Aineisto retorisena kokonaisuutena

Kertomukset ovat retorisia, sillä ne ovat kommunikaatiota yleisön ja puhujan välillä²⁶⁵. Lähettäjäksi kertomuksissa ilmoitetaan komissio; vastaanottajaksi neuvosto, parlamentti sekä talous- ja sosiaalikomitea²⁶⁶. Näiden vastaanottajien lisäksi kertomuksilla voidaan katsoa olevan muitakin vastaanottajia. Kaikkien kertomusten rakenne noudattaa loogista etenemismallia, jolloin vastaanottajan on helppo seurata tekstin etenemistä. Koska

263 Jokinen, Juhila 1999, 77. Unionin sisällä vuoropuhelun liittyy esimerkiksi parlamentin raportteja koskevat lausunnot (Saastamoinen, henkilökohtainen tiedonanto 19.3.2002).

264 Saastamoinen, henkilökohtainen tiedonanto 19.3.2002.

265 Vrt. Burke 1969b, 21-22, 55.

266 1993, 1. Vuoden 1995 kertomus on tehty Eurooppa-neuvoston päätöksestä ja sen erityisenä yleisönä on vuoden 1996 hallitustenvälistä konferenssia valmisteleva Euroopan parlamentin, komission ja jäsenvaltioiden ulkoministeriöiden edustajista koostuva harkintaryhmä (1995, 14).

vastaanottaja ymmärtää tekstin logiikan, hänen on myös helpompi identifioitua tekstin laatijaan: hän osaa ennalta arvioida tekstin kulkua ja päättelyjen ketjuja²⁶⁷.

Vuonna 1993 komissio keskittyy tarkastelemaan hyvin yksityiskohtaisesti Maastrichtin sopimuksen pykäliä, toistamaan sopimuksessa sovittuja asioita ja kertomaan eri pykälien etenemisestä unionin instituutioissa. Kertomuksessa ei niinkään tarkastella kansalaisuuden merkitystä unionille, eikä komissio siinä esitä runsaasti mielipiteitä²⁶⁸. Retorisena keinona komissio käyttää jyrkkää, ei suostuttelevaa tekstiä ja se tukeutuukin lähinnä suoriin käskyihin. Vuoden 1993 kertomus on mielenkiintoinen sikäli, että siinä komissio on suhteellisen etäinen kansalaisiin ja puhuu kansalaisista pääasiallisesti termillä ”nationals of Member States” (jäsenvaltioiden kansalaiset)²⁶⁹. Sen sijaan komissio ei ensimmäisessä kertomuksessaan puhu lainkaan ”unionin kansalaisista”²⁷⁰. Tämän kertomuksen sanoma kohdistuu muihin unionin instituutioihin. Se yleisö, johon komissio pyrkii samastumaan, ei niinkään ole unionin kansalaiset vaan unionin muut toimielimet: kansalaisista tai yhteisöstä ei oikeastaan edes puhuta. Identifikaatio yleisöön tapahtuu sellaisen kielen käytön avulla, johon muut unionin virkamiehet voivat samastua. Kansalaisuutta käsitellään yhtenä unionin politiikkana ja kaunopuheisuutta on tämän vuoksi suhteellisen vähän. Retoriikkaa ja hegemonisia diskursseja löytyy kuitenkin myös tästä kertomuksesta, vaikkakin sanomat on kätketty viralliseen kieliasuun.

Ensimmäistä kertomusta seuraavissa kertomuksissa helposti tunnistettavan retoriikan merkitys on kasvanut ja komissio lähestyy yleisöä useammalla keinolla. Myös yleisön käsitteen voidaan katsoa laajentuneen koskemaan unionin toimielinten lisäksi unionin jäsenvaltioita, kansalaisia sekä erityisiä kansalaisryhmiä. Vuosien 1995, 1997 ja 2001 kertomukset ottavat laajemmin kantaa kansalaisuuden tuomien oikeuksien toteuttamisen

267 Ks. Burke 1969b, 69. Vuoden 1993 kertomuksessa ei ole sisällysluetteloa, mutta kertomuksen aluksi esitellään kertomuksen tehtävä ja sen jälkeen kaikki kansalaisuuden tuomat oikeudet käsitellään yksitellen. Vuoden 1995 kertomus alkaa esipuheella ja johdannolla. Komissio esittelee kertomuksen tarkoituksen ja taustan ja kertoo, mitkä asiat vuoden 1996 konferenssissa tulisi ottaa huomioon. Komissio määrittelee keskeiset käsiteltävät asiat ja esittelee kertomuksen rakenteen. Tämän jälkeen käsitellään yksitellen kansalaisuuden tuomia oikeuksia. Lisäksi kertomuksessa on omat lukunsa unionin uskottavuudesta, toimielinten asemasta ja avoimuudesta. Vuoden 1997 kertomus alkaa yhteenvedolla.

Johdannon jälkeen komissio selvittää, kuinka asioita tullaan kertomuksessa selvittämään, ja jakaa itse kertomuksen kolmeen osaan: Maastrichtin sopimuksen tuomien oikeuksien tarkastelu; ennen Maastrichtin sopimusta olemassa olleiden oikeuksien tarkastelu; keinot, joilla nykyisiä oikeuksia voidaan vahvistaa.

Vuoden 2001 kertomus alkaa tiivistelmällä, tarkastelee yksitellen kaikki neljä oikeutta ja kertoo lopuksi käynnissä olevista projekteista.

268 Kertomuksen ilmestyessä kansalaisuus on ollut voimassa vasta vähän aikaa, ja siksi komission kertomus pääasiallisesti keskittyy tiivistämään Maastrichtin sopimuksessa tehdyt päätökset.

269 Ks. esim. 1993, 3-7.

mahdollisuuksiin. Komissio antaa suoria ehdotuksia säädösten tehokkaammalle toteuttamiselle ja vetoaa myös kansallisvaltioihin, jotta nämä täyttäisivät velvollisuutensa säädösten täytäntöönpanon suhteen. Näissä kertomuksissa komissio ottaa jo läheisemmän suhteen kansalaisiin ja puhuu siitä, kuinka olennaista on, että kansalaiset kokevat unionin käytännössä²⁷¹. Useimmiten kansalaisista käytetään termejä

”unionin kansalaiset”²⁷² tai pelkkä ”kansalaiset”²⁷³ ja harvemmin termiä

”jäsenvaltioiden kansalaiset”²⁷⁴. Vuoden 1995 kertomus poikkeaa kolmesta muusta kuitenkin siten, että se alkaa esipuheella, jossa komissio määrittelee näkemystään unionista ja unionin tulevaisuudesta. Esipuhe on edelleen tyyliltään asiallinen, mutta sisältää kuitenkin enemmän kaunopuheisuutta ja komission suoria mielipiteitä kuin kertomuksen muut osat.

Kertomusten rooli kansalaisuuden ja identiteettien muodostumisessa on muokata käsityksiä niistä. Kertomuksilla neuvosto ja parlamentti halutaan vakuuttaa komission kansalaisuutta koskevista mielipiteistä. Toisaalta niiden avulla halutaan myös muokata lukijan käsitystä Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Koska kertomukset eivät ole osa lainsäädäntöä, vaan niiden rooli jää kuvailevaksi, korostuu retoriikan merkitys: jotta yleisö vakuuttuisi kertomusten sanomasta, komission on turvauduttava kielellisiin keinoihin. Komission kertomuksissa on kyse muodollisesta viranomaispuheesta. Kieli on asiantuntevaa, mutta toisaalta käsitellään asioita, jotka eivät ole vielä välttämättä toteutuneet. Tuottamiskonteksti vaatii tietyn asiakirjatyylin: kieleltään kertomukset ovat virallista, mahtipontista ja ympäripyöreää. Tyyli on normatiivinen: komissio haluaa antaa ohjeita ja muokata käytäntöjä. Kertomukset ovat hyvin informatiivisia: ne sisältävät yksityiskohtaista tietoa unionin sopimuksista, kansalaisten oikeuksista ja niiden toteutumisesta sekä useiden artikloiden sisällöstä ja käytännön merkityksestä.

Asioita myös toistetaan useaan kertaan.

Näistä reunaehdoista huolimatta kertomukset ovat analysoitavissa diskurssianalyyttisin menetelmin. Kyseiset reunaehdot, virallisuus ja kielen ”puhtaus”, ovat tyypillisiä tämänkaltaisille teksteille. Aineisto on suhteellisen homogeenista. Kolmen viimeisen ja laajimman kertomuksen osalta tyyli on yhtenäistä ja aineisto tuottaa komission ja yleisön välille semanttisesti (semantically) ja muodollisesti (formally) pysyvän

270 Komissio viittaa unionin kansalaisiin vain lainatessaan Maastrichtin sopimusta (1993, 2).

271 Ks. esim. 1997, 18.

272 1997, 3, 7-17; 2001, 3, 9-15, 19.

273 1997, 3-4, 7-19; 2001, 3-7, 10-17-23, 27.

suhteiden rakenteen²⁷⁵. Tekstejä ohjaavat kysymykset siitä, kuinka Euroopan unionin kansalaisuus toteutuu käytännössä ja kuinka unionista tehtäisiin merkityksellinen kansalaisille. Komissio pyrkii puhumaan sekä eurooppalaisten kansalaisten että yhteisön puolesta. Taustalla on kuitenkin ajatus unionin instituutioiden ja ylikansallisen organisaation legitimoimisesta: tekemällä unioni konkreettisesti hyödylliseksi unionin kansalaisuuden kautta synnytetään kansalaisten samastumista unioniin ja edesautetaan kollektiivisen identiteetin syntyä. Tähän käsiteltävissä olevaan diskurssin muotoon ei pääse mukaan kuka vain, sillä kyseessä on nimenomaan erään unionin toimielimen julkaisu. Toisaalta kieli ei ole monimutkaista ja täten sen ymmärtäminen ei vaadi erityissanaston ja termien osaamista.²⁷⁶