Kansallisvaltiot yhteisön jäseninä

Komission suhtautuminen kansallisvaltioihin on kaksijakoista. Hegemonisissa diskursseissa Euroopan yhteisö erotetaan yksittäisistä kansallisvaltioista, eikä kansallisvaltiota esitetä niinkään edustavan Euroopan yhteisöllisyyttä. Tällaisen kuvan komissio antaa kansallisvaltioista erityisesti silloin, kun se esittää kansallisvaltioiden olevan yksi suurimmista esteistä kansalaisten oikeuksien toteutumiselle. Esimerkiksi vähäinen osallistuminen kunnallisvaaleihin vuonna 1996 muussa kuin omassa kotivaltiossa johtuu komission mukaan siitä, että oikeutta koskevia direktiivejä ei ollut pantu kaikissa maissa täytäntöön³³⁰. Sama koskee oleskeluoikeutta koskevia sääntöjä³³¹. Jäsenvaltiolle ei anneta kunniaa oikeuksien myöntämisestä, vaan niille esitetään vaatimuksia panna säädökset täytäntöön. Komission katsotaan edustavan yhteistä etua ja komission tehtävä on valvoa, että valtiotkin näin tekevät: ”yhteisön oikeuden noudattaminen olisi varmistettava jatkossakin erityisesti seuraamalla tarkkaavaisesti jäsenvaltioiden hallintokäytäntöjä³³².” Yhteisöstä puhutaan valtion tapaan yksikkönä, jolla on oma laki, jota tulee kunnioittaa, ja mahdollisuus rangaista niitä, jotka eivät kunnioita lakia. Komission kertomuksissa yhteisön lakien valvojana toimii komissio ja valvottavina valtiot. Vastuun kansalaisten oikeuksien toteutumisesta esitetään usein

329 Yhteisön ulkopuolisiin valtioihin tai kansalaisiin komissio viittaa harvoin. Viitatessaan niihin komissio käyttää esim. ilmaisua ”yhteisön ulkopuolisten maiden kansalaiset” (2001, 9).

330 1997, 10.

331 ”[...] oleskeluoikeutta koskevia direktiivejä ei aina ole saatettu tyydyttävällä tavalla osaksi jäsenvaltioiden kansallista lainsäädäntöä. Tämän vuoksi komissio on joutunut aloittamaan erilaisia rikkomisista johtuvia menettelyjä.” (1997, 16.)

kuuluvan jäsenvaltioille³³³. Komissio voi tarvittaessa käynnistää kyseisiä valtioita vastaan perustamissopimuksen mukaiset menettelyt ja rangaistustoimenpiteet³³⁴, ja kertomuksissa komissio kertookin valtioista, joita vastaan se on joutunut nostamaan kanteita³³⁵.

Toisaalta heikommissa diskursseissa komissio esittää kansallisvaltioiden olevan edelleen hyvin merkittäviä unionin kansalaisuuden kannalta: ”unionin kansalaisuus ei ole itsenäinen oikeus. Unionin kansalaisuuden voi saada ainoastaan jäsenvaltion kansalaisuuden perusteella³³⁶”; ”[...] jäsenvaltion itsensä tehtävänä on määrätä millä edellytyksillä niiden vaalialueen ulkopuolella asuvat kansalaiset säilyttävät vaalioikeutensa³³⁷.” Jäsenvaltioilla myös säilyy oikeus rajoittaa esimerkiksi vapaata liikkuvuutta yleisen turvallisuuden perusteella³³⁸ ja unionin kansalaisuuden tuomat oikeudet eivät päde tilanteissa, jotka ovat puhtaasti jäsenvaltion sisäisiä asioista³³⁹. Aina komissio ei myöskään aseta vastuuta kansalaisten oikeuksien toteuttamisesta ainoastaan jäsenvaltioiden harteille:

”Kansalaiset tuntevat, että EU:sta on heille suoranaista hyötyä, jos komissio ja jäsenvaltiot yhdessä varmistavat, että […] jäsenvaltioiden jo hyväksymiä kansalaisten oikeuksia koskevia sääntöjä ja menettelyjä sovelletaan käytännössä ja että kansalaiset voivat siten hyödyntää heille kuuluvia oikeuksia³⁴⁰.”

Näiden heikkojen ja vahvojen diskurssien välisessä suhteessa on kyse Burken ironiasta.

Diskurssit yhteisön vahvistamisesta ja kansallisvaltioiden merkittävyydestä saattaisivat olla keskenään ristiriidassa, ellei komissio jatkuvasti korostaisi, että kansallisvaltioiden asema otetaan huomioon myös jatkossa. Tuomalla itse esiin sekä kansallisen että unionin näkökulman komissio estää sen, että yleisö tekisi toisenlaisia johtopäätöksiä.

Ironia mahdollistaa sen, että komissio ei ole väitteissään absoluuttinen vaan voi antaa tilaa myös kansallisvaltioille. Ironia liittyy siis tässä tapauksessa myös vahvojen

332 2001, 10. Ks. myös 1995, 4, 8.

333 Tosin komissio antaa vastuuta myös unionin toimielimille (ks. sama luku myöhemmin).

334 1997, 10.

335 Vuoden 2001 kertomuksessa komissio kertoo nostaneensa kanteen Italiaa vastaan, koska se oli

”laiminlyönyt sille […] kuuluvat jäsenyysvelvoitteet” ja rajoittanut kansalaisille kuuluvia oikeuksia.

(2001, 10).

336 2001, 7.

337 1997, 8.

338 2001, 11.

339 Tällaisia ovat esimerkiksi äänestämiseen liittyvät oikeudet, joita voidaan käyttää vain jossakin muussa jäsenvaltiossa kuin omassa. (1997, 6).

340 1997, 19.

diskurssien legitimoimiseen: Hegemonisia ovat diskurssit Euroopan tekemisestä yhtenäisemmäksi ja diskurssit integroituneen Euroopan paremmuudesta. Nämä diskurssit esiintyvät useammin ja ne komissio esittää itsestään selvinä. Heikommat diskurssit eli diskurssit kansallisvaltion merkityksellisyydestä ja asemasta unionissa legitimoivat yhteisödiskurssin asemaa ja totuudellisuutta. Niistä komissio puhuu silloin, kun sen täytyy tehdä myönnytys kansallisvaltioiden suuntaan.³⁴¹ Tämä ilmenee esimerkiksi komission tavassa puhua toissijaisuusperiaatteesta ja päätöksenteosta tulevaisuuden unionissa. Komissio kannattaa päätöksentekojärjestelmän tehostamista ja keskittämistä, mutta muistaa kuitenkin lisätä, että edelleen ”on ehdottomasti säilytettävä unionin luonne valtioiden ja kansojen todellisena yhteisönä³⁴².” Esittämällä kansallisvaltionäkökulman päätöksenteon vahvistamiseen komissio identifioituu yleisöönsä ja legitimoi hegemonisia diskursseja päätöksenteon vahvistamisen tarpeesta:

”Tämä [Euroopan tason toiminnan tehostaminen] ei tarkoita sitä, että kaiken olisi tapahduttava Euroopan tasolla. Toissijaisuusperiaate edellyttää, että kaikkien ongelmien osalta pyritään löytämään tehokkain lähestymistaso.

Tämä taso voi olla paikallinen, alueellinen tai eurooppalainen, jopa maailmanlaajuinen.”³⁴³

Mielenkiintoinen näkökulma kansallisvaltioihin yhteisön jäseninä on se, että komissio haluaisi kasvattaa myös niiden välistä kanssakäymistä³⁴⁴. Komissio katsoo, että jäsenvaltioiden hallintoelinten välistä yhteistyötä, verkostoitumista ja viestintää lisäämällä yhteisön oikeudet saataisiin paremmin toteutettua ja näin myös vältettäisiin sovittujen sääntöjen virheellistä soveltamista. Jäsenvaltioiden tulisi perustaa toimistoja, joissa käsiteltäisiin muissa jäsenvaltioissa toimivien vastaavien tahojen ilmoittamia ongelmia. Näin toiminnat hajautettaisiin eri valtioihin ja kansalaisten oikeuksiin liittyvät ongelmat ratkaistaisiin käytännölliseltä pohjalta ja nopeasti.³⁴⁵ Komissio puhuu jopa

”yhteisen kulttuurin” rakentamisesta³⁴⁶ sekä lainsäädäntöjen harmonisoimisesta³⁴⁷.

341 Vrt. Jokinen, Juhila 1993, 80-81.

342 1995, 7.

343 1995, 4.

344 ”jäsenvaltioiden välillä olisi myös oltava tehokkaampia viestintäkanavia tietojen vaihtoa varten”;

”Yhteistyötä jäsenvaltioiden kanssa voitaisiin kuitenkin vielä lisätä esimerkiksi laajentamalla […]

kansallisten hallintoelinten välistä yhteistyötä erityisesti kansalaisten oikeuksia koskeville alueille.”

(1997, 20.)

345 1997, 20.

346 ”[kansallisten hallintoelinten välisen yhteistyön laajentaminen] voisi auttaa sellaisen yhteisen kulttuurin rakentamisessa, jossa kyettäisiin tunnistamaan ongelma-alueet ja välttämään sovittujen sääntöjen virheellistä soveltamista” (1997, 20).

347 ”Olisi myös korostettava muiden, kuten erityisesti kansallisten sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamista koskevien lainsäädännöllisten välineiden merkitystä, joiden soveltamisella on epäsuoria vaikutuksia oleskeluun” (1997, 15); ”EY:n perustamissopimuksen 8 ja 8 a artiklan perusteella henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tulee unionin kansalaisuuden tärkein osa. Käsitteellisesti nämä

Lisäämällä puolestaan yhteisön ja kansallisten tuomioistuinten välistä vuoropuhelua on komission mukaan voitu muiden kehitysten lisäksi ”vahvistaa yhteisön identiteettiä ja torjua kansallismieliset tai syrjintään johtavat pyrkimykset”³⁴⁸. Toisin sanoen, vaikkakin komissio keskittyy kertomuksissa kansalaisläheisyyteen, haluaa se lisätä kollektiivisen identiteetin muodostumisen mahdollisuutta myös kansallisvaltioiden kesken sekä kansallisvaltioiden ja unionin välillä. Kansallisvaltiot ovat tällöin toimijoita, jotka komissio haluaa tuoda yhteisöllisyyttä edistäviksi yhteisön jäseniksi ja joiden välistä keskinäistä kanssakäymistä komissio haluaa edistää. Rajoista halutaan tehdä merkityksettömiä, ei vain kansalaisille, vaan myös jäsenvaltioille. Yhteisöä rakennetaan siis monella tasolla.