Niiden tuottamisstrategioiden perusteella, joita komissio katsoo identiteetin edellyttävän, eurooppalainen identiteetti on määritettävissä sekä poliittiseksi, kulttuurilliseksi, sosiaaliseksi että historialliseksi. Keinoja on useampia, ja kolme vuosikymmentä kestäneen identiteettiprojektin aikana identiteettidiskurssit ovat saaneet muotonsa niin kulttuuria kuin Euroopan taloudellista toimintaa koskevissa toiminnoissa.
Unionin kansalaisuus on yksi keino tuoda unioni lähemmäs kansalaisia ja tehdä integraatiosta merkityksellisempi ihmisille.
Kansalaisuutta koskevissa kertomuksissa kansalaisuuden tuomia oikeuksia selvitetään yksityiskohtaisesti. Kertomusten tarkoituksena on antaa kuva siitä, kuinka nämä oikeudet ovat toteutuneet ja kuinka kansallisvaltioissa näitä oikeuksia noudatetaan.
Kertomuksissa ei kuitenkaan perusteellisesti selvitetä, miksi juuri tietty yksittäinen oikeus on olennainen eurooppalaisen identiteetin ja unionin legitimiteetin kannalta.
Perustelut kaikille oikeuksille ovat yhteiset ja ylimalkaiset. Ne jäävät usein siihen, että komissio toteaa kansalaisuuden olevan sekä legitimiteetin että identiteetin lähde437. Tässä tutkielmassa tarkastelen komission diskursiivisesti konstruoimaa eurooppalaista identiteettiä ja identiteetin tuottamisstrategioita. Vaikka kertomusten ensisijainen tehtävä ei olekaan identiteetin konstruoiminen, voidaan myös näitä dokumentteja tarkastella todellisuutta, identiteettejä ja käsityksiä muokkaavina teksteinä. Unionin kansalaisuuden tuomien oikeuksien merkityksiä ja perusteluja kansalaisuuden lanseeraamiselle olen hakenut kollektiivisen identiteetin teorioista. Komission pyrkimys lähestyä kansalaisia tukee sekä Wendtin, Bloomin että Andersonin käsityksiä kollektiivisen identiteetin rakentamisesta. Rakentaminen on tässä yhteydessä hyvin kuvaava termi, sillä unioni on lähtenyt rakentamaan identiteettiä tietyin säädellyin menetelmin. EU on kasvattanut kansalaisten oikeuksia ja mahdollisuuksia unionissa, ja nämä lähenevät jo kansallisvaltion perinteisesti hoitamia alueita. Toisin sanoen oikeuksien avulla unionista rakennetaan tiiviimpää unionia, jossa on omat, kaikkien kansalaistenkin kokemat hallinnolliset koneistot, säädökset ja politiikat, ja tätä kautta toivotaan unionin merkityksen myös kansalaisten ajatusmaailmassa lisääntyvän.
437 Ks. esim. 2001, 7.
Edellä käsitellyissä yhteisö- ja kansalaisdiskursseissa selvitetään kertomuksissa tuotetun eurooppalaisen identiteetin luonnetta ja identiteetin tuottamistapoja. Olen myös diskurssianalyysin ja uuden retoriikan avulla identifioinut hegemonisoituneita diskursseja, sellaisia tekijöitä, jotka hallitsevat diskurssien heterogeenisyytta.
Vallitseviksi nämä diskurssit tekee esimerkiksi se, että ne esiintyvät teksteissä monilukuisina, itsestään selvinä tai muutoin korostettuna. Vallitsevien diskurssien muodostumiseen on vaikuttanut komission näkemysten ja arvojen taustalla vaikuttava ideologia, komission Eurooppa-aate. Seuraavissa alaluvuissa tiivistän vielä identiteetin tuottamisstrategioita ja identiteettiä määrittelevät hegemonisoituneet diskurssit.
6.1. HEGEMONISOITUNEET IDENTITEETIN TUOTTAMISSTRATEGIAT
Adam Smith on kirjoittanut kollektiivisen identiteetin rakentumisesta yhteisen myytin ja historian varaan438. Komission kielellisesti konstruoima Euroopan yhteisö perustuu edelleenkin vanhoihin eurooppalaisiin arvoihin, ja sikäli Smithin myyttinäkemys on läsnä. Perinteet ja eurooppalaiset traditiot eivät kuitenkaan ole kaikille yhteisiä, vaikka demokratiaa ja ihmisoikeuksia pidettäisiinkin yleisesti eurooppalaisina aatteina.
Symbolisten koodien konstruoiminen riippuu historiallisista ja sosiaalisista konteksteista. Mikäli nämä koodit herättävät yhteenkuuluvuuden tunnetta ja poliittista mobilisaatiota, riippuu siitä historiallisesta konstellaatioista, joissa nämä kollektiiviset identiteetit ja niihin liittyvät poliittiset pyrkimykset ilmaistaan439. Eurooppalaisen identiteetin perustana tuskin voi toimia sama alkukantainen, etninen kollektiivisen identiteetin kehys, johon traditionaaliset eurooppalaiset kansallisvaltiot perustuivat.
Todellinen eurooppalainen yhteisö saattaa todennäköisemmin syntyä yhteisen tulevaisuuden, ei menneisyyden, varaan. Tähän uskoo ainakin komissio. Sen kertomuksissa hegemonisia eivät ole diskurssit Euroopan historiasta, Euroopan yhteisistä arvoista tai eurooppalaisten historiallisesta yhteenkuuluvuudesta, vaan hegemonisia diskursseja ovat perinteisiä poliittisia keinoja koskevat diskurssit.
Komissio pyrkii synnyttämän yhteisöä, joka yhdessä toimimalla saavuttaa paremman lopputuloksen kuin kansallisvaltiot yksinään. Komissio haluaa kasvattaa kansalaisten keskinäistä, unionin ja kansalaisten välistä sekä kansallisvaltioiden välistä kanssakäymistä ja keskinäisriippuvuutta. Tämä puolestaan mahdollistaa sen, että
438 Smith 1992.
439 Schmidtke 1998, 46.
osapuolet pyrkivät luomaan jaettua merkitystä ”meille” 440 ja alkavat nähdä itsensä kuten muut heidät näkevät441.
Hegemonisia ovat myös diskurssit unionin tuottamasta hyödystä kansalaisille ja näiden hyötyjen konkreettisesta kokemisesta. Komissio, samoin kuin Howard Bloom, katsoo eurooppalaisen kollektiivisen identiteetin perustan olevan käytännöissä, unionin tuomissa konkreettisissa hyödyissä ja yhteisessä tulevaisuudessa. Identifikaatio unioniin voidaan laukaista vain tarkoituksenmukaisella ja todellisella kokemuksella. Onnistunut identifikaatio edellyttää yksilöllisten tarpeiden tyydyttämistä. Sen yhteisön, johon kansalaisten halutaan samastuvan, täytyy tarjota psykologista turvallisuutta ja yhteisön, kuten valtion tai Euroopan unionin symbolit eivät saa jäädä merkityksettömäksi. Niiden tulee tarjota sellaisia käyttäytymisen malleja, joista kansalaiset tuntevat saavansa hyötyä.442
Oikeuksilla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin psykologisen turvallisuuden herättäminen. Se, että toisen jäsenmaan kansalaisille halutaan antaa samoja oikeuksia kuin kyseisen valtion kansalaisille, viittaa ainakin kahteen seikkaan: yhtäältä komissio haluaa kansalaisten integroituvan enemmän eurooppalaiseen yhteisöön poliittisten keinojen kautta ja toisaalta kansalaisten halutaan samastuvan enemmän toisiinsa.
Euroopan unionin rooli tässä on tarjota mahdollisuus tällaiseen osallistumiseen. Kun kansalaiset osallistuvat paikallisiin vaaleihin vieraassa maassa ja tietävät muidenkin kyseisen valtioiden asukkaiden äänestävän samanaikaisesti, heidän kuviteltu eurooppalainen yhteisönsä ainakin tämän ”uuden maan” ja kotimaan osalta laajenee.
Lisäksi eurooppalainen yhteisö nykyään määrittyy hyvin pitkälle nimenomaan Euroopan unionin kautta, joten jos äänestyskäytäntö laajenee ja jäsenvaltiot ottavat sen käyttöönsä, kasvaa myös konkreettinen Euroopan unionin tiedostaminen ja se nähdään yhtenäisempänä yksikkönä.
Kansalaiset oppivat ideologiset normit, komission näkemyksen yhteisöstä ja komission arvot, samalla kun he omaksuvat komission määrittämät subjektipositiot. Mahdolliseen omaksumiseen vaikuttaa kuitenkin se, kuinka paljon komissiolla on valtaa määrittää subjektipositioita ja rakentaa identiteettejä.443 Tähän liittyen Schmidtke katsoo, että
440 Vrt. Wendt 1999, 346-347 sekä Bloom 1990, 61-62.
441 Vrt. Bloom 1990, 31, Mead 1934, 150-151 sekä Wendt 1994, 390-391.
442 Hyöty voi olla esimerkiksi taloudellista tai psykologista (turvallisuus) (Bloom 1990, 51-52).
443 Vrt. Burr 1995, 62; Fairclough 1992, 91.
suuri haaste kollektiivisen eurooppalaisen identiteetin luomisessa on, tuleeko poliittisen integraation taustalla olevat normatiiviset poliittiset ideat olemaan tarpeeksi vahvoja liikuttaakseen yksilöllistä orientaatiota ja toimintaa samalla tavalla kuin etnisten siteiden kautta syntyneet tunnepitoiset motiivit444. Unionin kansalaisuuden kautta komission määrittelemä eurooppalaisuus konkretisoituu. Kansalaisten oikeuksien kokeminen edellyttää kuitenkin, että kansallisvaltiot toteuttavat oikeudet käytännössä ja että kansalaiset ovat tietoisia oikeuksistaan. Kansalaisten yhdentymisen taustalla olevat komission käsitykset Euroopan yhteisöstä ja sen kansalaisista saattavat jäädä sanahelinäksi, ellei niitä tuoteta käytäntöön ja ellei kansalaisten tietoa heidän oikeuksista ja unionista lisätä. Tätä ongelmaa komissio pohtii jokaisessa kertomuksessaan ja tiedon lisäämiseksi komissio onkin aloittanut useita projekteja.
Tiedon lisäämiseen ja unionin uskottavuuteen liittyy myös tarve tehdä unionista avoimempi ja sen asiakirjoista yksinkertaisempia.
6.2. HEGEMONISOITUNUT EUROOPPALAINEN IDENTITEETTI
Komissio ei määrittele eurooppalaista identiteettiä tiukasti poliittiseksi tai kulttuurilliseksi. Itse asiassa komissio ei anna suoraa määritelmää siitä, mikä identiteetti sen mielestä on, vaan kiteyttää eurooppalaisen identiteetin olevan kuulumista unioniin445. Komission tuottama eurooppalainen identiteetti on sidottu erilaisiin identiteettiä tuottaviin projekteihin. Merkittävin näistä on Euroopan unionin kansalaisuus. Se, joka on jäsenvaltion kansalainen, on myös EU:n kansalainen ja myös toivottavasti omaksuu komission konstruoiman, yhdentyneeseen Eurooppaan perustuvan, eurooppalaisen identiteetin. Kansalaisuus tarjoaakin komissiolle konkreettisen kontekstin, jonka puitteissa se voi helposti viedä identiteettidiskurssia eteenpäin ja toteuttaa identiteettiä tuottavia projekteja. Unionin kansalaisuus on eurooppalaisen identiteetin lippulaiva ja kansalaisten osallisuus unionin toimintaan on eurooppalaisen identiteetin edellytys446.
Komission kertomuksissa eurooppalaisesta identiteetistä puhutaan kielikuvilla, troopeilla. Identiteetti ja sen mahdollisuus verhotaan unionin kansalaisuuteen ja
444 Schmidtke (1998), 47.
445 1995, 21.
446 ”Unionin kansalaisuudella annetaan oikeutus Euroopan yhdentymiselle ja vahvistetaan samanaikaisesti kansalaisten osallistumista. Se on perustavanlaatuinen tekijä vahvistettaessa Euroopan unionin kansalaisten yhteenkuuluvuudentunnetta sekä todellista eurooppalaista identiteettiä.” (2001, 7.)
kansalaisten oikeuksiin. Euroopan unionin kansalaisuus on väline eurooppalaiseen identiteettiin ja itse asiassa kansalaisuus ja samastuminen unioniin ovat diskursiivisesti niin erottamattomasti toisiinsa liitettyinä, että niistä voidaan jo puhua samoin ehdoin.
Komissiolle identiteetti ja kansalaisuus kulkevat käsi kädessä: identiteettiä ei irroteta kansalaisten oikeuksista, vaan se on kätketty niihin. Tätä voisi verrata Burken metonyymiin. Identiteetti ilmaistaan konkreettisemmin kansalaisuutena. Nämä kaksi eivät ole synonyymeja keskenään, vaan komissio on verhonnut identiteetin ja Euroopan yhteisöllisyysidean – Eurooppa-aatteen – kansalaisia ja heidän oikeuksiaan koskeviin diskursseihin. Eurooppalaisen identiteetin kansalainen voi saavuttaa omaksuessaan unionin kansalaisuuden tuomat oikeudet hyödyllisiksi ja osallistuessaan muihin unionin identiteettiä tuottaviin politiikkoihin. Tällaisia ovat periaatteessa kaikki unionin politiikat mukaan luettuna yhteiset symbolit sekä komission järjestämät kulttuuritapahtumat ja kampanjat (esimerkiksi unionin rasismin vastainen vuosi.)
Komission eurooppalainen identiteetti hyväksyy kulttuurien väliset erot. Tämä on välttämätöntä, sillä Euroopan unionissa on tällä hetkellä, puhumattakaan tulevaisuudesta, useita kansoja ja kieliä. Lisäksi eurooppalaisen identiteetin katsotaan toimivan kansallisten identiteettien rinnalla, ei syrjäyttäjänä. Samastumisen kohde on Eurooppa. Komission Eurooppa ei ole kuitenkaan perinteinen, maantieteellinen ja historiallinen Eurooppa vaan nimenomaan Euroopan unionin Eurooppa. Komission idea Euroopan yhteisyydestä – Eurooppa-aate – kietoutuu komission arvoihin ja uskomuksiin eli ideologiaan. Täten komission mukaan samastumisen Eurooppaan tulee tapahtua siten, että samastumme unionin tuottamiin politiikkoihin ja integroituun yhteisöön, jossa kansallisvaltiot, kansalaisjärjestöt ja yksilöt toimivat yhdessä yli rajojen. Myös komission määrittämät kansalaisten ja yhteisön subjektipositiot ovat määrittyneet tämän ideologian puitteissa.