3 KASTEKIELTO SYKSYLLÄ 1941
4.5 Suomalaisten pappien ensimmäinen talvi itäkarjalaisen kansan
4.5.5 Epätietoisuutta kansallisen väestön todellisesta suhtautumisesta
”uusiin isäntiin”
Itä-Karjalan sotilashallinnon pappien tuli toimintakertomuksissaan raportoida myös alueen väestön mielialoista ja suhtautumisesta suomalaisiin miehittäjiin. Papeille on ensiarvoisen tärkeää, että itäkarjalaiset eivät suhtautuisi suomalaisiin valloittajina vaan ystävinä. Heidän mielialakatsaustensa mukaan itäkarjalaiset olivat varsinkin ensimmäisten miehityskuukausien aikana pidättyväisiä esittämään mielipiteitään suomalaisesta hallinnosta. Uusia vallanpitäjiä ei uskallettu juurikaan arvostella. Jot-kut kuitenkin rohkenivat esittää tyytymättömyytensä elintarvikkeiden säännöstelyn vuoksi. Syksyn 1941 raporteissa ei myöskään ollut mainintoja siitä, että suomalaisten tuloon olisi oltu erityisen tyytyväisiä, mikä ainakin osittain johtui siitä, että monet arvelivat neuvostovallan pian palaavan Itä-Karjalaan. Varttunut väki oli kuitenkin avoimesti kiitollinen uskonnon harjoittamisen vapaudesta. Olojen vähittäinen vakiin-tuminen asemasotavaiheen alkaessa vaikutti positiivisesti väestön mielialaan. Var-sinkin koulujen alkamisella ja ilmaisella kouluruokailulla oli toimintakertomusten mukaan myönteinen vaikutus ilmapiiriin kansan keskuudessa. Myös suomalaiskan-salliseen tapaan järjestetyt koulujen joulujuhlat lahjoineen omalta osaltaan piristivät sodan keskellä elävän kansan mielialaa. Erityistä tyytyväisyyttä kansan keskuudessa herätti Vako Oy:n kauppojen avautuminen. Myötämielisyyttä suomalaisia kohtaan lisäsi myös se, että monet sotilaat antoivat osan muonastaan itäkarjalaisille lapsille.
Paikallisella väestöllä oli myös mahdollisuus käydä armeijan lääkäreiden vastaanotol-la. Gunnar Rosén ja Martti Hölsä ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että kansalliseen
väestöön kuuluneiden lasten yleiskunto koheni miehitysaikana selvästi, mikä johtui ennen kaikkea kouluruokailusta ja suomalaisten järjestämästä terveydenhoidosta.172
Kuusijuhla Aunuksenlinnassa joulukuussa 1941.
Lähde: SA-kuva
Koulujen alkaminen ja kauppojen avautuminen oli itäkarjalaisille merkki olojen va-kiintumisesta, minkä sotilashallinto toivoi viestittävän myös siitä, että suomalaiset uskoivat Itä-Karjalan jäävän pysyvästi osaksi Suomea. Syksyllä 1941 miehittäjien voi-tonusko oli todella vahva ja siksi alueen rakentamiseen ryhdyttiin välittömästi. Olo-suhteet olivat vaikeat, mutta taisteluiden aiheuttamia vaurioita pyrittiin korjaamaan mahdollisimman nopeasti. Itä-Karjalan asukkaille haluttiin osoittaa, että suomalaiset tahtoivat ripeästi kehittää aluetta niin, että siitä tulisi tasavertainen osa Suomea.
Syksyn 1941 aikana itäkarjalaiset suhtautuivat varovaisen pidättyvästi suoma-laisiin miehittäjiin, mutta kevättalvella 1942 he uskalsivat jo esittää kritiikkiä uusia vallanpitäjiä kohtaan, mikä toisaalta kertoo siitä, että luottamus näitä kohtaan oli lisääntynyt. Joissakin kylissä oltiin pettyneitä siihen, että kylänvanhimpina toimivat edelleen samat miehet kuin neuvostoaikanakin. Myös velvollisuus osallistua linnoi-tustöihin173 ja väestönsiirrot herättivät levottomuutta itäkarjalaisissa osittain jo sen-kin vuoksi, että ne toivat heille mieleen neuvostovallan käyttämät pakkotoimenpiteet
172 KA PM SRT/KPT T-21730/1 Oskari Väänäsen ja Jussi Kuoppalan selostus komennusmatkasta Aunukseen 4.–8.9.1941; KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Pauli Jouhkin toimintakertomus joulukuulta 1941 ja tammikuulta 1942, Matti Rantasen toimintakertomus joulukuulta 1941, Pentti Kankaanpään toimintakertomus joulu-kuulta 1941 ja helmijoulu-kuulta 1942, Johannes Suholan toimintakertomus helmijoulu-kuulta 1942; Rosén 1998, 78;
Hölsä 2002, 73; Hölsä 2011, 227.
173 Vuonna 1942 linnoitettiin Maanselän ja Syvärin suunnan taisteluasemia, vuonna 1943 myös Rukajärven suunnan asemia ja vuonna 1944 Äänisen rantatukikohtia. (Ahonen 1994, 420–421, 426–427).
kansaa kohtaan. Suomalaiset pyrkivät parhaansa mukaan selittämään asukkaille, että väestönsiirrot tapahtuivat kansan omaksi parhaaksi. Praasniekkojen vietosta oli myös joskus erimielisyyksiä, sillä niihin liittyi usein juopottelua. Niitä ei kuitenkaan haluttu kieltää, koska kyse oli kuitenkin kristillisten pyhäpäivien vietosta. Papiston ja kylä-päälliköiden edellytettiin kuitenkin valvovan, että juhlinta tapahtui ilman häiriöitä.
Pastori Johannes Suholan mielestä praasniekkojen vietto tuli sallia vain ortodoksisen kirkon yleisinä juhlapäivinä ja kunkin kylän oman tšasounan nimikkopäivänä. Hänen mielestään praasniekat oli puhdistettava ”maallisesta markkinatouhusta”. Jumalan-palveluksen lisäksi juhlan muunkin ohjelman tuli olla luonteeltaan uskonnollis-isän-maallista. Juominkien ja tanssiaisten sijaan tuli nuorisolle järjestää mahdollisuuksia
”jalompaan seurusteluun”. Maaliskuussa 1942 Aunuksen piiriesikunta antoi Suholan näkemyksiä myötäilevän ohjeen praasniekkojen viettoa koskien. Sen mukaan praas-niekkojen viettoa ei saanut epäkohdista huolimatta tukahduttaa, koska oli kysymys vanhasta karjalaisesta perinteestä. Praasniekkapäivinä tuli kylissä olla suomalainen järjestyksen valvoja. Praasniekkojen viettoa alettiin käyttää hyväksi myös kansallis-tamistoiminnassa liittämällä niihin isänmaallista ohjelmaa.174
Elintarviketuotannon kannalta merkittävä muutos oli suomalaisten toteuttama maanomistusolojen järjestely. Suomalaisten tavoitteena oli neuvostoajan yhteistila-järjestelmän korvaaminen itäkarjalaisten yksityisomistukseen perustuvalla maatila-taloudella. Kansalliselle väestölle alettiin keväästä 1942 lähtien maanjaossa myöntää väliaikaisia nautintaoikeuksia viljelyspalstoihin, mikä herätti kansassa tyytyväisyyttä ja innostusta.175 Pastori Lauri Leikkonen oli kuitenkin pahoillaan siitä, että suomalaiset viranomaiset olivat huonosti tiedottaneet kansalle maanjaon kannalta välttämättömis-tä väestönsiirroista. Hän uskoi, etvälttämättömis-tä tyytymättömyys väestönsiirtoihin olisi ollut pie-nempi, jos ihmiset olisivat jo talvella ymmärtäneet niiden tarpeellisuuden. Keväällä ilmapiiri oli jo paljon parempi kuin talvella. Ihmisillä oli sotilaspappien mukaan suuri into päästä viljelemään palstojaan. Tosin niissä kylissä, joissa maanjakoa ei ollut vielä tehty, mielialat olivat apeammat.176
Kevättalven 1942 aikana monet itäkarjalaiset nuoret olivat lähteneet opiskelemaan suomalaisiin kouluihin. Halukkaita oli paljon, mikä sotilashallinnon pappien mu-kaan kertoi luottamuksesta suomalaisia kohtaan ja kiinnostuksesta tutustua Suomen oloihin.177 Luterilaisten pappien tehtäviin kuului valita nuorison joukosta
sopivim-174 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Pentti Kankaanpään toimintakertomus helmikuulta 1942, Kalevi Nykäsen toimintakertomus maaliskuulta 1942, Lauri Leikkosen toimintakertomus huhtikuulta 1942; KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Johannes Suholan ”Mietintö, joka koskee praasniekkojen viettoa Itä-Karjalassa” helmikuus-sa1942, Aunuksen piiriesikunnan kirje koskien praasniekkojen viettoa 4.3.1942; KM 21.8.1942 Iljanpäivien vietto Itä-Karjalassa.
175 Sotilashallintokomentaja Kotilainen antoi jo elokuussa 1941 Itä-Karjalan kansalle julistuksen, jossa hän lupasi, että Itä-Karjalassa tulee olemaan vapaa, täydellä omistusoikeudella tilaansa hoitava maanvilje-lijäväestö. Syyskuussa perustettiin ylipäällikkö Mannerheimin määräyksestä maa-asiaintoimisto, jonka tehtävänä oli valmistella käskyä viljelysmaan väliaikaisista nautintaoikeuksista Itä-Karjalassa. Ylipäällikkö antoi 29.1.1942 käskyn, jonka mukaan nautintapalstoja voitiin antaa sotilashallintoalueella asuville tai siellä aiemmin asuneille suomenheimoisille itäkarjalaisille tai suomalaisille, joiden voitiin olettaa pystyvän siellä viljelemään maata. Nautintamaiden jako aloitettiin keväällä 1942, ja vuoden loppuun mennessä noin 17 % viljelymaasta oli nautintaviljelijöiden käytössä. Viljelymaiden jakoa ei saatu suoritettua loppuun, vaikka sitä jatkettiin miehitysajan päättymiseen saakka. Metsiä ei jaettu nautintamaiksi. (VK 2/1941, 1; Laine 1982, 269–273; Hyytiä 2008, 187–188; Pilke 2017, 32).
176 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Kalevi Nykäsen toimintakertomus maaliskuulta 1942, Lauri Leikkosen toimintakertomus huhtikuulta 1942, Aaro Pyrhösen toimintakertomus huhtikuulta 1942; VK 19/1942, 1–2.
177 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Kalevi Nykäsen toimintakertomus huhtikuulta 1942.
mat yksilöt opiskelemaan Suomen kristillisiin kansanopistoihin. Ensimmäisen ryh-män nuoret palasivat Suomesta kotiseuduillensa jo huhtikuussa 1942. Pastori Aaro Pyrhösen mukaan kansanopistoihin lähetettyjen nuorten opiskelukokemuksistaan välittämät tiedot olivat omiaan parantamaan itäkarjalaisen väestön käsityksiä Suo-mesta.178 Hänen mielestään kansan suhtautuminen suomalaisiin oli välitöntä, mutta Matti Virolainen sen sijaan arvioi, että vielä kevään koittaessakin kansan keskuudessa oli piilevää tyytymättömyyttä uusia vallanpitäjiä kohtaan:
Suhteessa nykyisiin oloihin näyttää karjalainen rahvas olevan edelleen erittäin pidätty-väinen arvostelujen lausumisessa. Että kuitenkin nykyisiä oloja kodeissa jopa sangen katkerasävyisestikin kritikoidaan, on käynyt ilmi silloin tällöin kouluiässä olevien las-ten ilmaisemista arvosteluista, joiden mukaan esimerkiksi elintarvikkeiden suhteessa
”ryssän aikana oli parempi”. 179
Itse asiassa koko kevättalven 1942 ajan sotilashallinnon papit näyttävät olleen epä-tietoisia siitä, toivoivatko vai pelkäsivätkö itäkarjalaiset ”entisen isännän” paluuta.
Papit eivät olleet lainkaan varmoja, oliko väestön valtaosa aidosti suomalaisten puo-lella, vaikka monet itäkarjalaiset avoimesti antoivat tunnustusta suomalaisen hallin-non tuomille eduille. Pappien toimintakertomusten mukaan kevään tullessa väestön suhtautuminen suomalaisiin näytti muuttuvan myönteisemmäksi kuin keskitalvella, mutta silti he eivät voineet tietää, oliko ”ryssien takaisintulon toivo pohjimmaisena kaikkien mielissä”. Kevät piristi kansan mielialaa, ja kylien asukkaat odottivat jo maa-töiden alkamista, mutta epävarmuus uusien olojen pysyvyydestä vaivasi yhä mieliä.
Sodan loppumista ja omaisien paluuta oli toivottu jo miehityksen alusta alkaen. Tosin oltiin myös huolissaan siitä, voisivatko neuvostoarmeijassa taistelevat palata koti-seuduilleen, jos suomalaiset voittaisivat sodan. Toisaalta tietoisuus neuvostovallan mahdollisesta paluusta aiheutti itäkarjalaisissa joskus varovaisuutta suhtautumises-sa suomalaisten uskonnolliseen toimintaan.180 Kirkollista työtä ei haluttu avoimesti vastustaa, vaan joskus hartaustilauksien järjestämisestä kodeissa saatettiin kieltäytyä johonkin tekosyyhyn vedoten, vaikka todellinen syy oli pelko rangaistuksesta neu-vostovallan palatessa.