Erimielisyyksiä valistustyön toimintatavoista

Ortodoksiset papit eivät hyväksyneet sitä, että luterilaiset papit toimivat Itä-Karjalassa perinteeltään ortodoksisen väestön keskuudessa. Tunnustukseton kirkollinen toiminta vaikutti heidän mukaansa hajottavasti itäkarjalaisten uskonnolliseen elämään, koska Itä-Karjalan kansa piti ortodoksisuutta omana uskontonaan. Ortodoksipappien mie-lestä oli toimittu väärin karjalaisia kohtaan, kun näille oli alettu opettaa uusia uskon-nollisia tapoja ja käsityksiä. Papit pitivät ehdottaman tärkeänä, että karjalaiset lapset ja nuoret tuli kasvattaa vanhempiensa ja esivanhempiensa uskon mukaisesti. Nuorison ja heidän vanhempiensa välille ei saanut rakentaa uskonnollista kuilua. Suomalaiset eivät saaneet yrittää vierottaa eivätkä poistaa itäkarjalaisista sitä uskoa, ”mitä eivät bolshevikitkaan heiltä pakkokeinoin pois saaneet”. Kaikki luterilaisetkaan papit eivät varauksettomasti kannattaneet tunnustuksetonta toimintaa Itä-Karjalassa. Joidenkin mielestä se ei ollut edullista edes luterilaisen kirkon kannalta. Lauri Leikkonen näki sen jopa esteeksi kirkollisen työn tuloksellisuudelle. Hän uskoi, että kirkolliselle toi-minnalle avautuisi suuremmat menestymisen mahdollisuudet, kun päästäisiin eron siitä ”tilapäisyyden leimasta”, jonka toiminnan tunnustuksettomuus aiheutti.¹⁵⁴

Ortodoksipastori Niilo Ryyminin mukaan itäkarjalaisia askarrutti epätietoisuus siitä, miksi heidän keskuudessaan toimi kahden eri kirkkokunnan pappeja. Hänen mielestään väestö oli tietoinen siitä, että esi-isät olivat aina kuuluneet ortodoksiseen kirkkoon. Hän oli vakuuttunut, että itäkarjalaiset halusivat jatkossakin kuulua sii-hen ja saivat sen kautta ”uskonnolliselle kaipuulleen täyden tyydytyksen” eivätkä tunteneet tarvetta etsiä Jumalaa muualta. Ryymin piti vaarallisena toimintana sitä, että karjalaisia yritettiin nyt opettaa palvelemaan Jumalaa toisella tavalla, kuin he olivat aiemmin tottuneet. Hän arveli, että ihmiset alkavat vertailla kirkkokuntia toi-siinsa ja pohtia, kumpi niistä oli parempi vai olisivatko ne samanarvoisia. Erityisen huolissaan Ryymin oli nuorista ja pelkäsi, että he alkaisivat ajatella, että on yhdente-kevää, mihin uskoo. Vaarana oli jopa se, että nuoret jäisivät uskonnottomiksi, mihin

153 KA JK Piispa Aleksi Lehtonen Kuoppalalle 12.12.1941; KA ItäKar. SE KAT T-2877/2 Muistio kirkollis-asiaintoimiston Itä-Karjalan väestön keskuudessa suorittaman uskonnollisen työn tukemiseksi saaduista lahjoituksista ja niiden käytöstä ajalla elokuu 1941–12.8.1942; Ojalehto 1979, 208; Kulomaa 1989, 115–116;

Kansanaho 1991, 244; Hyytiä 2008, 259–260.

154 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Pauli Jouhkin toimintakertomus ajalta 17.9.–12.10.1941, Yrjö Olmarin muis-tio ”Kokemuksia ja ajatuksia sielunhoitotyöstä Itä-Karjalan Aunuksen piirissä” marraskuu 1941, Lauri Leikkosen toimintakertomus tammikuulta 1942.

kommunistivallan aikana heitä oli tietoisesti kasvatettu. Siksi Ryyminin mielestä oli erittäin tärkeää, ”että kaikenlaisen uskonnollisen työn suhteen omaksuttaisiin selvä kanta, joka sitten poistaisi kaikenlaisen epämääräisyyden ja epäilyt sekä soisi tilai-suuden rakentavalle uskonnolliselle työlle”. Hän oli vakuuttunut siitä, että ortodok-siset papit osasivat parhaiten hoitaa sen hengellisen työn, jota Itä-Karjalan kansa nyt tarvitsi:

On tultu huomaamaan, että Karjalan väestöä, jota on luultu uskonnottomaksi ja juma-lattomaksi ei ole olekaan todellisuudessa sitä, vaan se on säilyttänyt isiensä uskon ja on uskontoon nähden asetettava samaan asemaan kuin muun Suomen asukkaat. Heidän keskuudessaan ei kaivata pakanalähetystyöntekijöitä vaan sanomattoman paljon kär-sineiden kristittyjen sielunhoitajia. Tarvitaan entistä enemmän heidän isiensä kirkon hengessä työskenteleviä sielunpaimenia.¹⁵⁵

Luterilaiset papit puolustivat oikeuttansa toimia itäkarjalaisten ortodoksien keskuu-dessa vetoamalla siihen, että asukkaat itse hyväksyivät sen ja jopa pyysivät heiltä kirkollisia toimituksia. Pastori Matti Virolaisen mukaan osa varsinkin iäkkäästä väestä oli tietoisesti kiintyneitä ortodoksiseen kirkkoon, mutta monet nuorista ihmisistä oli-vat heikommin tietoisia ortodoksisuudestaan. Virolainen kertoi, että joskus ihmiset olivat suoraan kysyneet häneltä, oliko hän luterilainen vai ortodoksinen pappi. Vas-tauksen saatuaan he eivät olleet kuitenkaan kieltäneet häntä toimittamasta kasteita tai vainajien siunaamisia. Hänen mielestään itäkarjalaiset eivät olleet millään tavoin ilmaisseet väheksyvänsä luterilaisen papin toimintaa.¹⁵⁶

Ortodoksiset papit olivat huolissaan myös siitä, että kouluissa suomalaiset opet-tajat pyrkivät kasvattamaan ortodoksisten vanhempien lapsia luterilaisiksi. Tammi-kuun 1942 toimintakertomuksessaan pastori Yrjö Olmari kertoi lasten vanhempien valittaneen, että kouluissa opetettiin lapsia rukoilemaan luterilaiseen tapaan kädet yhteen liittäen eikä ristimerkkiä tehden, kuten vanhemmat heitä kotonaan opettivat.

Opettajien kerrottiin myös moneen kertaan käskeneen lapsia käymään luterilaisissa jumalanpalveluksissa, vaikka kaupungissa pidettiin jo säännöllisesti ortodoksisia ju-malanpalveluksia. Väitettiinpä jopa opettajien teroittaneen lasten mieliin, että nämä nyt olivat luterilaisia. Olmarin mielestä tällainen menettely herätti katkeruutta lasten vanhemmissa ”sitäkin suuremmalla syyllä, että he ovat toivoneet vihdoin voivansa vapaasti ilmaista uskonnollisen vakaumuksensa kaiken kärsimänsä jälkeen”.¹⁵⁷

Toisinaan luterilaiset ja ortodoksiset papit kiistelivät myös siitä, millaisia nimiä lapsille tulisi antaa. Ortodoksisen perinteen mukaan lapselle tuli antaa nimi jonkun pyhän ihmisen mukaan. Luterilaiset sotilaspapit olivat joskus neuvoneet ja jopa pai-nostaneet vanhempia antamaan lapsen nimeksi sellaisen suomalaisen nimen, joka ei perustunut minkään pyhän ihmisen nimeen. Joskus taas ortodoksipappeja syytet-tiin siitä, että nämä eivät suostuneet antamaan lapsille suomalaisia nimiä. Tällaiset tapaukset aiheuttivat hämmennystä väestön keskuudessa sekä riitoja luterilaisen ja ortodoksisten pappien välille. Aunuksen piirin alueella etunimet olivat yleensä venä-läisessä muodossa, vaikka ne eivät suurimmaksi osaksi olleet venäläisperäisiä vaan useimmiten alkuperältään heprealaisia, kreikkalaisia tai latinalaisia. Marraskuun 1941

155 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Niilo Ryyminin toimintakertomus tammikuulta 1942.

156 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Matti Virolaisen toimintakertomus helmikuulta 1942.

157 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Yrjö Olmarin toimintakertomus tammikuulta 1942.

loppuun mennessä Aunuksessa oli kastettu satoja lapsia. Kastetodistuksia tarkastel-taessa alueen piiriesikunta havaitsi, että lapsille oli annettu kovin paljon venäläisiä nimiä. Vienan piirissä vastaavaa ongelmaa ei ollut, vaan nimet olivat yleensä suoma-laisessa muodossa. Aunuksen piiriesikunta lähetti sotilaspapistolleen määräyksen, että lasten vanhemmille oli tehtävä selväksi, että venäläisiä nimiä ei tulisi enää antaa lapsille. Malliksi piiriesikunta lähetti papeille luettelon ortodoksisen kirkon hyväk-symistä nimistä suomalaisessa ja alkuperäisessä muodossaan. Piiriesikunta katsoi aiheelliseksi muistuttaa pappeja siitä, että uskonnollinen työ Itä-Karjalassa ei ollut vain sakramenttien hoitamista, vaan sen oli palveltava myös väestön kansallisen it-setunnon herättämistä. Joulukuun lopulla myös valistusosasto lähetti piirien valistus-toimistoille etunimioppaan kastetilaisuuksia varten.¹⁵⁸

Sotilashallinnon pappien toimintakertomusten perusteella näyttää siltä, että ke-vättalven 1942 kuluessa itäkarjalaiset tulivat aiempaa tietoisemmiksi luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välisistä eroista, mistä johtuen heidän suhtautumisensa luteri-laisten pappien opetuksiin ja toimituksiin muuttui varauksellisemmaksi ensimmäisiin miehityskuukausiin verrattuna. Luterilaisten pappien mielestä syynä muutokseen oli, että ortodoksipapit toimivat tunnustuksellisessa hengessä ja korostivat kirkkokuntien välisiä eroja. Väestön suhtautuminen luterilaisiin pappeihin ei kuitenkaan muuttunut vihamieliseksi vaan enneminkin jossain määrin vältteleväksi.¹⁵⁹

Luterilaisten ja ortodoksisten pappien eroavuutta kansan silmissä korosti myös heidän erilainen vaatetuksensa jumalanpalveluksissa, joita toimittaessaan ortodoksis-ten papit pukeutuivat viittaan ja liturgisiin vaatteisiin kirkkonsa sääntöjen mukaisesti, mutta luterilaiset papit olivat sotilaspuvussa. Äänislinnan luterilainen pastori Taito Lumme ehdotti huhtikuussa 1942 Jussi Kuoppalalle, että luterilaiset papit ryhtyisivät käyttämään jumalanpalveluksissa pitkää papin kaapua eli talaaria, koska ortodoksiset papit olivat ”aina komeissa vaatteissaan” ja itäkarjalaiset ihmettelivät, että luterilai-set papit olivat ”vain sotilaspuvussaan”. Lumpeen ehdotus ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin.¹⁶⁰

Jussi Kuoppala ei maininnut kevään 1942 toimintakertomuksissaan, että itäkarja-laisten suhtautuminen luterilaisiin pappeihin olisi muuttunut, vaan hänen mukaansa se oli edelleen myönteistä. Kirkollisasiaintoimiston toimintakertomuksessa maalis-kuulta 1942 hän kirjoitti, että väestön suhdetta luterilaiseen papistoon kuvasi hyvin esimerkiksi se, että ”Aunuksessa asuva vanha sairaalloinen kreikkalaiskatolinen pap-pi pyysi hänelle ehtoollista antamaan nimenomaan luterilaisen papap-pin”.¹⁶¹ Tapaus pe-rustui pastori Matti Virolaisen kokemukseen, josta hän kirjoitti myös artikkelin Vapaa Karjala -lehteen kesäkuussa 1942.¹⁶²

158 KA ItäKar. SE HO T-2870/1 Väinö Kanniston selostus Aunuksen matkasta 5.–14.9.1941; SOKHA SOKH Fc4 II Ko F 575 Olmari Perolalle 12.11.1941; KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Aunuksen piiriesikunta piirin papistolle 10.12.1941,Valistusosasto piirien valistustoimistoille 22.12.1941; Karjalainen 1974, 88–89; Piiroi-nen 1982, 43–44; Hyytiä 2008, 161.

159 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Aaro Pyrhösen toimintakertomus helmikuulta 1942, Matti Virolaisen toi-mintakertomus maaliskuulta 1942, Aleksanteri Olannon toitoi-mintakertomus huhtikuulta 1942.

160 KA JK Lumme Kuoppalalle 27.4.1942.

161 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Kirkollisasiaintoimiston toimintakertomus maaliskuulta 1942.

162 Artikkelissa Virolainen kertoi keskusteluistaan papin kanssa ja tämän elämänvaiheista sekä siitä, miten tämä estelyistä huolimatta oli halunnut ottaa vastaan ehtoollisen Virolaiselta todeten, että ”yhtä ja samaa Jumalaa kumpaisenkin kirkon edustajat palvelevat.” (KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Matti Virolaisen toi-mintakertomus maaliskuulta 1942; VK 22/1942, 2–3).

Luterilaisten ja ortodoksisten pappien toiminnan erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet tulivat selkeästi esiin siinä, miten he suhtautuivat toistensa toimintaan. Ortodoksi-papit pitivät luterilaisten toimintaa hajottavana ja ristiriitoja aiheuttavana, koska sen avulla yritettiin vieraannuttaa itäkarjalaiset esivanhempiensa perinteestä ja rakentaa kuilua sukupolvien välille, mitä myös luterilaiset opettajat omilla toimillaan edistivät.

He katsoivat, että luterilaiset syyllistyivät painostukseen ja käännyttämiseen, millä yritettiin estää suomalaisten ja itäkarjalaisten ortodoksien luonnollinen yhdistyminen yhdeksi kirkkokunnaksi. Luterilaiset papit puolestaan korostivat toimintakertomuk-sissaan itäkarjalaisten avoimuutta kummankin kirkkokunnan toiminalle ja vihjailivat ortodoksien haluttomuuteen toimia selkeän suomalaiskansallisessa hengessä. Heidän mielestään itäkarjalaiset eivät olleet niin sitoutuneita ortodoksisuuteen kuin ortodok-sipapit väittivät. Väestön kevään aikana muuttunut asennoituminen luterilaisten pap-peja kohtaan oli heidän mukaansa seurausta ortodoksipappien harjoittamasta propa-gandasta. He katsoivat myös, että ortodoksiset papit olivat toiminnassaan yhä liian sitoutuneita venäläisenä perintönä saatuihin tapoihin ja käytäntöihin.

Sotilashallintoesikunta joutui usein kiinnittämään huomiota papiston piirissä esiintyviin erimielisyyksiin ja korostamaan sovinnollisuuden merkitystä. Valistus-osaston tietoon tuli tapauksia, joissa Itä-Karjalan asukkaille pidetyissä puheissa saa-tettiin halveksivasti arvostella toisen kirkkokunnan pappeja ja heidän toimintaansa.

Monet luterilaiset sotilaspastorit epäilivät avoimesti ortodoksisten pappien kansal-lismielisyyttä. Topi Vapalahtikin, joka suhtautui muuten myötämielisesti ortodoksei-hin, katsoi, etteivät nämä pystyneet hoitamaan kansallistamistehtävää Itä-Karjalassa yhtä hyvin kuin luterilaiset. Johannes Suholaa harmitti Vapalahden suhtautuminen kansallistamiskysymykseen, ja hän kertoi siitä kirjeessään Aleksi Perolalle 9.1.1942.

Suhola oli joulukuussa 1941 komennettu Viteleeseen Aunuksen piirin ortodoksiseksi pastoriksi. Joulukuun puolivälissä hän oli tavannut Vapalahden, jonka kanssa käy-dyssä keskustelussa oli hänelle selvinnyt, että Vapalahden mielestä luterilaisen kirkon takana oli Suomen kansan yleinen mielipide ja ortodoksista kirkkoa pidettiin ”jossain määrin epäkansallisempana, varsikin papistoa”. Suhola piti Vapalahtea kuitenkin asi-allisena miehenä ja mainitsi, että tämän mielestä ortodokseilla olisi pitänyt olla luteri-laisista riippumaton johto Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnassa. Syytökset ortodok-sien epäkansallisuudesta kuitenkin vaivasivat Suholaa, ja siksi hän ehdotti Perolalle:

Tulipa tässä mieleen se, eikö voisi nyt tässä vaiheessa käyttää tilaisuutta hyväkseen muuttamalla sodan takia kivuttomammin kuin muuten seurakuntiemme (tarkoitan lähinnä venäläisiä) hallintoa kansallisemmaksi, siten astuu koko kirkkokunta askelen eteenpäin suomalaisuustaistelussa? Venäjänkielen [sic] tarpeeton käyttö olisi jätettävä virallisissa asioissa kokonaan pois, kokouksistakin. Kenties muutakin kansallistuttamis-kysymyksiä voitaisiin löytää. Nyt olisi sopiva aika jollain kauniilla teolla vielä kerran näyttää luterilaisellekin kirkolle, ettemme ole sen epäkansallisempia kuin sekään.¹⁶³