AMMATTIAUTTAJAN IDEAALIA ETSIMÄSSÄ
Hoiva-alan ammattilaisten työntekijyyttä ja ammatti-identiteettiä koskevat diskurssit
Kokkonen Anu (259219) Pekkarinen Jenna (258430) ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian pro gradu -tutkielma kevät/2019
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta
Osasto
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät
Kokkonen Anu & Pekkarinen Jenna Työn nimi
Ammattiauttajan ideaalia etsimässä - Hoiva-alan ammattilaisten työntekijyyttä ja ammatti-identiteettiä koskevat diskurssit Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Psykologia Pro gradu -tutkielma X 15.3.2019 108
Ohjaaja Sivuainetutkielma
PsT, professori Katri Komulainen Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä
Tutkielman tarkoituksena on tutkia ammattiauttajan ammatti-identiteetin rakentumista ja ongelmalliseksi määrittyvää ammatti- identiteetin vastustamista laadullisen tutkimushaastattelun kontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaiset diskurssit ja niitä konstruoivat kategoriat tuottavat ammatti-identiteettiä. Mielenkiinnon kohteena on myös tutkia niitä vuorovaikutuksen keinoja, joiden avulla oletettua näkemystä ammattiauttajan identiteetistä vastustetaan sekä sitä, mitkä kontekstit virittävät selontekoja tutkimushaastattelun vuorovaikutustilanteessa. Tutkimusmenetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Tutkimusaineisto on Tampereen yliopiston ”Suomalainen päihdehoito: Päihdetyöntekijän alalle hakeutuminen 2008” -haastatteluaineisto (N= 20). Työntekijät edustavat koulutukseltaan sosiaaliterapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, sairaanhoitajia sekä ohjaajia.
Ammatti-identiteettiä rakennettiin kuuden diskurssin viitekehyksessä: Auttamisen halu, Psykologiset intressit, Haavoittunut parantaja, Elämänkokemus, Humaanit arvot sekä Sisäinen palkitsevuus. Ammattiauttaja tuotettiin hyveellisenä, syvällisenä ja asiakasta kunnioittavana.
Auttamistyöstä konstruoitiin näkemystä arvokkaana ja merkittävänä työnä, johon on sisäinen kutsumus sekä johon on opittu perheen kautta tai omien henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta. Ammatti-identiteettiin konstruoitiin humaaneja arvoja, hyvinvointivaltion arvomaailman mukaisesti. Ammattiauttajan ammatti-identiteettiä tuotettiin korostamalla elämänkokemusta, työkokemusta ja luontaisia ominaisuuksia ammattitaidossa ja pätevyydessä yli koulutuksen tuoman tietämyksen. Ammattiauttajaa tuotettiin tarkkailijana ja analysoijana, varhaisen ihmisten käyttäytymiseen suuntautuvan kiinnostuksen kautta. Vaade vaikeiden kokemuksien käsittelystä ja tasapainoisuudesta nykyhetkessä rakennettiin myös osaksi ammattiauttajan ammatti-identiteettiä.
Ammattiauttajan ammatti-identiteetti tuotettiin moniulotteisena, monimerkityksellisenä ja myös paradoksaalisena. Ammattiauttajaan liitettyjä odotuksia tulee tutkia lisää eri näkökulmien kautta ja eri konteksteissa. Erityisesti odotusten paradoksaalisuutta sekä niiden yhteyttä työhyvinvointiin ja työssä uupumiseen tulee selvittää sosiaali- ja terveysalantutkimuksessa jatkossa lisää.
Avainsanat: ammattiauttaja, ammatti-identiteetti, diskurssianalyysi, diskurssi, kategoriat, selonteot, vuorovaikutus, auttamistyö, ammattilainen, hoiva-ala
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND – ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
Faculty
Philosophical Faculty
School
School of Educational Sciences and Psychology Author
Kokkonen Anu & Pekkarinen Jenna Title
Searching the ideal of helping professional – The discourses which refer to the care work employees and their occupational identity Main subject Level Date Number of pages
Psychology Master’s thesis X 15.3.2019 108
Supervisor Essay in minor studies
PsT, Professor Katri Komulainen Bachelor studies Essay in special level studies
Abstract
The purpose of this master thesis is to research how helping professionals construct their occupational identity and how they oppose problematic occupational identity in the context of interviews in qualitative research. The aim of this research is to examine what kind of discourses and its categories build occupational identity. One of the interests is also to research those ways of social interaction, which are used for opposing the presumption of helping professional’s identity and in which contexts different accounts are developed.
Discourse analysis is used as research method in this thesis. The research material is from the University of Tampere ’’Finnish substance care work: Substance care worker’s gravitation to profession 2008’’ with 20 interviews. The professionals are social therapists, social workers, nurses and counselors.
The occupational identity was construct within six discourses: Willingness to help, Psychological interests, The Wounded healer, Life experience, Human values and Internal reward. Helping professional was constructed as virtuous, deep and respectful towards clients. Helping profession was constructed as precious and significant work, for which one has internal vocation and where one has assimilated by the family or through one’s own personal qualities. Occupational identity was built for human values within the values of the welfare state.
The occupational identity of the helping professional was constructed by emphasizing life experience, work experience and natural qualities in profession and competence more, compared to gained knowledge by education. Care worker was built as observer and analyzer through the early interest for human behavior. The demand for already dealt difficult experiences and the balance in life in the present was built also as a part of helping professional’s occupational identity.
The occupational identity of helping professional was constructed as diverse with multiple significances and paradoxical. The presumptions associated to helping professionals have to be researched more through different dimensions and in different contexts.
Especially the paradoxes of presumptions as well as their connections to well-being and burnout in work have to be examined more in the research context of social and healthcare work.
Keywords: helping professional, occupational identity, discourse analysis, discourse, categories, account, social interaction, help work, professional, care work
Sisällysluettelo
1 JOHDANTO ... 1
2 TUTKIMUKSELLINEN VIITEKEHYS ... 4
2.1HOIVA-ALAN HISTORIAA ... 4
2.2HOIVA-ALAN TUTKIMUKSESTA ... 6
2.3NAISVALTAINEN HOIVA-ALA ... 13
2.4AMMATTI-IDENTITEETIN TUTKIMUKSESTA ... 14
2.5SUOMALAINEN DISKURSSIANALYYTTINEN TUTKIMUS SOSIAALITYÖSTÄ JA AMMATTI-IDENTITEETISTÄ ... 16
3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 19
3.1SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI ... 20
3.1.1 Kategoriat ... 20
3.1.2 Selonteot ... 22
3.1.3 Kasvojen suojaaminen ... 23
3.1.4 Kulttuurinen tanssi ... 24
3.1.5 Yleistetyt toiset ... 25
3.2IDENTITEETTI ... 25
3.2.1 Postmoderni vuorovaikutuksellinen identiteetti ... 25
3.2.2 Ammatti-identiteetti ... 27
3.2.3 Kategorioiden rakentama identiteetti ... 28
4 TUTKIMUSONGELMAT ... 30
5 PÄIHDETYÖNTEKIJÄN ALALLE HAKEUTUMINEN JA DISKURSSIANALYYTTINEN MENETELMÄ ... 31
5.1AMMATTIAUTTAJIEN URAVALINTAA KARTOITTAVAT HAASTATTELUT ... 31
5.2.ANALYYSIMENETELMÄ ... 32
5.2.1 Diskurssianalyysi ... 33
5.2.2 Analyysimenetelmän luotettavuus ... 36
5.3AMMATTIAUTTAJIEN AMMATTI-IDENTITEETIN ANALYSOINTIPROSESSI ... 37
6 TULOKSET... 39
TAULUKKO 1:AMMATTI-IDENTITEETTIÄ RAKENTAVAT TEKIJÄT KITEYTETTYNÄ ... 39
6.1AUTTAMISEN HALUN DISKURSSI ... 41
6.2PSYKOLOGISTEN INTRESSIEN DISKURSSI ... 46
6.3HAAVOITTUNEEN PARANTAJAN DISKURSSI ... 50
6.4ELÄMÄNKOKEMUKSEN DISKURSSI ... 59
6.5HUMAANIEN ARVOJEN DISKURSSI ... 67
6.6SISÄISEN PALKITSEVUUDEN DISKURSSI ... 72
7 POHDINTA ... 81
LÄHTEET ... 95
LIITTEET ………..… 102
1 Johdanto
“Monet sosiaalialan työntekijät ovat kiintyneitä ammattiinsa sen kautta, että he todella välittävät ihmisistä ja nauttivat auttamisesta” (Dybiczin, 2012).
Ammattiauttajiin liitetään sosiaali- ja terveysalalla monenlaisia oletuksia, käsityksiä ja myyttejä siitä, minkälainen hyvä ammattilainen ja hyvä auttaja on. Näitä oletuksia ja myyttejä tuomme tutkielmassamme esille, tarkastellen päihdetyössä toimivien ammattiauttajien ammatti-identiteetin rakentamista haastattelun vuorovaikutustilanteessa. Sosiaali- ja terveysalaa on kuvattu esimerkiksi kuormittavana (Tanttu & Jaatinen, 2016) sekä emotionaalisesti vaativana (Grant & Kinman, 2014). Työelämän tehokkuuden ja tuottavuuden vaatimukset sekä työtahdin tiivistyminen ovat vaikuttaneet merkittävästi myös hoivatyöhön, luoden ristiriitaisuutta ammattiauttajien ammatillisille standardeille (Hirvonen & Husso, 2012).
Tutkielmamme tavoitteena on tuoda näiden lähtökohtien valossa lisää tietoa siitä, kuinka hoivatyötä ja ammattiauttajan ammatti-identiteettiä tuotetaan eri diskurssien viitekehyksessä ja minkälaisia oletuksia ihanteelliseen ammattiauttajaan liitetään.
Päihdeongelman hoitamiseen suositellaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa ja moniammatillista yhteistyötä (Ahokas, 2004). Päihdeongelmien monitahoisuuden vuoksi päihdehoitoa toteutetaan usein moniammatillisissa tiimeissä, jotka koostuvat esimerkiksi sairaanhoitajista, sosiaalityöntekijöistä, psykologeista, lääkäreistä, päihdesairaanhoitajista tai psykiatrisista sairaanhoitajista (Pennonen, 2014; Aalto, Alho, Kiianmaa & Lindroos 2015).
Aidon, moniammatillisen yhteistyön toteutuminen kuvataan kuitenkin haasteena päihdehuollolle (Ahokas, 2004). Tutkielmassamme päihdetyöntekijät edustavat ammattiryhminä sosiaaliterapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, sairaanhoitajia ja ohjaajia.
Päihdehoitoa toteutetaan perusterveydenhuollossa pitkälti terveyskeskuksissa ja työterveyshuollossa. Päihdehoitoon erikoistuneessa avohoidossa keskeisimmät palvelumuodot ovat A-klinikkatoiminta ja nuorisoasemat. Alkoholin vieroitusoireita hoidetaan vieroitushoitoyksiköissä. Sosiaalipalveluiden suhteen tärkein alkoholiongelmissa auttava taho on sosiaalitoimisto. (Aalto ym. 2015.)
Sosiaalialan ammattilaisiin liitetään jännitteisiä oletuksia. Kuten Murto ja kollegat (2004) kuvaavat, esimerkiksi sosiaalityön opiskelijat eivät koe sosiaalityön asemaa erityisen korkeaksi. Sen sijaan sosiaalityön opiskelijoille luodaan alati vaatimusta selittää sosiaalityötä tieteenalana ja professiona muille ihmisille. Sosiaalityö auttamistyönä luo monenlaisia mielikuvia ja rooleja, joita sosiaalityön opiskelijat eivät välttämättä halua omaksua. Keskeisenä osana sosiaalityön ammatti-identiteettiin kuvataan ammattieettisyys, arvot, etiikka ja yhteiskunnalliset, asiakasryhmään ja työympäristöön liittyvät kysymykset. Myös esimerkiksi sosionomin ammatissa toimiminen voi näyttäytyä opiskelijoille ja työelämän tahoille ongelmallisena identiteetin rakentamisen kannalta, sillä sosionomin tutkintoa vastaavaa työelämän tehtävänimikettä ei ole. Koulutuksessa on pyritty kiinnittämään huomiota ohjaukseen, joka tukee ammatillisen identiteetin kasvua ja kehittymistä. (Murto ym., 2004.)
Päihdetyötä on kuvattu eräänlaisena taiteenmuotona, jossa korostuu asiakkaan ja työntekijän välinen ainutkertainen vuorovaikutussuhde. Ainutkertaisen luonteen vuoksi auttamistyön hoitokäytäntöjä ja hoidon toteuttamista on kuvattu vaikeaksi tai lähes mahdottomaksi tutkia.
(Ahokas, 2004.) Tutkimuksissa päihdetyön ja alkoholiriippuvuuden hoidon on kuvattu olevan tehokasta: jopa yli puolet päihdehoidon asiakkaista hyötyy hoidosta (Aalto ym. 2015).
Päihderiippuvaisia, päihdehoidon ja eri menetelmien tehokkuutta sekä esimerkiksi auttamistyössä vaikuttavia tekijöitä on tutkittu runsaasti, mutta vähemmän tutkittu osa-alue on se, kuinka päihdetyöntekijät ammattiauttajina rakentavat ja vastustavat ammatti-identiteettiään ja siihen liitettyjä ominaisuuksia. Toteutamme tutkielman paikkaamaan tätä hoiva-alan tutkimuksen aukkoa ja uskomme uudelle tiedolle ammattiauttajan identiteetistä, erityisesti päihdetyön kontekstissa, olevan tarvetta.
Tutkielman tutkimusaineistona käytämme Tampereen yliopiston ”Suomalainen päihdehoito:
Päihdetyöntekijän alalle hakeutuminen 2008” -haastatteluaineistoa, jossa kartoitetaan suomalaisten päihdetyöntekijöiden päihdehoidon alalle hakeutumista, ja sitä, mikä on vaikuttanut ja motivoinut heitä hoiva-ammattiin. Tutkimusaineisto koostuu kahdenkymmenen päihdetyössä toimivan ammattiauttajan haastatteluista. Tässä psykologian pro gradu - tutkielmassa tarkastelemme sitä, millaista näkemystä aineiston ammattilaiset ja haastattelija rakentavat yhdessä hoiva-alan ammatti-identiteetistä, ja kuinka identiteettiin liitettyjä oletuksia poissuljetaan ammatillisuudesta. Haastatteluaineisto antaa mielestämme hedelmällisen pohjan tarkastella sitä, minkälaisena päihdetyöntekijä tai ammattiauttaja nähdään kulttuurin ja
sosiaalisten normien raameissa, mutta erityisesti sitä, minkälaista kuvaa päihdetyöntekijä rakentaa vuorovaikutustilanteessa ammattilaisuudestaan ja ammatti-identiteetistään.
Kiinnostuksemme kohteena on tarkastella vuorovaikutuksessa konstruoitua auttajuutta ja auttamistyön työntekijyyttä. Kuitenkin, koska käsitämme identiteetin hyvin muuttuvaksi ominaisuudeksi osana ammattilaisen minuutta, tarkoituksemme ei ole lukea tutkielmassamme yleisiä sääntöjä auttamistyöntekijöiden ammatti-identiteeteille, vaan kuvata aineistomme lähtökohdista sitä, miten sosiaalista todellisuutta ja ammatti-identiteettiä konstruoidaan vuorovaikutustilanteessa, työn kontekstissa. Lisäksi pyrimme tarkastelemaan sitä, minkälaisia kategorioita ammattilaisten puheesta on identifioitavissa ja millä vuorovaikutuksellisilla keinoilla he vastustavat ongelmallisina koettuja asioita oman ammatti-identiteettinsä kannalta.
Kiinnostuksen kohteenamme ovat myös selontekoja virittävät kontekstit. Laadullinen tutkielmamme kiinnittyy sosiaalisen konstruktionismin kenttään, jossa kategoriat ja selonteot tulevat mukaan vuorovaikutuksen tutkimukseen. Luotamme analyysissä diskurssianalyysin viitekehykseen, jolla identifioimme vuorovaikutuksessa rakennettavia diskursseja ammatti- identiteettiin liittyen.
Tässä psykologian oppiaineen pro gradu -tutkielmassa: ‘’Ammattiauttajan ideaalia etsimässä’’, etenemme tutkimuksellisesta viitekehyksestä, hoiva-alan historiaa ja ammatti- identiteetin tutkimusta kuvaavasta luvusta teoreettiseen viitekehykseen, jossa kuvaamme tutkielmamme taustateoriaa ja käyttämiämme käsitteitä sekä näkemyksemme identiteetistä, jonka jälkeen esittelemme tutkielman tutkimusongelmat. Luvussa 5 kuvaamme aineistoa, analyysimenetelmää ja analysointiprosessia tarkemmin, joiden kautta pääsemme tuloslukuun.
Tulosluvun alussa esitämme tutkielmamme tulokset ammatti-identiteettiä rakentavista tekijöistä tiivistetysti taulukon muodossa. Tulokset osoitamme diskurssianalyyttisen viitekehyksen mukaisesti kuuden identifioimamme diskurssin kautta, joissa jokaisessa esitämme aineistoesimerkein diskurssien keskeiset teemat, vastustamiseen käytetyt keinot sekä selontekoja virittävät kontekstit. Tutkielman rakenteen lopettaa pohdinta, jossa paneudumme vielä kertaalleen tutkielman tuloksiin ja niiden antiin aiemman tutkimuksen viitekehyksessä.
Lähdeluettelo ja liitteeksi kiinnittämämme haastattelujen alkuperäinen haastattelurunko päättävät pro gradu -tutkielman. Haastattelurungon ja -aineiston ovat koonneet professori Pekka Saarnio ja tutkija Kari Tolonen Tampereen yliopistosta (2008) ja haluamme kiittää heitä tästä valtavan rikkaasta aineistosta, jonka pohjalta olemme tämän psykologian pro gradu - tutkielman saaneet toteuttaa.
2 Tutkimuksellinen viitekehys
2.1 Hoiva-alan historiaa
Hoiva-ammatti on monipuolinen ja ihmisläheinen sosiaali- ja terveysalan kenttään sijoittuva työ, jossa ollaan läheisesti tekemisissä fyysisen ja psyykkisen kärsimyksen kanssa. Työhön liittyy olennaisesti sosioekonomisia taustavaikuttajia sekä muita ympäristössä ilmeneviä tekijöitä. (Moisio & Pihlström, 2013.) Hoivatyön nähdään lisäksi viittaavan sellaisiin sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviin, joilla on yhteisenä tekijänä hoivan ja huolenpidon eetos eli hoivan etiikka (Hirvonen & Husso, 2012). Hoiva-ammatti nähdään naisvaltaisena alana, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun diakonialiikkeeseen, jolloin uusi naisammatti ‘’diakonissa’’ tarjosi ensimmäisiä työmahdollisuuksia terveydenhuollossa ja sosiaalisessa työssä. Diakonissan kutsumus oli eräänlainen uskonnollinen ihanne naisten palvelutyöstä. Tämä kutsumususko näyttäytyi ristiriitaisena ja uupumusta ruokkivana. Sen avulla rakennettiin laupeudentyön naisnormi eli eräänlainen uupumattoman palvelijan ihanne. Ihanteessa diakonissat liitettiin eräänlaiseen reippaan ja aikaansaavan Martan rooliin, kun taas samanaikaisesti eräänlainen hengellinen hiljentyminen nähtiin kuitenkin tavoiteltavana. Hengellinen hiljentyminen ei kuitenkaan ollut monesti mahdollista, vaan sisarilta vaadittiin itsekuria ja heitä velvoitettiin olemaan moraalisesti kestäviä ja ruumiillisesti vahvoja suorittajia. Diakonissa ihanteet sallivat siis paradoksaalisesti uupumuksen synnyn, mutta kielsivät väsymyksen ruumiillisen kokemisen. Jos sisar uupui tai väsyi, ajateltiin ettei kutsumus ollut aitoa. (Kauppinen-Perttula, 2004.)
Florence Nightingale nähtiin eräänlaisena sairaanhoidon ja sairaanhoitajan pioneerinä, joka tuli kuuluisuuteen ja eräänlaiseen sankarin rooliin Krimin sodassa 1850-luvulla haavoittuneita hoitaen. Nightingale nähdään historiallisena ihannekuvana ja legendana sairaanhoitajuudesta (Tuulio, 1966), joka myytin mukaan omistautui täysin muiden auttamiselle halutessaan, että hoitotyötä tehtäisiin palkatta. Ihanteeseen liitetään ajatus itseään uhraavasta sairaanhoitajasta.
Moberg (2012) on kuitenkin esittänyt, että tämä myytti olisi osin virheellinen: Nightingale oli nainen, jolla oli rautainen tahto ja suuri kiinnostus talouteen, tilastoihin ja numeroihin. Hän kuvasi auttamistaan kutsumuksena, jossa Jumala oli antanut hänelle tehtävän tulla pelastajaksi
ja halusi elää elämäänsä kuin Jeesus, tehden ihmeitä köyhille ja sairaille. Nightingalen mukaan työ Jumalan palvelijana ei tarkoittanut sitä, että sairaanhoitajille ei tarvitsisi maksaa palkkaa:
hyviä tekoja ja taloudellisen hyödyn tavoittelua ei siis nähty ristiriidassa keskenään.
Nightingale kuvasi pikemminkin rahan olevan välttämätön apukeino hyvän tekemiselle: työtä ei voisi kuitenkaan tehdä hyvin tai nähdä sen eteen tarpeeksi vaivaa, mikäli sitä tekisi vain rahan takia. (Moberg, 2012; Tuulio, 1966.)
Florence Nightingale vertasi hoitotyön oppimista puutarhanhoitoon, maanviljelykseen ja maalaukseen, kuvaten ettei näitä ammatteja voinut oppia kirjoista. Moberg (2012) on kuvannut varhaisilla sairaanhoitajilla olleen tiukkoja käyttäytymissääntöjä, ja esimerkiksi sairaanhoitajan työasulla pyrittiin antamaan siisti ja puhdas kuva, joka ilmentää arvokkuutta ja kunnioitusta. Florence Nightingalen nähdään ilmentävän osin sitä kuvaa, jollaisina ammattiauttajat ja hoitotyö on totuttu näkemään sekä ihanteena sairaanhoitajuudesta. (Moberg, emt.) Nightingale vaati tulevilta sairaanhoitajilta täsmällisyyttä, rauhallisuutta, luotettavuutta ja siisteyttä, sekä sisäistä kutsumusta sairaanhoitoalalle. Stereotyyppinen sairaanhoitaja kuvattiin myös iloisena persoonana, jolla oli vaatimuksena kasvaminen ja kehittyminen.
(Tuulio, 1966.)
Keskeinen käsite, professio, tuli yleiskielen viittauksesta 1800-luvun aikana syntyneisiin, niin kutsuttuihin vapaiden ammatinharjoittajien ammattikuntiin. Perinteinen professiotutkimus ei kyseenalaistanut professioiden syntyyn ja kehitykseen liittyvää sosiaalista valtaa, eikä huomioinut professioiden erilaisia kehityskulkuja ja yhteiskunnallisuutta, mutta 1970-luvun kriittinen professiotutkimus otti lähtökohdaksi ammattikuntien oman edun tavoittelun.
Kriittinen professiotutkimus tutki itse ammattia, sen rakenteita, ominaisuuksia ja kehitystä, sekä ammatin edustajien toimintaa. (Henriksson & Wrede, 2004.) Dybicz (2012) kuvaa asiantuntijuuden perustan sosiaalityössä sijoittuvan ennen 1950-lukua. Asiantuntijuus sallii sosiaalityöntekijöille tuntemuksen professioon laillistamisesta, mutta myös itseluottamusta tiedon täsmällisyydestä ja yhteiskunnan arvostuksesta. Sosiaalityön menetelmien validiteetin nähdään muodostuvan ihmisen käytöksen tieteellisestä tiedosta, suhteista ja toiminnasta.
(Dybicz, emt.) Suomessa hoiva-alaa tutkineet Hirvonen ja Husso (2012) ovat painottaneet, että hoivatyöllä on oma erityinen luonteensa, ja sen unohtaminen voi johtaa ammattilaisten ajanpuutteen kokemusten mitätöimiseen ja työntekijöiden perusteettomaan sukupuolistuneeseen ja henkilökohtaiseen syyllistämiseen.
Aate demiurgin käsityöläistä kuvaavasta kolmen tekijän kokonaisuudesta työssä kuvasi käsityöläisen työtä pään, sydämen ja käden ajatuksen kautta. Pää kuvasi käsityöläisen, demiurgin teoreettista järkeä työssä, sydän praktista järkeä ja kädet aistimellista järkeä, jotka kaikki yhdessä kokosivat kokonaisuuden demiurgin ammattilaisuuteen. Nykyisessä yhteiskunnassa demiurgi esiintyy uudelleen tuottavana yhteiskunnallisena kulutuksena, sosiaalisena ja kulttuurisena pääomana talouden toiminnassa. (Volanen, 2000.)
Henriksson, Wrede & Burau (2006) kuvaavat, kuinka naisvaltaisilla aloilla alempitasoiset ammatilliset hierarkiat terveydenhuollossa ovat joko valtion mahdollistamia tai rajoitettuja. Jo hyvin varhainen femistinen tutkimus problematisoi ajatuksen naisten ja miesten eriarvoisesta asemasta terveydenhuollossa, jossa lääketieteelliset professiot määrittyvät hoitona, kun taas naistyöntekijöiden tehtävät hoitajina nähtiin enemmänkin hoivana. Hoivatyöhön liitetään eräänlainen ajatus naisten uhrautuvaisuudesta ja alistumisesta toisten tarpeiden tyydyttämiselle. Alan ammattilaisina nähdään edelleen esimerkiksi sosiaalityöntekijät, sairaanhoitajat, psykiatriset sairaanhoitajat, mielenterveyshoitajat, lastentarhanopettajat, terveydenhoitajat, sosionomit sekä lähihoitajat. (Hirvonen & Husso, 2012.)
2.2 Hoiva-alan tutkimuksesta
Sosiaali- ja terveysalojen profession ihanteeseen kuuluu koulutuksen lisäksi eräänlainen epäitsekäs toiminta asiakkaan hyväksi. Sosiaalityö nähdään altruistisena professiona, ja vaikka sosiaalityöntekijät ja muut ammattiauttajat saavat elantonsa muiden auttamisesta, voivat he olla silti aidosti huolissaan asiakkaidensa hyvinvoinnista. (Wakefield, 1993.) Kuten Julkunen (2004) tuo esiin, ei “pelkkä” osaaminen riitä luottamuksen ansaitsemiseksi, vaan hyvinvointityön ammattilaisilta odotetaan välittämistä ja sen näyttämistä. Wakefield (1993) pohtii artikkelissaan altruismin roolia auttamistyössä. Eräänä keskeisenä auttamistyöhön hakeutumisen syynä näyttäytyy halu auttaa toisia ihmisiä. Altruistisilla motiiveilla voi olla vaikutusta alavalinnan lisäksi yksilön työllisyyspolkuun, pitkäaikaiseen työtyytyväisyyteen tai -tyytymättämyyteen, sekä työuupumukseen. Altruismin lisäksi keskeisenä ominaisuutena ammattiauttajalle on nähty kunnioitus autettavaa ihmistä ja hänen luontaista ihmisarvoaan kohtaan, samalla korostaen ihmisen ainutlaatuisuutta. Tärkeänä ammatillisessa kohtaamisessa
on pidetty myös auttajan omaa itsekunnioitusta. (Wakefield, 1993; Moisio & Pihlström, 2013;
Dybiczin, 2012.)
Phillips (1997) on osoittanut artikkelissaan, että auttamistyössä toimiminen voi kiehtoa niitä ihmisiä, joilla on itsellään vaikeita kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa, ja niistä seuranneita psykologisen säätelyn ongelmia myöhemmin elämässään. Phillips (emt.) tarkasteli tutkimuksessaan sairaanhoitajaopiskelijoita, joilla hänen tulostensa mukaan näyttäytyi enemmän vaikeita kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa verrattuna ryhmään, jossa ei ollut ammattiauttajia. Tilastollisesti merkittäviä eroja näiden kahden ryhmän välillä löydettiin verrattaessa kokemuksia vanhemman ja sisaruksen fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta, erossa oloa äidistä tai huoltajasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, suurista onnettomuuksista tai katastrofeista, sekä muista vaikeista kokemuksista. (Phillips, emt.)
Nelligan ja kollegat (2002) ovat luetelleet keskeisiksi arvoiksi ja uskomuksiksi asiakaslähtöiselle hoivatyölle arvostuksen asiakkaan toiveita, arvoja ja huolia kohtaan, ihmisarvon vaalimisen sekä näkemyksen asiakkaasta oman elämänsä asiantuntijana. He näkevät nämä arvot ja uskomukset ideaalina siitä, mitä hoivatyö on tai mitä sen tulisi olla.
Asiakkaan autonomiaa ja yksilöllisyyttä ovat korostaneet myös Millenson, DiGioia III, Greenhouse ja Swieskowski (2013) sekä Dybiczin (2012). Nelligan ja kollegat (2002) tuovat esille, että asiakaskeskeisen työn, hoivatyön ideaalien, ja hoivatyön käytännön välillä nähdään edelleen olevan kuilu.
Pihlanen (2000) on tutkimuksessaan tarkastellut terveydenhuollon opiskelijoiden ja työntekijöiden henkilökohtaisia sekä hoitotyön arvokäsityksiä. Arvot ohjaavat yksilön tunteita, päämääriä, tarkoituksia ja valintoja. Arvot siis näkyvät yksilön suunnitelmissa, päätöksissä ja teoissa. Hoitotyön arvo- ja arvostuskäsitykset ovat niitä näkemyksiä, jotka nousevat terveydenhuollosta, hoitoyhteisöstä ja hoitotyön ammateista, ja ne kuvaavat erilaisia hyviä asioita kuten ihmisten kunnioittamista, hyvää ja inhimillistä kohtaamista, oikeudenmukaisuutta sekä yhteistyötä. Pihlasen (emt.) tutkimuksessa hoitotyöhön liitettyjä keskeisiä arvoja koulutuksen alussa olivat ihmisarvon ja ihmisen kunnioittaminen, yksilöllisyys, terveys sekä lähimmäisen rakkaus. Koulutuksen lopussa hoitotyöhön liitettiin keskeisinä arvoina ihmisarvo, ihmisen ja elämän kunnioittaminen, potilaan paras, itsemäärääminen, tasa-arvo, terveys, inhimillisyys, ihmisrakkaus, potilaan oikeudet ja velvollisuudet, turvallisuus, vastuu ja luotettavuus. Työelämässä nämä arvot taas olivat: ihmisarvo ja ihmisen kunnioittaminen,
potilaan hyvä, yksilöllisyys, terveys, lämpö, välittäminen, kohtaaminen ja läheisyys, ammattitaito, yhteistyö, työrauha ja aika. Pihlanen (emt.) kuvaa tutkimuksessaan, miten koulutuksen alkuvaiheessa hoitotyön arvokäsitykset olivat ihanteellisia ja epäitsekkäitä, kun taas koulutuksen loppuvaiheessa korostui ihanteellisuuden lisäksi velvollisuudet ja säännöt.
Björkenheimin (2007) Suomessa tehty tutkimus sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä heidän työhönsä liittyvän tietämyksen käyttöön osoittaa, että tärkeimmiksi tekijöiksi ammatillisen kompetenssin rakentamisessa nähdään kollegat sekä tieto, jota luodaan yhdessä kollegoiden kanssa, työn kautta oppiminen ja työnohjaus. Elämänkokemuksen vaikutusta ammatilliseen kompetenssiin on kuvattu tuloksissa sen kautta, että se lisää työntekijöiden humaanisuutta ja nöyryyttä, asiakkaat nähdään enemmän yksilöinä kuin asiakkaina, ja ymmärretään se, etteivät sosiaalityöntekijät voi tietää kaikkea. Tutkimus osoittaa, että vaikka Suomessa terveydenhuollon sosiaalityöntekijät ovat usein iältään vanhempia, ja heillä on alempi akateeminen koulutus verrattuna kunnallisen puolen kollegoihin, heiltä ei kuitenkaan puutu kiinnostusta tietoa ja tutkimusta kohtaan. Haasteena ammatilliselle identiteetille näyttäytyy tutkimuksen valossa se, jos työntekijä ei voi tehdä yhteistyötä oman alan ihmisten kanssa, minkä nähtäisiin vahvistavan ammatti-identiteettiä. Tulokset osoittavat, että terveydenhuollon sosiaalityöntekijät tarvitsevat lisää tietämystä. Myös eri maissa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet saman; sosiaalityössä on jaetun ja päivitetyn tietoperustan puutetta, ja sosiaalityöntekijät käyttävät vain rajoitetusti tutkimustietoa jokapäiväisessä työssään.
(Björkenheim, emt.)
Volland, Berkman, Phillips ja Stein (2003) ovat tutkimuksessaan identifioineet mm. seuraavia sosiaalityöhön liittyviä trendejä: muutos osastollisuudesta kohti itse-suuntautuvaa ammattilaisuutta, tärkeys tietämyksestä koskien terveydenhuollon systeemiä ja olemassa olevia resursseja, lisääntynyt tärkeys verkostoitumiselle, kasvanut tärkeys lyhytinterventioihin ja datan keräykseen, jolla arvioidaan kvantitatiivisesti asiakkaan tuloksia eli toisin sanoen sitä toimiiko terapia. Tutkimus osoitti myös koetun tarpeen uudelleenkoulutukselle ammattilaisten keskuudessa. (Volland ym., emt.)
Päihdetyöntekijöiden näkemyksiä kartoittavat tutkimukset ovat keskittyneet mm.
riippuvuuksiin ja niistä toipumiseen. Esimerkiksi Hirschovits-Gerzin ja Pennosen (2012) tutkimuksessa ammattilaiset arvioivat lääkeriippuvuuden vaikeammaksi itsenäisen parantumisen kannalta, verrattuna tavallisen väestön arvioon, kun taas esimerkiksi
amfetamiini- ja kannabisriippuvuuden suhteen ammattilaiset arvioivat itsehoidon helpommaksi, kuin muu väestö. Näkemyksissä on eroja ammattilaisten ja muun väestön välillä.
Ammattilaiset uskovat hoidon lisäävän mahdollisuutta irtautua kaikista riippuvuuksista.
(Hirschovits-Gerz & Pennonen, emt.) Pennonen (2014) on tarkastellut päihdetyöntekijöiden oletuksia päihderiippuvuuksista vertaamalla eri päihdehuollossa toimivien ammattiryhmien käsityksiä keskenään. Tulokset osoittavat, että eri ammattiryhmien käsitykset ovat muuten samansuuntaisia, mutta erityisesti sairaanhoitajat korostavat motivoinnin merkitystä päihderiippuvuuden hoidossa. Eroavaisuutta ilmenee myös lääkitystä ja sen tarpeellisuutta koskevissa näkemyksissä. (Hirschovits-Gerz & Pennonen, 2012; Pennonen, 2014.)
Lehikoinen (1997) on pro gradu -tutkielmassaan tarkastellut kokemuksellista asiantuntijuutta kristillisessä päihdetyössä. Kuten Lehikoinen (1997) kuvaa, ovat suomalaisen päihdetyön ammattilaisia sosiaalityöntekijät, lääkärit, sairaanhoitajat ja eräässä mielessä myös poliisit.
Päihdetyöntekijöiden asiantuntijuus perustuu koulutukseen ja ajan myötä syntyvään työkokemukseen. Kristillisessä päihdetyössä työntekijöinä on usein henkilöitä, jotka ovat itse toipuneet päihderiippuvuudesta, omaten siis aiheeseen kokemusasiantuntijuutta. Lehikoisen (1997) tutkimuksessa päihdetyön tekemisestä löytyi maallikkoauttamisen periaatteita, mutta myös professionaaliseen auttamiseen liitettyjä ominaisuuksia. Työntekijät pyrkivät samaistumaan päihdeongelmaisiin ja auttamaan ”rinnalla kulkemisen” kautta. Koettua päihderiippuvuutta käytettiin tutkimuksen mukaan esimerkkinä ja työvälineenä, jonka avulla luotiin luottamusta ja vuorovaikutusta asiakkaiden kanssa saaden uskottavuutta. Lehikoinen (1997) kuvaa, että monet toimivat kristillisessä päihdetyössä vapaaehtoisina, mutta jotkut hyvinkin ammattimaisesti. Tutkimuksessa ”maallikkomaisuutta” edustivat kutsumuksellisuus, samaistuminen asiakkaisiin, aatteellisuus ja subjektiivinen työote. Ammattimaisuutta taas toivat reflektiivinen työote ja halu kehittyä työssä. Tutkimuksessa olleiden työntekijöiden toiminnassa oli sekä maallikkomaisia ominaisuuksia että professionaaliseen auttamiseen liitettyjä piirteitä. (Lehikoinen, 1997.)
Useat tutkimukset ovat osoittaneet naisten osoittavan enemmän empatiakykyä miehiin verrattuna. Ammattiauttajilta myös oletetaan empaattisia taitoja. Loyola (2016) esittää tutkimuksessaan tämän saman toteen ja osoittaa, että kaikilla tutkimukseen osallistuneilla yhdysvaltalaisilla ammattiauttajaksi opiskelevilla empatia on vähintään keskiarvoisella asteella. Empatia toimii työvälineenä kun rakennetaan vahvaa työn liittoumaa muiden kanssa.
Se nähdään taitona lähes kaikissa terapeuttisissa ponnistuksissa. Tulokset olivat yhdenmukaisia
yleisten stereotypioiden kanssa; naisilla oli miehiä parempi kapasiteetti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksia ja tunteita. Kuitenkaan iällä, siviilisäädyllä, työn luonteella tai opiskelualalla ei nähty olevan merkitystä empatian asteeseen. Naisten empaattiset vaistot voivat selittyä äidillisillä vaistoilla. Toinen selitys nähdään evoluution kautta tapahtuneena kehityksenä, jossa miehillä kehitys on lähtenyt metsästäjä-keräilijän roolista ja naisilla taas perheen ja lasten hoitajan roolista. (Loyola, 2016.)
Mlčák ja Záškodná (2008) ovat tutkineet prososiaalisten taipumusten, empatian, ja BIG-5 - persoonallisuusmallin välistä suhdetta ammattiauttajaksi opiskelevilla naisilla. Useat sosiaalityön ammattilaiset ovat sitä mieltä, että jokaisen sosiaalityöntekijän pitäisi olla varustettu tietyllä prososiaalisen käytöksen asteella ja empatialla. Analyysissä todetaan monen ammattiauttajan korostavan yksilön persoonallisuutta tärkeimpänä instrumenttina auttamistyössä. Auttamistyön opiskelijat saivat yleiseen populaatioon verrattaessa alemmat pisteet neuroottisuudesta, sekä korkeammat pisteet suostuvaisuudesta ja tunnollisuudesta.
(Mlčák ja Záškodná, emt.) Reynolds (2000) on väittänyt vastakkaisesti, että vaikka empatian merkitys auttamissuhteissa on merkittävä, ammattiauttajat eivät tavallisesti tarjoa paljoa empatiaa. Hän nostaa sairaanhoitajat esimerkiksi ammattiryhmänä vähäisen empatian osalta ja vetoaa useisiin tutkimuksiin, jotka ovat raportoineet samaa tulosta. Reynoldsin väite on, että ammattiauttajien keskuudessa on puute empatiasta. Kuitenkin useat tutkimukset auttamistyöstä osoittavat päinvastaista tulosta toteamalla, että empatia olisi merkittävä työkalu asiakkaan toipumisen kannalta. Ylipäänsä useat tutkimukset ovat antaneet näyttöä siitä, että kun työntekijä osoittaa korkeaa empatiaa, niin asiakkaat voivat paremmin ja he osoittavat vähemmän masennusta, ahdistusta ja vihamielisyyttä. (Reynolds, 2000.)
Aiemmissa tutkimuksissa on tarkasteltu päihdehoidon vaikuttavuutta ja toimivuutta sekä sitä, mikä päihdetyöntekijän vaikutus on asiakkaaseen nähden. Sukupuolen merkitystä on tutkittu myös päihdehuollon asiakkaiden näkökulmasta. Kuusiston, Artkosken ja Saarnion (2011) tutkimuksen mukaan tutkittavista päihdehuollon asiakkaista naisista puolet toivoi naistyöntekijää, miehistä noin joka neljäs, kun taas vain 2% koko aineistosta toivoi erityisesti miespuolista päihdetyöntekijää. Saarnion (2009) mukaan ammatillisessa hoidossa panostetaan liikaa eri hoitomenetelmiä ja liian vähän työntekijän ja yhteistyösuhteen merkitystä.
Työntekijän toiminta ja yhteistyösuhteen muodostuminen sekä hoitoa koskevat odotukset vaikuttavat merkittävästi hoitoon ja hoidon tuloksellisuuteen. (Saarnio, emt.)
Bulan, Erikson ja Wharton (1997) osoittavat sairaanhoitajilta odotettavan emotionaalista sitoutumista potilaita kohtaan sekä työhön kohdistuvia odotuksia tunteiden ilmaisun aitoudesta.
Näiden tekijöiden on nähty lisäävän hoivatyön paineita ja työstressiä. Kuten Bolton (2001) kuvaa, luodaan hoivatyön ammattikunnalle vaatimuksia potilaiden välittämisestä sekä suhteen henkilökohtaisuudesta ja aitoudesta, kun taas toisaalta heiltä edellytetään tunteiden hallintaa ja emotionaalista etäisyyttä. Italiassa tehdyssä tutkimuksessa (2003) on selvitetty sairaalan ammattiauttajista koostuvan henkilökunnan tunteiden säätelyä työympäristössä ja sitä, voiko tällä olla merkitystä ammattilaisen psykofyysisen hyvinvoinnin kannalta. Tulokset osoittavat, että tunteiden säätelyllä on merkittävää yhteyttä asiakaskohtaamisten pituuteen, koettuun burnoutiin ja miellyttävien tunteiden kokemiseen. Tutkimuksen taustalla oli ajatus siitä, että sairaalaorganisaatiot määräävät vaatimuksia työntekijöidensä tunteille, sille mitkä tunteet ovat asiakaskohtaamisissa sallittuja ja mitkä eivät, ja ohjaavat mahdollisesti yksilöiden tunteiden säätelyä ja sitä kautta vaikuttavat ammattilaisten hyvinvointiin. (Zammuner, Lotto & Galli, 2003.)
Terveysalalla omia tunteita joudutaan hallitsemaan, jolloin pinnallisella tunteiden ilmaisulla on yhteyttä ammattilaisten henkiseen uupumukseen ja depersonalisaatioon. Pisimpään työtään tehneillä on tulosten valossa suurimmat pisteet emotionaalisessa uupumuksessa ja depersonalisaatiossa sekä alhaisimmat sosiaalisen halukkuuden pisteet. (Zammuner, Lotto &
Galli, 2003.) Myös emotionaalisen puolen korostaminen lisää hoitajien riskiä uupumukseen.
Kuitenkaan sairaanhoitajan ei nähdä kokevan sairaalatyön muutoksia ja rasituksia stressiä aiheuttavina, henkilökohtaisten joustavuuden ja “lujaluonteisuuden” ominaisuuksien vuoksi.
(Riska & Wrede, 2004.) Kestävyyteen kiteytyy Riskan ja Wreden (emt.) mukaan hoitotyön uusi ihanne siitä, mitä pidetään ammatillisena pätevyytenä nykyisin.
Myös Grant ja Kinman (2014) ovat osoittaneet auttamistyön olevan emotionaalisesti vaativaa, jota varjostaa mm. työperäinen stressi ja uupumus. Tanttu ja Jaatinen (2016) kuvaavat hoitotyön kuormittavuuden aiheuttavan työntekijöillä erityisesti tuki- ja liikuntaelimistön oireita sekä erilaista psyykkistä kuormitusta. Eräinä syinä he luettelevat esimerkiksi vastuun lisääntymisen asiakkaista ja potilaista, väkivallan uhkan ja suuret potilasmäärät, joiden myötä toimivia potilaissuhteita on vaikea saavuttaa. Lisäksi omat vaikutusmahdollisuudet työhön ja työaikoihin on usein koettu heikoiksi. (Moisio & Pihlström, 2013; Grant & Kinman, 2014;
Tanttu & Jaatinen, 2016.) Miller, Lianekhammy, Pope, Lee ja Grise-Owens (2017) osoittavat yhdysvaltalaisella tutkimuksellaan terveydenhuollon sosiaalityöntekijöiden harjoittavan
itsehoitoa vain muodollisesti. Terveydentilan status ja ajankohtainen taloudellinen tilanne ovat heidän mukaansa erityisiä ennustajia ylipäänsä itsehoidon harjoittamiselle. Taloudellinen pysyvyys näyttää lisäävän henkilökohtaista ja ammatillista itsehoitoa yksilöillä merkitsevän korkealle asteelle. (Miller ym., 2017.)
Dybiczin (2012) kirjoittaa artikkelissaan suhteiden asiakkaisiin nähden olevan aina moniulotteisia, eikä kaksoisroolia nähdä hyväksyttävänä; auttaja ei voi olla sekä ammattilainen että ystävä asiakkaalle. Pearson & Piazza (1997) ovat tutkineet kaksoisroolien muodostumista ammattiauttajilla. Kaksoisroolit nähdään ongelmaksi erityisesti ihmissuhdeammateissa;
kaksoisroolissa näyttäytyy henkilökohtaisten ja ammatillisten roolien välinen konflikti. Myös Fox (1995) on kuvannut välittämisen olevan paradoksaalista, koska sillä nähdään olevan kaksoisrooli: toista hoidetaan, ja toisesta välitetään. Kaksoisrooliin liittyy oleellisesti sekä itsekuri että vastustaminen, jolloin tässä yhteydessä siihen assosioidaan myös valta.
Välittäminen epäitsekkäänä ja rakkautta antavana tukena toisen kärsimykseen voidaan jäljittää kristillisyyteen ja ajatuksiin rakkaudesta ja hyväntekeväisyydestä. (Fox, 1995.)
Ammattiauttajien alanvaihtoa muihin ammattiryhmiin verrattuna ovat kartoittaneet esimerkiksi Laine, Van der Heijden, Wickström, Hasselhorn ja Tackenberg (2009) Euroopassa. Eräänä keskeisenä syynä ennenaikaiseen alanvaihtoon näyttäytyy tutkimuksen mukaan epävarmuus omasta työstä ja sen jatkuvuudesta, erityisesti Suomessa ja Iso-Britanniassa. Myös huoli omasta työkyvystä vaikuttaa haluun vaihtaa alaa, erityisesti ranskalaisten, suomalaisten ja hollantilaisten hoivatyöntekijöiden keskuudessa. Aineiston mukaan naiset kokevat enemmän epävarmuutta työstään verrattuna miehiin. Työssä koetun epävarmuuden ja alanvaihdon aikomuksen välillä nähdään olevan positiivinen korrelaatio. (Laine ym., emt.) Sosiaalityöntekijöiden ammatista lähtemistä on tutkinut myös Wermeling (2013). Tutkimus osoittaa sosiaalityöntekijöiden alanvaihdon syiden olevan samankaltaisia aiempien tutkimuksien kanssa. Tutkimuksen mukaan sosiaalityöntekijät lähtevät ammatistaan neljästä mainitusta syystä: vastuu huollettavia kohtaan, tyytymättömyys sosiaalityöntekijän koulutukseen, tyytymättömyys ammatin tehokkuuteen ja vaikuttavuuteen sekä tyytymättömyys sosiaalityöntekijöiden yhteiskunnallista arvostamista kohtaan. Tutkimus osoittaa myös, että sosiaalityöntekijä pysyy ammatissaan todennäköisemmin jos hän on tyytyväinen palkkaansa: tutkittavista 92% koki palkan suuruuden olevan tärkeää. Wermelingin (emt.) tutkimus osoittaa, ettei kutsumus ammattiin korvaa tyytyväisyyttä tuloihin.
2.3 Naisvaltainen hoiva-ala
Myös auttamistyön sukupuolittuneisuutta ja sukupuolten välisiä eroja on tarkasteltu hoiva-alan tutkimuksessa. Feministinen tutkimus tuo esiin argumentin, jonka mukaan sukupuolten välinen epätasa-arvo on institutionaalisesti tuotettua ja ylläpidettyä (Henriksson, Wrede & Burau, 2006). Bridges (1989) on tutkinut sukupuolten välisiä eroja psykologian ja viestinnän opiskelijoiden ammatillisissa arvoissa. Työn arvot nähdään yhteydessä sukupuoleen, joten ne määrittelevät alan feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.
Bridges (1989) on osoittanut henkilökohtaiset palkkiot ja toisten auttamisen naisten suosimiksi arvoiksi, mutta statuksen tai vaikutusvallan arvoissa ei ole nähty sukupuolieroja. Miehet korostavat vaikutusvallan arvon kuitenkin naisia enemmän yhdeksi tärkeimmistä piirteistä.
Naiset antavat korkeamman arvon henkilökohtaisille hyödyille, kuten nauttimiselle, ja henkilökohtaisille palkinnoille, kuten kunnialle, henkilökohtaisille haasteille sekä työn itsenäisyydelle. Naiset korostavat toisten auttamisen myös korkeammalle asteelle verrattuna miehiin, ja mainitsevat tämän yhtenä tärkeimmistä piirteistä (23% naisista). Yksilön omiin tarpeisiin liittyviä arvoja tyydytetään todennäköisemmin naisvaltaisilla aloilla, joten luonnollisesti naiset asettavat nämä arvot korkeammalle, kuin miehet. (Bridges, emt.) Naisvaltaisilla aloilla, kuten palvelu- ja kaupanalalla sekä terveydenhuollossa ja sosiaalialalla työtä leimaavat kiire ja ennustamattomuus sekä esimerkiksi ihmissuhdetyön emotionaaliset ristiriidat, jotka lisäävät työn kuormittavuutta. Miesvaltaisilla aloilla, kuten teknillisellä- tai teollisuusalalla sekä hallinto- ja johtotehtävissä taas vaikutusmahdollisuudet työn tahtiin ja ennustettavuuteen ovat suurempia. Rikalan (2013) tutkimuksen mukaan työssä uupuvien naisten masennus muodostuu työelämän kuormittavien olosuhteiden, sukupuolittuneiden normatiivisten odotusten ja myös pahoinvointia kuvaavien puhetapojen yhteisvaikutuksessa. (Rikala, 2013.)
Hirvonen (2012) kuvaa artikkelissaan sukupuolten merkitystä ammatti-identiteettien rakentamisessa. Historiassa naisten rooliksi on identifioitu hoivaajan ja huolenpitäjän identiteetti kodin ja yksityiselämän kontekstissa. Näille rooleille pidetään työelämän jatkeena sosiaali- ja terveydenhuollon ammatteja. Edelleen suurin osa sosiaali- ja terveydenhuollon alalla työskentelevistä on Suomessa naisia. Historiassa hoivatyötä on viitattu äidin ja lapsen
väliseen hoivasuhteeseen. Nämä annetut merkitykset ovat vahvistaneet stereotypiaa alan naisvaltaisuudesta ja naisille kuuluvista ominaisuuksista. Myöhemmin useat tutkimukset ovat pyrkineet arvostelemaan oletuksia synnynnäisistä äitiyden kyvyistä ja monet Pohjoismaissa tehdyt hoivatyön tutkimukset ovat keskittyneet hoivatyöhön palkan ja tienaamisen kautta (Leira, 1992; Leira & Saraceno, 2002). Hirvonen (2012) esittää, että ammattilaiset viittaavat myös itse sukupuoleensa rakentaessaan ammatillista identiteettiään hyvinvointityön kontekstissa. Kulttuurin asettama odotus äidillisestä huolehtijasta on edelleen nähtävissä ammattilaisuudessa (Hirvonen, emt.). Ammattilaiselta odotetaan auttamistyössä siis samanaikaista fyysisen ja emotionaalisen työn panosta.
2.4 Ammatti-identiteetin tutkimuksesta
Ammatti-identiteettejä on tutkittu eri tavoin, kuten tarkastelemalla ammatti-identiteetin muodostumista uudelleenkoulutuksessa ja uudessa ammatissa toimimisessa (Hyvönen, 2008).
Ammatti-identiteetin viitekehyksessä Dingwallin, Raffertyn ja Websterin (1988) tutkimukset osoittavat, että ammatilliset identiteetit ja rajat ovat historiallisesti rakentuneita. Kuten Komulainen (1998) väitöskirjassaan toteaa, minällä osoitetaan puhujan omaa positiota sosiaalisissa suhteissa ja ratkaistaan jännitteitä, jotka ilmenevät yhteiskunnassamme.
Komulaisen (emt.) elämänkulun tutkimus tarkastelee suomalaisten naisten retorista minää koulutuksen viitekehyksessä, elämänkertomuksien kautta. Tutkimus osoittaa, että naiset rakentavat menneen ja nykyisen minän välille muutoskertomuksia, joilla sitovat nämä kaksi aikaa toisiinsa ja rakentavat jatkuvuutta omalle minälleen. Pysyvyyskertomukset ovat toinen erotettava kertomustyyli, jossa jatkuvuus rakennetaan koulutukseen liittyvän kompetenssin kautta. Kolmantena jännitekertomukset kertovat psykologisesta sisäisestä jännitteestä, jota ratkotaan koulutuksella. Suomessa mm. Hakala (2013) on tutkinut kasvatustieteen pro gradu - tutkielmassaan laboratorioalan opiskelijoiden ammatti-identiteetin rakentumista. Hän on pyrkinyt selvittämään narratiivisella analyysilla laborantin ammatti-ideaalia ja niitä opiskelukokemuksia, jotka koetaan merkittäviksi ammatti-identiteetin kasvun kannalta.
Tulokset osoittivat opettajan eli ohjaajan roolin merkityksen ammatilliselle kasvulle, ja myös itsereflektointi ja identiteettineuvottelut liitettiin identiteetin rakentamiseen. Ideaali noudatti tutkintorakenteen osaamistavoitteiden vaatimuksia, joita useimmat nimesivät vahvuuksikseen.
Hyvösen (2008) tulokset osoittavat, että jos tutkittava oli edelleen sitoutunut edelliseen ammattiinsa, oli uuteen ammattiin sitoutuminen ja ammatti-identiteetin muodostaminen hankalampaa. Ammatti-identiteettiin vaikutti myös uudessa työssä saatu palaute, koettu arvostuksen tai arvottomuuden tunne, vastuullisuus sekä onnistumisen kokemukset. Hytönen (2012) on pro gradu -tutkielmassaan tarkastellut sosiaalityöntekijöiden ammatti-identiteettien rakentumista sekä moniammatillisen yhteistyön suhdetta ammatti-identiteettiin. Tutkielman mukaan ammatti-identiteettiä muovaavia tekijöitä ovat työntekijän menneisyys, arvomaailma, työhön liittyvät tunteet, ammatillinen kehittyminen, persoonallisuus sekä käsitykset tulevaisuudesta. Myös organisaation vaikutuksen havaittiin liittyvän ammatti-identiteettiin.
(Hyvönen 2008; Hytönen, 2012.)
Skovholt (2005) kuvaa artikkelissaan auttamistyön ytimen olevan yksisuuntainen auttamissuhde. Hän kuvaa mallin välittämisestä, johon liittää empaattisen liittymisen, aktiivisen osallistumisen ja tunnetun erottumisen. Välittäminen säilyy näin ollen läpi auttamisprosessin. Kykenemättömyys välittää on vaarallinen merkki uupumuksesta. Eräässä terapeuttien minää tutkivassa tutkimuksessa (Jennings & Skovholt 1999) identifioitiin kolme kenttää, joiden nähtiin tuottavan toimivaa minää, identiteettiä: kognitiivinen, emotionaalinen ja suhteellinen. Näiden kenttien nähtiin tarjoavan toiminnan areenat, joiden kautta ammattilainen voisi tehokkaasti kehittyä työssään. Kognitiivisiksi piirteiksi identifioitiin: kyky joustavasti omaksua monimutkaista monitulkintaisuutta, kartuttaa viisautta, ymmärtää ihmisyyttä ja tehdä oppimisesta elämänpituinen seikkailu. Emotionaalisiksi piirteiksi identifioitiin: minän hyväksyntä, älykäs nöyryys, itsetietoisuus, tahto kasvaa ja saavuttaa kompetenssia, intohimo elämää kohtaan, hiljainen vahvuus ja arvostus elämään siinä hetkessä.
Suhteellisina piirteinä nähtiin: kyky intensiivisesti vuorovaikuttaa muiden kanssa, kiihkeä interpersoonallinen havaitseminen, asiakkaan hyvinvointi johtaa työtä, myötätunnon ilmaisu rajojen kanssa, tarkkojen syytösten tekeminen ja avoimuus toisilta oppimiselle. Näillä piirteillä uskottiin olevan merkitystä sen kannalta, että ammattilaiset eivät kadottaisi itseään asiakasprosessissa. Lisäksi asiakas nähtiin aktiivisena itseään parantavana yksilönä. (Skovholt, 2005.)
Hirvonen ja Husso (2012) ilmaisevat, että eräänlainen sidos muista huolehtimiseen on määritellyt hoivatyön ammatti-identiteettiä ja ylläpitänyt hoivan etiikan mukaista toimijuutta.
Tähän identiteettitoimijuuteen kuuluu monien eri tehtävien tekeminen, ratkaisukeskeisyys sekä tunteiden hallinta ja oikeanlaisen ilmapiirin luominen ja ylläpitäminen. Hoivaamiseen ja
hoivatyöhön liittyviä odotuksia ovat esimerkiksi vastuunotto, huolenpitäjänä olo ja toisten tarpeisiin vastaaminen, ja ne voivat olla hyvin palkitsevia työntekijälle. Hoivaaminen näyttäytyy kääntyvän kuormittavaksi ja uuvuttavaksi, mikäli kiireen vuoksi ammatillisen identiteetin toimijuuden standardit ja käytännöt tulevat sivuutetuiksi, samoin kuin hoivattavien tarpeet. Työelämän tehokkuuden ja tuottavuuden vaatimukset sekä työtahdin tiivistyminen ovat heijastuneet myös hoivatyöhön, joka luo ristiriidan hoivatyön odotusten kanssa:
hoivatyöltä odotettu vastavuoroisuus ja välitön toisten tarpeisiin vastaaminen ei ole mahdollista jatkuvan kiireen häiritessä toistuvasti vuorovaikutusta. Tutkijat havaitsivat, että jatkuva aikapaine hoivatyössä voi pakottaa työntekijöitä tinkimään heidän ammatillisista standardeistaan, erityisesti hoivan eettisistä periaatteista. (Hirvonen & Husso, emt.)
2.5 Suomalainen diskurssianalyyttinen tutkimus sosiaalityöstä ja ammatti-identiteetistä
Suomalaista tutkimusta päihdetyöntekijöiden ammatti-identiteetistä ei ole tuotettu paljoa diskurssianalyyttisella menetelmällä. Useimmat tutkimukset ovat keskittyneet sosiaalityöntekijöihin ja erityisesti lastensuojeluun, sekä sosiaalityössä koettuun työntekijöiden hyvinvointiin tai asiakkaiden ja heidän läheistensä kokemuksiin päihdetyön kentässä.
Lähihoidon ja sosiaalityön opiskelijoiden identiteettiä sekä näiden alojen opettajien kokemaa hyvinvointia työssä on tutkittu koulumaailman kontekstissa Suomessa. Myös lastentarhanopettajia on tutkittu jonkin verran ryhmänä, ja ylipäänsä lapsiin kohdistuvien koulutusten identiteettiin liittyviä suomalaisia tutkimuksia löytyy muutamia. Työstä kertomisen ja sen määrittelyn näkökulma on kuitenkin paljon esillä oleva tutkimuskohde suomalaisella kentällä. Sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattiin ja ammatti-identiteettiin liittyvää tutkimusta on siis käsillä jonkin verran, kuten myös pedagogisiin opintoihin liittyen, mutta erityisesti päihdetyöntekijöitä ja heidän ammatillisuuttaan koskeva tutkimus on Suomessa vielä vähäistä.
Hyvärinen (2008) tutkii pro gradu -tutkielmassaan suomalaisten aikuissosiaalityötä tekevien sosiaalityöntekijöiden kuvauksia ja määritelmiä työstään hyödyntäen diskurssianalyysiä.
Kiinnostuksen kohteena oli työn ’’syvimmän olemuksen’’ etsiminen haastateltavien puheesta.
Hyvärinen muodostaa sosiaalityön määrittelyistä sosiaalisen konstruktionismin alaisuudessa
seuraavat diskurssit: yleisen tason, käytäntöä koskevan, kohderyhmiä koskevan, kontrastointia koskevan ja tulevaisuutta koskevan diskurssin. Diskurssit rakentavat näkemystä sosiaalityöstä yhteisenä työntekijöiden ryhmänä, työn käytännön kautta, asiakkaiden ongelmallisuudessa, muita työntekijöitä ja ihmisiä koskevan vertailun kautta, sekä suhteessa tulevaisuuteen.
(Hyvärinen, emt.) Salovaara (2010) sen sijaan ottaa pro gradu -tutkielmassaan tarkasteluun suomalaisen sosiaalityön työelämän sukupuolistavia käytäntöjä, jotka perustaa sadan artikkelin artikkelikokonaisuuteen. Hän määrittelee diskursseina sukupuolineutraalin diskurssin ja tälle vastapainoksi sukupuolierityisyyden diskurssin, sekä hoivaeettisistä diskursseista rakentuvan kokonaisuuden: hoivaeettinen professionaalisuus, nöyrä kiltteys ja professionaalinen rohkeus.
Jälkimmäiset osoittautuvat sukupuolittuneiksi piirteiksi, joihin yhteiskunnalla nähdään olevan oma kantansa. Vastakkaisena diskurssina tälle kokonaisuudelle Salovaara rakentaa miestapaisen uusliberalistisen diskurssin, jolla ottaa kantaa sosiaalialan sukupuolittuneeseen näkemykseen. (Salovaara, emt.)
Majuri (2017) tuo opinnäytetyössään näkyväksi sairaanhoitajuuden identiteetin muodostumisen seuraavien laadullisten teemojen kautta: kouluyhteisöön kuuluminen, jota palveli opettajatuutorin rooli ja toimivat yhteydet yhteisöön, itseohjautuvuus eli vahva motivaatio koulutusta kohtaan ja koettu halu itsensä reflektointiin, monipuolinen sosiaalistuminen, aikataulu eli oman opiskelutyylin toteuttaminen, ja sairaanhoitajien ammatillisuuden, johon kuului kädentaitoja, asiantuntijan rooli sekä näiden kahden reflektointi suhteessa toisiinsa. Myös koettu vapaus monimuotokoulutuksessa koettiin tärkeäksi ammatillisuuteen kasvaessa. (Majuri, emt.) Hjelt (2013) tutki pro gradu -tutkielmassaan lastentarhanopettajien tuottamaa toimijuutta liittyen työn odotuksiin ja vaatimuksiin sekä työelämän muuttumiseen. Diskurssianalyysillä rakennettiin seuraavat tulkintarepertuaarit merkityksellistämään ammattilaisten identiteettiä: lapsen kohtaamisen repertuaari, yhteiskunnallinen repertuaari, rakennerepertuaari, metataitojen repertuaari, kriittisyysrepertuaari ja keskinäisen riippuvuuden repertuaari. Repertuaarit kuvasivat kasvamisen, tulevaisuuteen vaikuttamisen, arjen sujuvuuden, kehittyvän työn ja yhteistyön puhetta Hjeltin mukaan. (Hjelt, emt.)
Wallin (2012) on selvittänyt diskurssianalyysilla sitä, millaisia merkityksiä työhön sitoutumiselle annetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla, sekä miten suhdetta työhön tulkitaan. Työhön sitoutumiselle rakentuu jännitteinen tulkinta, ja keskeisenä kontekstina on yhteiskunnassa vallitseva hoivan institutionalisoituminen; hyvinvointityön tekemisen ehdot.
Wallin (emt.) identifioi työhön sitoutumiseen liittyen diskursseina hyvinvointityön arvokkuuden, elämän tasapainoisuuden, asiakkaan oikeudet ja kehittyvän ammatillisuuden sekä hyvinvointityöhön sitoutumista tukevat rakenteet. Työhön sitoutuminen rakentuu diskursseissa hyvinvointipolitiikan tavoitteiden ja arvojen sisäistämiseksi, ammatillisen toimijuuden ja eri elämän osa-alueilla koetun vapauden etsimiseksi sekä asiakaslähtöisyydeksi, jossa tehokkuus ja tuottavuus organisaatioissa yhdessä työn mielekkyyden kanssa tuottavat voimavaroja työhön. Diskursseissa rakentuu myös kutsumuksellinen työorientaatio hyvinvointityöhön sekä työhyvinvoinnin ja johtamiskulttuurin merkityksiä. (Wallin, emt.) Diskurssianalyyttistä tutkimusta on tehty Suomessa myös hoivayrittäjyydestä haastattelupuheessa (Kivenmäki, 2012). Yrittäjyyden rakentumista tarkastellaan hoivayrittäjänaisten puheena. Kivenmäki (emt.) on kuvannut pro gradu -tutkielmassaan diskurssianalyysin tuloksena yrittäjyyttä itseilmaisun repertuaarissa, ammatillisessa repertuaarissa ja liiketoiminnallisessa repertuaarissa. Naisyrittäjyys sosiaali- ja terveysalalla rakennetaan palkkatyön vastineeksi, joksikin autenttiseksi ja vapaudeksi toteuttaa itseään, äidilliseksi eli hoivatyön perinteitä ja arvoja koskevaksi sekä realistiseksi, jossa yrittäjyydellä pyritään järkeviin valintoihin ulkoisten paineiden alla. (Kivenmäki, emt.)
Vekurinmäki (2016) on pro gradu -tutkielmassaan tutkinut sosiaalityöntekijöiden arvopuhetta, jotka hän jaottelee arvot sivuuttavaksi, ja arvoja käsitteleväksi puheeksi. Arvoja käsittelevästä puheesta hän identifioi kaksi diskurssia: koventuneiden arvojen diskurssi ja pehmentyneiden arvojen diskurssi. Koventuneiden arvojen diskurssissa tuotetaan puhetta taloudellisuudesta, tehokkuudesta ja yksilön itsevastuullisuuden vaatimuksista. Pehmentyneiden arvojen diskurssissa taas yhteiskunnan arvojen nähdään pehmentyneen ja sitä tuotetaan joko positiivisessa tai negatiivisessa valossa. Koventuneiden arvojen aladiskursseissa tuotetaan puhetta talouden, tehokkuuden, säästöjen ja yksilön itsevastuullisuuden vaatimuksista.
Pehmentyneiden arvojen aladiskurssit ovat toisilleen vastakkaiset. Toisessa tuotetaan puhetta ihmiskuvan muuttumisesta positiivisemmaksi ja toisessa taas puhetta hyväksikäyttäjäasiakkaista. Tutkimuksen keskeisimmät tulokset ovat taloudellisten arvojen ja sosiaalityön arvojen vastakkaisuus, sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön asiakkaiden vastakkainasettelu sekä sosiaalityöntekijöiden arvopuhe irrallaan yhteiskunnallisesta tilanteesta.
Suominen, Kovasin ja Ketola (1997) tuovat esiin, että hoivatyö on vahvasti naisvaltainen ammatti, sisältäen stereotyyppisiä käsityksiä, myyttejä ja malleja, jotka vaikuttavat
hoitotyöhön ja hoitotyön kulttuuriin. Ketola, Kovasin ja Suominen (1995) kuvaavat hoitajien määrittelevän työtään liittämällä siihen seuraavia määreitä: kyky empatiaan, emotionaaliset valmiudet sekä vastuullisuus. Keskeisimpinä toimintoina hoitotyössä nähdään olevan huolenpito, auttaminen ja oleminen toista varten. Eriksson-Piela (2003) on tarkastellut tutkimuksessaan sitä, millaisin kielellisin keinoin työtä ja ammatillista toimintaa tehdään ymmärrettäväksi, ja kuinka ammatillinen identiteetti on sidoksissa erilaisiin puhetapoihin ja retoriikkoihin. Eriksson-Piela tarkastelee ammatti-identiteettiä hoitotyön vuorovaikutuksessa ja sosiaalisissa käytännöissä jatkuvasti muuntuvana. Asiantuntijakieli tuottaa asiantuntijuutta ja oikeuttaa asiantiloja, jotka tulkitaan kyseenalaistamattomiksi ja itsestään selviksi. (Eriksson- Piela, emt.) Ammatillisuutta ja ammatillista toimijuutta lähestytään siis työntekijän yksilöllisten piirteiden ja ominaisuuksien kautta. Kuten Eriksson-Piela (emt.) kuvaa, näyttäytyy yksilö eräänlaisena institutionaalistuneena minänä, joka on sitoutunut hoitotyön tavoitteisiin ja toimii hoitotyön ideaalisten käsitysten puitteissa.
Eriksson-Pielan (2003) tutkimuksessa hoitajat rakentavat asiantuntijaidentiteettiä hoitotieteellisen retoriikan kautta, korostamalla esimerkiksi lämpöä ja inhimillisyyttä, joilla on vahva emotionaalinen lataus hoitotieteellisessä retoriikassa. Humanistinen lähestymistapa asiakasta kohtaan nähdään osana sairaanhoidollista asiantuntemusta. Tutkimuksessa asiantuntemuksen kehittäminen ja ylläpitäminen näyttäytyvät myös hoitajaa moraalisesti velvoittavina vaatimuksina. Ammatillista itsensä kehittämistä tulee kuitenkin toteuttaa potilashoidon edellyttämissä raameissa: ammattilaisuuden kehittäminen ei tule olla työn päätarkoitus. Eriksson-Pielan (emt.) tutkimus osoittaa myös sukupuolisidonnaisia eroavaisuuksia. Aineiston naishoitajat tuottavat itsestään kuvaa hoitotyön ammattilaisina, kun taas mieshoitaja rakennetaan tekniikan ammattilaiseksi. (Eriksson-Piela, emt.) Suomessa kriittisen diskursiivisen psykologian näkökulmaa on hyödyntänyt mm. Kokkonen (2012), joka on tarkastellut vanhempien tulkintoja lastensa terveydestä ja omasta vanhemmuudestaan psykologian väitöskirjatutkimuksessa.
3 Teoreettinen viitekehys
3.1 Sosiaalinen konstruktionismi
Sosiaalinen konstruktionismi on laaja teoreettinen viitekehys, joka sisältää useita pienempiä teoreettisia suuntauksia (Suoninen, 2013). Sosiaaliselle konstruktionismille onkin mahdotonta antaa yksiselitteistä kuvausta tai myöskään vastausta sille, milloin sosiaalinen konstruktionismi on teoreettisena viitekehyksenä syntynyt. Sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä sosiaalinen todellisuus nähdään vuorovaikutuksessa rakentuvana ja alati muuttuvana.
(Suoninen, 2013; Burr, 2015; Juhila, 2004; Pietikäinen & Mäntynen, 2009.)
Kuten Suoninen (2013) kuvaa, rakentavat ihmiset sosiaalista todellisuutta vuorovaikutuksessa sanallisten kategorioiden kautta. Sosiaalinen todellisuus eli kollektiivisesti jaettu ja ylläpidetty ymmärrys, vaikuttaa keskeisesti siihen, mitä eri aikoina ja eri kulttuureissa pidetään arvostettuna. Vaikka vuorovaikutuksen tarkastelu on sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä keskeistä, ei sitä voi määritellä yksiselitteisesti tai tyhjentävästi:
vuorovaikutuksessa on aina osallisena vähintään kaksi toisistaan riippuvaista osapuolta.
(Suoninen, 2013.) Vuorovaikutussiirrot jäävät siten aina osin arvotuksellisiksi, mutta vuorovaikutuksen prosessuaalinen eli uudelleenmuotoutuva luonne kohentaa vuorovaikutuksen ennakoitavuutta (Pietikäinen & Mäntynen, 2009; Burr, 2015; Suoninen, 2013).
Keskeistä sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä on tarkastella kriittisesti sitä havaintojen ja observoinnin avulla tuotettua tietoa, jonka otamme vastaan itsestäänselvyytenä (Burr, 2015). Kategoriat, joita ihmiset käyttävät, eivät välttämättä viittaa maailman todelliseen luonteeseen. Kielenkäyttö ei siis ole silta todellisuuteen, vaan osa todellisuutta. (Jokinen, Juhila
& Suoninen, 2016.) Sosiaalisen konstruktionismin näkökulma haastaa tarkastelemaan ympäröivää maailmaa kriittisesti ja huomioimaan vuorovaikutuksessa käyttämämme kategorioiden kulttuurisesti ja historiallisesti spesifin luonteen (Burr, 2015; Jokinen ym., 2016).
3.1.1 Kategoriat
Kategoriat vallitsevat jokapäiväisessä elämässämme: yhteiskuntaan liittyvä tieto on jäsentynyt kategorioiksi ja yksilöt liittävät itsensä ja muut erilaisiin ryhmiin, kategorioihin. Ihmiset tuottavat kategorioita niitä käyttämällä, vastaanottamalla ja niistä neuvottelemalla:
kategorioiden luonne on siis hyvin vuorovaikutuksellinen. Keskeistä vuorovaikutuksessa ja kategorioiden käytössä ja tuottamisessa on se, miten kanssatoimijat tunnistavat ne. Se, mitä kategoriavalintoja vuorovaikutuksessa tehdään, vaikuttaa myös siihen, mitä seurauksia niillä tuotetaan. (Juhila, Jokinen & Suoninen, 2012.) Jokainen kategoria liittyy myös vähintään kahteen muuhun kategoriaan, esimerkiksi päihdetyöntekijä voi kuulua myös kategorioihin päihteetön ja ammattiauttaja. Loogisesti yhteenkuuluvista kategorioista muodostuu standardipareja, jotka sisältävät usein myös laatumääreitä, esimerkiksi fiksu päihteetön ja vastuuton päihdeongelmainen. Kategorioiden välillä vallitsee usein hierarkkinen suhde.
(Alasuutari, 2011.)
Kun tarkastelemme kategorioita, tarkastelemme samalla myös kulttuuria ja moraalin rakentumista. Kategoriat syntyvät, kun nimeämme, luokittelemme ja kuvaamme ympäristössämme esiintyviä asioita, jolloin samalla järjestämme ympäröivää maailmaa tietynlaiseksi. Kategoriat ja niiden käyttö kertovatkin paljon ajasta, jolla elämme: mitä pidämme arvokkaana, ongelmallisena tai poikkeavana. (Juhila ym., 2012.) Poikkeavuuden kategorisaatiot ovat aktiivisia tekoja ja sosiaalisessa toiminnassa neuvoteltavia asioita, joiden kautta ihmiset tuottavat identiteettejä itselleen sekä muille. Poikkeavuuden kategorioita ja identiteettejä voi rakentaa, omaksua, mutta myös vastustaa eri tavoin. Yksilö voi tuottaa poikkeavan kategoriaa pyrkien tuomaan esiin omaa erilaisuuttaan kuvatessaan itseään, ominaisuuksiaan ja toimintojaan, mutta myös itsen tavalliseksi määrittäminen on kulttuurisesti tuttu tapa vastustaa poikkeavuuden kategoriaa. Tämänkaltainen vastapuhe ja poikkeavan kategorian vastustaminen näyttäytyvät aineistomme kannalta erityisen mielenkiintoisina.
(Juhila, 2012.)
Yksilöllä on monenlaisia kategoriajäsenyyksiä, jotka näkyvät arkielämässämme. Nämä kategoriajäsenyydet ovat moninaisia, mutta yhteistä niille on tuttuus, ennakoitavuus ja yhteensopivuus: kategoriajäsenyydet voivatkin näyttäytyä itsestäänselvyyksinä. Erilaiset kategoriat ja kategoriaparit pitävät sisällään tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat keskeisiä arkipäivän rutiinien ja moraalisen järjestyksen ylläpitämisessä. Näistä oikeuksista ja velvollisuuksista poiketessaan on perusteltava ja selitettävä poikkeavaansa käyttäytymistä
jotenkin: moraalisen järjestyksen murtuessa rikkomuksesta on siis annettava selonteko. (Juhila, 2012.)
Kategorioihin liittyvä tieto muodostaa eräänlaisen kulttuurisen tietovarannon, jonka sisältöä hyödyntämällä, valikoimalla ja muokkaamalla rakennamme suurempaa ymmärrystä itsestä, toisista ja ympäröivästä yhteiskunnasta (Juhila ym., 2012; Juhila, 2004). Tämä tietovaranto on muodostunut ja muodostuu jatkuvasti ihmisten keskinäisissä toiminnoissa tietyissä historiallis- paikallisissa yhteyksissä. Yksilöt eivät siten koskaan jaa täsmälleen samanlaista tietovarantoa.
Arkisessa kanssakäymisessä ja vuorovaikutuksessa nojaamme kuitenkin siihen ajatukseen, että kategorioihin perustuva tieto on yhteisesti jaettua. Oletamme siis muiden tunnistavan ja käyttävän kategorioita samansuuntaisesti kuin itse käytämme. (Juhila ym. 2012.) Kategorioilla usein myös määritellään ihmisiä, sillä kategorioihin liittyy sellaisia ominaisuuksia, piirteitä ja toimintoja, joita oletamme kategoriaan nimetyllä ihmisellä olevan. Kategoriaan sijoittaminen on siten aina seurauksellista, tuottaen ihmisille erilaisia identiteettejä. (Juhlia, 2004.)
3.1.2 Selonteot
Selonteot ovat diskurssianalyysin tarkastelun kohteita, jotka eivät ota aineistosta saatua kuvausta faktana todellisuudesta (Suoninen, 2016b). Selonteoilla ihmiset rakentavat kuvausta ja ymmärrystä itsestään ja maailmasta muille. Kuten Suoninen (1997) tuo esiin, ei johdonmukainen tai kulttuurin normien mukainen puhe tai toiminta vaadi yksilöltä selontekojen antamista. Sen sijaan epäjohdonmukaisuus tai epäloogisuus vaativat reflektointia ja toiminnan selittämistä. Selonteko johtuukin usein jonkinasteisesta ristiriitaisuudesta. Kun yksilön sosiaalinen toiminta vaatii selitystä, on sille mahdollista hakea uutta tulkintaa tai taustalla vaikuttavia syitä, jolloin toiminta ei ole yhden näytön tai selonteon varassa.
Vaatimukset selonteosta tulevat näkymättömältä yleisöltä ja yleisön peilistä, joka heijastaa toiminnan tai puheen takaisin yleisölle joko luoden vaateen antaa selontekoja yleisölle tai ei.
Kuten Suoninen (1997) tuo esiin, miettivät yksilöt toimintansa jo luonnostaan niin, että vaade antaa selontekoja olisi mahdollisimman pieni. (Suoninen, 2016b; Suoninen, 1997.)
Selonteot ja diskurssit kietoutuvat ja pohjautuvat toisiinsa. Selonteot ovat riippuvaisia sosiaalisesta maailmasta ja pohjautuvat niihin merkityksiin, joita selonteon antaja luo.
Selonteot kuitenkin myös muotoilevat sitä, millaisena maailma jatkossa nähdään ja
