Sirpa Hämäläinen
Eurooppalaisen identiteetin diskursiivinen konstruktio ja tuottamisstrategiat komission kertomuksissa
Tampereen yliopisto
Politiikan tutkimuksen laitos
Kansainvälinen politiikka
Pro gradu -tutkielma
Syyskuu 2002
Tampereen yliopisto
Politiikan tutkimuksen laitos
HÄMÄLÄINEN, SIRPA: Eurooppalaisen identiteetin diskursiivinen konstruktio ja tuottamisstrategiat komission kertomuksissa
Pro gradu -tutkielma, 111 s.
Kansainvälinen politiikka Syyskuu 2002
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Euroopan unionin pyrkimyksiä tuoda unioni lähemmäs kansalaisia ja saada kansalaiset samastumaan unioniin. Lähestyn aihetta analysoimalla eurooppalaisen identiteetin diskursiivista konstruktiota komission unionin kansalaisuutta käsittelevissä kertomuksissa. Selvitän, kuinka näissä kertomuksissa on määritelty Euroopan yhteisö, yhteisön jäsenet ja niiden kautta eurooppalainen identiteetti.
Tarkastelun kohteina ovat myös identiteetin tuottamisstrategiat ja komission näkemys eurooppalaisen identiteetin edellytyksistä. Tutkimuskysymykset ovat merkittäviä, sillä eurooppalaisen identiteetin luonne ja kehittyminen vaikuttavat niin EU:n legitimiteettiin kuin koko maanosamme tulevaisuuteenkin.
Teoreettista perustaa identiteetin rakentumiselle diskursiivisena konstruktiona haen useammasta identiteettiä tarkastelevasta teoriasta: Alexander Wendtin sosiaalisesta konstruktivismista, George H. Meadin ja William Bloomin psykologisesta identifikaatioteoriasta sekä Benedict Andersonin ja Michael Billigin kansallista identiteettiä tutkivista teoksista. Koska kyse on identiteetin kielellisestä konstruktiosta ja tekstin tarkastelusta, käytän analysoinnin välineenä diskurssianalyysiä. Diskurssien identifioinnissa käytän apuna myös Kenneth Burken identifikaatio-retoriikkaa.
Tekstianalyysissä selvisi, että komission kertomuksissa hegemonisia ovat diskurssit unionin kansalaisuuden merkityksellisyydestä ja Euroopan toiminnallisesta yhteisyydestä.
Eurooppalainen identiteetti on sidottu unionin kansalaisuuteen, kansalaisuuden tuomien hyötyjen konkreettiseen kokemiseen ja yhteisön sisäisen kanssakäymisen lisääntymiseen.
Tämä kuitenkin edellyttää unionin kansalaisuutta koskevien oikeuksien täytäntöönpanoa jäsenmaissa ja kansalaisille tiedottamista.
Kansalaisuus tarjoaa unionille konkreettisen välineen, jonka puitteissa se voi helposti viedä identiteettidiskurssia eteenpäin ja toteuttaa identiteettiä tuottavia projekteja. Puhumalla eurooppalaisista kansalaisista, Euroopan yhteisöstä ja yhteisestä tulevaisuudesta komissio myös kielellisesti konstruoi niitä. Komissio antaa niille uusia merkityksiä ja muokkaa kansalaisten käsityksiä Euroopasta, Euroopan unionista ja heistä itsestään eurooppalaisina.
SISÄLLYS
1. JOHDANTO TUTKIELMAAN………... 1
1.1. EUROOPAN YHTENÄISYYS……….……….…….1
1.1.1. Euroopan idea………. 2
1.1.2. Eurooppalainen identiteetti……… 4
1.1.3. Tarve yhteiseen identiteettiin EU:ssa……….. 5
1.1.4. Eurooppalainen identiteetti eurobarometrein………. 7
1.1.5. EU:n identiteettiprojekti ja unionin kansalaisuus……….. 10
1.2. TUTKIELMAN TARKEMPIA RAJAUKSIA……….…….. 14
2. TUTKIELMAN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT……….……17
2.1. SOSIAALINEN KONSTRUKTIVISMI……….19
2.1.1. Wendtin sosiaalinen konstruktivismi kansainvälisen politiikan alalla………20
2.1.2. Sosiaalisen todellisuuden luonne………..……….. 21
2.2. IDENTITEETTI JA IDENTIFIKAATIO……….…….. 23
2.2.1. Yksilöllinen identiteetti……….. 23
2.2.2. Kollektiivinen identiteetti……….. ……… 26
2.2.3. Vertauskohteina kansakunta ja kansallinen identiteetti……….. 27
2.2.4. Sosiaalinen konstruktivismi ja kollektiivisen identiteetin muodostuminen……… 32
3. ANALYYSIN VÄLINEET………35
3.1. DISKURSSIANALYYSIN TEOREETTISET JA METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT………... 37
3.1.1. Kieli sosiaalisen todellisuuden rakentajana……….. 40
3.1.2. Diskurssit ja diskursiivinen toiminta……… 41
3.1.3. Kontekstin ja diskurssin vuorovaikutus………... 44
3.1.4. Ideologiat ja valta sosiaalisessa toiminnassa……… 47
3.2. ANALYYSIN TOTEUTUMINEN………. 50
3.2.1. Diskursiiviset valtasuhteet ja hegemonisoituneet diskurssit……… 52
3.2.2. Burken identifikaatio-retoriikka……… 54
3.2.3. Identifikaation keinot……….. 58
4. TUTKIMUKSET PUITTEET……….. 61
4.1. KOMISSIO TUTKIMUSKOHTEENA……….. 61
4.2. TUTKITTAVA AINEISTO……… 62
4.2.1. Aineisto retorisena kokonaisuutena………. 65
4.2.2. Aineisto diskursiivisena kokonaisuutena……… 68
5. DISKURSIIVISET VALTASUHTEET……….……. 70
5.1. YHTEISÖDISKURSSI……….…….. 71
5.1.1. Yhteisön subjektipositio……….………… 72
5.1.2. Komission subjektipositio……….. 76
5.1.3. Rajadiskurssit – eurooppalainen kuviteltu yhteisö……… 78
5.1.4. Toiseusdiskurssit……….…………. 81
5.1.5. Kansallisvaltiot yhteisön jäseninä……… 83
5.2. KANSALAISDISKURSSI………..86
5.2.1. Komission käsitys kansalaisuudesta……… 87
5.2.2. Kansalaisten subjektiposito………... 89
5.2.3. Kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet……….. 93
5.2.4. Kansalaisten tiedon lisääminen……… 97
5.2.5. Uskottavuusdiskurssi……….. ………… 101
6. DISKURSSIEN HEGEMONISOITUMINEN……….……... 103
6.1. HEGEMONISOITUNEET IDENTITEETIN TUOTTAMISSTRATEGIAT………..104
6.2. HEGEMONISOITUNUT EUROOPPALAINEN IDENTITEETTI………...106
7. LOPUKSI………... 108
TUTKIMUSAINEISTO JA LÄHTEET………..………….. 112
KAAVIOT 1.1.4. EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten identifikaation kohteet 1992-2001………. 9
1. JOHDANTO TUTKIELMAAN
Identiteetistä on tullut ajankohtainen keskustelun aihe Euroopassa. Tätä keskustelua käydään monella tasolla. Yhtäältä Euroopan unionin (EU) on sen vaikutusvallan ja koon laajentuessa määriteltävä omaa identiteettiään ja pyrittävä luomaan visio siitä, millainen unioni se haluaa olla. Toisaalta identiteettikeskustelua käydään myös kansallisella ja alueellisella tasolla. 1990-luvun kuluessa oli nähtävissä, kuinka kansallisaate voimistui ja separatistiset liikkeet Euroopassa, kuten baskit ja skotit, nostivat rohkeasti päätään uuden Euroopan edessä toivoen saavansa unionista tukea alueelliselle kehitykselleen.
Unionin tulevaisuuden, sen kehitysnäkymien ja strategioiden kannalta on olennaista tarkastella sitä, ovatko kansalaisten samastuminen unioniin ja eurooppalainen yhtenäisyys ylipäänsä mahdollisia sekä millaisia edellytyksiä yhteisen eurooppalaisen identiteetin löytymiselle on.
Tarkasteltaessa eurooppalaisen identiteetin luomista nykyään Euroopan unionin osuutta tässä prosessissa ei voida vähätellä. EU:n jäsenvaltioiden ja toiminta-alojen laajentuessa jatkuvasti EU politiikallaan vaikuttaa merkittävästi eurooppalaisen identiteetin mahdolliseen muodostumiseen ja vahvistumiseen. Pro gradu -tutkielmani keskittyykin tutkimaan sitä, kuinka Euroopan unionin komissio EU:n edustajana pyrkii tuottamaan kansalaisten keskuudessa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saamaan kansalaiset samastumaan unioniin.1 Lähestyn aihetta tulkitsemalla komission unionin kansalaisuutta koskevia kertomuksia (reports). Tarkoituksenani on selvittää, kuinka näissä kertomuksissa on määritelty eurooppalainen identiteetti, kuinka sitä on tarkoitus luoda ja millaisia edellytyksiä komissio katsoo eurooppalaisella identiteetillä olevan. Toisin sanoen tarkoituksenani on selvittää, kuinka eurooppalainen identiteetti diskursiivisena konstruktiona muodostuu komission kertomuksissa.
1.1. EUROOPAN YHTENÄISYYS
Seuraavissa luvuissa liitän tutkimuskysymykset sekä käyttämäni aineiston historialliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen kontekstiinsa. Konteksti määrittelee, mitä kertomuksissa saa sanoa eli sen, mitä pidetään hyväksyttävänä ja todennäköisimmin
1 Eurooppalaista identiteettiä unionin projektina ovat aiemmin tutkineet mm. Peo Hansen (2000); Joe Andrew, Malcolm Crook, Michael Waller (toim.) (2000) ja Brigid Laffan (1996).
totuutena. Kontekstin huomioiminen on olennaista myös sikäli, että se vähentää tutkielman irrallisuutta, auttaa näkemään analysoimani diskurssit kehitysympäristössään ja helpottaa diskurssien luonteen ymmärtämistä. Seuraavissa luvuissa selvitän keskeisiä seikkoja niistä olosuhteista, joissa komission kertomukset on julkaistu. Lisäksi selvennän Euroopan idean historiaa ja Eurooppa-käsitteen luonnetta, sillä unionin identiteettiprojektikin omalta osaltaan osallistuu tämän luonteen muokkaamiseen.
Tarkoituksenani on osoittaa Eurooppa-käsitteen monimuotoisuus ja muuttuva luonne sekä selvittää, mihin Euroopan unioni tarvitsee eurooppalaista identiteettiä. Seuraavat luvut ovat luettavissa myös lyhyinä selvityksinä Euroopan ideasta, eurooppalaisesta identiteetistä ja unionin identiteettiprojektin ja kansalaisuuden taustoista.
1.1.1. Euroopan idea
Mikä on Euroopan idea, idea of Europe? Gerard Delantyn mukaan Eurooppa on historian tuote. Se muuttuu jatkuvasti ja sille annetaan uusia merkityksiä tilanteen mukaan. Eurooppa ja Euroopan idea eivät ole tarkasti määriteltävissä, sillä niin Eurooppa kuin ideatkin ovat historian tuotteita. Ei ole olemassa yksittäistä ideaa, joka olisi kulkenut läpi Euroopan historian tähän päivään saakka ja pitänyt yllä tiettyä mielikuvaa Euroopasta. Euroopan idea on aina aikansa tuote, joka on saattanut syntyä niin konfliktin kuin kumppanuudenkin seurauksena.2 Eurooppaa onkin määritelty monella tapaa. Historiallisesti on määriteltävissä mm. Kreikan mytologian Eurooppa3, bysanttilainen, kapitalistinen ja sosialistinen, suurten valtojen Eurooppa sekä kansallisvaltioiden Eurooppa4. Toisaalta Eurooppaa voidaan määritellä tavoitteiden mukaan. Tällöin visio on määrittelijästä riippuvainen ja tulos voi olla esimerkiksi liittoutumaton Eurooppa, pääoman Eurooppa, Euroopan Yhdysvallat, eurooppalainen linnake, alueiden Eurooppa tai supervaltio Eurooppa.5 Maantieteellisestikään Euroopan rajat eivät ole muuttumattomat, sillä varsinkin Euroopan itärajan määritteleminen on ollut poliittisista olosuhteista riippuvainen6.
2 Delanty 1996, 13-15.
3 Kreikan mytologiassa Eurooppa oli merenjumalan, Okeanoksen, tytär, jonka häräksi muuntautunut Zeus vietteli. Eurooppa istuutui härän selkään ja Eurooppa selässään härkä laukkasi mereen ja ui Kreetalle.
Kreetalla Zeus muuntui jälleen ihmiseksi ja sai kolme poikaa Euroopalta. (Gidlund, Sörlin 1993, 33 sekä den Boer 1993, 15.)
4 Seton-Watson 1989, 30-31.
5 Paul 1995, 21.
6 Chatzimarkakis 1997, 21.
Aikaiset suunnitelmat eurooppalaisten valtioiden yhdistämisestä perustuivat rauhan säilyttämiseen. Rauha katsottiin joko tavoitteeksi sinänsä tai sen katsottiin olevan väline muiden tavoitteiden, kuten kansainvälisen kaupan, mahdollistamiseen.7 1800- ja 1900- luvuilla Euroopan yhdistämisen kannatus kasvoi. Edelleenkin taustalla oli ajatus rauhasta, mutta myös Euroopan taloudellinen ja moraalinen rappeutuminen toimivat motiivina Eurooppa-aatteen muodostumiselle. Monet alkoivat kyseenalaistaa Euroopan asemaa maailman sivilisaation keskipisteenä, ja myös Yhdysvaltojen ja Japanin voimistuvat asemat vahvistivat Euroopan yhdistämisaatetta. 1920-luvun alussa Eurooppa-ajatus voimistui edelleen. Tällöin taloudellisen yhteistyön puolestapuhujat lisääntyivät ja ajatusta Euroopan yhdistämisestä kannattivat ennen kaikkea intellektuellit.8 Toisen maailmansodan kynnyksellä nationalismin voimistuessa Eurooppa-ajatus heikkeni, mutta yhdistymistoiveet voimistuivat taas sodan jälkeen.
Viimein ajatus Euroopan yhdistymisestä politisoitui, kun 1949 perustettiin Eurooppa- neuvosto ja kaksi vuotta myöhemmin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Tästä lähtien edellytykset Eurooppa-ajatuksen toteutumisesta ovat kasvaneet.
Meidän aikanamme Euroopan määritteleminen ja käsitteellistäminen liittyvät läheisesti Euroopan unioniin. Nykyinen idea Euroopasta on muotoutunut toisen maailmansodan jälkeen9. Kun läntisen Euroopan yhdentymisprosessi käynnistettiin, poliittiselle ja taloudelliselle yhdentymiselle haluttiin antaa myös ideaalista perustaa. Puhuttiin Euroopan yhteisestä kulttuurista ja yhteisestä sivilisaatiosta.10 Toisin sanoen Euroopan yhdistäjät halusivat levittää ideaa Euroopasta ja sen yhtenäisyydestä ja näin saada luoduksi eurooppalaista identiteettiä. Euroopan unionin tärkeä tehtävä nyt on muodostaa sellainen idea Euroopasta, joka voi toimia perustana eurooppalaiselle identiteetille 2000-luvulla11. Motiivi eurooppalaisen identiteetin rakentamiseksi onkin unionin sisällä suuri, sillä nyt eurooppalainen identiteetti on erään instituution legitimiteetin ja täten myös pysyvyyden perusta. Eurooppalainen identiteetti on unionin johtavan eliitin huulilla jatkuvasti: puheissa korostetaan Euroopan yhtenäisyyttä, Euroopan historiaa ja
7 Nilsson 1996, 13. Eurooppa-ajatuksesta, Euroopan valtioiden yhdistämisestä ja yhtenäisen Euroopan organisoimisesta ovat aikanaan kirjoittaneet mm. Pierre Dubois (1255–1312), George Podiebrad (1420–
1471), Emelie Crucé (1519–1648), Maxmilian de Bethune (1600-luku), William Penn (1644–1718) ja Abbé de Saint-Pierre (1658–1743). (Nilsson 1996, 13.)
8 Nilsson 1996, 14-16.
9 Tervonen, 2001. Yksinkertaisuuden vuoksi viittaan Euroopan unioniin myös silloin, kun puhun unionista ennen Maastricthin sopimusta.
10 Rietbergen 1998, xvii-xviii.
11 Delanty 1996, 23.
yhteistä tulevaisuutta. Eurooppalainen identiteetti on täten rakennusvaiheessa ja nyt EU toimii työnjohtajana.
1.1.2. Eurooppalainen identiteetti
Eurooppalainen identiteetti tarkoittaa Delantyn mukaan kollektiivista identiteettiä, jonka lähtökohtana on idea Euroopasta. Tämä idea voi toimia myös ihmisten persoonallisen identiteetin perustana.12 Van Ham lainaa Ferninand Tönniesiä, joka tarkasteli eurooppalaista identiteettiä kahden sosiaalisen organisaation ideaalityypin avulla. Nämä tyypit ovat Gemeinschaft (yhteisö) ja Gesellschaft (yhteiskunta). Gemeinschaft viittaa jaettuihin lojaliteetteihin, normeihin tai etnisiin siteisiin perustuvaan yhteenkuulumisen tunteeseen. Sitä luonnehtivat ideat luonnollisesta yhteenkuulumisesta ja yhdestä kansasta. Gesellschaft puolestaan viittaa itsenäisiin, toisistaan riippumattomiin yksilöihin, jotka saattavat luoda ”yhteiskuntasopimuksen” esimerkiksi taloudellisen yhteistyön siteeksi. Tämä sopimus on keinotekoinen ja voimassa vain niin kauan kuin sen jäsenet pitävät sitä hyödyllisenä. Euroopan unionin voidaan usean vuosikymmenen ajan katsoa rakentaneen Gesellschaftia, kun taas siltä puuttuvat Gemeinschaftin syntymistä edellyttävät tekijät. Täten ei ole vielä olemassa todellista eurooppalaista Gemeinschaftia.13
Euroopassa on paljon kieliä, etnisiä ryhmiä, kansoja sekä kulttuureja, joita vain rajoitetusti yhdistävät yhteiset arvot, identiteetit ja merkitykset. Euroopan kulttuurinen ja sosiaalinen topografia on hajanainen14. Siltä puuttuvat sellaiset yhteiset periaatteet ja jaetut kokemukset, joihin yhteisen identiteetin on perinteisesti katsottu nojaavan.
Eurooppa ja eurooppalainen identiteetti ovat pitkälti vielä nykyäänkin ”hemvist för regional, nationell och kulturell mångfald15.”
Daunin mukaan Gorbachov puhui aikanaan ”yhteisestä eurooppalaisesta talosta”, jonka yhtenä perustana on kristillinen perintö ja jonka seininä ovat demokratia, ihmisoikeudet,
12 Delanty 1996, 29.
13 Van Ham 2001a, 59 sekä 2001b, 229-230. Van Ham viitannut teokseen Tönnies, Ferninand 1974, Community and Association. London: Routledge.
14 Van Ham 2001a, 59.
15 ”alueellisen, kansallisen ja kulttuurisen moninaisuuden kotipaikka” (Chatzimarkakis 1997, 27). Ellei toisin mainita, tutkielmassa tehdyt käännökset olen tehnyt itse.
markkinatalous ja hyvinvointi16. Gorbachov harjoitti Euroopan yhteistä perintöä korostavaa retoriikkaa. Gidlundin ja Sörlinin mukaan eurooppalaista identiteettiä ei olekaan löydettävissä verestä tai ihonväristä, vaan se on samanaikaisesti kaikkialla sekä olemattomissa: eurooppalainen identiteetti on löydettävissä identiteettiä käsittelevästä retoriikasta. Voidaan siis sanoa, että on olemassa imaginäärinen Eurooppa, jota tarvittaessa tuotetaan yhä uudelleen.17 Pro gradu -tutkielmassa tarkoituksenani on selvittää, millaisin perustein EU:n komissio pyrkii luomaan eurooppalaista identiteettiä.
Millainen Euroopan idea on sen identiteetin taustalla, jota Euroopassa nyt luodaan?
Samalla on kuitenkin muistettava, että eurooppalainen identiteetti ei ole vain Euroopan unionin tai minkään muunkaan poliittisen instituution vallassa. EU ei yksin voi päättää eurooppalaisen identiteetin luomisesta ja sen luonteesta.
1.1.3. Tarve yhteiseen identiteettiin EU:ssa
Kahden viime vuosisadan aikana demokratiakeskustelu on ollut hyvin valtiokeskeistä, ja monessa maassa käydään tälläkin hetkellä taistelua demokratian puolesta.
Demokratiaa kohtaa myös toinen haaste: demokraattisen kontrollin luovuttaminen valtiolliselta tasolta ylikansalliselle ja kansainväliselle tasolle herättää kysymyksiä kyseisen järjestön tai organisaation legitimiteetistä, luotettavuudesta ja demokraattisesta kontrollista.18 Instituution legitimiteetti syntyy kannatuksesta, jonka kyseessä olevat ryhmään kuuluvat yksilöt sille antavat. Kansalaisten tuki on välttämätöntä, sillä niin Euroopan unionin kuin muidenkin valtarakenteiden pitkäaikainen kestävyys on riippuvainen siitä. Regiimit, joilla on heikko legitimiteetti ja jotka jostain syystä joutuvat paineiden alaiseksi19, ajautuvat yleensä herkästi kriisiin. Tällöin kansalaiset,
16 Daun 1997, 89.
17 Gidlund, Sörlin 1993, 22-23.
18 Blondel, Sinnott ja Svensson 1998, 1. Hallitus tai muu instituutio on legitiimi jos kansalaiset kannattavat sitä ja hyväksyvät sen toiminnan. Kannatus on luonteeltaan vaihtelevaa: instituution saaman tuen määrä ei ole aina sama. Lisäksi legitimiteetti voi olla joko affektiivista tai välineellistä. Affektiivista kansalaisten antama tuki on silloin, kun he hyväksyvät instituution toiminnan, vaikka se todellisuudessa on heidän etujensa vastaista. Välineellistä tuki on, jos ihmiset ovat kiinnostuneita joistain tietyistä hyödyistä, joita he saavat instituutiosta. Enimmäkseen kuitenkin instituution nauttima tuki on riippuvainen siitä, kuinka pitkälti instituutio toimii ihmisten etujen mukaisesti. (Blondel, Sinnott, Svensson 1998, 6-7.) Legitimiteetin voi ymmärtää koskevan vain myös jotain tiettyä unionin politiikkaa Tässä tutkielmassa puhuessani legitimiteetistä viittaan koko integraatioprojektiin.
19 Esimerkiksi epäonnistuvat jonkin tärkeän projektin toteuttamisessa tai aiheuttavat vastoinkäymisiä kansalaisille.
jotka eivät ole antaneet tukeaan tälle regiimille, menettävät kärsivällisyytensä ja vastustavat pian koko regiimiä.20
Se, edellyttääkö Euroopan unionin legitimiteetti eurooppalaista identiteettiä, riippuu tavasta nähdä unioni ja sen tulevaisuus. Mikäli unioni käsitetään ikään kuin jatkuvana avoimena prosessina, jäsenvaltioiden ennakoimattoman yhteistyön toimintakenttänä, ei unioni ollakseen legitiimi välttämättä tarvitse eurooppalaista identiteettiä.21 Mikäli unionin taas katsotaan olevan enemmän kuin jäsenvaltioidensa uudenlainen representaation muoto ja jos sillä on suoraa vaikutusvaltaa yksittäisiin kansalaisiin, vaatii unionin legitimiteetti kansalaistensa tuen ja ainakin jonkinasteisen samastumisen unioniin. Toisin sanoen keskustelu unionin legitimiteetistä ja eurooppalaisen identiteetin tarpeesta liittyy läheisesti keskusteluun unionin luonteesta ja tulevaisuudesta. Mihin EU on menossa? Mitä siitä on tulossa? Mikä on unionin identiteetti?22 Tutkielmassani en puutu keskusteluun unionin tulevaisuudesta sinänsä. Tutkimuksen lähtökohtana on kuitenkin oletus, että unioni on enemmän kuin kansallisvaltioiden politiikan väline.
Tarkastelen unionia instituutiona, joka on jatkuvasti laajentanut vaikutusvaltaansa jäsenvaltioissa ja jolle kansallisvaltiot ovat asteittain luovuttaneet suvereniteettiaan.
Euroopan unionin legitimiteettikysymys onkin ajankohtainen. Kahden viime vuosikymmenen aikana tavallinen kansa on tullut yhä enemmän tekemisiin unionin kanssa. Maastrichtin sopimuksen astuessa voimaan 1992 unionissa päätettävien asioiden määrä oli laajentunut niin paljon, että ne koskettivat jollain tapaa jo useimpia julkisen hallinnon alueita.23 Toisaalta esimerkiksi juuri sopimusta edeltävät kansanäänestykset24 osoittivat, että kansalaisten tuki unionille ei ole itsestäänselvyys ja että unioni tämän vuoksi kärsii legitimiteettiongelmasta: instituutio, joka toiminnallaan koskettaa monia ihmisiä saamatta kuitenkaan heidän tukeaan, ei voi olla legitiimi.25
20 Obradovic 1996, 193.
21 Banchoff, Smith 1999, 185.
22 Ks. esim. Toulemon 1998, 117. Euroopan unionin legitimiteetin, identiteetin ja unionin luonteen välisistä suhteista ks. myös Schild 2001, 331-351.
23 Ks. esim. Obradovic 1996, 192-193, Eichenberg, Dalton 1993, 507-508 sekä Van Ham 2001a, 74-75.
24 1992-93 tanskalaiset äänestäjät aluksi hylkäsivät sopimuksen, ranskalaiset hyväksyivät sen niukasti ja Britanniassa sopimuksesta käyty riitaisa keskustelu pitkitti sen ratifioimista (Banchoff, Smith 1999, 1).
Komissio puhuu tässä yhteydessä Euroopan rakentamista kohtaan tunnetusta epäilystä (1995, 3).
25 Karlssonin mukaan kylmän sodan päättyminen ja yhteisen uhkan häviäminen ovat jopa johtaneet siihen, että 1990-luvulla eurooppalaisten yhteiset intressit ovat vähentyneet. Eurooppalaisen identiteetin sijaan tarve vahvalle kansalliselle identiteetille ja suvereniteetille on puolestaan kasvanut sitä mukaa kun unionin politiikka on laajentunut ja monimutkaistunut. (Karlsson 1999, 63-64.)
Koska yhteisesti käsiteltävien asioiden kirjoa laajennetaan jatkuvasti, EU:n tulee pyrkiä saavuttamaan kansalaisten tuki. Keinoja tuen hankkimiseksi saattaa olla useampia. Eräs tutkimushypoteeseistani on, että Euroopan unionin komissio katsoo yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin olevan yksi mahdollisuus legitimiteettiongelman ratkaisuun.
Itse asiassa on jopa katsottu, että kaikki laajemmat institutionaaliset järjestelmät EU mukaan luettuna tarvitsevat kollektiivista identiteettiä, jonka pohjalta jäsenten lojaalisuus muodostuu. Ei ole todennäköistä, että pelkästään jäsenvaltioiden keskinäisiin intresseihin perustuva projekti kykenisi saamaan aikaan sellaisia legitimiteetin lähteitä, joita kansalaisten tuen muodostuminen vaatii. Poliittinen mobilisaatio edellyttää kollektiivista identiteettiä.26
Unionissa onkin noussut tarve luoda yhtenäisempi Eurooppa. On syntynyt tarve rakentaa ”kansalaisten Eurooppa”, ”People’s Europe”, ja näin saada hyväksyntää EU:n toiminnalle. Pyrkimys saada ihmiset positiivisessa mielessä identifioitumaan unioniin on eräs keino kasvattaa unionin legitimiteettiä. Tällainen samastuminen Euroopan unioniin on mahdollista kuitenkin vain, jos ihmiset tuntevat saavansa integraatiosta hyötyä ja jos he todella tuntevat olevansa mukana kehittämässä unionia.
1.1.4. Eurooppalainen identiteetti eurobarometrein
Euroopan unionin kansalaisten asenteita on mitattu eurobarometri-tutkimuksilla (standard Eurobarometer surveys) jo vuodesta 1973 lähtien joka syksy ja kevät.
Tutkimukset on suoritettu Euroopan komission puolesta kaikissa jäsenmaissa. Kreikka on ollut tutkimuksissa mukana vuodesta 1980, Portugali ja Espanja vuodesta 1985, Saksan demokraattinen tasavalta syksystä 1990 sekä Itävalta, Suomi ja Ruotsi keväästä 1995 lähtien.27 Tutkimuksissa kunkin maan kansalaisten otosjoukolle28 esitetään joukko kysymyksiä. Kyselyt suoritetaan kansallisten instituutioiden avustuksella ja niiden kanssa yhteistyössä toimivat European Opinion Research Group sekä joukko markkinoita ja yleisön mielipiteitä tutkivia virastoja. Kaikki nämä instituutiot ovat
26 Ks. esim. Schmidtke 1998, 45, 49 sekä Schild 2001, 331.
27 Eurobarometrit 54, syksy 2000.
28 Otosjoukon vakiokoko on kussakin maassa tuhat 15-vuotiasta ja sitä vanhempaa henkilöä joitain poikkeuksia lukuun ottamatta: Luxemburg (600), Yhdistynyt kuningaskunta (1000 Isossa-Britanniassa ja 300 Pohjois-Irlannissa). (Eurobarometrit 54, syksy 2000.)
ESOMARin (European Society for Opinion and Marketing Research) jäseniä ja noudattavat sen standardeja.29
Eurobarometri-tutkimusten tarkoituksena on mm. arvioida, kuinka paljon kansalaiset tukevat unionin jäsenyyttä, kuinka laajalti he luottavat unioniin ja sen instituutioihin, millaista kannatusta kansalaisten keskuudessa saa yksittäiset unionin politiikat ja mitä kansalaiset ajattelevat muista eurooppalaisista. Tulokset osaltaan kertovat unionin saamasta tuesta ja legitimiteetin asteesta. Suoran tuen lisäksi merkittävää on myös tarkastella, kuinka syvästi eurooppalaiset tuntevat olevansa eurooppalaisia. Tässä tutkimuksessa tarkastelen eurobarometreja vuosilta 1992–200030. Tarkastelun kohteena on kultakin vuodelta yksi sekä eurooppalaista että kansallista identiteettiä käsittelevä tilasto. Vaikka eurobarometri-tutkimuksessa on tutkittu myös maiden välisiä eroja, en tässä keskity niiden tarkasteluun. Tarkoituksena on antaa yleiskuva eurooppalaisten samastumisesta Eurooppaan ja täten tuoda varsinainen tutkimusongelma lähemmäs niitä olosuhteita, joissa sitä on tutkittava.
Ennen vuotta 1992 ei tehty järjestelmällistä tutkimusta eurooppalaisen identiteetin kehityksestä samalla tavalla kuin 1990-luvulla tehtiin31. Vuodesta 1992 lähtien eurooppalaisen identiteetin kehittymistä on mitattu tarkastelemalla kansallista identiteettiä suhteessa eurooppalaiseen identiteettiin. Haastateltuja on pyydetty valitsemaan oman kansallisvaltion ja Euroopan väliltä ensisijainen ja mahdollinen toissijainen identifikaation kohteensa: ”In the near future, do you see yourself as?
Nationality only. Nationality and European. European and nationality. European only.”32 Seuraavalla sivulla olevassa kaaviossa on vaakapalkeissa esitetty prosentuaaliset keskiarvot samastumisen kohteesta ja ensisijaisuudesta. Valkoinen palkki kuvaa niitä kansalaisia, jotka sanovat identifioituvansa vain kansallisvaltioon,
29 Eurobarometrit 54, syksy 2000.
30 Keväiden 2001 ja 2002 eurobarometrit 55 ja 57 eivät sisällä kyseistä tilastoa.
31 Ennen 1980-lukua haastatellut saivat valita viiden vaihtoehdon joukosta parhaiten ja toiseksi parhaiten identiteettiään kuvaavan vaihtoehdon. Vaihtoehdot olivat paikallinen, alueellinen, valtion tason, eurooppalainen ja globaali identiteetti. Tämän kysymyksen avulla on kuitenkin vaikea määrittää, mikä oli eurooppalaisen identiteetin todellinen taso. 1980-luvulla haastatelluilta kysyttiin, tunsivatko he usein, joskus vai ei koskaan olevansa Euroopan kansalaisia tai heiltä saatettiin vuoden 1988 tavoin kysyä, pitävätkö he eurooppalaista ja kansallista identiteettiä toisiaan täydentävinä vai toistensa kanssa ristiriidassa olevina identiteetteinä.
32 Eurobarometrit 49, kevät 1998. Eurobarometrit ovat saaneet kritiikkiä. Euroopan integraatio on ollut ja on edelleen monella tapaa eliittijohtoinen projekti. Mielipidekyselyt todistavat jatkuvaa integraatioprojektin kannatuksen kasvua unionin kansalaisten keskuudessa. Kuitenkin useimmat niistä, jotka tuntevat itsensä eurooppalaisiksi, ovat korkeasti koulutettuja ja lisäksi Van Hamin mukaan suurin osa eurooppalaisista ei tunne olevansa eurooppalaisia samoin kuin he tuntevat olevansa tanskalaisia, katolilaisia tai jonkin jalkapallojoukkueen kannattajia. (Van Ham 2001a, 73-74.)
eikä lainkaan Eurooppaan. Harmaa palkki kuvaa niitä, jotka identifioituvat ensisijaisesti kansallisvaltioon ja toissijaisesti Eurooppaan. Musta palkki kuvaa niitä, jotka identifioituvat ensisijaisesti Eurooppaan ja toissijaisesti kansallisvaltioon. Viimeinen, raidallinen palkki kuvaa niitä, jotka tuntevat olevansa vain eurooppalaisia33. Mielenkiintoista on tarkastella sitä osuutta, joka kertoo ”vain kansallisuutta” olevien keskiarvoisen määrän, sekä verrata tätä osuutta muihin kolmeen vaihtoehtoon kokonaisuudessaan.
Kaavio 1.1.4. EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten identifikaation kohteet 1992-2001
Kaaviosta nähdään ensinnäkin, että muutoksia luvuissa ei suuremmin ole tapahtunut ja että poikkeuksetta kyseisellä aikavälillä enemmän kuin puolet vastanneista tunsivat olevansa jollain tasolla eurooppalaisia. Eurooppalaisuuden tunteminen on siis hyvin staattista ja ihmiset eivät yleisesti ottaen helposti muuta ensisijaisen identifikaation
33 Heidän osuus, jotka identifioituvat vain Eurooppaan eivätkä lainkaan kansallisvaltioon, on suurin Luxenburgissa. Siellä tämän viimeisen ryhmän suuruus oli syksyllä 2001 16 % kansalaisista.
Luxenburgissa on myös suhteellisesti suurin määrä muiden EU-valtioiden kansalaisia. (Eurobarometrit 56, syksy 2001). Eurobarometreissa on tehty vastaanvanlaisia vertailuja vastaavilla kaavioilla.
0 10 20 30 40 50 60 70 80 90 100
EB 56, syksy 2001 EB 54, syksy 2000 EB 52, syksy 1999 EB 49, kevät 1998 EB 47, kevät 1997 EB 46, kevät 1996 EB 44, syksy 1995 EB 42, syksy 1994 EB 40, syksy 1993 EB 37, kevät 1992
%
Vain kansallinen Kansallinen ja eurooppalainen Eurooppalainen ja kansallinen Vain eurooppalainen
kohdettaan ellei jotain merkittävää tapahdu34. Toisaalta tuloksista nähdään, että suuri joukko eurooppalaisista sijoittuu välimaastoon. He identifioituvat sekä kansallisvaltioonsa että Eurooppaan. He eivät ole eurointoilijoita, mutta eivät antieurooppalaisiakaan.35 Eurobarometrien avulla on myös saatu selville, että korkeasti koulutetut tuntevat useammin olevansa eurooppalaisia kuin eläkeläiset ja vähemmän koulutetut36.
Eurobarometrien viimeisempänä kehityksenä nähdään, että vuoden 2001 syksyllä useampi jäsenvaltion kansalainen identifioitui vain kansallisvaltioonsa kuin vuotta aikaisemmin. Syksyn 2001 Eurobarometrit myös paljastivat, että 70 % jäsenyyttä kannattaneista tunsivat jollain tasolla olevansa eurooppalaisia. Toisaalta 73 % niistä, jotka pitivät jäsenyyttä huonona asiana, identifioituivat omaan kansallisuuteensa.37 Toisin sanoen unionista koettu hyöty mahdollisesti edistää identifioitumista unioniin.
Myöhemmin syvennyn tähän aiheeseen identifikaatioteorioiden yhteydessä. Unionin identiteettidiskursseissa oletetaan hyödyn ja identifikaation kausaalisen suhteen toimivan. Euroopan unionin komissio pyrkii tuomaan unionin lähemmäs kansalaisia ja osoittamaan erinäisten projektien avulla, että jäsenyys hyödyttää niin kansallisvaltioita kuin yksilöitäkin.
1.1.5. EU:n identiteettiprojekti ja unionin kansalaisuus
Kollektiivisen eurooppalaisen identiteetin konstruoiminen on historiallinen prosessi, jossa identiteetti tehdään näkyväksi vuosia kestävässä julkisessa diskurssissa38. Euroopan unionista ei ehkä koskaan tule kansakunnan tapaista kuviteltua yhteisöä, mutta eurooppalaisesta identiteetistä käytäviä diskursseja on kuitenkin selvästi havaittavissa. 1970-luvun loppupuolelta lähtien nämä diskurssit ovat yhä useammin esiintyneet samanaikaisesti unionin kansalaisläheisyyttä käsittelevien diskurssien
34 Esimerkiksi Kosovon sota aiheutti Euroopan unionin vastaisia tunteita Kreikassa ja tällöin kreikkalaiset todennäköisemmin identifioituvat enemmän kansallisvaltioonsa kuin Eurooppaan. (Eurobarometrit 52, syksy 1999).
35 Schildin mukaan ei olekaan olennaista kysyä, korvaisiko eurooppalainen identiteetti tulevaisuudessa kansalliset identiteetit. Pikemminkin tulisi tarkastella sitä, onko monien rinnakkain vaikuttavien identiteettien syntyminen mahdollista sikäli, että nämä identiteetit eivät olisi keskenään ristiriidassa.
(Schild 2001, 347.)
36 Eurobarometrit 53, kevät 2000.
37 Tämä kuilu on näiden kahden ryhmän välillä kaventunut, sillä syksyllä 2000 78 % unionia kannattavista identifioitui Eurooppaan kun taas euroskeptikoista 72 % identifioitui omaan kansallisvaltioonsa (Eurobarometrit 56, syksy 2001).
kanssa. Tarkastelen Euroopan identiteettiprojektia muutamien merkittävien unionin julkaisujen avulla. Tästä lähtien viittaan kaikkiin EU:n asiakirjoihin, komission kertomukset mukaan luettuna, pelkällä vuosiluvulla.
Varsinaisesti EU:n johtaman identiteettiprojektin voidaan katsoa alkaneen 1973, jolloin yhdeksän silloista jäsenvaltiota julkaisivat julistuksen eurooppalaisesta identiteetistä (Declaration Concerning European Identity). Tällöin eurooppalaista identiteettiä määriteltiin jäsenvaltioiden yhteisen perinnön, yhteisten intressien, erityisten velvollisuuksien sekä yhteisössä jo saavutetun yhteisyyden avulla:
”The Nine wish to ensure that the cherished values of their legal, political and moral order are respected, and to preserve the rich variety of their national cultures. Sharing as they do the same attitudes to life, […] they are determined to defend the principles of representative democracy, of the rule of law, of social justice […] and of respect of human rights. All of these are fundamental elements of the European Identity.”39
1973 eurooppalaisesta identiteetistä keskusteltiin vielä valtioiden tasolla ja Euroopan integraatio oli valtiokeskeinen projekti, joka keskittyi ennen kaikkea taloudelliseen yhteistyöhön. Taloudellisen integraation rinnalla kulki kuitenkin myös Euroopan unionin kansalaisuus. Rooman sopimus mahdollisti taloudellisten toimijoiden, sekä tavaroiden, pääoman ja palvelujen vapaan liikkumisen. Vapaata liikkumista yhteisön rajojen sisäpuolella ei myönnetty yksilöille kansalaisina vaan pikemminkin työläisinä ja palvelujen vastaanottajina. Taloudellinen integraatio herätti kuitenkin myös taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien lisäksi muita kansalaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Useiden jäsenmaiden kansalaisten käyttäessä hyväkseen oikeutta muuttaa työskentelemään toiseen jäsenmaahan (vuoteen 1988 mennessä yli 4 miljoonaa) syntyi eräänlainen demokratiavaje, joka johtui näiden kansalaisten poliittisten oikeuksien puuttumisesta.40 Jo vuonna 1974 Pariisissa pohdittiin mahdollisia jäsenvaltioiden kansalaisia koskevia erityisoikeuksia41. 1976 Belgian pääministeri Leo Tindemans kirjoitti raportin tulevaisuuden Euroopan unionista ja korosti kansalaisläheisyyden tärkeyttä. Hänen mukaansa ”European Union requires the solidarity of our peoples to
38 Schmidtke 1998, 46.
39 ”Yhdeksän haluaa varmistaa, että heidän laillisen, poliittisen ja moraalisen järjestyksen vaalittuja arvoja kunnioitetaan ja haluaa säilyttää kansallisten kulttuuriensa rikkauden. Koska ne jakavat samat elämän asenteet, […] ne ovat päättäneet puolustaa edustuksellisen demokratian, lain, sosiaalisen järjestyksen […] ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteita. Kaikki nämä ovat eurooppalaisen identiteetin perustavanlaatuisia elementtejä.” (1973.)
40 Koslowski (1999), 157-159.
41 1993, 2.
be effective and adequate” ja ”No one wants to see a technocratic Europe. European Union must be experienced by the citizen in his daily life.”42 1979 komissio julkaisi tiedonannon, jossa kehotettiin Euroopan yhteisöä jo seuraavasti: ”[…] the Community ought to make renewed efforts to give greater substance to European citizenship and to promote awareness of belonging to a community.”43
1984 Euroopan neuvoston kokouksessa Fontainebleaussa korostettiin ”kansalaisten Euroopan” (People’s Europe) tärkeyttä ja perustettiin Pietro Adonninon johdolla ad hoc -komitea. Komitean tehtävänä oli pohtia keinoja, joiden avulla Euroopan yhteisö saattoi
”strengthen and promote its identity and its image both for its citizens and for the rest of the world”44. Komitea pohti myös sitä, kuinka jäsenmaissa asuvien muiden jäsenmaiden kansalaisten poliittisia oikeuksia laajennettaisiin45. Komitean raportti valmistui seuraavana vuonna, ja se sisälsi uuden hankkeen, Euroopan unionin kansalaisuuden, siemenet. Raportissaan komitea käsitteli muuan muassa yhteisön symbolien ja eurooppalaisten urheilujoukkueiden perustamista sekä kansalaisia ärsyttävien sääntöjen ja toimintojen helpottamista.46 1980-luvulla ilmestyi lukuisia julistuksia, jotka johtivat mm. Euroopan unionin lipun ja hymnin nimeämiseen47. Adonninon komitean raportin jälkeen eurooppalaisesta identiteetistä on kirjoitettu paljon ja Euroopan unionin sisällä on ollut useita identiteettiä tukevia projekteja. Näitä julkaisuja, tekoja ja suunnitelmia voidaan yhdessä kutsua EU:n identiteettiprojektiksi. Projektin taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että Euroopan integraatio ei ole vain taloudellista vaan myös poliittista yhdentymistä. Jäsenvaltioiden kansalaisten ja Euroopan unionin välille halutaan luoda suora poliittinen linkki, joka saisi aikaan identifioitumista unioniin. Maastrichtin sopimuksen jälkeen komissio totesi tämän saman:
”For the first time, the Treaty has created a direct political link between the citizens of the Member States and the European Union such as never existed
42 ”Ollakseen tehokas ja riittävä, Euroopan unioni edellyttää kansalaisten solidaarisuutta” ja ”Kukaan ei halua nähdä teknokraattista Eurooppaa. Kansalaisten tulee kokea Euroopan unioni päivittäisessä elämässään.” (1976, 12-13.)
43 ”[…] yhteisön tulisi ponnistella uudelleen tuodakseen Euroopan kansalaisuudelle lisää merkitystä ja lisätäkseen kansalaisten tietoisuutta heidän kuulumisestaan yhteisöön” (1979).
44 ”vahvistaa ja edistää sen identiteettiä ja sen imagoa niin kansalaistensa kuin muunkin maailman silmissä.” (1985, 5.)
45 Koslowski 1999, 157-159.
46 Kuten yhteisön sisäisten rajatarkastusten sujuvuuden parantamista (1985, 5).
47 Lipussa on sinisellä pohjalla 12 kultaista tähteä ympyrässä. Hymni on ”Ode to Joy” Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Symbolien poliittinen ja psykologinen tarkoitus on vahvistaa ihmisten tietoisuutta Euroopasta sellaisena poliittisena entiteettinä, johon he kuuluvat. Symbolit tuovat Euroopan unionin ihmisten näkyville. Niiden tarkoitus on osoittaa ihmisille, että unioni on voimassa ja toimii:
”Symbols play a key role in conciousnessraising […]” (1988, 9).
with the Community, with the aim of fostering a sense of identity with the Union.”48
1980-luvulla eurooppalainen identiteetti verhottiin projektiin nimeltä Kansalaisten Eurooppa (People’s Europe). 1990-luvulla se konteksti, jossa identiteettiä rakennetaan muuttui olennaisesti. Sopimus Euroopan unionista sisälsi Euroopan unionin kansalaisen määritelmän, ja vuodesta 1992 lähtien unionilla ja komissiolla unionin edustajana on ollut väline, jolla ne voivat konkreettisemmin rakentaa identiteettiä. Perusidea on edelleen kuitenkin sama: keskittymällä projekteihin, jotka suoraan koskettavat kansalaisten jokapäiväistä elämää halutaan kasvattaa kansalaisten samastumista yhteisöön. Unionin kansalaisuuden tuomat sosiaaliset oikeudet saattavat olla vahva kollektiivista identiteettiä muodostava voima. Kuten työläisten lakot ja protestit osoittavat, sosiaalisiin oikeuksiin identifioituminen tarjoaa mahdollisuuden kulttuuristen ja etnisten rajojen ylitykseen. Lakkolaisten ja mielenosoittajien eriväriset kasvot kertovat, että ihmiset ovat kykeneväisiä luomaan yhteistä kansalaisuus-identiteettiä.49
Tässä tutkielmassa en perehdy tilan puutteen vuoksi syvemmin kansalaisuutta käsitteleviin teorioihin50. Kansalaisuus käsitettä on kuitenkin syytä selventää, koska keskityn analyysissäni tarkastelemaan eurooppalaisen identiteetin tuottamista nimenomaan unionin kansalaisuuden avulla. ’Kansalaisuudella’ viitataan yleisesti jonkin valtion kansalaisuuteen, jäsenyyteen. Kansalaisena henkilö nauttii maan tarjoamista poliittisista, sosiaalisista ja yksilöllisistä oikeuksista, mutta toisaalta hänellä on myös velvollisuuksia valtiota kohtaan. ’Kansallisuudella’ ymmärretään usein samaa kuin kansalaisuudella. Kansallisuuteen liittyy kuitenkin myös käsitys ryhmästä, jota yhdistää yhteinen historia, kieli, kulttuuri tai uskonto. Molemmat käsitteet on perinteisesti yhdistetty nimenomaan valtioon, ja Koslowskin mukaan jo Aristoteles sanoi aikoinaan valtion määrittävän kansalaisuutta51. Laajentamalla kansalaisten oikeuksien määrää EU:n kansalaisuus luo eroavaisuutta kansallisuuden ja kansalaisuuden välille. Samalla se myös sekoittaa kansallisvaltioiden rajoja ja tekee
48 ”Ensimmäistä kertaa sopimus on nyt luonut suoran poliittisen linkin jäsenvaltioiden kansalaisten ja Euroopan unionin välille. Tällaista linkkiä ei koskaan aikaisemmin ole ollut yhteisön sisällä, ja sen tarkoitus on edistää unioniin liittyvän identiteetin tunnetta.” (1993, 2.) Painotus alkuperäisessä tekstissä.
49 Hansen (1998), 7.
50 Kansalaisuuden teoriasta ks. esim. Janoski (1998) sekä alan säännöllisesti julkaistava lehti ”Citizenship Studies”. Erityisesti Euroopan unionin kansalaisuudesta ks. esim. Meehan (1993) sekä Lehving ja Weale (1997).
51 Koslowski 1999, 155-156, lainannut teoksesta Aristotle, Politics, Book III, chs 1 ja 2 teoksessa McKeon (toim.) The basics works of Aristotle, New York: Random House, 1941, s. 1176-78.
Euroopan unionista uudenlaisen poliittisen organisaation.52 EU:n kansalaisuuden myötä perinteinen määritelmä kansalaisuudesta yksilön ja valtion välisenä suhteena ei enää olekaan pätevä. Nyt, kun jäsenyyden ehdot ja yhteisön määritelmä ovat muuttuneet, on muuttunut myös kansalaisuuden luonne.53 Kansalaisuutta voidaan nyt tarkastella sekä kansallisella että ylikansallisella tasolla.
1.2. TUTKIELMAN TARKEMPIA RAJAUKSIA
Eurooppalaista identiteettiä ei voida tutkia numeroin. Eurobarometrien antamista suuntaa näyttävistä luvuista huolimatta identiteetti on subjektiivinen kokemus, jota on vaikea määritellä tai tarkasti mitata. Identiteetin olemassaolo tai olemattomuus voidaan kuitenkin todistaa yksinkertaisesti kysymällä ihmisiltä, tuntevatko he olevansa eurooppalaisia – identiteetin syvyyttä on kuitenkin vaikeampi arvioida. Historian tarkastelu osoittaa, että käsitykset eurooppalaisuudesta ja Euroopasta ovat aina olleet sidottuja aikaan ja olosuhteisiin. Eurooppalainen identiteetti on voinut syntyä niin sodan kuin yhteistyönkin seurauksena. 2000-luvun olosuhteita määrittelevät laajalti Euroopan unioni ja integraatioprosessi. Identiteettiä voidaan tarkastella myös tuotettavana asiana.
Se syntyy ihmisten puheissa, keskinäisessä kanssakäymisessä sekä kaikessa sosiaalisessa toiminnassa. Identiteettiä voidaan myös pyrkiä tietoisesti tuottamaan.
Kuten alussa esitin, tulen tarkastelemaan eurooppalaista identiteettiä komission diskursiivisena konstruktiona. Komission motiivi identiteetin tuottamiseen on unionin legitimiteettiongelman helpottaminen. Eurobarometreista näkyi, että eurooppalaisuus on hyvin staattinen tunne, eikä se helposti muutu. Tästäkin huolimatta unioni on kautta historiansa pyrkinyt lisäämään eurooppalaisten samastumista unioniin ja maanosaansa.
1990-luvulla tämä pyrkimys institutionalisoitui Euroopan unionin kansalaisuuden kautta. Kansalaisuuden avulla jäsenvaltioiden kansalaiset halutaan liittää tiiviimmin yhdentymisprojektiin, ja kansalaisuuden tuomien hyötyjen toivotaan lisäävän samastumista unioniin. Kansalaisuuden lanseeraaminen rajaa myös tutkimusaineistoani.
Maastrichtin sopimuksen jälkeen komissio on säännöllisesti julkaissut kansalaisuutta koskevia kertomuksia. Neljän kertomuksen lisäksi tarkastelen myös marginaalisesti
52 Koslowski 1999, 161.
53 Kostakopoulou 1996, 339.
muita yksittäisiä komission julkaisemia ”kansalaisten Eurooppaa” koskevia kertomuksia ja tiedonantoja.
Käytän tutkielmassa komission käyttämiä termejä. Täten puhun komission tapaan
”eurooppalaisesta identiteetistä” ja ”Euroopasta”, vaikka itse asiassa komission voitaisiin katsoa puhuvan Euroopan unionin rajoittamasta identiteetistä ja Euroopan unionista54. Tarkastelun olen komission tavoin rajannut koskemaan vain EU:n jäsenvaltioita, jättäen unionin ulkopuoliset Euroopan maat tarkastelun ulkopuolelle.
Kansalaiset eri jäsenvaltioissa ovat identifioituneet unioniin eri tavoin. Tutkielmassa en ota tarkastelun kohteeksi maiden välisiä eroja, vaan tutkielman tehtävänä on tarkastella yleisesti seikkoja, joiden komissio katsoo edesauttavan kansalaisten identifioitumista unioniin. Vaikka kussakin jäsenvaltiossa unionin jäsenyys koetaan eri tavoin, identifioitumisen periaatteet ovat kaikille yhteisiä. Ne voidaan yleistää koskemaan kaikkia kansalaisia huolimatta siitä, että eroja löytyy niin valtioiden väliltä kuin niiden sisältäkin.
Analysoinnin ulkopuolelle jää useita seikkoja, jotka vaikuttavat eurooppalaiseen identiteettiin. Näitä ovat esimerkiksi tiedotusvälineiden rooli, EU:n vastaiset liikkeet, alueelliset kehityserot ja kansalliset intressit. Haluan kuitenkin korostaa, että tutkimuskohteena on eurooppalaisen identiteetin konstruktio nimenomaan komission kertomuksissa ja että kyseiset kertomukset eivät ole syntyneet irrallisena poliittisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kontekstistaan. Kaikki edellä mainitut seikat ovat vaikuttaneet identiteetistä käytyyn keskusteluun, kertomusten syntyyn, niiden luonteeseen ja täten myös identiteettikonstruktioon. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät myös eurooppalaisen identiteetin vaikutukset kansalliseen identiteettiin, unionin legitimiteettiongelman syvempi analysointi ja eurooppalaisen identiteetin esteenä olevien tekijöiden (kuten kieliongelman) tarkempi analysoiminen.
Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, millaista identiteettidiskurssia Euroopan unionissa harjoitetaan, millaista identiteettiä komissio pyrkii luomaan ja mitkä komissio katsoo olevan Euroopan unionin kansalaisten yhteisen identiteetin perusteet.
Tutkimuskysymykset ovat merkittäviä, sillä eurooppalaisen identiteetin luonne ja kehittyminen vaikuttavat niin EU:n legitimiteettiin kuin koko maanosamme tulevaisuuteenkin. Teoreettista perustaa identiteetin syntymiselle sosiaalisena
54 Eurooppalaisesta identiteetistä puhumista perustelevat myös unionin laajenemisaikomukset.
konstruktiona haen sekä sosiaalisesta konstruktivismista että psykologisesta identifikaatioteoriasta. Kollektiivisen identiteetin muodostumisen teoriaa ja sosiaalista konstruktivismia tukevat myös Benedict Andersonin näkemykset kansakunnasta kuviteltuna yhteisönä. Koska kyse on rakentamisesta, identiteetin luomisprosessista kielen käytön avulla, käytän analysoinnin välineenä diskurssianalyysiä. Liittyväthän diskurssianalyyttisten tutkimusten tutkimuskysymykset usein juuri toimintaan ja rakentamiseen: kuinka diskurssit on koottu ja mitä niillä on saavutettu tai pyritään saavuttamaan55. Diskurssien identifioinnissa käytän apuna uutta retoriikkaa. Teoriaa, tutkimusvälineitä, komissiota ja aineistoa koskevia valintoja perustelen kunkin kohdalta erikseen vielä myöhemmin. Koska kyseessä on aineistopainotteinen diskurssianalyysi, liitän tutkielmaan useita lainauksia kertomuksista. Mikäli kertomusta ei ole saatavilla suomeksi, käytän englannin kielistä versiota.
55 Ks. esim. Potter ja Wetherell 1994, 5.
2. TUTKIELMAN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT
Kollektiivisen identiteetin muotoutumista ei kansainvälisten suhteiden alalla perinteisesti ole laajasti tarkasteltu. Identiteettien tutkiminen on kuulunut psykologian ja sosiologian piiriin, koskettavathan identiteetit ennen kaikkea kysymyksiä siitä, keitä me tunnemme olevamme, mihin me tunnemme kuuluvamme, kuka kuuluu meihin ja kuka ei. Realismin, liberalismin ja marxismin edustajat ovatkin useimmiten olettaneet, että vaihtelevat identiteetit nousevat vain yksilöllisellä tasolla ja pienissä yhteisöissä.56 Kuitenkin myös taloudelliset ja sosiaaliset tekijät sekä ympäristö vaikuttavat näihin yksilöllisiin tunteisiin, eikä identiteettejä voida tutkia vain yksilölliseltä tasolta: ne ovat myös sosiaalisia, poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia.57 Mikäli laajemman tason identiteettejä on tarkasteltu, on identiteetti liitetty kansallisuuteen ja alueellisesti rajattuun valtioon.
Mutta vaikka kansainvälisen politiikan alalla identiteetti liitetään nationalismiin ja kollektiivinen identiteetti kansalliseen identiteettiin, ovat kyseiset teoriat sovellettavissa myös tietyin varauksin Euroopan unionin tarkasteluun. EU:ssa on tällä hetkellä käynnissä monia samanlaisia projekteja kuin kansallisvaltiossa sen alkuaikoina58. Tällä perusteella sovellan esimerkiksi William Bloomin psykologista teoriaa identifikaatiosta ja identiteetin dynamiikasta käsittämään myös ylikansallista identifioitumista.
Mielestäni tämä on hyväksyttävää, sillä Bloom keskittyy kirjassaan tarkastelemaan identiteetin luomisprosessia ja identifikaatioon vaikuttavia tekijöitä. Euroopan unionin tämänhetkistä kehitysvaihetta voidaan verrata aikaan, jolloin kansallisvaltio on muotoutumassa ja jolloin pyritään luomaan kansallista identiteettiä. Toisin sanoen tilanne Euroopassa on nyt verrattavissa tilanteeseen Italiassa 1860-luvulla maan yhdistyessä. Tällöin eräs maan yhdistäjistä, Massimo d’Azelgio, lausui kuuluisat sanansa: ”Olemme luoneet Italian, nyt meidän on luotava italialaiset.” Samalla tavalla Eurooppa on nyt yhdistetty, mutta eurooppalaiset on vielä synnyttämättä.59
56 Ks. esim. Scholte 1996, 40, Farrands 1996, 1 sekä Renwick 1996, 154.
57 Farrands 1996, 1.
58 Euroopan unionin ja kansallisvaltion vertaamisesta enemmän kollektiivisen identiteetin rakentumista käsittelevässä luvussa.
59 Delanty 1996, 22. Lainaus d’Azelgiolta otettu teoksesta Hobsbawn, Eric (1991) Nations and Nationalism since 1780, (Cambridge: Cambridge University Press). Ruots. käännös (1994) Nationer och nationalism (Stockholm: Ordfront).
Vertaamalla Euroopan unionia valtioon en kuitenkaan väitä, että EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten ensisijainen identifioitumisen kohde olisi siirtymässä kansallisvaltiosta unioniin. Sen sijaan tarkastelen identiteetin muodostamista ”ylhäältä käsin” eli sitä, kuinka ja millaista eurooppalaista identiteettiä EU:ssa ollaan luomassa. Edellä mainittuja teorioita käytän myös sen vuoksi, että teorioita identifikaatiosta ylikansalliseen integraatioon ei ole paljoa löydettävissä. Tutkielmani onkin osaltaan rakentamassa teoreettista näkökulmaa ylikansalliseen identifikaatioon.
Olen pyrkinyt tarkastelemaan aihetta käsittelevää kirjallisuutta monipuolisesti.
Tarkoituksenani on antaa kuva laajemmasta kokonaisuudesta, keskustelusta, johon on osallistunut monta tutkijaa ja kirjoittajaa. En myöskään ole pyrkinyt hakemaan vain tiettyyn näkökulmaan keskittyvää kirjallisuutta, vaan olen halunnut tuoda esiin useampia näkökulmia tähän laajaan aiheeseen. Identiteettiä ja identifikaatiota eli samastumista tarkastelen sekä psykologisen identifikaatioteorian että sosiaalisen konstruktivismin avulla. Psykologista näkökulmaa tutkin mm. George H. Meadin ja William Bloomin teorioista käsin ja sosiaalista konstruktivismia pääasiallisesti Alexander Wendtin teorian puitteissa. Mead ja jossain määrin myös Bloom tarkastelevat identiteettien rakentumista toimijoiden keskinäisessä kanssakäymisessä ja näkevät konstruktivistien tavoin identiteetin sosiaalisena konstruktiona60. Verratessani eurooppalaisen identiteetin konstruoimista kansallisen identiteetin luomisprosessiin käytän lähteenä Benedict Andersonin sekä Michael Billigin teoksia. Molemmat korostavat kielen merkitystä kollektiivisen identiteetin syntymisessä ja tukevat käsitystäni kielen käytöstä sosiaalisen todellisuuden rakentajana. Anderson ja Billig antavat myös konkreettisia esimerkkejä identiteetin syntyyn vaikuttavista tekijöistä.
Lisäksi erityisesti Billigin käsitykset kollektiivisen identiteetin synnystä tukevat tutkielmassani myöhemmin tarkastelemaani diskurssianalyysiä. Näiden keskeisten teoreetikkojen lisäksi tarkastelun kohteena on myös muuta kirjallisuutta, joka osaltaan täydentää työn teoreettisia näkökulmia.
Aloitan tarkastelemalla konstruktivismin näkemyksiä sosiaalisen todellisuuden luonteesta. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään identiteettejä ja niiden muodostumista identifikaatioteorioiden avulla. Välttääkseni toistoa olen sijoittanut sekä psykologisen että konstruktivistisen teorian näkemykset identiteetin rakentumisesta samaan lukuun.
Kollektiivisen identiteetin muodostumista tarkastelen toisaalta kansallisen identiteetin kautta ja toisaalta perehtymällä sosiaalisen konstruktivismin käsityksiin.
2.1. SOSIAALINEN KONSTRUKTIVISMI
Sosiaalinen konstruktivismi61 tarkastelee inhimillistä tajuntaa ja sen merkitystä kansainvälisissä suhteissa. Se tarkastelee sosiaalisia ontologioita mukaan luettuna joukko erilaisia ilmiöitä, kuten kuvitellut ja episteemiset yhteisöt, kommunikatiivinen toiminta ja kollektiivisen identiteetin muotoutuminen.62 Burrin mukaan todellisuus on sosiaalisesti konstruoitu ja meidän tulisi suhtautua kriittisesti kaikkiin itsestään selviin asioihin sekä siihen, kuinka ymmärrämme maailmaa. Tietomme maailmasta ei perustu objektiiviseen tarkasteluun, vaan se, mitä me pidämme totuutena, on ihmisten jatkuvan kanssakäymisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen synnyttämä tuote.63
Sosiaalisten toimintojen kautta ihmiset luovat ja ylläpitävät sosiaalisia ilmiöitä. Tämä tapahtuu seuraavan prosessin kautta: Ensin ihmiset luovat toimintoja; heillä saattaa olla jokin idea, ja he ruumiillistavat idean kirjoittamalla kirjan tai kertomalla tarinan. Sitten toiset ihmiset kertovat tarinan uudelleen, ja pian alkuperäisestä ideasta tulee kyseisen yhteisön jäsenten tietoisuuden objekti. Lopuksi tapahtuu sisäistäminen, kun yhteisön uudet sukupolvet omaksuvat jo olemassa olevan idean osaksi maailman luonnetta.64 EU:ssa on tällä hetkellä käynnissä prosessi, jossa eurooppalaiset poliitikot ja unionin instituutiot puhumalla eurooppalaisesta identiteetistä ja määrittelemällä sitä osallistuvat
60 Mead sopii tämän tutkielman puitteisiin myös sikäli, että hän on Condorin ja Antakin mukaan painottanut kielen merkitystä sosiaalisen maailman ja siinä tapahtuvan toiminnan konstruoimisessa (Condor, Antaki 1997, 334). Tämä näkemys tukee myöhemmin käsittelemääni diskurssianalyysiä.
61 Sosiaalisella konstruktivismilla viitataan ontologiseen oletukseen, jonka mukaan yksilöt ovat sosiaalisia olentoja, joiden subjektiivisuus muodostuu kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. (Dunne 1995, 371.) Tekstin sujuvuuden vuoksi käytän sosiaalisesta konstruktivismista myös pelkkää muotoa konstruktivismi. Termejä konstruktivismi ja konstruktionismi on usein käytetty rinnakkain, vaikkakaan ne eivät tarkoita samaa asiaa. Konstruktionistinen tutkimusote, joka on pitkälle syntynyt Bergerin ja Luckmannin vaikutuksesta, tarkastelee sellaisten yhteiskunnan alueiden kuten kielen, kulttuurin ja sukupuolijärjestelmän sosiaalista rakentumista. (Aittola ja Raiskila 1994, 213.) Sosiaalisen konstruktionismin mukaan ihmisten toiminta ohjautuu heidän kielellisesti rakentamiensa, alati muuttuvien merkitysten mukaisesti (Helkama, Myllyniemi, Liebkind 1998, 69). Näillä kahdella erillisellä tutkimusotteella on kuitenkin paljon yhteistä ja katson Burrin, Bergerin ja Luckmannin ajatusten tukevan tämän tutkimuksen konstruktivistisia näkemyksiä. Tämän vuoksi, käsitellessäni konstruktivismia, olen myös jossain määrin viitannut Burrin (1995) sekä Bergerin ja Luckmannin (1966) teoksiin.
Konstruktionismiin palaan selvittäessäni tutkielman metodologisia valintoja. Diskurssianalyysi nojaa laajalti konstruktionistiseen ajatukseen todellisuuden konstruoimisesta kielen käytön avulla.
62 Christiansen, Jørgensen, Wiener 1999, 530.
63 Burr 1995, 3-4.
64 Burr 1995, 10.
eurooppalaisen identiteetin sosiaaliseen konstruoimiseen. He ruumiillistavat ideaa eurooppalaisten yhteisyydestä, Eurooppa-aatteesta.
2.1.1. Wendtin sosiaalinen konstruktivismi kansainvälisen politiikan alalla
Oletus toimijoiden keskinäisen kollektiivisen toiminnan vaikutuksesta identiteettien, intressien ja käyttäytymisen konstruoimiseen globaalissa politiikassa on haastanut rationalistiset teoriat65. Sekä neo-realistiset että neo-liberalistiset teoriat pitävät identiteettejä ja intressejä annettuina ja keskittyvät tarkastelemaan, kuinka toimijat, useimmiten valtiot, tuottavat seurauksia. Wendtin mukaan neo-realistit ja neo-liberalistit eivät pidä identiteetti- ja intressikysymyksiä tärkeinä.66 Identiteettejä ja intressejä selittäviä teorioita kansainvälisen politiikan alalla on kuitenkin olemassa. Reflektivistit67 (kuten post-strukturalistit, post-modernit feministit ja kognitivistit) ovat kaikki kiinnostuneita identiteeteistä ja intresseistä ja ymmärtävät niiden muodostuvan intersubjektiivisesti kanssakäymisessä.68 Kansainvälisen politiikan teorian alalla konstruktivistit sijoittavatkin itsensä rationalistien ja reflektivistien välimaastoon69. Wendt on pyrkinyt rakentamaan siltaa näiden kahden tradition välille. Käyttämällä lähtökohtinaan strukturationistista ja symbolista interaktionistista sosiologiaa (kuten Meadia), hän on kehittänyt oman konstruktivistisen teorian, joka keskittyy tarkastelemaan nimenomaan intressejä ja identiteettejä riippuvina muuttujina.70
Wendtiltä olen tässä tutkimuksessa käyttänyt pääasiassa hänen aikaisempia teoksiaan.
Hänen viimeisimmän teoksensa, Social Theory of International Relations, teoria ei kulje samoja linjoja ensimmäisten kanssa: tässä viimeisimmässään hän palaa pitkälti kritiikkinsä alkulähteille, eli realismiin, valtiokeskeisyyteen ja individualismiin.
Kyseiseen teokseen olen viitannut kuitenkin kollektiivisen identiteetin rakentumista käsittelevässä luvussa. Kirjassa Wendt osuvasti kuvaa edellytyksiä kollektiivisen identiteetin syntyyn ja tältä osin Wendtin ”uusi” teoria ei myöskään ole ristiriidassa hänen aikaisempien teostensa kanssa.
65 Christiansen, Jørgensen, Wiener 1999, 535.
66 Wendt 1992, 392. Neo-realismista ks. mm. Waltz (1979), Gilpin (1981), neo-liberalisteista Keohane ja Nye (1977), Keohane (1984).
67 Wendt kutsuu heitä konstruktivisteiksi (Wendt 1992, 393).
68 Wendt 1992, 393-394. Post-modernisteista ks. mm. Der Derian ja Shapiro (1989), feministeistä Tickner (1988).
69 Christiansen, Jørgensen, Wiener 1999, 536-537.
70 Wendt 1992, 394.
2.1.2. Sosiaalisen todellisuuden luonne
Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitu ja se koostuu sekä ideaalisesta että materiaalisesta puolesta. Sosiaalisen todellisuuden ideaalinen puoli syntyy inhimillisen sopimuksen kautta, ja identiteettien ja intressien muodostumisen kannalta on mielenkiintoista tarkastella ennen kaikkea todellisuuden ideaalista puolta.71 Yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta voidaan tarkastella esimerkiksi individuaalisesti tai holistisesti sen mukaan, kumman oletetaan vaikuttavan enemmän toisen luonteeseen:72 Mikäli yhteiskuntaa tarkastellaan yksilöiden luomana, siitä tulee ihmisten valintojen tuote; mikäli yhteiskunta nähdään yksilöitä määräävänä, yksilöistä tulee yhteiskunnan tuotteita. Sosiaalisen konstruktivismin kannalta molemmat näkökulmat ovat ongelmallisia. Jos tarkastelemme yhteiskuntaa individualismin mukaisesti yksilön luomana, ei voi olla olemassa sosiaalista konstruktiota, sillä yksilö on se, joka vaikuttaa yhteiskunnan luonteeseen. Toisaalta, mikäli strukturalismin tavoin oletamme yhteiskunnan yksioikoisesti määräävän yksilön luonteen, emme voi tarkastella sosiaalista muutosta. Yksilöä ja yhteiskuntaa ei tulisikaan nähdä erillisinä yksikköinä, vaan toisiinsa suhteessa olevina entiteetteinä, jotka ovat osa yhtä systeemiä. Yksilöt, ne sosiaaliset toiminnot, joihin he osallistuvat, se sosiaalinen rakenne, jossa he elävät ja ne diskurssit, jotka kehystävät heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan, ovat yhden ilmiön eri näkökulmia.73 Toisin sanoen toimijat74 toiminnallaan mahdollistavat sosiaaliset rakenteet. Esimerkiksi valtiosysteemin rakenne on olemassa vain, jos sitä tarkastellaan suhteessa erinäisiin sääntöihin ja valtioiden toimintoihin.75
Toimijoiden välisen systeemin avainrakenteet ovat intersubjektiivisia: ne koostuvat tietämyksistä, uskomuksista, identiteeteistä ja käsityksistä76. Toimijoiden käyttäytyminen suhteessa muihin toimijoihin määräytyy rakenteiden eli toimijoiden itselleen ja muille antamien kollektiivisten merkitysten mukaan. Valtioiden käyttäytyminen suhteessa vihollisiin ja ystäviin on erilaista, sillä viholliset ovat
71 Christiansen, Jørgensen, Wiener 1999, 530.
72 Wendtin mukaan neorealistit määrittelevät kansainvälisen systeemin siten, että sen yksiköt, valtiot määräävät systeemin luonteen. World-system -teoreetikkojen mukaan kansainvälinen systeemi taas määrittää systeemissä toimivien luonteen. (Wendt 1987, 335.)
73 Ks. esim. Burr 1995, 96, 110-111; Wendt 1987, 338-339.
74 Wendt itse tarkastelee valtioita kansainvälisen politiikan keskeisinä toimijoina. Sosiaalinen konstruktivismi on kuitenkin sovellettavissa muihinkin toimijatasoihin.
75 Wendt 1987, 359-360.
76 Wendt 1994, 385.
uhkaavia ja ystävät eivät. Toisin sanoen toimijat omaksuvat identiteettejä osallistumalla näihin kollektiivisiin merkityksiin.77 Mutta myös identiteetit vaikuttavat rakenteisiin:
”Organismin, yksilötietoisuuden ja yhteiskuntarakenteen vuorovaikutuksen tuottamat identiteetit reagoivat yhteiskuntarakenteeseen ylläpitäen tai muuntaen sitä tai jopa muovaten sen perusteellisesti uudelleen”78.
Intersubjektiiviset rakenteet myös joko helpottavat tai ehkäisevät kollektiivisen identiteetin muotoutumista. Mitä enemmän järjestelmässä on konflikteja ja ristiriitoja, sitä epätodennäköisempää on kollektiivisen identiteetin muodostuminen. Esimerkiksi Hobbesin luonnontilassa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, ja järjestelmän rakenteet mahdollistavat vain negatiivisen identifikaation toiseen.79
Säännöt80 yhdistävät toimijat ja rakenteet toisiinsa. Säännöt kertovat ihmisille, mitä heidän tulisi tehdä. Rikottuamme sääntöjä voimme odottaa seuraamuksia, jotka jokin toinen sääntö saa aikaan muiden ihmisten noudattaessa sääntöä. Kaikki ne tavat, joilla toimijat (agents) käyttäytyvät suhteessa sääntöihin (joko luovat, rikkovat tai tottelevat niitä) ovat puolestaan toimintoja. Ihmiset ovat toimijoita, mutta vain sikäli kuin yhteiskunta sääntöineen mahdollistaa meidän osallistumisen tilanteisiin, joissa sääntöjä on: kukaan ei voi olla toimija kaikissa näissä tilanteissa. Jokaisella yhteiskunnalla on sääntöjä, jotka kertovat sopivista tavoitteista. Säännöt myös auttavat määrittämään, mitä valintoja toimijan kannattaa tehdä. Säännöt ovat riippuvuussuhteessa sekä toimijoiden toimintoihin että toisiinsa niiden seurauksien kautta, joita toimijat katsovat heidän teoillaan olevan. Täten säännöt ja toiminnot muodostavat jatkuvan tasaisen ”tavan”, instituution, joka sopii toimijoiden aikomuksiin. Instituutiot puolestaan luovat ympäristön, jonka puitteissa toimijat käyttäytyvät rationaalisesti.81
Tutkielmassani analyysin tason määritteleminen ei ole yksinkertaista. Tutkimuksen kannalta päätoimija on Euroopan unionin komissio, joka toimii unionin edustajana.
Toisaalta komissio pyrkii saamaan muut toimijat, tässä tapauksessa Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaiset, identifioitumaan unioniin ja sen toimiin. Keskityn siis tarkastelemaan ylikansallisen organisaation ja yksilöiden välistä suhdetta.
77 Wendt 1992, 396-397, 407.
78 Berger, Luckmann 1994, 196.
79 Wendt 1994, 389.
80 Sosiaaliset säännöt sisältävät myös lailliset säännöt, mutta eivät rajoitu niihin (Onuf 1998, 59).
