3 KASTEKIELTO SYKSYLLÄ 1941
3.2 Luterilaisten ja ortodoksien erimielisyydet kärjistyvät
3.2.4 Aamun Koitto puolustaa ortodoksien ensisijaista oikeutta toimia
Arkkipiispa Herman pyrki pitkään välttämään julkista kiistaa luterilaisen papiston kanssa, mutta viimein syyskuun 1941 puolivälissä hän antoi julkaista Aamun Koitossa allekirjoittamattoman46 artikkelin Kenen tehtävä on Itä-Karjalan uskonnollinen valistus?
Artikkelin kirjoittaja oli tyytyväinen siitä, että monissa viimeaikaisissa lehtikirjoituk-sissa oli suhtauduttu myötämielisesti ortodokseihin, mutta hän totesi myös, että jotkut toiset kirjoitukset olivat tehneet heihin päinvastaisen, katkeroittavan, vaikutuksen.
Hän kritisoi luterilaisia siitä, että ”laajat piirit” heidän keskuudessaan halusivat omia Itä-Karjalan uskonnollisen työn itselleen selittämällä alueen pakanamaaksi, minkä vuoksi siellä tuli aluksi tehdä ”pakanalähetystä”, jota saattoi
menestyksellä suorittaa ainoastaan ev.lut. kirkko, koska kreikkalaiskatolinen kirkko on pimeä, taantumuksellinen, kehitystä ja sivistystä jarruttava – mätä – laitos. Se on epäkansallinen, venäläinen laitos. Se on vaaraksi valtakunnan lujuudelle ja yhtenäi-syydelle j.n.e.47
Kirjoittajan mielestä todistelut Suomen ortodoksisen kirkon epäkansallisuudesta tai sivistystä ja kehitystä jarruttavasta luonteesta perustuivat virheellisiin päätelmiin or-todoksisen uskonnon tavoista, tai todistelujen perustana olivat kielteiset ilmiöt, jotka liittyivät Venäjän vallan aikaan. Hänen mielestään eräiden luterilaisten suvaitsemat-tomuus ortodoksisuutta kohtaan oli väärään suuntaan harhautunutta venäläisvihaa.
Ei haluttu ymmärtää, että Suomen ortodoksisuus ja venäläisyys olivat kaksi eri asiaa, mutta vaikka tämä olisi ymmärrettykin, niin sitä ei voitu ”sulattaa”. Kirjoittajan mie-lestä ei saanut tehdä vääriä johtopäätöksiä siitä, että ortodoksisuus oli tullut Suomeen Venäjältä eikä siitäkään, että tsaarinajan Venäjä oli käyttänyt ortodoksista kirkkoa venäläistämistarkoituksiinsa. Suomalainen ortodoksinen kansa ja itsenäisyyden ajan ortodoksinen kirkko olivat osoittaneet olemuksensa, jolla ”venäläisyyden kanssa ei tosiaankaan yhteistä ole.”48
Aamun Koiton artikkelista heijastui vahvasti se katkeruus, jota monet ortodoksit tunsivat joidenkin luterilaisten suvaitsemattomuutta kohtaan. Kansallistuvan orto-doksisen kirkon suhteet luterilaiseen kirkkoon olivat itsenäisyyden aikana kehittyneet enimmäkseen myönteisesti, mutta aika ajoin oli ilmennyt myös erimielisyyksiä ja
46 Artikkelin kirjoittajasta ei löydy arkistoista tietoa, mutta tekstin tyylin perusteella kirjoittaja ei todennäköi-sesti ole Aamun Koiton päätoimittaja Aari Surakka eikä Aleksi Perola, Johannes Suhola tai Paavo Saarikoski.
47 AK 33/1941, 376–377.
48 AK 33/1941, 377–380.
vastakohtaisuuksia kirkkokuntien edustajien välillä.49 Osa luterilaisista papeista ja maallikoista olisi mielellään nähnyt suomalaiset uskonnollisesti yhtenäisenä kansana.
Heille evankelis-luterilainen kirkko oli kansakuntaa yhdistävä voima, minkä vuoksi ortodoksinen kirkko, jota monet pitivät vielä hyvin venäläisenä laitoksena, ei ollut heidän mielestään yhteiskunnan rakentamisen kannalta myönteinen vaikuttaja.50
Luterilaisten esittämät mielipiteet ortodoksisuudesta venäläisenä uskontona olivat vahvistaneet entisestään kansallismielisten ortodoksien näkemystä, että vain suoma-laiskansallisella ortodoksisuudella oli tulevaisuutta itsenäisessä Suomessa. Sen vuoksi he olivat kiinnittäneet entistä enemmän huomiota kirkkokuntansa kansallisen linjan puolustamiseen ja voimistamiseen. Suomalaismielisten ortodoksien johtohenkilölle oli erittäin tärkeää osoittaa, että karjalaiset ortodoksit olivat yhtä hyviä suomalaisia kuin luterilaisetkin. Ortodoksisesta uskosta ja perinteistä ei tahdottu luopua, mutta haluttiin kuitenkin päästä eroon siitä mielikuvasta, että ortodoksisuus tarkoittaisi sa-maa kuin venäläisyys.51
Aamun Koiton artikkelin kirjoittajan mukaan suomalaiset ortodoksit olivat luul-leet ja uskoneet, että heihin kohdistuva vieroksuminen, halveksiminen ja epäluuloi-suus olisivat olleet jo ohimenneitä ilmiöitä. He olivat myös uskoneet, että valtiovallan myönteinen suhtautuminen ortodoksiseen kirkkoon itsenäisyyden aikana ja talviso-dan kokemukset – aseveljeys, siirtolaisuus ja kansakunnan yksimielisyys – olisivat poistaneet ortodokseihin kohdistuvan kielteisyyden. Kirjoittaja ei osannut sanoa, min-kä piirien inspiroimana kielteiset min-käsitykset oli ”herätetty henkiin”, mutta hän sanoi kyllä tietävänsä, ketkä niistä olivat hyvillään.52
Kirjoittaja piti herjauksena sellaisia vaatimuksia, joiden mukaan Itä-Karjalan kansa tulisi kokonaan käännyttää luterilaiseen uskoon valtakunnan edun, kansallisen lujuu-den ja yhtenäisyylujuu-den sekä maanpuolustuksellisten syilujuu-den takia, koska niihin sisältyi ajatus ortodoksien epäisänmaallisuudesta. Hänen mielestään ortodoksinen kansa oli
49 Usein riitaa oli aiheuttanut se, että monet luterilaiset papit pitivät ortodoksisten luostareiden olemassa-oloa suomalaisessa yhteiskunnassa ongelmallisena asiana. Luostareita oli pidetty venäläisyyden tukikoh-tina itsenäisessä Suomessa ja jopa niiden hävittämistä oli vaadittu. (HS 24.9.1918 Luostarit Suomessa; AK 21/1918, 166–167; AK 43/1931, 344–345; AK 43/1931, 346–347; Nokelainen 2010, 164–165, 224, 227, 232–236).
Kiistaa oli syntynyt myös suhtautumisesta Venäjän vallan aikaisiin sotilaskirkkoihin, joita monilla paikka-kunnilla oli pidetty venäläisen sortovallan symboleina. (Hämeen Sanomat 14.1.1919, 15.1.1919, 19.1.1919, 21.1.1919, 24.1.1919; AK 3/27, 27–28; AK 5/1919, 45; AK 1919, 53–54; US 25.2.1919 Ankarasti paheksuttavaa suvaitsemattomuutta; Laitila 2004, 264–266). Ortodoksiset sotilaskirkot kuten muutkin Venäjän valtion ominaisuudeksi katsotut kirkot olivat siirtyneet Suomen valtion omaisuudeksi Suomen itsenäistymisen jälkeen. Suomen valtion toteuttamien kansallistamistoimien seurauksena useimmat näistä kirkoista oli joko purettu, muutettu luterilaisiksi kirkoiksi tai otettu maalliseen käyttöön. (Kemppi 2016, 73–87, 95–96).
Ortodokseja oli huolestuttanut myös se, että luterilainen kirkko oli pyrkinyt aktivoitumaan perinteisillä ortodoksien asuinseuduilla rakentamalla sinne pyhäkköjä ja palkkaamalla viranhaltijoita työskentelemään siellä. (AK 21/1921, 180; AK 36/1933, 290); SOKHA AH Ko 7 ”Karjalan hiippakunnan valistusrahaston perus-tamisesta” 24.1.1930; Laitila 2004. 252–254). Useimmiten ortodoksien ja luterilaisten väliset ongelmat olivat liittyneet koulumaailmaan. Ortodoksiset opettajat olivat kokeneet, että heidät oli usein syrjäytetty opetta-jan virkoja täytettäessä sellaisillakin seuduilla, joissa oppilaiden enemmistö oli ortodokseja. (AK 24/1919, 201; AK 18/1929, 195–196; AK 20/1929, 214; SOKHA AH Ko 7 ”Karjalan hiippakunnan valistusrahaston perustamisesta” 24.1.1930). Myös ortodoksisten oppilaiden oikeuksista oli kannettu huolta, sillä joissakin kouluissa ortodoksista uskontoa ei ollut nimittäin opetettu lainkaan, vaikka ortodoksisia oppilaita olisi ollut riittävästi. (AK 12/1924, 96). Monesti ortodoksioppilaat olivat joutuneet luterilaisille uskontotunneille ja kokemaan joskus niillä oman uskontonsa vähättelyä. (AK 5/1927, 58–59).
50 Nokelainen 2010, 160, 173, 224.
51 AK 15–16/1921, 133–134, 137–138.
52 AK 33/1941, 380.
”lunastanut, eikä – vain sanoilla – oikeuden olla yhtä tasavertaisia suomalaisia kuin muutkin suomalaiset, eikä mitään paariakastia”. Itäkarjalaisten käännyttämistä lute-rilaisiksi hän ei pitänyt valtakunnan edun mukaisena, sillä he olivat pääasiassa orto-dokseja eivätkä pakanoita. Hän muistutti, että Suomen armeija oli nyt vapauttamassa Itä-Karjalaa, mutta uskonnollisissa asioissa ”vapauttamista” ei tulisi tehdä pakotta-malla sen asukkaat kääntymään luterilaisuuteen. Silloin itäkarjalaiset kokisivat, että suomalaiset olivat tulleet alueelle valloittajina eikä vapauttajina. Siksi Itä-Karjalan lu-terilaistaminen olisi valtakunnan kannalta epäonnistunut ja vaarallinen suunnitelma, sillä se voisi johtaa siihen, että itäkarjalaiset eivät olisi lojaaleja Suomelle.53
Artikkelin kirjoittajan mukaan ortodoksisen kirkon ei tarvinnut hakea Itä-Karja-lassa tekemänsä työn oikeutukselle perusteluja, vaan sen papit eivät halunneet tehdä siellä muuta kuin julistaa ortodoksiselle heimokansalle sen isien uskoa ja pelastaa ne ortodoksiset karjalaiset, joihin bolševikkien jumalattomuus oli tehonnut, sekä ohjata
”paljon kärsinyt heimokansa uuden isänmaan yhteyteen” sekä opettaa se ”tuntemaan itsensä Suomen kansaan eikä mihinkään muuhun kuuluvaksi”. Hän ei kuitenkaan ha-lunnut kiistää luterilaisen kirkon oikeutta toimia Itä-Karjalassa, mutta hänen mieles-tään ortodoksisella kirkolla oli ”ensisijainen oikeus tehdä uskonollista työtä” alueella.
Hän vaati lopettamaan ortodoksisuuden halveksumisen valtakunnan yhtenäisyyden nimessä. Hän vakuutti, että suomalaiset ortodoksit olisivat aina uskollisia Suomen
”lapsia”, mutta pelkäsi sitä, miten itäkarjalaiset suhtautuisivat siihen, jos heitä pi-dettäisiin huonompina ja halpa-arvoisempina ortodoksisen uskonsa vuoksi. Lopuksi kirjoittaja toivoi ortodoksien ja luterilaisten lujittavan yhteistyötään, mutta sen tuli tapahtua tasavertaisessa hengessä.54
Aamun Koiton artikkeli Kenen tehtävä on Itä-Karjalan uskonnollinen valistus? oli yllät-tävän suorasanainen kannanotto niitä syytöksiä vastaan, joita suomalaiset ortodoksit olivat joutuneet kohtaamaan, ei ainoastaan jatkosodan aikana, vaan jo sortovuosista lähtien. Artikkelista välittyy kirjoittajan ja varmasti monien muidenkin ortodoksien pettymys siitä, että ponnistelut ortodoksisen kirkkokunnan kansallistamiseksi eivät olleet vakuuttaneet kaikkia luterilaisia karjalaisten ortodoksien isänmaallisuudesta ja suomalaismielisyydestä.55 Ilmeisesti kirjoittaja oli uskonut, että ortodoksisuuden sa-maistaminen venäläisyyteen olisi jo talvisodan kokemusten jälkeen loppunut, mutta näin ei ollut täysin tapahtunut. Artikkelista ilmenee myös kirjoittajan huoli siitä, et-teivät luterilaiset tyytyisi Itä-Karjalassa vain uskonnottomien keskuudessa tehtävään lähetystyöhön, vaan että he yrittäisivät käännyttää myös ortodokseja luterilaisuuteen, kuten oli aiemmin tapahtunut Raja-Karjalassa.
Artikkelia ei ollut kirjoitettu ortodoksisen kirkkokunnan nimissä, mutta niin kär-jekästä kirjoitusta ei olisi Aamun Koitossa julkaistu ilman arkkipiispa Hermanin lu-paa. Aamun Koitto oli ortodoksisen kirkon äänenkannattaja, ja allekirjoittamattoman artikkelin julkaiseminen lehdessä ymmärrettiin luonnollisesti toimituksen omaksi kannanotoksi, jonka oletettiin myös olevan sopusoinnussa kirkkokunnan johdon nä-kemysten kanssa. Artikkeli oli sävyltään kiivas, mutta sen asiasisältö sopusoinnussa niiden näkemysten kanssa, joita Aleksi Perola ja ortodoksipapit olivat jo aiemmin esittäneet. Kirjoittajan tavoitteena oli osoittaa vääriksi kaikki ne syyt, joilla haluttiin
53 AK 33/1941, 380–382.
54 AK 33/1941, 377, 382–383.
55 Muun muassa pastori Aleksanteri Ryttyläinen kirjoitti syksyllä 1941 Karjalan Huomenessa pitävänsä suo-rastaan loukkauksena väittää, ettei ortodoksi olisi suomalainen. (Karjalan Huomen 1941/1, 7–8).
kyseenalaistaa ortodoksisen kirkon oikeus johtavaan asemaan Itä-Karjalan uskonnol-lisessa valistustyössä. Hän torjui väitteet ortodoksien epäisänmaallisuudesta ja venä-läismielisyydestä sekä kyvyttömyydestä toimia Itä-Karjalassa suomalaiskansallisessa hengessä. Myös väitteitä itäkarjalaisista kristinuskosta vieraantuneina ”pakanoina”
hän piti väärinä. Kirjoittaja ei hyväksynyt näkemystä luterilaisesta uskosta itäkar-jalaisten ja suomalaisten välisen yhtenäisyyden lujittajana, vaan päinvastoin näki luterilaisen lähetystyön Itä-Karjalassa uhkana kansalliselle yhtenäisyydelle. Hänen johtopäätöksenään oli, että ortodokseina itäkarjalaiset olisivat kaikkein lojaaleimpia Suomelle. Kirjoittaja antoi näin ymmärtää, että mahdollisimman vahvan suurkarjalai-sen ortodoksikirkon perustaminen olisi koko Suur-Suomen valtakunnan etu.
Aamun Koiton artikkelin kiivas sävy kertoo siitä, miten ongelmallisiksi Itä-Karja-lan miehityksen ensimmäiset viikot olivat osoittautuneet uskonnollisen valistustyön kannalta. Oli ajauduttu tilanteeseen, jossa sekä luterilaiset että ortodoksit katsoivat olevansa etuoikeutettuja toimimaan Itä-Karjalan kirkollisessa työssä. Suurkarjalais-mieliset ortodoksipapit eivät hyväksyneet näkemystä, että luterilaisuus olisi aidompaa suomalaisuutta kuin ortodoksisuus eivätkä myöskään sitä, että heidän tehtäväkseen jäisi Itä-Karjalassa vain uskonsa säilyttäneiden vanhusten sielunhoito. Ortodoksi-pappien mielestä oli väärin pyrkiä kasvattamaan itäkarjalaisista lapsista ja nuorista luterilaisia riippumatta siitä, mikä oli heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa us-konnollinen tausta. Itäkarjalaisten liittäminen Suomen kirkolliseen yhteyteen ei saa-nut tapahtua luterilaisen käännytystyön kautta vaan herättämällä heissä tietoisuus omasta ortodoksisuudestaan ja karjalaisuudestaan sekä ”verisukulaisuudestaan” ra-jakarjalaisten kanssa. Ortodoksisuus oli elvytettävä ja nuori sukupolvi kasvatettava esivanhempiensa uskoon. Ortodoksit katsoivat, että heillä oli paremmat edellytykset toimia Itä-Karjalan kansan keskuudessa kuin luterilaisilla, sillä he tunsivat sen kielen, tavat ja uskonnon.
Luterilaisten ja ortodoksien välille syntyneen jännitteen syyt eivät siis olleet varsi-naisesti opillisia, vaan perustuivat erilaisiin näkemyksiin kansallisissa kysymyksissä.
Luterilaiset korostivat uskontonsa suomalaisuutta ja ortodoksit puolestaan sitä, että ortodoksisuus oli itäkarjalaisten perinteinen uskonto. Oman kirkon oikeutta toimia Itä-Karjalassa ei perusteltu juuri lainkaan teologisin syin, vaikka mahdollisesti nekin vaikuttivat taustalla. Luterilaisuuden etuna pidettiin sitä, että se ”sanan ja selityksen kirkkona” sopi paremmin taistelemaan bolševikkien propagandaa vastaan. Ortodok-sit puolestaan katsoivat kirkkonsa sopivan paremmin itäkarjalaisille, koska nämä jo vanhastaan tunsivat ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset ja pyhät toimitukset.
Myös käsityksissä itäkarjalaisten suomalaisuudesta oli eroja. AKS-taustaiset lu-terilaiset painottivat suomalaisten ja itäkarjalaisten kielellisen sukulaisuuden lisäksi
”kalevalaisen ajan” kulttuurista yhteyttä. Ortodoksit puolestaan korostivat sitä, että itäkarjalaiset olivat suomalaisia ennen kaikkea sitä kautta, että he olivat samaa hei-moa rajakarjalaisten kanssa. Ortodoksipappien mielestä ortodoksisuus kuului itä-karjalaisuuteen, mutta luterilaisuus oli Itä-Karjalan väestölle vierasta. Samaa mieltä luterilaiset ja ortodoksit olivat kuitenkin siitä, että venäläisyyttä oli vastustettava, ja itäkarjalaiset oli irrotettava venäläisistä yhteyksistään. Bolševismikin nähtiin ennen kaikkea venäläisten aatteena, vaikka suomalaisloikkarit ja monet itäkarjalaisetkin oli-vat sen kannattajia.
Luterilaisten ja ortodoksisten valistustyöntekijöiden välille syntynyt jännite toi esiin sen, että suursuomalaisen luterilaisuuden ja suurkarjalaisen ortodoksisuuden lähtökohdat ja tavoitteet Itä-Karjalan kirkollisessa kansallistamistoiminnassa erosivat merkittävästi toisistaan. Suursuomalaisen luterilaisuuden näkökulmasta itäkarjalaiset
olivat venäläistämisen seurauksena osittain alkuperäisestä suomalaisuudestaan vie-raantuneita ihmisiä, joissa tuli herättää tietoisuus omasta suomalaisuudestaan sekä johdattaa heidät länsimaisen sivistyksen piiriin ja luterilaisen kirkon yhteyteen. Suur-karjalaisessa ortodoksisuudessa puolestaan korostettiin sitä, että itäkarjalaiset olivat ennen kaikkea karjalaisia. Tämän näkemyksen mukaan kansallistamistoiminnan ta-voitteena tuli olla karjalaisortodoksisen heimon yhdistäminen sekä vieraiden venä-läisten piirteiden häivyttäminen itäkarjalaisten kulttuurista ja kirkollisesta elämästä.
Molempien kirkkokuntien valistustyöntekijät olivat hyvin tietoisia siitä, että heiltä odotettiin merkittävää panostusta kansallistamistoiminnassa. Opettajien rinnalla pa-pistolla sekä muilla kirkollisilla työntekijöillä oli erityinen vastuu siitä, että itäkarja-laiset suhtautuisivat myötämielisesti suomalaisiin ja alkaisivat vähitellen tuntea kan-sallista yhteenkuuluvuutta näiden kanssa. Kirkkokunnasta riippumatta Itä-Karjalan uskonnollisessa valistustyössä kristillisyyden ja suomalaisuuden katsottiin kuuluvan miltei erottamattomasti toisiinsa. Siksi kirkolliset työntekijät tiesivät hyvin, että hei-dän edellytettiin toimivan työssään kansallismielisesti ja isänmaallisesti. He olivat omalta osaltaan vastuussa itäkarjalaisten kasvattamisesta luotettavaksi suojamuuriksi bolševistista Venäjää vastaan.