Ensimmäiset suunnitelmat kirkollisen työn käynnistämisestä

Jatkosodan syttyessä suomalaisilla ei ollut selkeää käsitystä Itä-Karjalan uskonnolli-sesta tilanteesta, mikä ilmeni selvästi ensimmäisissä suunnitelmissa, joita laadittiin alueella käynnistyvää kirkollista toimintaa varten. Niissä ei pystytty kunnolla arvioi-maan, miten voimakkaasti uskonnonvastainen toiminta oli väestöön vaikuttanut, vai oliko perinteinen ortodoksisuus sittenkin säilynyt kansan keskuudessa. Valloituksen edetessäkin sotilashallinnon virkailijoiden käsitykset alueen väestön uskonnollisesta tilasta olivat ristiriitaisia ja selkiintyivät vasta vähitellen miehityksen aikana.

Neuvostovallan aikana tapahtunut ateistinen kasvatus lastentarhoissa ja kouluissa oli johtanut siihen, että Itä-Karjalan väestö oli suhteessaan uskontoon hyvin epäyh-tenäinen. Ortodoksiset jumalanpalvelukset ja tavat olivat tuttuja lähes kaikille ennen vallankumousta aikuisikään ehtineille asukkaille, mutta neuvostoaikana koulunsa käyneille uskonnolliset asiat olivat jääneet varsin vieraiksi. Uskonnollinen kasvatus kodeissakin oli monesti jäänyt vähäiseksi, koska vallanpitäjät suhtautuivat myös sii-hen kielteisesti. Useimmissa taloissa oli kuitenkin ikoni tuvan nurkassa, kun suoma-laiset miehittäjät saapuivat Itä-Karjalaan, mikä kertoi lähinnä siitä, että aikuisväestö oli säilyttänyt ainakin jonkinlaisen kosketuksen kristinuskoon. Iäkkäät suomensukui-set asukkaat, jotka suhtautuivat vanhastaan myönteisesti uskontoon, olivat kirkollisen

65 Rautkallio, 1995, 9–1, 206–217; Kilin 2001, 136; Karvonen 2007, 57; Веригин 2009, 46; Kivimäki 2014, 272.

66 Jaakkola viittasi keisarivallan aikana Venäjän viranomaisten ja ortodoksisen kirkon Itä-Karjalassa har-joittamaan venäläistämispolitiikkaan, joka oli aktivoitunut 1900-luvun alkupuolella ja jatkunut aina maa-liskuun 1917 vallankumoukseen saakka. Marina Vituhnovskaja on osoittanut, että Venäjän kirkon piispat ja papit olivat toiminnassaan omaksuneet Nikolai Ilminskin jo 1860-luvulla kehittämän pedagogisen tavan tehdä uskonnollista valistustyötä Venäjän vähemmistökansojen keskuudessa. Ilminskin opin mukaan työn alkuvaiheessa tuli sallia vähemmistökansan oman kielen käyttäminen, jotta ihmiset oppisivat ensin rakas-tamaan ortodoksisuutta ja venäläisyyttä, minkä jälkeen heidät vähitellen ohjattaisiin omaksumaan venäjän kieli omaksi kielekseen. Itä-Karjalan valistustyötä varten vuonna 1907 perustettu Pyhän Suurmarttyyri Geor-gioksen Karjalan Veljeskunta oli ulottanut työnsä myös Raja-Karjalaan perustamalla kouluja ja kirjastoja sekä julkaisemalla kirjallisuutta. Veljeskunnan koulut muodostuivat venäläistämistyön keskuksiksi. (Jaakkola 1941, 55; Витухновская 2006, 125, 130, 140–148, 194–195 ).

kansallistoiminnan kannalta otollisin kohderyhmä. Alueelle oli kuitenkin jäänyt myös sellaisia ihmisiä, jotka olivat kasvaneet vakaumuksellisiksi ateisteiksi. Varsinkin opet-tajien suhtautuminen uskontoon oli kielteinen.⁶⁷

Ensimmäiset keskustelut suomalaisten kirkollisesta toiminnasta Itä-Karjalassa käytiin jo touko-kesäkuun vaihteessa 1941, kun Saksan evankelista kirkkoa edusta-nut konsistoriaalineuvos Eugen Gerstenmaier vieraili Suomessa. Saksan evankelisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet olivat lämmenneet vähitellen talvisodan päättymisen jälkeen. Talvisodan aikana Saksan kirkollisten johtajien suh-tautuminen Suomeen oli ollut viileää. Suomen luterilaisen kirkon esittämiin tuen ja avun pyyntöihin taistelussa bolševismia vastaan Saksan evankelinen kirkko oli suh-tautunut välttelevästi osoittamatta myötätuntoa suomalaisia kohtaan. Saksalaisilta tuleva tuki oli tärkeää suomalaisille niin poliittisesti kuin kirkkopoliittisestikin. Pelko Neuvostoliiton uudesta hyökkäyksestä oli suuri varsinkin sen jälkeen, kun venäläiset joukot olivat kesäkuussa 1940 miehittäneet Baltian. Valmistauduttaessa operaatio Bar-barossaan Saksan poliittisille ja kirkollisille johtajille oli tärkeää vahvistaa saksalaisys-tävällisiä mielialoja Suomessa. Eino Murtorinne on kiinnittänyt huomiota siihen, että kirkkojen välisissä suhteissa vältettiin keskusteluja poliittisista kysymyksistä, mutta kun Suomen luterilaisen kirkon delegaatio vieraili Saksassa toukokuun alussa 1941, saksalaiset isännät viittasivat puheissaan jo varsin avomielisesti lähestyvään poliitti-seen ja sotilaallipoliitti-seen yhteistyöhön Saksan ja Suomen välillä, joka tulisi vaikuttamaan myös kirkkojen toimintaan.⁶⁸

Vieraillessaan Suomessa touko-kesäkuun vaihteessa 1941 Eugen Gerstenmaier tiedusteli Suomen luterilaisen ja ortodoksisen kirkon mahdollisuuksista tehdä us-konnollista valistustyötä Neuvostoliitossa sitten, kun se tultaisiin kukistamaan.

Gerstenmaierin tärkeimpänä keskustelukumppanina Suomessa oli tohtori Paavo Virkkunen (1874–1959), joka oli tuolloin Suomen kirkon pappisliiton puhemiehenä.⁶⁹ Virkkunen oli kokenut ja vaikutusvaltainen poliitikko, sillä hän oli toiminut aiemmin muun muassa eduskunnan puhemiehenä ja opetusministerinä. Gerstenmaier vihjasi rovasti Virkkuselle, että Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon tapahtuisi lähiviikkojen aikana ja kertoi Saksan evankelisen kirkon omista suunnitelmista uskonnollisen valis-tustyön käynnistämiseksi pian kukistuvassa Neuvostoliitossa. Gerstenmaier oli asian merkeissä yhteydessä myös Suomen ortodoksisen kirkon johtoon, mutta ajan puut-teen vuoksi hän ei itse voinut matkustaa Kuopioon tapaamaan arkkipiispa Hermania (1878–1961)⁷⁰. Siksi hän antoi pastori Geert Sentzkelle tehtäväksi vierailla Hermanin luona selostamassa odotettavissa olevaa tilannetta. Sentzke oli tuolloin Helsingin saksalaisen seurakunnan kappalainen Turussa. Vierailun aikana Herman totesi Sen-tzkelle, että hän katsoi Itä-Karjalan väestön sielunhoidon olevan ensisijaisesti ortodok-sisen kirkon tehtävä. Myös Sentzken ja konsistoriaalineuvos Eugen Gerstenmaierin

67 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Pappien aluekuvauslomakkeet 1941 ja 1942; Hölsä 1999, 47.

68 Murtorinne 1975, 14, 22, 24, 26, 43, 56–58, 61, 69–70.

69 Teologian tohtori Paavo Virkkunen oli myös Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherra ja Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja. (Facta 1974c, 697).

70 Arkkipiispa Herman Aav oli syntyjään virolainen. Ennen Suomeen siirtymistään hän toimi Virossa Mus-tjalan seurakunnan kirkkoherrana. Vuonna 1923 hänet valittiin Karjalan piispaksi ja vuonna 1925 Suomen arkkipiispaksi, kun kansallistamistoimia vastustanut venäläissyntyinen arkkipiispa Serafrim siirrettiin lakkautuspalkalle. (Purmonen 1986, 22, 40, 43–44).

näkemys oli, että vastuu itäkarjalaisten kirkollisesti yhdistämisestä Suomen kansaan kuului lähinnä ortodoksiselle kirkkokunnalle.⁷¹

Suomen ortodoksisen kirkon johto sekä suomalaismielinen papisto ja sivistyneis-tö olivat erittäin kiinnostuneita Itä-Karjalan uskonnollisesta valistustyöstä. Toiseen maailmansotaan mennessä ortodoksinen kirkkokunta oli vakiinnuttanut asemansa Suomen toisena kansankirkkona, mutta sen historialliset siteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon olivat merkittävä rasite suhteessa suursuomalaismieliseen luterilaiseen pa-pistoon. Ortodoksisen kirkkokunnan kansallistumiskehityksen ansiosta Suomen val-tiollinen ja sotilaallinen johto kuitenkin suhtautuivat jatkosodan alkaessa luottavaises-ti suomenkieliseen ortodoksiseen papistoon, jonka alustavien suunnitelmien mukaan oli määrä ottaa pääasiallinen vastuu kirkollisesta työstä vallattavassa Itä-Karjalassa.

Vaikka Suomen ortodoksisella kirkolla oli pitkät yhteiset perinteet Venäjän kirkon kanssa, niin suomalaismielisten ortodoksien suhde venäläisyyteen oli varauksellinen, mikä johtui paljolti kansallismielisestä kasvatuksesta ja koulutuksesta, mutta siihen vaikuttivat myös kielteiset muistot venäläistämiskaudesta sekä Raja-Karjalassa että Itä-Karjalassa.⁷² Suomalaismielisen papiston ja sivistyneistön piirissä venäläisyyttä vierastettiin ja samalla pelättiin leimautumista ”ryssiksi” valtaväestön silmissä.

Suomen ortodoksisen kirkkokunnan kansallistamisessa yksi merkittävimmistä hankkeista oli ollut oman pappisseminaarin perustaminen Sortavalaan elokuussa 1918. Seminaarin tehtäväksi oli määrätty kouluttaa pappeja sekä Suomen että Vie-nan Karjalan tarpeisiin. Teuvo Laitila on kiinnittänyt huomiota siihen, että seminaarin perustaminen oli alun perin ymmärretty suomalais-karjalaisena hankkeena, jonka tavoitteena oli kansallisen karjalaisen identiteetin luominen.⁷³ Opiskelu pappissemi-naarissa olikin osaltaan vaikuttanut karjalaisen identiteetin vahvistumiseen nuoressa suomalaismielisessä papistossa.

Ortodoksiset pastorit Johannes Suhola (1908–1984) ja Paavo Saarikoski kutsuttiin puolustusvoimain palvelukseen heti Saksan hyökkäyksen käynnistyttyä. Siviilissä Suhola oli pappisseminaarin opettaja ja Saarikoski Helsingin seurakunnan kolmas pappi.⁷⁴ He laativat jo 25.6.1941 muistion ortodoksisesta lähetystyöstä Itä-Karjalassa.

Muistiossaan he totesivat, ettei ortodoksisen kirkon olemukseen kuulunut propaganda eikä minkään laitoksen propagandavälineenä oleminen. Heidän mukaansa ortodok-sisen kirkon toiminnan päätavoitteena oli evankeliumin levittäminen Itä-Karjalaan,

71 Murtorinne 1972, 289–291; Murtorinne 1975, 77–80, 106–107; Virkkunen 2002, 90.

72 Suomalaismielisessä papistossa ja sivistyneistössä vuosien 1899–1917 venäläistämistoimet olivat herättä-neet katkeruutta, jonka vaikutukset näkyivät myös Suomen itsenäisyyden aikana kasvaneiden ja koulutu-tuksensa saaneiden ortodoksisten pappien ja opettajien suhteessa venäläisyyteen. Rajakarjalainen rahvas sen sijaan oli ollut suomalais- ja venäläismielisten välisessä kamppailussa pääasiassa passiivista. Raja-Kar-jalalla oli ollut vuosisatoja vanhat taloudelliset ja väestölliset yhteydet Itä-Karjalaan, ja ne olivat jatkuneet vilkkaina myös Suomen autonomian aikana. Rajakarjalaiset olivat käyneet kauppaa erityisesti Aunuksen Karjalan asukkaiden kanssa. Alueiden väestöä yhdistivät erityisesti ortodoksinen usko ja karjalan kieli.

Joskus myös avioliittoja oli solmittu rajakarjalaisten ja aunuksenkarjalaisten kesken. Raja-Karjalan ortodok-sisen väestön kansallinen identiteetti oli melko heikko. Sen sijaan uskonnolla oli identiteetin kannalta ollut suuri merkitys. Yleisortodoksiset perinteet olivat omaperäisellä tavalla yhdistyneet vanhaan karjalaiseen kansankulttuuriin. Tapio Hämysen mukaan venäläisyyttä Raja-Karjalassa ei tavallisen rahvaan keskuudessa autonomian aikana koettu uhkana, vaan Venäjä ja erityisesti Aunus oli koettu läheiseksi muun muassa uskonnon, kaupankäynnin ja sukulaissuhteiden vuoksi. Siksi myös venäjän kielen osaamista oli pidetty hyödyllisenä taitona. (Hämynen 1995, 28–33).

73 Laitila 2004, 216.

74 Suomen ortodoksinen pappisseminaari 1978, 201, 203.

mutta samalla tähän lähetystyöhön liittyi ikään kuin itsestään ”pyrkimys saada jo kauan erillään ollut Vienan ja Aunuksen Karjalan heimo yhteyteen Suomen karja-laisen heimon ja koko Suomen kanssa sekä kuulumaan kirkollisestikin samaan hal-lintoon”, mikä oli parhaiten saavutettavissa työskentelemällä ”suvaitsevaisessa ja kiihkottomassa hengessä ja suhtautumalla myönteisesti rajantakaisten karjalaisten kielellisiin, kansallisiin ja mahdollisesti säilyneisiin uskonnollistraditionaalisiin eroa-vaisuuksiin.” Kiireellisimpänä tehtävänä Suhola ja Saarikoski pitivät suomen- ja kar-jalankielisen uskonnollisten kirjasten ja traktaattien julkaisemista itäkarjalaisia varten.

Suhola ja Saarikoski ehdottivat myös venäjänkielisten julkaisujen jakamista, koska osa väestöstä osasi vain venäjää.⁷⁵

Itäkarjalaisten sielunhoitotyötä suunniteltiin myös ortodoksisen kirkon johdossa.

Kirkollishallituksen sihteeri Aleksi Perola (1907–1956) laati heinäkuun 1941 alussa kirkkonsa sisäiseen käyttöön muistion Itä-Karjalan asukkaiden sielunhoito. Muistios-saan Perola esitti alustavia suunnitelmia Itä-Karjalan uskonnollisesta valistustyöstä olettaen, että päävastuu työstä tulisi olemaan ortodoksisella kirkolla. Perola mainitsi, että eräät piirit näkivät Itä-Karjalassa ”erinomaisen tilaisuuden” luterilaiselle kirkolle, mutta toistaiseksi luterilaisten suunnitelmat oli torjuttu. Hän luotti kuitenkin siihen, että ortodoksinen kirkko saisi ensisijaisen oikeuden tehdä kirkollista työtä Itä-Karja-lassa, vaikka jotkut epäilivät, ettei se pystyisi siitä huolehtimaan. Perolan mukaan työ tuli olemaan varsinaisen kirkollisen toiminnan lisäksi luonteeltaan myös lähetystyötä, koska väestö oli kommunismin vaikutuksesta vieraantunut kristillisestä uskosta. Li-säksi työhön kuului itäkarjalaisten opastamista kansalliseen ja valtiolliseen yhteyteen suomalaisten kanssa. Hän kertoi vielä muistiossaan, että erillisen sotilashallintolaitok-sen laskelmien mukaan kirkolliseen työhön Itä-Karjalassa tarvittaisiin kaikkiaan noin seitsemänkymmentä henkeä. Kaikkien ei kuitenkaan tarvinnut olla pappeja, mutta silti Perola piti riittävän henkilöstön hankkimista kaikkein vaikeimpana ongelmana.

Hieman ongelmallisena asiana hän piti myös sitä, että Itä-Karjala kuului Moskovan patriarkaatin alueeseen eikä Suomen ortodoksisella kirkolla ollut kanonista oikeutta toimia siellä. Hän katsoi kuitenkin, että vallitsevissa olosuhteissa Suomen kirkolla oli oikeus levittää ja ylläpitää ortodoksista uskoa Itä-Karjalassa, koska Moskovan pat-riarkaatin elimet eivät voineet tehtäväänsä täyttää. Asiasta tuli kuitenkin ilmoittaa Konstantinopolin patriarkaatille. Perola piti Itä-Karjalan asiaa erittäin tärkeänä ja to-tesi vielä muistiossaan, että

jollei kirkkokunta viipymättä tartu nyt käsillä olevaan mahdollisuuteen, niin luon-nolliselta ja itsestään lankeavalta kuin se tuntunee ilmankin muuta, voi Itä-Karjalan kreikkalaiskatolisuudelle aiheutua kohtalokkaita seurauksia. Muut, luterilaiset, eivät kaihda keinoja ottaakseen tilaisuudesta hyötyä.⁷⁶

Kirkkokunnan ulkopuolista käyttöä varten Perola laati heinäkuun alussa muis-tion Itäisen Karjalan seurakunnallisen olojen väliaikainen hoito. Muismuis-tion mukaan ortodoksinen kirkko oli Itä-Karjalan historiallinen kirkko, ja siksi suomalaisten

75 KA ItäKar. SE VO T-5684/2 Paavo Saarikosken ja Johannes Suholan muistio ”Itä-Karjalaan kohdistuvan kreikkalaiskatolisen lähetystyön suunnittelussa huomioonotettavat seikat” 25.6.1941.

76 SOKHA SOKH Ca Ko Ca 29 Kirkollishallituksen kokouksen pöytäkirja 8.8.1941; SOKHA AH Ko 12 Perolan muistio ”Itä-Karjalan asukkaiden sielunhoito” heinäkuun alussa 1941. Muistiossa ei ole päiväystä, mutta sen sisällön perusteella voi päätellä, että se on laadittu, kun alueita Itä-Karjalasta oli jo vallattu, mutta sotilashallintoa ei ollut vielä perustettu.

lähetystyöntekijöidenkin tuli olla ortodoksisia pappeja. Vain Petroskoissa ja sen lä-hiympäristössä asui luterilaisia, joita varten Perolan mielestä riitti yksi luterilainen pappi. Valloitettava alue oli määrä jakaa seurakuntatyötä varten piireihin⁷⁷, joita hoi-tamaan ortodoksinen kirkko saattoi tarjota tässä vaiheessa yhdeksän pappia. Pappien tehtävänä oli johdattaa itäkarjalaisia kristilliseen uskoon ja elämään sekä suorittaa kirkollisia toimituksia valloitettavalla alueella. Kristillisen valistustyön rinnalla papit saattoivat ”herättää karjalaisten kansallistuntoa, selittää heidän kuulumistaan suo-malaiseen heimoon, johdattaa heitä rakastamaan synnyinmaataan ja kunnioittamaan uutta esivaltaa”.⁷⁸

Suholan, Saarikosken ja Perolan muistioissa pidettiin itsestään selvänä lähtökohta-na, että itäkarjalaiset ortodoksit tultaisiin sodan päätyttyä liittämään Suomen ortodok-sisen kirkon yhteyteen. Suurkarjalaismieliset ortodoksit näkivät nyt mahdollisuuden toteuttaa haaveensa Suomen ja Itä-Karjalan ortodoksien yhdistymisestä yhdeksi kirk-kokunnaksi, sillä vaikka unelma heimokirkosta oli hiipunut, niin se ei ollut kuiten-kaan kokonaan sammunut suurkarjalaismielisten ortodoksien piirissä.⁷⁹ He luottivat myös siihen, ettei pari vuosikymmentä sitten ilmennyt kiinnostus yhteisen kirkon perustamiseen ollut täysin kadonnut itäkarjalaistenkaan keskuudesta. Venäjän kirkol-la ei tässä vaiheessa nähty olevan enää mahdollisuuksia asettua esteeksi karjakirkol-laisten kirkolliselle yhdistymiselle.

Ortodoksisen kirkon johdon ja kansallismielisen papiston lähtökohtana Itä-Kar-jalan kirkollisen toiminnan suunnittelussa oli näkemys rajakarjalaisten ja itäkarja-laisten luonnollisesta yhteenkuuluvuudesta, jolle heidän mukaansa oli vahvat pe-rusteet. Heidän mielestään karjalaiset ortodoksit muodostivat uskonnoltaan sekä suurelta osin myös kieleltään ja kulttuuriltaan yhtenäisen heimon. Rajakarjalaisilla oli monia kulttuurisia piirteitä, jotka erottivat heidät Suomen luterilaisesta valtaväes-töstä, mutta yhdistivät heidät itäkarjalaisten kanssa. Ortodoksisen uskon kautta sekä rajakarjalaiset että itäkarjalaiset olivat saaneet runsaasti vaikutteita Venäjältä, mutta heidän perinteessään oli paljon myös venäläisille tuntematonta omaperäistä ainesta.

Ortodoksikarjalaisilla oli monia ominaispiirteitä, joiden perusteella heitä voitiin pi-tää omana etnisenä ryhmänään⁸⁰, mutta suomalaismieliset ortodoksit eivät pitäneet

77 Muistiossa puhuttiin yhdeksästä hoitopiiristä, jotka oli määrä muodostaa Neuvosto-Karjalan piirijaon pohjalta: 1. Aunuksen, Prääzän ja Puudoosin piirit, 2. Petroskoin ja Soutjärven piirit, 3. Mundjärven ja Kon-tupohjan piirit, 4. Lehdon ja Sorokan piirit, 5. Rukajärven piiri, 5. Paateneen ja Karhumäen piirit, 6. Paateneen ja Karhumäen piirit, 7. Uhtuan ja Kietingin piirit, 8. Louhen ja Kannanlahden piirit, 9. Kuolanniemimaa.

78 KA ItäKar. SE VO T-5684/2 Perolan muistio ”Itäisen Karjalan seurakunnallisten olojen väliaikainen hoi-to”. Muistiossa ei ole päiväystä, mutta sen sisällön perusteella voi päätellä, että se on laadittu, kun alueita Itä-Karjalasta oli jo vallattu, mutta sotilashallintoa ei ollut vielä perustettu.

79 Itäkarjalaisten Kalevala- ja heimojuhlassa Oulussa 21.7.1935 vienalainen pastori Leonidas Homanen puhui voimakkaasti ”heimoushengen” merkityksestä suomalaisten ja itäkarjalaisten kesken. Hän uskoi, että ”heimoushengen” vahvistaman yhteistoiminnan voimalla kerran ”voi koittaa ja varmasti koittaakin keväinen vapauden päivä vuos’satoja kärsineen ja yhäti orjuuden kahleissa huokaavan Karjalan yli”. Myös rovasti Mikael Michailov jaksoi uskoa Itä-Karjalan ”vapautumiseen”. Lokakuussa 1936 oli Aamun Koiton pääkirjoituksena hänen Suojärvellä 16.10.1936 pitämänsä esitelmä Kirkkomme asema, jonka hän päätti toi-veeseen, että kun ”kauhistuksen ja hävityksen ajat päättyvät rajan toisella puolella”, ”niin silloin Suomen ortodoksinen kirkko pyhässä ristisaatossa astuu rajan yli” ja ”silloin tulee olemaan suuri Suomen ortodok-sisen kirkon juhla”. (AK 30/1935, 234; AK 44/1936, 348).

80 Etnisellä ryhmällä tarkoitetaan yleensä ihmisjoukkoa, joka muodostaa yhtenäisen ja muusta väestöstä erillisen ryhmän. Etnisyys voi perustua yhteiseen kieleen, ulkonäköön, uskontoon, asuinalueeseen, kult-tuuriin tai syntyperään. Usein yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin monia. (Smith 1986, 13; Valpola 2000, 295; Mitchel 2003, 29).

rajakarjalaisia vähemmistökansallisuutena vaan yhtenä Suomen heimoista, jolla oli oma erityislaatuinen kulttuurinsa. Myös itäkarjalaisten katsottiin olevan tähän sa-maan heimoon kuuluvia suomalaisia.

Suomen ortodoksisessa kirkossa oli itsenäisyyden aikana harjoitettu kansallista-mispolitiikkaa, jonka keskeisimpiä toimia olivat olleet suomenkieliset jumalanpal-velukset, gregoriaaniseen ajanlaskuun siirtyminen ja nimien suomalaistaminen.⁸¹ Itä-Karjalan kirkollisen kansallistamistoiminnan lähtökohtana oli, että samanlaisia toimia tultaisiin toteuttamaan sielläkin. Valtiovalta oli tukenut Suomen ortodoksi-sen kirkkokunnan kansallistamista ja odotti, että ortodoksiset papit noudattaisivat myös Itä-Karjalassa suomalaiskansallisen ortodoksisuuden toimintatapoja. Siksi oli ensiarvoisen tärkeää, että ortodoksinen kirkko pystyi tarjoamaan suomalalaismielisiä pappeja, opettajia ja muita toimihenkilöitä sotilashallintoalueella tehtävään kirkolli-seen työhön.

Ortodoksisen kirkon äänenkannattaja Aamun Koitto oli ahkerasti seurannut uuti-sissaan uskonnollisten olojen kehittymistä neuvostovallan aikana Venäjällä ja erityi-sesti Itä-Karjalassa.⁸² Kun hyökkäys Itä-Karjalaan heinäkuussa 1941 käynnistyi, lehti puolusti voimakkaasti Suomen oikeutta liittää alue ja sen väestö yhteyteensä. Aamun Koitto palautti mieleen vuosien 1918–1922 tapahtumat, jolloin karjalaiset olivat suo-malaisten rinnalla taistelleet Itä-Karjalan vapautumisen puolesta, mutta joutuneet tappiolle ylivoimaisen vihollisen edessä.⁸³ Lehti muistutti myös niistä sortotoimista, joiden kohteeksi itäkarjalaiset olivat joutuneet venäläisen bolševikkihallinnon aikana.

Niitä olivat muun muassa karkotukset, pakkosiirrot sekä karjalaisille kuuluneiden alueiden asuttaminen venäläisellä väestöllä. Lehden mukaan vuosien 1918–1922 va-paustaisteluista lähtien Suomen kansassa oli kasvanut usko Karjalan tulevaisuuteen,

81 Vuoden 1925 kirkolliskokous asetti erityisesti kirkkokunnan ulkoisten piirteiden kansallistamista varten toimikunnan eli kansallistuttamiskomitean. Kansallistamistoimilla pyrittiin venäläisyyden häivyttämiseen jumalanpalveluspuvuista, pyhäkköjen ulkoisista muodoista ja sisustuksesta sekä korvaamaan se karja-laissuomalaisella tyylillä. Kansallistamistoimet eivät olleet läheskään aina edenneet komitean suunnitel-mien mukaisesti. Karjalaisten ortodoksien ei ollut helppo luopua vuosisatojen kuluessa tutuiksi tulleista muodoista, vaikka ne oli usein leimattu venäläisiksi, sillä ne kuuluivat heidän jokapäiväiseen elämäänsä ja olivat tärkeitä ortodoksisen identiteetin kannalta. Kirkkokunnan eteni kansallistaminen jopa niin ripein ottein, että jotkut ortodoksit olivat olleet huolissaan siitä, että kansallistumisen myötä tapahtuisi liiallista lähentymistä luterilaisuuteen, minkä seurauksena ortodoksinen usko ja tapakulttuuri murenisivat. Lu-terilaisuuden sosiaalinen paine vaikutti erityisesti niillä Pohjois-Karjalan alueilla, joissa ortodoksit olivat vähemmistönä. Luterilaisen väestön määrä lisääntyi teollistumisen myötä merkittävästi Raja-Karjalassa itsenäisyyden kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Koululaitos myös osaltaan edisti suomalais-kansallista ja luterilaista yhtenäiskulttuuria. (AK 6–7/1928, 86; AK 32/1930, 250; AK 14–15/1931, 118–119;

AK 39/1931, 308; Koukkunen 1982b, 44–46; Hämynen 1993, 236–240; Laitila 2004, 211–214, 216, 234–235, 248–252; Kemppi 2016, 138–139, 152–155, 243–244).

82 AK 1/1920, 6–7; AK 1/1921, 5–6; AK 11/1922, 92; AK 19/1922, 155; AK 21/1924, 168; AK 8/1925, 73; AK 5/1930, 36–37; AK 6/1930, 45; AK 12/1931, 100; AK 20/1933, 162–164; AK 47/1935, 378–380; AK 32/1937, 243–244; AK 13/1938, 103; AK 32/1938, 251; AK 6/1939, 48–49.

83 Heimosotaretkien aikana monet suomalaiset ortodoksit uskoivat, että Itä-Karjala tulisi pian olemaan osa Suomea. Yksi voimakkaimmista itäkarjalaisten puolestapuhujista oli jo 1900-luvun alkuvuosista lähtien Iivo Härkönen (1882–1941), joka toimi ahkerasti karjalaisen kulttuurin ja ortodoksisen uskon hyväksi aina elokuussa 1941 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Hän oli muun muassa Karjalan Sivistysseuran ja sen edeltäjänä toimineen Vienan Karjalaisten Liiton johtoelimissä yli kolmekymmentä vuotta. Vuonna 1920 Härkönen julkaisi kirjan Itäinen vartio, jossa hän asettui tukemaan näkemystä siitä, että Itä-Karjala oli sekä etnisesti että historiallisesti Suomelle kuuluva alue, ja vain Suomeen liitettynä Itä-Karjala saattoi säilyttää kulttuurisen omaleimaisuutensa. (Härkönen 1920; Setälä 1983, 19; Tepora 2014, 78).

eikä tämä usko ollut joutunut häpeään, sillä nyt oli hetki, jota Karjalan kansa oli sydämessään rukoillut.⁸⁴

Itä-Karjalan uskonnollista valistustyötä suunniteltiin myös erillisessä tolaitoksessa jo ennen suurhyökkäyksen käynnistymistä ja varsinaisen sotilashallin-non perustamista. Erillisen sotilashallintolaitoksen sivistys- ja propagandajaosto piti 8.–9.7.1941 Kajaanissa kokouksen, jonka puheenjohtajana toimi tohtori Vilho Helanen.

Kokouksessa olivat läsnä myös tohtori Martti Hela, pastori Jussi Kuoppala (1911–

1993), lehtori Eino Kärki, pastori Paavo Saarikoski ja opettaja Vilho Timonen. Helanen, Kuoppala ja Kärki olivat AKS:n aktiivisia jäseniä. Kuoppalan tekemien muistiinpa-nojen mukaan Helanen totesi ensimmäisenä kokouspäivänä: ”Olemme kaiketi yksi-mielisiä, että kreikkalaiskatolinen uskonto tulee vallitsevaksi Karjalassa.” Tuolloin ei asiasta puhuttu enempää, mutta toisena kokouspäivänä Eino Kärki otti kirkkokysy-myksen uudelleen puheeksi ja esitti tarkasti harkittavaksi, oliko tosiaan ainoa vaihto-ehto, että ortodoksinen kirkko tulisi olemaan vallitseva kirkko Itä-Karjalassa. Kuoppa-lan mukaan Kärki ei saanut jaostossa tukea näkemykselleen, että luterilainen kirkko olisi jopa onnellisempi vaihtoehto itäkarjalaisille kuin ortodoksinen kirkko. Kärjen kanssa samaa mieltä oli AKS-aktiivi, pastori Erkki Ervamaa, jonka Kuoppala tapasi 13.7.1941. Ervamaa ihmetteli kovasti toimikunnan lyhytnäköistä kantaa Itä-Karjalan kirkkokysymyksessä ja lupasi valistaa Helasta asiassa. Kuoppala itsekin oli jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että luterilaisilla oli yhtä suuri oikeus kuin ortodokseilla tehdä valistustyötä Itä-Karjalassa, mutta sivistys- ja propagandajaostossa hän oli esiintynyt varovaisesti eikä ollut tukenut Eino Kärjen näkemyksiä. Jaosto ei kokoontunut enää uudelleen, sillä erillinen sotilashallintolaitos lakkautettiin 14.7.1941.⁸⁵

Jussi Kuoppala, joka oli sotilashallinnon valistusosaston palveluksessa, ei hyväk-synyt ortodoksisen kirkollishallituksen suunnitelmia siitä, että ortodoksit saisivat ensisijaisen oikeuden tehdä kirkollista työtä Itä-Karjalassa. Heinäkuun lopulla laa-timissaan muistiinpanoissa hän totesi, ettei ortodoksista kirkkoa myöskään saanut sulkea pois toiminnasta, koska tällainen menettely tulisi herättämään jyrkkää vas-tustusta. Kuoppala vastusti ortodoksisen kirkon yksinoikeutta toimia Itä-Karjalassa muun muassa siksi, että alueelle tulisi myöhemmin muuttamaan kymmeniätuhansia luterilaisia ihmisiä, joilla oli oikeus omiin seurakuntiin, pappeihin ja kirkkoihin. Hän totesi myös, että itäkarjalaiset nuoret olivat uskonnottomia ja uskoi, että luterilainen kirkko voisi tehokkaammin kuin ortodoksinen pelastaa heidät ”bolševistisesta paka-nuudesta”. Hänen mielestään ortodoksista papistoa oli myös liian vähän irrotettavissa Itä-Karjalassa tehtävään valistustyöhön, minkä vuoksi oli aiheellista sallia myös ”lu-terilainen lähetystyö”, johon hänen mukaansa oli saatavissa lukuisasti oikeahenkisiä nuoria pappeja.⁸⁶

Kuoppalan muistiinpanoissaan esittämät näkemykset erosivat merkittävästi Aleksi Perolan suunnitelmista. Perolan mielestä toiminnan tavoitteena tuli olla ortodoksisen uskon elvyttäminen Itä-Karjalassa ja väestön valtaosan liittäminen ortodoksiseen kirk-koon sekä rauhan tultua suurkarjalaisen heimokirkon perustaminen. Perolan muistio Itäisen Karjalan seurakunnallisen olojen väliaikainen hoito ei ollut ortodoksisen

Kuoppalan muistiinpanoissaan esittämät näkemykset erosivat merkittävästi Aleksi Perolan suunnitelmista. Perolan mielestä toiminnan tavoitteena tuli olla ortodoksisen uskon elvyttäminen Itä-Karjalassa ja väestön valtaosan liittäminen ortodoksiseen kirk-koon sekä rauhan tultua suurkarjalaisen heimokirkon perustaminen. Perolan muistio Itäisen Karjalan seurakunnallisen olojen väliaikainen hoito ei ollut ortodoksisen