Kenttäpiispa määrää kastekiellon tilanteen rauhoittamiseksi

Ortodoksipappien ja Topi Vapalahden esittämästä kritiikistä huolimatta luterilaiset papit toimittivat entiseen tapaan kasteita itäkarjalaisten keskuudessa vielä syyskuun alkaessakin. Samalla ortodoksisetkin papit tehostivat toimintaansa, mutta he esittivät myös jatkuvasti syytöksiä siitä, että luterilaiset papit kastoivat ortodoksivanhempien lapsia. Viimein itäkarjalaisten kastamista koskevat erimielisyydet olivat kärjistyneet niin paljon, että sotarovastintoimisto lähetti kaikille sotilaspapeille tiedoksi 9.9.1941 annetun puhelinsanoman, jossa Itä-Karjalan siviiliväestön kastaminen hätäkasteita lukuun ottamatta kiellettiin toistaiseksi kokonaan. Vain varsinainen sananjulistus oli sallittua. Puhelinsanoma vahvistettiin 10.9.1941 kirjallisesti. Kastekiellon oli määrä olla voimassa siihen asti, kun sotilashallintoesikunta antaa siviiliväestön kastamisesta yksityiskohtaiset ohjeet.⁵⁶

Samassa kirjelmässä määrättiin, että piirikohtaisesti kirkollisesta työstä vastuulli-seksi papiksi tuli Aunuksen piiriin Topi Vapalahti, Maanselän piiriin Arvi Simojoki ja Vienan piiriin Toivo Laitinen (1905–1977), joka oli siviilissä Puolangan kirkkoherra.⁵⁷ Kastekiellon noudattamisen valvonta tuli heidän vastuulleen. Topi Vapalahti oli esit-tänyt jo elokuun puolivälissä kaiken muun kirkollisen toiminnan paitsi sananjulis-tustyön kieltämistä kenttäpapistolta perustellen esitystään sillä, etteivät Itä-Karjalan asukkaat tajunneet luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välistä eroa. Hänen mielestään ainakaan luterilaisten sotilaspappien ei tullut toimittaa kasteita, ennen kuin oli saa-tu selvä määräys siitä, miten uskonnonvapauslakia oli Itä-Karjalassa noudatettava.

Kun kirkollisasiaintoimiston päällikkö Jussi Kuoppala oli vieraillut Aunuksessa, oli

56 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Kenttäpiispa Björklundin puhelinsanoma 9.9.1941, jossa annettiin käsky väliaikaisesta kastekiellosta, Kenttäpiispa Björklund sotilaspastoreille koskien Itä-Karjalan siviiliväestön sielunhoitoa 10.9.1941; KA ItäKar. SE KAT T-2877/2 P.M. Itä-Karjalan kirkollisten olojen tähänastisesta järjestelystä 5.11.1941.

57 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon matrikkeli 1963, 229.

Aunuksen piiriesikunta esittänyt 15.8.1941 kastekiellon julistamista koko sotilashal-linto-alueelle.⁵⁸

Samana päivänä, kun kastekieltoa koskeva puhelinsanoma annettiin, Kalervo Kur-kiala kirjoitti ystävälleen rovasti Paavo Virkkuselle, että Vapalahti pyrki antamaan Kuoppalalle yksipuolisen ja väärän kuvan Itä-Karjalan uskonnollisesta tilanteesta.

Kurkialan mukaan Vapalahti oli käytännön valistustyötä esitellessään vienyt Kuop-palan vain ortodoksien järjestämiin hartaustilaisuuksiin, mistä syystä tämä joutui katsomaan asiaa ”sangen yksipuolisesti”. Kuoppalalla ei ollut Kurkialan mielestä todellista kuvaa siitä ”evankeliumin hengen kosketuksesta”, joka vallitsi luterilais-ten järjestämissä tilaisuuksissa. Kurkiala kertoi Kuoppalan sanoneen olevansa kovan puristuksen alaisena ortodoksien taholta ja saavuttaneensa sen vähän, mitä oli saa-vuttanut, kovan taistelun kautta. Kuoppala tarvitsi Kurkialan mielestä voimakasta tukea sellaisilta luterilaisilta, jotka pystyivät sitä antamaan.⁵⁹

Kurkiala kirjoitti Kuoppalan olevan kenttäpiispa Björklundin kanssa samaa miel-tä siimiel-tä, etmiel-tä toiminnan perustana Imiel-tä-Karjalassa tuli olla Suomen lait sellaisenaan.

Kurkiala itse ei ollut tällä kannalla vaan katsoi, ettei Suomen lakeja voinut vielä ottaa käyttöön Itä-Karjalassa, koska alueen kehitystaso ei ollut sama kuin Suomessa. Tällä hän tarkoitti ennen kaikkea sitä, että luterilaisilla papeilla oli hänen mielestään oikeus pyydettäessä kastaa sellaisia itäkarjalaisia lapsia, joiden vanhemmat olivat aikoinaan saaneet ortodoksisen kasteen mutta myöhemmin vieraantuneet uskostaan. Hänestä oli väärin väittää Itä-Karjalan väen olevan ortodoksista, sillä suurimmalla osalla ei ollut hänen mielestään mitään tietoa kristillisistä käsitteistä. Sekä luterilaisen että or-todoksinen kirkon tuli antaa omien voimiensa mukaan tehdä työtä alueella. Kirjeensä lopussa Kurkiala totesi itäkarjalaisten sielujen kärsineen bolševismin väkivallasta ja esitti näkemyksensä kirkkojen erilaisesta vaikutuksesta Itä-Karjalassa: luterilaisuus merkitsi hänen mukaansa vapautta väkivallasta, mutta ortodoksisen kirkon seremo-niat eivät hänen mielestään sitä vapautta lisänneet.⁶⁰

Kurkiala lähetti 13.9.1941 myös Kuoppalalle kirjeen, jossa hän protestoi kenttä-piispan määräämää kastekieltoa vastaan. Hän liitti kirjeeseen laatimansa muistion Itä-Karjalan väestön uskonnollisesta huollosta, jonka hän toimitti myös kenttäpiispalle ja Paavo Virkkuselle. Kurkialan mielestä Suomen lakeja ei voitu sellaisenaan soveltaa Itä-Karjalan sielunhoidossa erityisesti siitä syystä, ettei alueen väestöä juurikaan voitu kutsua kristityiksi. Hänen mukaansa tuli kummankin kirkkokunnan työntekijöillä olla täysi vapaus ”Jumalan sanalla ja pyhillä toimituksilla palvella kansaa voimiensa mukaan.” Ihmistä, joka tietoisesti kuului johonkin kirkkoon, ei kuitenkaan saanut käännyttää toiseen. Koska kumpikin kirkkokunta hyväksyi toisen toimittaman kas-teen, olivat molempien kirkkojen papit Kurkialan mielestä oikeutettuja kastamaan ne aikuiset ja lapset, jotka he saattoivat ottaa opetettaviksi. Työkenttä oli niin valtava, että alueelle tarvittiin molempien kirkkojen voimat. Tärkeintä oli, että kansa sai kristillistä opetusta. Itäkarjalaiset oli mahdollisimman nopeasti saatettava ”pois bolshevismin ilmapiiristä Jumalan armovaltakunnan piiriin”. Tässä tehtävässä ahdasmielinen ka-teus kirkkokuntien välillä ei saanut hänen mielestään tulla kysymykseen. Tärkeintä

58 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Kenttäpiispa Björklund sotilaspastoreille koskien Itä-Karjalan siviiliväestön sielunhoitoa 10.9.1941; KA ItäKar. SE KAT T-2877/2 P.M. Itä-Karjalan kirkollisten olojen tähänastisesta järjestelystä 5.11.1941.

59 KK KKK YA PV Kurkiala Virkkuselle 9.9.1941.

60 KK KKK YA PV Kurkiala Virkkuselle 9.9.1941.

oli toimia siten, että Itä-Karjalan ”jumalattomuussysteemin” alla elänyt kansa mah-dollisimman tehokkaasti saatettaisiin elämänkatsomukseltaan yhtenäiseksi Suomen kansan ”valtavan enemmistön” kanssa. Vasta sen jälkeen, kun siirtymäkausi Itä-Kar-jalassa olisi ohi, voitiin Kurkialan mielestä ryhtyä kastekysymyksessä soveltamaan Suomen lakeja sellaisenaan.⁶¹

Kurkialan muistio oli ilmeisen tarkoituksellisesti kirjoitettu niin, että se jätti pal-jon varaa tulkinnalle, jottei sitä olisi yksiselitteisesti ymmärretty vaatimukseksi an-taa johtava asema luterilaiselle papistolle Itä-Karjalan kirkollisessa työssä. Hän tor-jui heti muistion alussa sen, että Suomen uskonnonvapauslakia olisi noudatettava Itä-Karjalassa, koska se olisi merkinnyt, että ortodokseiksi kastettujen vanhempien lapset olisi pitänyt kastaa ortodokseiksi. Sen sijaan hän hyväksyi sen, että kumman-kin kirkkokunnan papit saivat vapaasti kastaa lapsia, jos vanhemmat toivat lapsensa heille kastettavaksi. Kurkialan molemmille kirkoille vaatima täysi vapaus ”palvella kansaa” tarkoitti käytännössä sitä, että hän vaati luterilaisille papeille oikeutta toimia myös perinteeltään ortodoksisen väestön keskuudessa. Kurkiala ei kuitenkaan pitä-nyt itäkarjalaisia varsinaisesti kristittyinä, vaikka suurin osa täysi-ikäisestä väestöstä oli ortodokseiksi kastettuja. Ilmeisesti hän katsoi, että useimmat nuoret aikuiset ja keski-ikäisetkin olivat bolševismin vaikutuksesta niin maallistuneita, ettei heitä voitu pitää tietoisina kristittyinä.

Kurkialan vaatimus sallia kummallekin kirkkokunnalle täysi vapaus toimia Itä-Karjalassa voimiensa mukaan olisi tarjonnut luterilaiselle kirkolle johtavan ase-man itäkarjalaisten uskonnollisessa valistamisessa, koska sillä oli moninkertaiset hen-kilöstöresurssit ja aineelliset voimavarat ortodoksiseen kirkkoon verrattuna. Kurkiala asetti päämääräksi, että itäkarjalaiset tulisivat elämänkatsomukseltaan yhtenäiseksi Suomen kansan ”valtavan enemmistön” kanssa. Tarkoittiko hän tällä enemmistöllä luterilaisia vai ylipäätään kristittyjä, jää muistion perusteella epäselväksi, mutta hänen aikaisempien kannanottojensa perusteella on aiheellista olettaa, että hänen tavoit-teenaan oli luterilaisuuden valta-asema valloitetulla alueella.⁶² Hänen käsityksensä näyttää olleen, että ortodoksisuus tulisi väistymään Itä-Karjalasta ikääntyneen su-kupolven myötä. Ortodoksisuuden elvyttämiseen nuoren väestön uskonnoksi hän suhtautui ilmeisen kielteisesti.

Kurkialan viittaus ahdasmieliseen kateuteen kirkkokuntien välillä jää myös tul-kinnanvaraiseksi. Hän saattoi tarkoittaa sillä sitä, ettei ortodoksien tulisi kadehtia luterilaisen kirkon menestystä suurempien resurssien ansiosta. Toisaalta se saattoi olla viittaus myös siihen, ettei luterilaisten tulisi kadehtia sitä, että ortodoksipapit saavuttivat monesti helpommin yhteyden itäkarjalaisiin, koska ortodoksinen kirkko oli näille vanhastaan tuttu. Mahdollisesti hän tarkoitti näitä molempia asioita tai vain sitä, ettei eri kirkkokuntien pappien tulisi ylipäätään kadehtia toisiaan, johtuipa me-nestys kristillisessä työssä mistä syystä tahansa.

Aunuksen piirin valistuspäällikkö Topi Vapalahti suhtautui erittäin varauksellisesti siihen, että luterilaiset tekisivät aktiivista käännytystyötä itäkarjalaisten keskuudessa.

Vapalahden käsitys Itä-Karjalan uskonnollisesta tilanteesta oli selvästi muuttunut siitä,

61 KA PM SRT/KPT T-21730/3 Kurkiala Kuoppalalle 13.9.1941; KK KKK YA PV Kurkiala Virkkuselle 13.9.1941.

62 KA PM SRT/KPT T-21730/3 Kurkiala virkaveljille 18.8.1941, Kurkiala Björklundille 29.8.1941, Kurkiala Björklundille 13.9.1941; KA JK Kuoppalan muistiinpanot 3.9.1941 koskien Helasen, Kärjen ja Laurilan mat-kaa Aunukseen 28.8.–1.9.1941; KK KKK YA PV Kurkiala Virkkuselle 9.9.1941; KA ItäKar. SE KAT T-2877/2 P.M. Itä-Karjalan kirkollisten olojen tähänastisesta järjestelystä 5.11.1941.

kun hän oli käynyt keskustelemassa arkkipiispa Kailan kanssa heinäkuun lopussa.

Hän oli havainnut, että Aunuksen väestön keskuudessa oli yllättävän paljon niitä, jotka olivat säilyttäneet ortodoksisen uskonsa. Yksityisessä kirjeessään Jussi Kuoppalalle 19.9.1941 Vapalahti pohdiskeli suhdettaan itäkarjalaisten ortodoksisuuteen ja totesi, että ”aunukselaisten sieluun lyödään haava, jos siltä ortodoksinen kirkko otetaan pois tällä kohtalon hetkellä”. Hän kertoi lähettäneensä Vilho Helaselle ortodoksipastori Yrjö Olmarin (1914–1988) muistion Havaintoja Etelä-Aunuksen uskonnollisista oloista neu-vostoaikana ja nyt. Yrjö Olmari eli pappismunkki Paavali⁶³ oli tullut elokuun lopulla Aunuksen piirin ortodoksiseksi pastoriksi Viteleeseen. Vapalahti mainitsi Kuoppalalle olevansa itsekin valmis allekirjoittamaan Olmarin muistion havainnot ortodoksisen uskon säilymisestä Aunuksen varttuneen väen keskuudessa. Vapalahti oli todennut myös Helaselle lähettämässään muistiossa 14.9.1941, että hänen havaintonsa Aunuk-sen uskonnollisista oloista kävivät yksiin Olmarin kuvaukAunuk-sen kanssa. Etelä-AunukAunuk-sen väki oli ”odottamattoman lujasti säilyttänyt ortodoksisen kirkon tavat ja hengen”.⁶⁴ Vapalahti kertoi myös miettineensä vastuutaan omalle kirkolleen ja päätyneensä seu-raavaan: ”Eikö minun ole tunnettava vastuu vain [alleviivaus Vapalahden] Kristukselle – ei kirkolleni. Ja kun näin on, eikö intoamme ohjaa väärä motiivi, jos sitä ohjaa luteri-laisuus eikä uskollisuus kärsivälle Kristukselle.” Vapalahti tunsi kuitenkin, että vastuu Suomen kansalle velvoitti häntä hyväksymään luterilaisen toiminnan Itä-Karjalassa, jotta itäkarjalaisista tulisi hyviä Suomen rajan vartijoita. Hänen mielestään ortodoksi-nen kirkko ei ehkä voinut ”tehdä nyt sitä, mitä luterilaiortodoksi-nen kirkko tekisi”.⁶⁵

Topi Vapalahti oli Aunuksen piirin valistuspäällikkönä erittäin vastuullisessa ase-massa Itä-Karjalan kirkollisen toiminnan kannalta, sillä valtaosa miehitysalueen vä-estöstä asui hänen piirinsä alueella. Kalervo Kurkiala olisi odottanut toiminnalleen tukea Vapalahdelta, mutta tämä ei hyväksynyt sitä, että kenttäpapit tekisivät luteri-laista käännytystyötä Itä-Karjalassa. Kastekiellon alkaessa heidän välinsä olivat jo kireät ja muuttuivat entistä kireämmiksi sen myötä. Heidän näkemyksensä Aunuksen uskonnollisesta tilasta erosivat merkittävästi toisistaan. Kurkiala piti suurinta osaa aunukselaisista täysin uskonnosta vieraantuneina, mutta Vapalahti oli jo tässä vai-heessa valmis myöntämään, ettei ortodoksinen usko ollut hävinnyt Aunuksesta. Va-palahden mielestä luterilaisten ei pitänyt kiirehtiä kastamaan itäkarjalaisten lapsia⁶⁶, mutta Kurkialan mielestä kastamiselle ei saanut asettaa mitään esteitä. Luterilaisen opetustyön Itä-Karjalassa Vapalahtikin hyväksyi kansallisista syistä, koska hän ei us-konut siihen, että ortodoksit yksin pystyisivät vastaamaan kristillisen ja suomalais-mielisen hengen herättämisestä itäkarjalaisten keskuudessa. Hänen näkemyksensä siitä, miten luterilaisten tuli toimia Itä-Karjalassa, ei ollut erilainen vain Kurkialan ja tämän hengenheimolaisten kanssa, vaan se erosi selvästi myös Jussi Kuoppalan edus-tamasta linjasta, sillä tämäkään ei halunnut rajoittaa luterilaisten pappien oikeutta toimittaa kasteita itäkarjalaisten keskuudessa. Kuoppala ei voinut hyväksyä Vapalah-den ajatusta, että luterilaiset papit toimisivat Itä-Karjalassa lähinnä vain kristillisinä opettajina jättäen sakramenttien toimittamisen ortodoksisille papeille. Sotilashallin-non luterilaisen papiston kahden keskeisimmän toimijan, Kuoppalan ja Vapalahden,

63 Yrjö Olmari oli Valamon luostarin veljestön jäsen.

64 KA ItäKar SE VO T-5684/2 Aunuksen piirin valistuspäällikön havaintoja piirin alueelta ajalla 1.–14.9.1941.

65 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Yrjö Olmarin muistio ”Havaintoja Etelä-Aunuksen uskonnollisista oloista neuvostoaikana ja nyt” 14.9.1941; KA JK Vapalahti Kuoppalalle 19.9.1941

66 KA JK Vapalahti Kuoppalalle 26.8.1941.

välille oli muodostunut selkeä näkemysero luterilaisen valistustyön toimintatavoista Itä-Karjalassa.

Kenttäpiispan 10.9.1941 antama kastekielto oli luonteeltaan väliaikainen. Se annet-tiin, jotta sekava tilanne kastekysymyksessä saataisiin rauhoittumaan. Kiellon oli tar-koitus olla voimassa siihen asti, kunnes annettaisiin yksityiskohtaiset ohjeet kasteiden toimittamisesta. Kastekielto ei kuitenkaan lopettanut kirkkokuntien välistä kiistelyä.

Kieltoa pidettiin molemmissa kirkkokunnissa epäreiluna määräyksenä. Monet pa-pit rikkoivat sitä. Yksittäisissä tapauksissa kirkollisasiaintoimiston ja valistusosaston päälliköt joutuivat kääntymään jopa sotilashallintokomentajan puoleen. Kastekielto herätti kummastusta myös itäkarjalaisten keskuudessa. He ihmettelivät sitä, etteivät kummankaan kirkkokunnan papit suostuneet enää kastamaan heidän lapsiaan.⁶⁷

Suomen luterilaiset piispat eivät ottaneet julkisesti kantaa Itä-Karjalan uskonnolli-seen valistustyöhön syyskuun 1941 jälkeen, koska toiminta oli Itä-Karjalan sotilashal-linnon alaista ja annettu kenttäpiispa Björklundin johdettavaksi. Björklundin ja Kuop-palan toiminta Itä-Karjalan kirkollisen työn johtamisessa noudatteli niitä periaatteita, jotka luterilaiset piispat olivat hyväksyneet elokuisessa kokouksessaan. Itä-Karjalan kysymystä pidettiin tärkeänä, ja siitä keskusteltiin muun muassa kirkolliskokouksen illanvietossa 29.9.1941 Turussa, jossa olivat läsnä piispat Yrjö Loimaranta, Juho Manner-maa ja Eino Sormunen. Myös Jussi Kuoppala osallistui illanviettoon. Kokoontumisen aiheena oli Itä-Karjalan kirkollinen työ, ja puhetta tilaisuudessa johti piispa Manner-maa. Piispa Sormunen kertoi keskusteluistaan arkkipiispa Hermanin ja Viipurin piispa Aleksanterin kanssa ja totesi, että hänen mielestään Hermanilla ei virolaisena ollut suomalaiskansallista näkemystä mutta Aleksanterilla oli. Sormunen myönsi, että orto-doksien joukossa oli miehiä, joille Itä-Karjalan asia oli tärkeä, mutta hänen mielestään ortodoksisella kirkolla ei ollut valistusluonnetta eikä resursseja valistusyöhön kuten luterilaisella kirkolla. Sormusta kriittisemmin Itä-Karjalan uskonnolliseen tilanteeseen suhtautui Lapuan lääninrovasti Kaarlo Kares, jonka mielestä ortodoksinen kirkko, vaikka olikin opillisesti ”aika hyvä”, ei ollut päässyt itäkarjalaisten keskuudessa ”pa-kanallista kuvainpalvelusta pitemmälle”. Kareksen mukaan ortodoksinen toiminta ei saanut olla esteenä luterilaisten lähetystehtävälle. Piispa Loimaranta oli samaa mieltä rovasti Kareksen kanssa. Turun tuomiorovasti Albert Ahtola muistutti, että kummalla-kin kirkolla oli omat tehtävänsä Itä-Karjalassa. Luterilaisten ei hänen mielestään tullut suunnata lähetystyötään alueen ortodokseihin vaan kommunismin turmelemiin asuk-kaisiin. Piispa Mannermaa korosti omassa puheenvuorossaan, ettei luterilaisten eikä ortodoksien tulisi ensisijaisesti toimia kirkkokunnan vaan maan hyväksi.⁶⁸

Kirkolliskokouksen illanvietossa käyty keskustelu osoitti, miten ongelmallista lu-terilaiselle papistolle oli muodostaa yhtenäistä näkemystä suhtautumisesta ortodok-sisen papiston toimintaan Itä-Karjalassa. Ortodoksipappien tapa toimia itäkarjalaisten keskuudessa ei ollut luonteeltaan sellaista uskonnollista ja kansallista valistustoi-mintaa, mitä suursuomalaismieliset luterilaiset papit olivat toivoneet. Osalla lute-rilaisesta papistosta ei ollut täyttä luottamusta edes arkkipiispa Hermaniin kykyyn ohjata ortodoksisia pappeja toimimaan Itä-Karjalassa suomalaiskansallisessa hen-gessä, vaikka tämä oli lähes kahden vuosikymmenen ajan johtanut kirkkokuntansa

67 KA PM SRT/KPT T-21730/1 Oskari Väänäsen ja Jussi Kuoppalan selostus komennusmatkasta Aunukseen 4.–8.9.1941; KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Björklund Kuoppalalle 27.10.1941; KA ItäKar. SE KAT T-2877/2 P.M. Itä-Karjalan kirkollisten olojen tähänastisesta järjestelystä 5.11.1941.

68 KA JK Kuoppalan muistiinpanot keskustelusta kirkolliskokouksen illanvietossa 29.9.1941.

kansallistamista. Rovasti Ahtolan vaatimuksen, että luterilaisten tuli suunnata lähe-tystyönsä kommunismin turmelemiin asukkaisiin eikä ortodokseihin, olivat varmasti kaikki valmiit hyväksymään. Rajanveto kommunismin turmelemien ja ortodoksisten asukkaiden välillä ei kuitenkaan ollut ongelmatonta. Monet niistäkin nuorista, jotka olivat omaksuneet ateistisen maailmankatsomuksen, olivat ortodoksisten vanhem-pien lapsia, minkä vuoksi ortodoksipapit katsoivat myös näiden nuorten kuuluvan kirkkonsa piiriin.

Suomen valtiovalta seurasi maltillisesti kirkollisen toiminnan kehittymistä Itä-Kar-jalan alueella, vaikka opetusministeriön virkamiehet olivat hyvin perillä siitä kiis-telystä, jota sotilashallinnon luterilaisten ja ortodoksisten valistustyöntekijöiden vä-lillä käytiin. Hallitusneuvos Antti Inkinen totesi 4.10.1941 sotilashallintoesikunnan valistusosastolle antamassaan lausunnossa, että seurakuntakuntien perustamiseen Itä-Karjalassa ei ollut aihetta ryhtyä ennen olojen vakiintumista. Hänen mielestään kirkollista työtä tuli tehdä toistaiseksi lähetystyön muodossa. Niillä valloitetuilla tai vallattavilla alueilla, joiden väestö oli ortodoksista, piti sotilashallinnon toimia yh-teistyössä Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen sekä sisälähetystyötä hoitavan Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunnan kanssa. Inkinen ehdotti, että ortodoksisen pappispulan poistamiseksi pappisseminaariin otettaisiin oppilaita joka vuosi eikä joka kolmas vuosi kuten siihen asti oli tehty. Luterilaisen oikeuteen toimia Itä-Karja-lassa Inkinen ei ottanut kantaa.⁶⁹

Esittelijäneuvos Kaarle Aro puolestaan totesi lausunnossaan, jonka hän lähetti va-listusosastolle 24.10.1941, että Itä-Karjalan aikaisemmat uskonnolliset olot oli otettava huomioon valistustoimintaa järjestettäessä siten, että ortodoksista väestöä varten tuli perustaa seurakuntia. Myös luterilaisten seurakuntien perustamista Aro piti tarpeelli-sena, koska hän arvioi, että Itä-Karjalaan tulisi muuttamaan paljon luterilaista väestöä, kun alue tultaisiin liittämään Suomeen. Hän ei kuitenkaan ottanut kantaa siihen, mis-sä vaiheessa seurakuntia tulisi ryhtyä perustamaan. Ilmeisen tietoisena luterilaisten ja ortodoksisten valistustyöntekijöiden välisistä erimielisyyksistä Aro muistutti vielä, ettei minkäänlainen pakottava käännytystyö tai kirkkokuntien välinen taistelu saanut Itä-Karjalassa tulla kysymykseen.⁷⁰

Opetusministeriön viranhaltijoilla ei ollut toimivaltaa Itä-Karjalan sotilashallin-toalueella, vaan heillä oli lähinnä vain neuvonantajan asema sotilashallinnon työn-tekijöihin nähden, sillä sotilashallinto oli hyvin itsenäinen organisaatio, joka toimi puolustusvoiman ylipäällikön alaisuudessa. Aro pysyi lausunnossaan aiemmin omaksumallaan kannalla, jonka mukaan kummallakin kansankirkolla oli oikeus teh-dä valistustyötä itäkarjalaisten keskuudessa. Inkinen oli vanhastaan myötämielinen ortodoksista kirkkoa kohtaan, mutta hänkään ei lausunnossaan asettunut puoltamaan ortodoksien etuoikeutettua asemaa toimia Itä-Karjalassa vaan jätti kysymyksen avoi-meksi. Ylipäällikkö Mannerheim ei puuttunut Itä-Karjalan kirkollisen toiminnan on-gelmiin hyökkäysvaiheen aikana. Sotilashallintokomentaja Kotilainenkaan ei pyrki-nyt aktiivisesti vaikuttamaan Itä-Karjalan uskonnolliseen valistustyöhön, mutta hän antoi tukensa kenttäpiispan ja kirkollisasiaintoimiston omaksumalle toimintalinjalle sekä hyväksyi muutoksitta valistusosaston esitykset kirkollisten asioiden järjestelyssä sotilashallintoalueella.

69 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Inkisen lausunto valistusosastolle 4.10.1941.

70 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Aron lausunto valistusosastolle 24.10.1941.

3.4 ”SYVÄRIN KIRKOLLISKOKOUS” HALUAA

ITÄKARJALAISET LUTERILAISEN KIRKON YHTEYTEEN

Itä-Karjalan miehitysalueella vieraili lokakuun alussa 1941 Göteborgin tuomioro-vasti ja hovisaarnaaja Isaac Béen, joka tunnettiin suurena Suomen ystävänä. Béenin matkan järjesti rovasti Paavo Virkkunen, joka pyysi ystäväänsä Kalervo Kurkialaa oppaaksi Itä-Karjalaan. Seurue sai luvan vierailla sotatoimialueella Aunuksessa 10.–

17.10.1941.⁷¹ Béenin matkan varsinaisena tarkoituksena oli vierailla ruotsalaisten vapaaehtoisten sotilaiden luona Itä-Karjalassa ja tutustua alueella harjoitettuun us-konnonvastaiseen propagandaan, mutta siihen kuului myös tapaamisia suomalaisten sotilaspappien kanssa. Béen saapui Syvärille yhdessä Virkkusen ja Kurkialan kanssa.

Heidän seurueessaan olivat myös Kurkialan apulainen Toivo Vauramo ja kirkkoher-ra Alfred Johannes Bäck⁷² Helsingistä. Seurue osallistui 13.10.1941 Syvärin varrella sijaitsevassa Podporožjen⁷³ kylässä pidettyyn kokoukseen, jonne oli saapunut kaksi pappia Karjalan Armeijan esikunnasta ja kolme pappia VI armeijakunnan esikunnasta sekä kahdeksan pappia 17. divisioonasta. Kokouksen oli kutsunut koolle Hjalmar Anstén, joka oli 17. divisioonan johtava sotilaspastori.⁷⁴ Mukana kokouksessa olivat myös tiedotuskomppanian (TK) kirjeenvaihtajat Olof Gummerus ja toimittaja Enzio Sevón, jonka tehtävänä oli haastatella Béeniä radioon tämän matkalla saamista vai-kutelmista.⁷⁵

Isaac Béen oli Paavo Virkkusen hyvä ystävä, joka oli tullut tunnetuksi Ruotsissa Suomen hyväksi järjestetyn avustustoiminnan organisoijana. Hän halusi kerätä ha-vaintoaineistoa Neuvostoliiton runtelemasta Itä-Karjalasta Ruotsissa pidettäviä esitel-miä ja Suomen hyväksi järjestettävää keräystä varten. Virkkunen oli aiemmin käynyt Ruotsissa auttamassa Béeniä suomalaisten avustamiseksi järjestetyssä keräyksessä ja myös saarnannut Tukholman tuomiokirkossa. Béen oli elokuun lopussa lahjoittanut keräystuotoilla hankitun auton Karjalan Armeijan käyttöön ja satojatuhansia savuk-keita jaettavaksi armeijan sotilaille.⁷⁶

Podporožjeen saapuneen luterilaisen papiston kokous oli luonteeltaan epäviral-linen: siinä ei tehty päätöksiä eikä siitä pidetty pöytäkirjaa.⁷⁷ Kokouksen tapahtumia

71 KA PM SRT/KPT T-21730/1 Päämajan komento-osaston matkalupatodistus Béenille, Virkkuselle ja Bäc-kille 4.10.1941.

72 Alfred Johannes Bäck (1972–1952) oli Helsingin eteläisen ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra. Hän oli toiminut myös kansanedustajana (Svenska Folkpartiet) 1907–1917. (Otavan iso tietosanakirja 1967a, 1606).

73 Kylä tunnetaan myös suomenkielisellä nimellä Koskenala.

74 Hjalmar Anstén oli siviilissä Haminan seurakunnan kirkkoherra. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon matrikkeli 1963, 81).

75 KK KKK YA PV Virkkunen Kurkialalle 26.8.1941 ja 19.9.1941 (jäljennökset), Kurkiala Virkkuselle 29.8.1941, 9.9.1941 ja 25.9.1941;KA JK Kuoppalan muistiinpanoja Gummeruksen muistion 13.10.1941 pohjalta; Herättäjä 17.10.1941 Bolshevismi tuhoaa hengellisen elämän. Raiskatut kirkot ja uskonnonvastainen propaganda sen saavutusia; KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Mannerheim Björklundille14.4.1942; Paavolainen 1963, 156–157;

Kansanaho 1991, 236; Murtorinne 2002, 199–200; Virkkunen 2002, 324–326.

76 KK KKK YA PV Virkkunen Kurkialalle 26.8.1941 ja 19.9.1941(jäljennnökset); KK KKK YA PV Kurkiala Virkkuselle 29.8.1941; Paavolainen 1963, 156–157; Murtorinne 1990, 265; Kansanaho 1991, 236; Murtorinne 2002, 200.

77 Olavi Paavolainen mainitsee kirjassaan Synkkä yksinpuhelu, että Paavo Virkkusen tehtäväksi olisi annettu laatia pöytäkirja kokouksesta (Paavolainen 1963, 157), mutta tämä ei todennäköisesti pidä paikkaansa.

Tällaista pöytäkirjaa ei ole Virkkusen arkistossa, eikä missään löytämässäni dokumentissa ole viittausta tällaisen pöytäkirjan olemassaoloon.

koskevat tiedot perustuvat myöhempään kirjeenvaihtoon sekä kokoukseen osallistu-neiden muistelmiin ja haastatteluihin. Tohtori Virkkunen kuitenkin toimi kokoukses-sa epävirallisena puheenjohtajana ja kirkkoherra Bäck sekä tulkkina että sihteerinä.

Ensimmäisen puheenvuoron kokouksessa käytti tuomiorovasti Isaac Béen, joka var-sin suorasukaisesti julisti ortodoksisen ajan päättyneen Karjalassa ja luterilaisen ajan alkaneen. Luterilaiselle papistolle Itä-Karjala oli Béenin mukaan uusi lähetyskenttä, jossa vallitsi pakanuus, puute ja köyhyys. Béen lupasi lähettää Ruotsista varoja lu-terilaista lähetystyötä varten. Ortodoksisella kirkolla ei hänen mielestään ollut enää mitään roolia Itä-Karjalassa, sillä bolševismi oli onnistunut juurimaan pois kaiken tunteen ja uskon ortodoksista kirkkoa kohtaan. Isaac Béen halusi vielä puheenvuo-ronsa lopuksi korostaa kokouksen merkitystä nimeämällä sen ”Syvärin ensimmäisek-si kirkolliskokouksekensimmäisek-si”, jolla oli sama merkitys Suomen luterilaiselle kirkolle kuin viisisataa vuotta sitten pidetyillä Wormsin valtiopäivillä oli ollut luterilaisuudelle

Ensimmäisen puheenvuoron kokouksessa käytti tuomiorovasti Isaac Béen, joka var-sin suorasukaisesti julisti ortodoksisen ajan päättyneen Karjalassa ja luterilaisen ajan alkaneen. Luterilaiselle papistolle Itä-Karjala oli Béenin mukaan uusi lähetyskenttä, jossa vallitsi pakanuus, puute ja köyhyys. Béen lupasi lähettää Ruotsista varoja lu-terilaista lähetystyötä varten. Ortodoksisella kirkolla ei hänen mielestään ollut enää mitään roolia Itä-Karjalassa, sillä bolševismi oli onnistunut juurimaan pois kaiken tunteen ja uskon ortodoksista kirkkoa kohtaan. Isaac Béen halusi vielä puheenvuo-ronsa lopuksi korostaa kokouksen merkitystä nimeämällä sen ”Syvärin ensimmäisek-si kirkolliskokouksekensimmäisek-si”, jolla oli sama merkitys Suomen luterilaiselle kirkolle kuin viisisataa vuotta sitten pidetyillä Wormsin valtiopäivillä oli ollut luterilaisuudelle