistyöstä heimosotaretkien ja Karjalan kansannousun aikaan olivat ylläpitäneet suursuomalaishenkisten ihmisten piirissä toiveita siitä, että Itä-Karjalan-kin väestön keskuudessa olisi yhä tahtoa alueen liittämisestä Suomeen.
Heimosotaretkien kokemuksista muistuttaminen nousi vahvasti esiin propagan-dassa, jota tehtiin Itä-Karjalaan kohdistuvan hyökkäyksen puolesta. Hyökkäys halut-tiin esittää jatkona heimosotaretkien ajan taistelulle Itä-Karjalan vapauden puolesta.
24 KA ItäKar. SE T-9727/17 Itä-Karjalan sotilashallinnon säädöskokoelma n:o 1/8.7.1941. Puolustusvoimain Ylipäällikön käsky vallatun alueen asukkaille; VK 1/1941, 6.
25 Tolmunen 2012, 93 Puolustusvoiman ylipäällikkö Mannerheimin käsky koskien sotavankien käsittelyä ja käyttäytymistä vallatuilla alueilla 8.7.1941.
Itä-Karjalan valloitukseen ja sotilashallinnon tehtäviin osallistui useita sellaisia henki-löitä, jotka olivat olleet heimosotureina Vienassa tai Aunuksessa pari vuosikymmentä aiemmin. Heistä tunnetuin oli kenraalimajuri Paavo Talvela (1897–1973), joka oli ke-sällä 1919 toiminut Petroskoin valtausta yrittäneen rykmentin komentajana. Karjalan Armeijassa Talvelan tehtävänä oli kuudennen armeijakunnan johtaminen.26
Ohto Manninen on osoittanut, että Itä-Karjalan valloitus kuului Suomen sotilas-johdon suunnitelmiin heti siitä lähtien, kun suomalaiset alkoivat saada tietoa Sak-san mahdollisesta hyökkäyksestä Venäjälle. Suursuomalaisissa piireissä Karjalan Armeijan hyökkäys haluttiin nähdä Itä-Karjalan vapautussotana. Heinäkuun 1941 aikana perustettiin taustaltaan itäkarjalaisista ja inkeriläisistä asevelvollisista sekä suomalaisista vapaaehtoisista koostunut sotatoimiyhtymä, jonka nimi oli aluksi Osasto Kuussaari ja myöhemmin Prikaati K. Sen perustamisessa olivat keskeisiä toi-mijoita heimosotaretkien veteraanit jääkärieversti Eero Kuussaari ja jääkärievers-tiluutnantti Ragnar Nordström sekä heimoaktivistina tunnettu insinööriluutnantti Reino Castrén. Prikaati osallistui Itä-Karjalan valtaukseen, mutta se lakkautettiin lokakuussa 1941, jolloin siitä muodostettiin kaksi erillistä pataljoonaa. Itä-Karjalaan kohdistuneen hyökkäyksen asetelma oli näin ollen erikoinen, sillä sodan alusta läh-tien Neuvostoliiton joukoissa taisteli Karjalan Armeijaa vastaan venäläisten rinnal-la karjarinnal-laisia, vepsäläisiä, inkeriläisiä ja suomarinnal-laisia sotirinnal-laita. Ville Kivimäki onkin kiinnittänyt huomiota siihen, että itäkarjalaistaustaisten sotilaiden osallistuminen valtaukseen muistutti jossain määrin sisällissotaa, koska molemmilla puolilla taisteli itäkarjalaisia miehiä, ja siksi paikallisen väestön tekemä rajanveto osapuolten välillä oli joskus häilyvää. Asemasodan aikana huhtikuussa 1943 muodostettiin Suomes-sa vielä pääasiasSuomes-sa suomensukuisista sotavangeista koostunut Heimopataljoona 3, joka myös osallistui taisteluihin Itä-Karjalassa. Sergei Verigin on tähdentänyt, että Suomeen muuttaneiden ja sotavangeiksi jääneiden itäkarjalaisten osallistumista suomalaisiin taistelujoukkoihin pidettiin Neuvostoliitossa tuomittavana yhteistyö-nä vihollisen kanssa.27