3 KASTEKIELTO SYKSYLLÄ 1941
4.4 AKS uskoo suomalaisuuden ja kristillisyyden voittoon Itä-Karjalassa
Suursuomalaisen aatteen kannattajien piirissä oltiin Suomen hyökkäysvaiheen päät-tyessä hyvin toiveikkaita siitä, että unelma Suur-Suomesta oli vihdoinkin toteutu-massa, mikä AKS:n papiston piirissä haluttiin mielellään nähdä seurauksena Jumalan johdatuksesta. Suomen Heimon kirjoituksissa iloittiin saavutetuista voitoista, mutta
54 Itäkarjalaiset ja me 1942, 6–8.
55 Itäkarjalaiset ja me 1942, 9–10.
56 Itäkarjalaiset ja me 1942, 12–14.
myös muistutettiin siitä vaativasta tehtävästä, joka suomalaisilla oli edessä Itä-Karja-lan saattamisessa muun Suomen kanssa tasa-arvoiseen asemaan.57
AKS vietti 20-vuotisjuhlaansa 22.2.1942 Äänislinnan teatterissa. Puheissa ylistettiin AKS:n edesmenneitä merkkihenkilöitä sekä Itä-Karjalaa, jonka maaperälle ja pääkau-punkiin seuran jäsenet olivat ensimmäistä kertaa voineet kokoontua. Saksan voittoon suursodassa uskottiin yhä, vaikka sen armeija oli joutunut ensimmäistä kertaa puolus-tuskannalle talven tultua Venäjälle. Puna-armeija oli tehnyt ankaran vastahyökkäyk-sen joulukuussa 1941 ja saksalaiset joukot olivat joutuneet vetäytymään Moskovan porteilta, jonne ne olivat marraskuun loppuun mennessä edenneet. Leningrad pysyi kuitenkin edelleen saarroksissa.58
Suomen Heimo julkaisi AKS:n juhlapäivänä usean artikkelin sarjan, jossa tarkas-teltiin laajasti Itä-Karjalan kysymystä. Artikkeleja yhdistävä teema oli Itä-Karjalan valloituksen oikeutus ja siellä toteutettavan valistustyön tavoitteet. Yrjö Vuorjoki kir-joitti itäkarjalaisten taistelusta itsemääräämisoikeutensa puolesta palauttaen mieliin itäkarjalaisten oma-aloitteiset kansalliset pyrkimykset vuosisadan alkupuoliskolla sekä heimosotien aikaisen yhteistyön suomalaisten kanssa. Heimotaistelut eivät ol-leet hänen mukaansa vain erillinen, sattumanvarainen tapahtumasarja, vaan niillä oli historialliset juuret, jotka ulottuivat jo 1800-luvun lopulla versoneisiin itäkarjalaisten vapauspyrkimyksiin. Vuorjoen mukaan Itä-Karjalan vapaustaistelun historia osoitti vastustamattomasti, että itäkarjalainen väestö oli kaikissa tämän taistelun vaiheissa toiminut oma-aloitteisesti, ja että tämä väestö oli ”täysin ansainnut vapautensa ja onnellisen tulevaisuuden Suomen yhteydessä”.59
Neuvostoajan uskonnollinen sorto oli yksi tärkeimmistä syistä, jolla AKS perusteli Itä-Karjalan valloituksen oikeutusta. Jussi Kuoppala kirjoitti siitä, miten bolševikit olivat pappien vainoamisen, pyhäkköjen hävittämisen ja kirkollisen toiminnan tu-kahduttamisen lisäksi vetäneet lastentarhojen, koulujen ja kerhojen ”jumalattomuus-kasvatuksen” avulla lapset ja nuoret pois kotien vaikutuspiiristä. Mahdollisuuksia edes kodeissa annettavaan uskonnolliseen kasvatukseen ei juuri lainkaan ollut. Näke-mystään ortodoksisuuden tilasta miehitysalueella Kuoppala ei ollut muuttanut, vaan hän totesi kuten jo eri yhteyksissä edeltäneen syksyn aikana, että iäkkäällä väestöllä oli säilynyt ortodoksisia perinteitä, joskin ”suuresti himmentyneinä”, mutta nuorten ja keski-ikäisen polven bolševikit olivat onnistuneet vierottamaan kristillisyydestä lähes täydellisesti.60
Pastorit Eino Kiuas61 ja Toivo Laitinen käsittelivät kirjoituksissaan niitä ideologi-sia periaatteita, joihin AKS:n toiminta Itä-Karjalan vapauttamiseksi ja valistamiseksi perustui. Kiuas muistutti, että AKS:n tuli vaalia niiden edesmenneiden jäsentensä perintöä, jotka uskoivat Jumalan apuun ja johdatukseen Suomen kansan kohtaloissa.
Myös Laitinen korosti artikkelissaan, että seuran maailmankatsomukseen kuului kris-tillisyys. Hänen mukaansa isänmaa oli Jumalan lahja ja ”sen kohtalo otetaan Jumalan
57 Suomen Heimo 12–13, 1941, 165–166; Suomen Heimo 14/1941, 190.
58 KK KKK YA VH Vilho Helasen puhe AKS:n 20-vuotisjuhlassa Äänislinnassa 22.2.1942; VK 8/1942, 4;
Alapuro 1973, 160; Laine 1982, 41; Turtola & Pajala 2009, 174.
59 Suomen Heimo 1–4/1942, 42–45.
60 Suomen Heimo 1–4/1942, 82, 84.
61 Eino Kiuas oli Kotimaa-lehden toimittaja ja toimitussihteeri. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mat-rikkeli 1963, 190).
kädestä”.62 Laitisen mukaan Suur-Suomi oli aina ollut AKS:n maailmankatsomuksen keskeisen ajatus. Suur-Suomi oli heimorakkauden synnyttämä ajatus, jolle kaikki taloudelliset ”saalistusajatukset” olivat vieraita. Koko Suomen heimon oli saatava yhteinen suursuomalainen valtakunta, jonka ”rajat ovat siellä, jonne Luoja on ne luontoon ja ihmisiin merkinnyt”.63 Heimorakkauden ”korrelaattina” oli tässä maa-ilmankatsomuksessa ”ryssänviha”64, sillä ”ryssäläinen itä” oli se voima, joka pyrki tukahduttamaan suomenheimoisten kansojen vapauspyrkimykset.65
Aimo Turunen ja Viljo Pyykkö keskittyivät kirjoituksissaan kasvatustyön tavoit-teita Itä-Karjalassa. Turunen painotti, että itäkarjalaiset oli autettava mahdollisim-man nopeasti sivistykselliseen ja taloudelliseen tasa-arvoon muiden suomalaisten kansa. Turusen66 mukaan kalevalainen runonlauluperinne oli vielä paikoitellen elä-vää Itä-Karjalassa, mikä hänen mielestään osoitti, että itäkarjalaisilla oli taipumusta
”hengenviljelyyn”, joka nykyaikaisella kasvatustyöllä voi johtaa huomattaviin saa-vutuksiin. Kalevalainen runonlauluperinne oli myös osoitus siitä, että venäläisten ja bolševikkien toiminta ei ollut pystynyt riistämään Itä-Karjalan väestön suurinta voi-manlähdettä eli ”karjalaista heimoustunnetta vastakohtana ryssäläisyydelle”. Turu-sen mielestä kalevalainen perinne oli se henkinen perusta, jonka pohjalle Itä-Karjalan tulevaisuus voitiin rakentaa. Myös Viljo Pyykkö67 uskoi, että itäkarjalaisissa oli paljon henkistä potentiaalia. Hänen mukaansa nuoriso oli Itä-Karjalan kallein osa, joka oli
”kiireesti pystyttävä pelastamaan suomalais-kansalliseksi”. Toiminnan painopisteen piti Pyykön mielestä olla henkisessä kasvatuksessa, jonka tavoitteena oli ”bolshevis-min myrkynkylvön” tukahdutta”bolshevis-minen, oikean kuvan anta”bolshevis-minen nuorille isänmaasta ja heidän uskonsa palauttaminen Jumalaan.68
Vaikka AKS vastusti jyrkästi bolševistista yhteiskuntapolitiikkaa, se oli valmis antamaan tunnustusta sille suomalaiskansalliselle toiminnalle, jota suomalaiset emigranttikommunistit olivat Edvard Gyllingin ja Kustaa Rovion johdolla toteuttaneet
62 Monien muiden AKS:n pappisjäsenten tapaan Laitinen oli omaksunut ”topeliaanisen” näkemyksen isän-maasta Jumalan antamana lahjana. Pasi Jaakkolan mukaan Zachris Topeliukselle isänmaa oli Jumalan antama lahja, josta kansakunnan tuli pitää huolta. Topeliukselle suomalainen usko merkitsi luterilaista kristilli-syyttä, jonka mukaan isänmaasta huolehtiminen oli Jumalan palvelusta. (Jaakkola 2011, 2, 58, 231–233).
63 Toivo Laitinen käytti kirjoituksessaan uskonnollisille nationalisteille tyypillistä väitettä, että ihmiskunta on jakautunut kansoihin, joille Jumala on antanut omat asuinalueensa. Hän väitti jopa, että Jumala oli-si merkinnyt suomalaisten asuinalueen luontoon. AKS:n oli-sisarjärjestön Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS:n) aktiivijäsen Anna-Liisa Heikinheimo kirjoitti jo vuonna 1934 Suomen Heimossa artikkelin jossa hän Laitisen tapaan totesi, että ”Jumala on säätänyt maailman kansoille heidän asumisensa rajat”, millä hän perusteli Suomen luonnollista oikeutta Itä-Karjalaan. Heikinheimon mielestä ilman Itä-Karjalaa Suomi ei ollut kokonainen, ja ilman itäkarjalaisia suomalaiset eivät muodostaneet kokonaisuudessaan yhtenäistä kansakuntaa. (Suomen Heimo 3/1934, 23, 40–41.)
64 AKS:n aatteessa katsottiin seuran alkuajoista lähtien vihan Venäjää kohtaan kuuluvan suomalaiseen isän-maallisuuteen. (Roiko-Jokela 2011, 59, 67; Sulamaa 2011, 23).
65 Suomen Heimo 1–4/1942, 21–23, 42–45, 68–69, 81–84, 90–98.
66 Aimo Turunen oli oppiarvoltaan filosofian maisteri alanaan suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus. (Ota-van iso tietosanakirja 1967b, 203).
67 Viljo Pyykkö oli voimistelunopettaja. (Aitola & Helle 1995, 69). Sotilashallinnossa hän toimi valistusosas-tolla toimistoupseerina vastuualueenaan erityisesti nuorisotoiminta.
68 Suomen Heimo 1–4/1942, 68–69, 87–88.
Neuvosto-Karjalassa 1920- ja 1930-luvuilla.69 Keijo Loimu kirjoitti, että Itä-Karjalaan loikanneet suomalaiset kommunistit eivät olleet voineet kommunistisuudestaan huo-limatta unohtaa suomalaisuuttaan, mikä oli vienyt heidät yhteen karjalaisen kansan kanssa sekä yhteiseen rintamaan venäläisyyttä vastaan. Loimu arvosti sitä, että Gyl-ling ja Rovio olivat merkittävästi vahvistaneet suomen kielen asemaa Neuvosto-Kar-jalan koululaitoksessa ja kulttuurielämässä. Venäläisten kansallinen sortopolitiikka oli Loimun mukaan johtanut suomalaisjohtajien syrjäyttämiseen ja suomalaiskansallisten pyrkimysten tukahduttamiseen Neuvosto-Karjalassa, mikä osoitti, ettei edes aatetove-ruus ollut esteenä kansalliselle sorrolle. Loimu antoi kiitosta emigranttikommunistien toiminnalle siitä, että nämä miehet olivat ”tehneet paljonkin Itä-Karjalan säilymisek-si suomalaisena läpi pimeän bolshevikkiajan”, mistä oli todisteena ennen kaikkea se, että tuolloin suomenkielisen koulun läpikäynyt karjalainen nuoriso osasi käyttää
”puhdasta suomen kieltä”. Sitä, että karjalan kieltä oli Itä-Karjalassa alettu suosimaan Gyllingin ja Rovion syrjäyttämisen jälkeen, Loimu piti vain keinona erottaa suoma-laiset ja karjasuoma-laiset toisistaan. Hänen mukaansa venäläisten bolševikkien päämääränä oli joka tapauksessa hävittää sekä suomalaisuus että karjalaisuus Itä-Karjalasta ve-näläistämällä alueen väestö. Loimu näyttää olleen varsin hyvin perillä suomalaisten toiminnasta Neuvosto-Karjalan johdossa ja myös siitä valtataistelusta, jota suoma-laisten ja venäläisten välillä Itä-Karjalassa oli käyty, sillä hän oli kirjoittanut aiheesta asiantuntevan artikkelin jo vuonna 1938 AKS:n vuosikirjaan.70
Suomen Heimon juhlanumeron artikkelisarjassa olivat kootusti seuran keskeisim-mät näkemykset ja tavoitteet, jotka koskivat Itä-Karjalassa harjoitettavaa toimintaa.
Itä-Karjala oli nostettava tasa-arvoiseksi osaksi Suomea. Kaikenlainen venäläisyys ja bolševistisuus oli alueelta hävitettävä ja luotava sinne suomalaiskansallinen yhteis-kunta. Viha Venäjää kohtaan oli oikeutettua, sillä se oli ”pyhää vihaa”, joka oli samalla rakkautta omaa kansaa ja sen heimoveljiä kohtaan, koska Venäjä oli suomenheimois-ten kansojen sortaja ja riistäjä. Suomalaisilla oli velvollisuus auttaa sivistyksellisesti
69 Suomesta sisällissodan jälkeen Itä-Karjalaan paenneet punaisten johtomiehet Edvard Gylling (1881–1938) ja Kustaa Rovio (1887–1938) nousivat Neuvosto-Karjalassa nopeasti johtaviin asemiin. Gyllingistä tuli Neu-vosto-Karjalan kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja ja Roviosta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Karjalan aluekomitean johtaja. Heidän johdollaan suomen kielen asemaa vahvistettiin Neu-vosto-Karjalan hallinnossa, opetuksessa, kulttuurissa ja tiedonvälityksessä. Markku Kangaspuron mukaan Gyllingin ajattelussa oli kansallisromanttisen kulttuurikarelianismin piirteitä yhdistyneenä marxilaiseen ideologiaan. Hänen haaveenaan oli vallankumouksen levittäminen Neuvosto-Karjalasta Suomeen ja ”pu-naisen” Suur-Suomen luominen. Gyllingin ja Rovion kansallisuuspolitiikan päämääränä oli venäläistynei-den itäkarjalaisten palauttaminen suomalaistamisen avulla alkuperäiseen yhteyteen suomalaisten kanssa.
Heillä oli kuitenkin vastassaan venäläis-karjalainen oppositio, jonka mielestä karjalaiset olivat historial-lisesti ja kulttuurilhistorial-lisesti lähempänä venäläisiä kuin suomalaisia. Aluksi Neuvostoliiton keskusvalta tuki kansallismielisiä paikallisjohtajia eri puolilla valtakuntaa, mutta 1930-luvun alusta lähtien heidän toimin-taansa alettiin pitää uhkana valtakunnan yleisliittolaiselle kehitykselle. Neuvostoliiton kansallispolitiikassa tapahtui suunnanmuutos, sillä Stalin totesi, etteivät alueiden kansallisuuksille annetut myönnytykset olleet johtaneet toivottuihin tuloksiin eli bolševikkien toimenpiteiden vastustuksen vähenemiseen vaan paikal-listen johtajien vallan kasvuun. Gyllingiä ja Roviota syytettiin paikallisesta nationalismista ja vehkeilystä
”valkosuomalaisten” kanssa. Heidät syrjäytettiin Neuvosto-Karjalan johdosta vuonna 1935. Seuraavien vuosien kansallisuuspolitiikka, jonka tavoitteena oli neuvostokansallisen identiteetin lujittaminen, merkitsi käytännössä venäläisyyden vahvistamista. Talvisodan jälkeen kansallisuuspolitiikka muuttui jälleen suo-malaisuudelle suotuisemmaksi, millä haluttiin vahvistaa suomen- ja karjalankielisen väestön lojaalisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Ryhdyttiin käyttämään jopa käsitettä suomalais-karjalainen kansallisuus. Osmo Hyytiän mukaan tavoitteena oli myös parantaa talvisodasta kärsinyttä Neuvostoliiton imagoa länsimaiden silmissä. (Laitila 1999, 14–19; Kangaspuro 2000, 143–144, 146; 362–363, 366–373; Kilin 2001, 84–85, 127;
Hyytiä 1999, 16, 19, 200–201; Baron 2007, 22, 24, 96–98, 166–167, 179, 209, 223; Веригин 2009, 47, 192–194).
70 Loimu 1938, 158–167; Suomen Heimo 1–4/1942, 90–98.
ja taloudellisesti itäkarjalaisia heimoveljiään, jotka olivat kärsineet venäläisten sor-rosta ja sen vuoksi jääneet kehityksessä jälkeen muista Suomen heimoista. Itä-Kar-jalan rahvaassa oli herätettävä tietoisuus itäkarjalaisten ja suomalaisten yhteisestä
”kalevalaisesta” menneisyydestä. Oikea suomalaiskansallinen karjalaisuus oli AKS:lle
”kalevalaisuutta”. Ortodoksinen karjalaisuus oli seuran suursuomalaiselle aatteelle vierasta, eikä sitä mainittu Suomen Heimon artikkelisarjassa kuin ohimennen. Kris-tillisyys kuului suomalaisuuteen, mutta itäkarjalaistenkin tuli omaksua se mieluiten luterilaisessa muodossa. Ortodoksisuudessa oli ikävä venäläisyyden leima.
Itä-Karjalan miehityksen ensimmäiset kuukaudet eivät olleet muuttaneet AKS:n edustaman suursuomalaisen nationalismin painotuksia siitä, mitä ne olivat olleet jo ennen sodan alkamista. Seuran nationalistisen näkemyksen perusta oli poliittises-sa nationalismispoliittises-sa, jonka mukaan kanpoliittises-sakuntaa pidettiin luonnollisena poliittisena yhteisönä, jolla tuli olla kansallinen itsemääräämisoikeus, mutta ilman Itä-Karjalaa Suomi ei ollut kokonainen, ja ilman itäkarjalaisia suomalaiset eivät muodostaneet kokonaisuudessaan yhtenäistä kansakuntaa.71 AKS:n nationalistisessa ajattelussa säilyi vahva kielinationalistinen painotus, mutta myös kulttuuria ja etnistä alkuperää pidettiin edelleen tärkeinä suomalaisia ja itäkarjalaisia yhdistävinä tekijöinä. Karjalan kielen erityislaatuisuus tunnustettiin, mutta siitä puhuttiin mielellään suomen kielen omaperäisenä murteena. Sitä ei haluttu varsinaisesti käyttää opetus- ja hallintokielenä, vaikka toistaiseksi oli välttämätöntä julkaista Itä-Karjalan väestölle tiedotteita myös karjalaksi. Tavoitteena oli, että myös itäkarjalaiset oppisivat puhumaan ”puhdasta suomen kieltä”. Kalevalaisen runoperinteen lisäksi itäkarjalaisesta kulttuurista halut-tiin löytää mahdollisimman paljon muita piirteitä, jotka olivat yhteisiä suomalaisten valtaväestön eikä pelkästään rajakarjalaisten kanssa. Itäkarjalaisissa katsottiin myös olevan sekä ulkoisia että henkisiä ominaisuuksia, jotka todistivat yhteisestä alkuperäs-tä suomalaisten kanssa, mutta heidän erilaisuuttaan venäläisiin verrattuna haluttiin korostaa.
Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollisessa toiminnassa AKS:llä oli vahva edus-tus koko ensimmäisen miehitysvuoden ajan. Kirkollisasiaintoimiston päällikkö Jus-si Kuoppala sekä piirien valistuspäälliköt Topi Vapalahti, Toivo Laitinen ja Reino Ala-Kulju olivat seuran aktiivijäseniä. Myös kaikki muut sotilashallinnon luterilaiset papit kuuluivat seuraan.72 Vallitsevana näkemyksenä heidän keskuudessaan oli pyr-kimys mahdollisimman luterilaiseen Itä-Karjalaan, mikä heidän käsityksensä mukaan parhaiten palveli myös pyrkimystä mahdollisimman suomalaiseen Itä-Karjalaan, jos-sa eläisi voimakas, valistunut, luotettava ja suomalaismielinen väestö. Papit kuitenkin muistuttivat uskonnolliselle nationalisteille tyypilliseen tapaan, että Jumala johdatti kansojen kohtaloita, minkä vuoksi kansakunnan piti olla uskollinen Jumalalle ja tur-vautua häneen, jotta se voisi menestyä.
71 Suomen Heimo 3/1934, 23, 40–41.
72 Uuno Aalto, Pentti Kankaanpää, Leevi Kinnunen, Lauri Leikkonen, Taito Lumme, Ville Muilu, Reino Niininen, Aaro Pyrhönen, Matti Rantanen ja Matti Virolainen. (Aitola & Helle 1995).