Tuuli Pelho 267029
”En ole vegaani, mutta…”
Ruokavalintoja koskevat diskurssit Vauva.fi -vegaanikeskustelujen kontekstissa
Pro gradu -tutkielma
Itä-Suomen yliopisto, Joensuu
Kulttuurintutkimus, erikoistumisala kulttuuriantropologia Syyskuu 2019
Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta
Osasto
Humanistinen osasto Tekijät
Tuuli Pelho Työn nimi
”En ole vegaani, mutta…” Ruokavalintoja koskevat diskurssit Vauva.fi -vegaanikeskustelujen kontekstissa
Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Kulttuurintutkimus, erikoistumisalana kulttuuriantropologia
Pro gradu -tutkielma x 17.9.2019 83 Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä
Vegetarismi on kokenut nousukauden samalla kun kuluttajien paine punnita omia ruokavalintoja on kasvanut. Tiedostava ja vastuullinen kuluttaja ottaa nykyään huomioon muun muassa ruoan alkuperän ja ravintosisällön. Joskus tämä ruoka on vegaanista. Minkälaiset aiheet nousevat esille, kun keskustelun konteksti on veganismi? Miten omia valintoja perustellaan tässä kontekstissa? Entä minkälaisia sosiaalisia aspekteja ruoan valitsemiseen liittyy, ja miten ne vaikuttavat vegaaneihin?
Aineistona käytettiin Vauva.fi -keskustelupalstalta kerättyjä keskusteluja, joiden aiheena oli veganismi. Verkkokeskustelut valittiin aineistoksi, koska näissä katsottiin näkyvän laaja kirjo erilaisia ajatusmaailmoja ja mielipiteitä. Digitaalinen antropologia auttoi suhteuttamaan online- ja offline -ympäristöjen välistä kytköstä, ja lähestymään aineistoa niin sanotusti
”todellisena” representaationa. Aineisto analysoitiin käyttäen laadullista sisällönanalyysia ja diskurssianalyysiä. Aineisto teemoiteltiin ja koodattiin sisällönanalyysiä käyttäen, tavoitteena löytää keskusteluja ohjaavia diskursseja.
Ruokavalintoja perusteltiin eettisyyteen, ekologisuuteen sekä terveellisyyteen vedoten. Kommentoijat osoittivat ymmärtävänsä vegaanien syyt ruokavalinnoilleen, ja osoittivat lisäksi käyttävän näitä samoja syitä myös oman ruokansa valitsemiseen. He eivät kuitenkaan olleet itse vegaaneja. Minkälainen merkitysverkosto ruokavalintojen takaa löytyi? Mitkä diskurssit ohjaavat ruoan valintaa?
Ruoan valintaa ohjasivat etenkin tieto ja arvot. Muita ohjaavia tekijöitä olivat ruoan luonnollisuus, pyrkimys erottautua tai osoittaa kuuluvansa johonkin ryhmään sekä ruokavalion helppous. Aineistossa toistuivat ajatukset vegaanisen ruokavalion hankaluudesta. Vegaanien myös ajateltiin olevan paasaavia, ärsyttäviä ja tekopyhiä, eikä tätä roolia haluttu itselle. Tutkielmassa esitetään päätelmä, jonka mukaan vegaanien ja erityisesti lihan syöjien välillä usein ilmenevä kitka johtuu ruoan kommensaalisuuden sekä ruoalla osoitettavan hoivan katkoksesta, kun vegaani ei pysty osallistumaan yhteiseen ruokailuun tai ottamaan tarjottua ruokaa vastaan.
Claude Lévi-Straussin analyyttistä työkalua, kulinaarista kolmiota käyttäen laadittiin kaksi kolmiota: vegaanien merkitysjärjestelmää kuvaava kolmio sekä muiden kommentoijien merkitysjärjestelmää kuvaava kolmio. Vegaaneille lihan syöjät edustivat kärsimyksellä, epäeettisyydellä ja epäkologisuudella ylityöstettyä mätää ruokaa. He itse olivat raakaa, työstämätöntä. Muiden kommentoijien merkitysjärjestelmässä taas vegaanit edustivat mätää, jossa ruokavalintojen tiedostaminen oli mennyt liian pitkälle. Kummassakin kolmiossa kasvissyönti edusti kypsennettyä, koska se edusti kummallekin valitsijaryhmälle monella tapaa oikeaa ruokavaliota.
Tutkielmassa ruokavalinnat näyttäytyvät monimutkaisina ja monimerkityksesisinä. Ruoka on tärkeä sosiaalinen merkitsijä, joka voi kertoa meistä paljonkin. Se myös ylläpitää sosiaalisia suhteita, tai voi katkoa niitä. Kommentoijat pyrkivät perusteluillaan ja valinoillaan kohti niin sanottua oikeaa ruokavaliota. Jokaisen versio siitä, minkälainen tämä oikea ruokavalio on, muodostuu hiukan erilaiseksi. Yleisimmät kriteerit oikealla ruokavaliolle olivat kuitenkin: eettisyys, ekologisuus ja terveellisyys.
Avainsanat
veganismi, vegetarismi, ruokavalinnat, ruokavaliot, terveys, kulinaarinen pääoma, kommensaalisuus, verkkokeskustelut, digitaalinen antropologia, ruoan antropologia, sisällönanalyysi, diskurssianalyysi, laadullinen analyysi
Faculty
Philosophical Faculty
School
School of Humanities Author
Tuuli Pelho Title
”I’m not a vegan but…” Discourses of food choice in the context of online discussions on veganism, on the Vauva.fi discussion forum
Main subject Level Date Number of pages Cultural studies, specializing in cultural
anthropology
Pro gradu -tutkielma x 17.9.2019 83 Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Abstract
As the pressure to weigh ones food choices has grown, so has the popularity of vegetarianism. A responsible consumer is aware of the origin and nutritional value of food, among other factors. Sometimes the food that fits these requirements, is in fact vegan. What kind of topics are discussed, when the context is online discussions on veganism? How does one justify their food choices to others? What kind of social aspect are present in food choice?
The material for the study were discussions on veganism, found on the popular Finnish online forum Vauva.fi. Online discussions were chosen for the material, because they showcased a large variety of different opinion and worldviews. Digital anthropology was used to view the material as a valid representation of so called physical reality. The material was analyzed using qualitative methods, including both content analysis and discourse analysis. The goal was to find discourses that guide the discussion on food choice, by coding and categorizing the material.
The common motives given for making different food choices were based on how ethical, ecologically friendly and healthy the food is. The commenters often seemed to understand why vegans make certain choices regarding food, and seemed to use the same motives for their own food choices. However, they weren’t vegans themselves. What was the network of meaning behind these food choices, and which discourses guided their food choice?
Rational information and personal moral values were found to be among the most important reasons for making a decision on what type of food to include in one’s diet. Other guiding factors were how natural the food is, the aspiration to stand out or belong to a certain group, and the effortlessness of the diet. Thoughts of the hard work and effort behind vegan diet were common. It is suggested, that the friction between vegans and non-vegans is sometimes a result from the disconnection of commensality and nurture that happens when a person who is vegan cannot take part in a shared meal or has to turn down food that is being offered to them.
By using Claude Lévi-Strauss’s analytical tool, the culinary triangle, two triangles depicting different networks of meaning were constructed. The first one was from the perspective of vegans and the second triangle was form the perspective of the non-vegan commenters. For vegans, the meat eaters represented the rotten food which was oversaturated with animal suffering, the destroying of the environment and unhealthiness. In the second triangle, vegans were portrayed as the rotten that had gone too far trying to be aware of everything. In both of the triangles, vegetarianism represented the cooked, because it was in some ways the ideal diet for both groups.
Food choices were portrayed as complicated and multidimensional. Food is a significant social marker that has the power to tell others who we are. It maintains social relationships but can also break them apart. Commenters in the material aspired towards the so called “right” diet, although everyone’s right diet is composed of slightly different factors.
Keywords
veganism, vegetarianism, food choice, diet, health, culinary capital, commensality, online discussions, digital anthropology, anthropology of food, content analysis, discourse analysis, qualitative analysis
1. JOHDANTO ... 1
2. TEORIA JA KESKEISET KÄSITTEET ... 5
2.1 Ravinto ruokana: antropologinen ja sosiologinen näkökulma ... 5
2.2 Ruoka ja terveys ... 11
2.3 Aikaisempia tutkimuksia vegetarismista ... 13
3. AINEISTO JA MENETELMÄT ... 19
3.1 Digitaalinen antropologia metodologisena työkaluna ... 19
3.1.1 Online ja offline ... 21
3.1.2 Vihapuhe, trollaus ja anonymiteetti ... 23
3.2. Aineiston kuvailu ja muodostaminen ... 26
3.2.1 Vauva.fi-palvelun käyttäjät ja kohderyhmät ... 28
2.3.2 Kenttänä keskustelupalsta ... 29
3.3 Analyysimetodeina sisällönanalyysi ja diskurssianalyysi ... 30
3.4 Tutkimusetiikka ... 32
4. KESKUSTELUA RUOASTA ... 35
4.1 Eläimet ruokana ... 38
4.2 Ruoan viljely ja ympäristövaikutukset ... 45
4.3 Terveellistä ruokaa ... 49
4.4 Ruokavalintojen samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia ... 60
5. OIKEA RUOKA JA VEGAANIN DILEMMA ... 62
5.1 Tiedon ja arvojen tasapainottelu ... 62
5.2 Ruoan luonnollisuus/luonnottomuus ... 66
5.3 Muista erottautuminen ... 68
5.4 Veganismin hankaluus ... 70
5.5 Vegaanin dilemma ... 73
6. YHTEENVETO ... 76
LÄHDELUETTELO ... 80
AINEISTOLUETTELO ... 83
1. JOHDANTO
Mielenkiinto kasvispainotteista ja vegaanista ruokavaliota kohtaan on kasvanut viime vuosien aikana. Tämä näkyy muun muassa niin ihmisten välisissä arkisissa puheenaiheissa, mediassa kuin kasvisruoan kasvaneessa tarjonnassa. Voidaan siis sanoa, että ainakin tässä hetkessä veganismi ja muut kasvisruokavaliot ovat yhä useammin osana jokapäiväisiä keskusteluja ja neuvotteluja, joita käymme niin sisäisesti itsemme kanssa kuin keskenämmekin. Miltä nämä keskustelut oikeastaan näyttävät? Millaiseksi veganismi muodostuu keskusteluissa? Miten keskustelijat suhteuttavat itsensä veganismiin? Millä tavoin ruokavalio vaikuttaa esimerkiksi siihen minkälaisia ominaisuuksia sen kautta toiselle keskustelijalle oletetaan?
Kandidaatintutkielmani Notkeat vegaani-identiteetit – Tulkintoja vegaaniruokavalion merkityksistä jätti mieleeni kiinnostuksen jatkaa aiheesta, tai edes vegaanista ruokavaliota sivuten. Aikaisemmassa tutkielmassani tulin siihen johtopäätökseen, että haastattelemani vegaanit pyrkivät ruokavaliollaan kohti tavoiteltua identiteettiä, toiveena elää omien arvojensa mukaisesti. Samanaikaisesti monissa sosiaalisissa tilanteissa heille syntyi poikkeava identiteetti, esimerkiksi juhlissa ja ravintoloissa. Vegaaninen ruokavalio siis tuotti haastatelluissa suurta täyttymystä, mutta myös harmia ja ristiriitaisia tunteita. He olivat oppineet tasapainottelemaan näiden kahden kulttuurisesti rakentuneen identiteetin välillä. Kuva vegaani-identiteetistä muodostui joustavaksi ja notkeaksi.
Jäin kandidaatin tutkielmani jälkeen pohtimaan erityisesti vegaanien poikkeavaa kategoriaa kulttuurissamme. Moni tuntuu kokevan jopa vihamielisyyttä vegaaneja kohtaan. Tämä näkyy selkeästi internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa.
Ruoka herättää tunteita, onhan se keskeinen yhteisöllisyyttä luova tekijä. Toisaalta moni myös ihailee vegaanista ruokavaliota, ja ruokavaliosta puhutaan paljon myös positiivisempaan sävyyn. Vegaanius, tai ainakin kasvispainotteisempi ruokavalio, on tällä hetkellä pinnalla melkeinpä jatkuvasti jonkinasteisena puheenaiheena. Onko vegaaninen ruokavalio terveellinen, mitä vegaanit syövät, voisinpa minäkin olla vegaani, vegaanius on liian vaikeaa, pitäisikö kouluissa tarjoilla vegaaniruokaa ja niin edelleen.
Ruoan asema länsimaisessa yhteiskunnassa on muuttunut puutteesta yltäkylläisyyteen.
Tämä muutos on tuonut mukanaan valinnanvapauden. Ruokakaupat pursuavat erilaisia
vaihtoehtoja. Valinnan tekemällä voi edistää terveyttä, voi olla ekologinen, voi olla trendikäs. Siinä missä ruoan valikointi ei ennen ollut välttämättä edes mahdollista, nyt ainakin enemmistö suomalaisista on valinnan edessä. Ruokavalinnat ovat merkityksellistyneet uudella tavalla. (Massa, Lillunen & Karisto 2006, 156.) Toisin sanottuna ruokavaliosta on tullut yhä kiinteämpi osa kulttuurista identiteettiä, jolloin ruokavalinnoilla ilmaistaan jotain omasta itsestään suhteessa ympäristöön.
Vegaanisen ruokavalion viime vuosina keräämä kiinnostus saattaakin perustua jossain määrin juuri ravitsemussuosituksiin. Syömistämme ohjataan erilaisten ravitsemussuositusten kautta, jotka muuttuvat jatkuvasti. Ravitsemussuositukset liittävät ruoan ja terveyden vahvasti yhteen. (Mäkelä 2000, 207.) Myös ekologisuutta arvostetaan yhä enemmän. Taustalla voi nähdä moraalisen piirin laajentumisen (Massa, Lillunen &
Karisto 2006, 169), jonka myötä ruokavalintojen moraalinen painoarvo on korostunut.
Tästä voidaan jo päätellä, että ruoka ja syöminen kantavat sosiaalisia merkityksiä, joten ne herättävät ihmisissä voimakkaitakin tunteita. Mediassa kasvanut puhe kasvispainotteisesta ruokavaliosta on varmasti jäänyt ihmisten mieliin, ja on toiminut vaikuttimena kohti muun muassa terveellisempää, ekologisempaa, puhtaampaa ja moraalisempaa tapaa syödä. Kasvissyönti ja veganismi eivät ole enää siis vain eettisiä ja moraalisia valintoja, vaan niistä on tullut myös trendikkäitä, tiedostavan yksilön valintoja.
Kaikki eivät kuitenkaan näe asiaa näin, vaan lihansyöntiä myös puolustellaan paljon.
Löytyy siis myös heitä, ketkä eivät koe eläinperäisten tuotteiden käytön vähentämisen ja kasvisten lisäämisen ruokavalioon olevan tärkeää, ja esimerkiksi veganismin hyötyjä kyseenalaistetaan eri perustein jatkuvasti – samaan tapaan kuin vegaanit ja kasvissyöjät kyseenalaistavat lihansyönnin hyötyjä ja tarpeellisuutta.
Tutkimuskysymykseni ovat: miten ruoasta puhutaan vegaaniaiheisissa keskusteluissa vauva.fi-keskustelupalstalla? Millä tavoin kommentoijat perustelevat omia ruokaa koskevia valintojaan? Minkälaiseksi vegaanin sosiaalinen asema muodostuu verkkokeskusteluissa?
Jo nopealla vilkaisulla selviää, että veganismi aiheuttaa verkossa keskustelevien joukossa
monenlaisia, joskus jyrkästikin toisistaan poikkeavia reaktioita. Koska lähestyn aihettani kulttuuriantropologian näkökulmasta, pyrin aineistoni valossa tarkastelemaan miten vegaaninen ruokavalio verkkokeskustelujen aiheena asettuu osaksi laajempaa kulttuuria.
Vaikka tutkimukseni näkökulma painottuu aineistoni kontekstin takia vegaaniseen ruokavalioon ja veganismiin, käsittelen niiden ohella myös keskustelua sekasyönnistä ja muista tavoista valita ruoka.
Vegaaniliitto ry määrittelee vegaanin seuraavalla tavalla:
Vegaani on henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, munia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia.
Vegaani ei myöskään osta eläinperäisiä vaatteita, kuten nahkaa ja villaa, eikä tue palveluita, jotka perustuvat eläinten riistoon.
Vegaaneja voi halutessaan luokitella monilla tavoin, mutta harva vegaanikaan mahtuu minkään tietyn kategorian alle. Vegaanit eivät ole yhtenäistä massaa, jolla olisi yhtenevä maailmankuva, vaan he ovat mitä erilaisimpia yksilöitä, jotka kaikki ovat kuitenkin syystä tai toisesta ryhtyneet vegaaneiksi. – – (Vegaaniliitto ry 2019a.)
Jatkossa käyttäessäni tässä tutkielmassa sanaa vegaani, viittaan tällä tähän suhteellisen laajaan määritelmään. Koska keskityn tutkielmassani pääasiassa ruokaan liittyviin keskusteluihin, ei tutkimusongelmani kannalta ei ole tärkeää tietää, käyttävätkö keskusteluissa kommentoivat vegaanit esimerkiksi nahkaa tai villaa. Sanalla veganismi viittaan puolestaan jatkossa laajempaan vegaaniseen elämäntapaan, sekä yleisesti vegaaniseen ruokavalioon. Olen siis yhdistänyt niin sanottuun aatteeseen viittaavan sanan
”veganismi” sekä käsitteen ”vegaaninen ruokavalio”, koska aineistossani näiden kahden kytkös on selkeä. Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että kaikki vegaanit olisivat ideologisesti yhtenäinen joukko, tai että aineistossani kaikki vegaaneiksi tunnistautuvat kommentoijat ilmaisisivat olevansa erityisen valveutuneita esimerkiksi poliittisesti. He kuitenkin perustelevat omia ruokavalintojaan perusteellisesti, usein ainakin aavistuksen ideologisesti. Koen siis, että käsitteenä veganismi sopii kattamaan heidät kaikki.
Tutkielmassani sana vegaani viittaa ihmiseen, joka harjoittaa veganismia, eli valitsee ruokansa vegaanisen ruokavalion mukaisesti ja perustelee valintansa arvoihin vedoten, esimerkiksi terveyteen tai eläinten oikeuksiin.
Samalla kun yleistän, joudun ottamaan huomioon myös aineiston syntykontekstin.
Viitekehyksenäni toimii ruoan antropologia, mutta aineistoni vuoksi myös digitaalinen
antropologia. Digitaalinen antropologia auttaa minua sijoittamaan aiheeni laajempaan digitaalisen tutkimuksen kontekstiin, sekä auttaa ymmärtämään internetissä käytäviä keskusteluja sekä sitä kulttuuria jota ne ovat osa. Digitaalisen antropologian työkalut ohjaavat metodologiaani, kun taas ruoan antropologia tuo teoreettista pohjaa ruoka- aiheen tarkastelulle. En viittaa tutkielmassani digitaaliseen etnografiaan tai esimerkiksi virtuaaliseen etnografiaan, koska en koe tutkimukseni olevan varsinaisesti etnografinen.
Digitaalinen antropologia on käsitteenä ja antropologian yhtenä suuntauksena laaja, joten pystyn käyttämään monia sen alta löytyviä metodologisia työkaluja paremmin, kuin jos rajaisin metodologiani vain digitaaliseen tai virtuaaliseen etnografiaan.
Verkkokeskusteluiden käyttö aineistona kiinnosti minua, koska niissä nähdäkseni kerrotaan hyvinkin avoimesti omista mielipiteistä ja kokemuksista. Toisaalta verkkokeskusteluissa tapahtuvaa kanssakäyntiä – joka käydään online – ei voi täysin rinnastaa sosiaaliseen kanssakäyntiin, joka tapahtuu niin sanotusti offline. Kuitenkin keskusteluja käyvät samat ihmiset, joten verkkokeskustelujen voi nähdä heijastelevan keskusteluja joita käydään myös offline. Vaikka internetin keskustelupalstoilla käytössä olevat kommunikoinnin tavat ja tyylit eroavat kasvokkain tapahtuvasta kommunikaatiosta, ei niitä kuitenkaan tulisi nähdä täysin kahtena erilaisena niin sanottuna ”todellisuutena”. Kuitenkin ne tavat joilla verkossa kommunikointi tapahtuu, ovat kytköksissä kulttuuriin – mukaan lukien aggressiiviseksi etenevä naljailu. Näiden kahden ympäristön kytkösten ymmärtämiseen sopii erinomaisesti digitaalinen antropologia, jonka tutkimuksen kohteena on juurikin virtuaalisuuden ja fyysisen suhde.
(Boellstorff 2012, 39.)
Seuraavassa luvussa esittelen tutkimukseni kannalta olennaisia teorioita ja käsitteitä ja vegetarismia koskevaa aikaisempaa tutkimusta. Tämän jälkeen siirryn metodologiaan, jossa puhun digitaalisesta antropologiasta, suhteutan tutkimukseni digitaalisen antropologian metodologiaan sekä esittelen aineistoni sekä analyysimetodini. Luvuissa neljä ja viisi analysoin aineistoani ja suhteutan sitä muuhun tutkimukseen. Kuudennessa luvussa esittelen tutkielmani johtopäätökset.
2. TEORIA JA KESKEISET KÄSITTEET
Tässä luvussa käsittelen tutkielmani kannalta olennaisia teorioita ja käsitteitä, sekä viitekehyksiä. Aloitan esittelemällä joitakin antropologian sekä sosiologian tunnetumpia näkökulmia ruokaan, tuoden esille ruoan voimaa sosiaalisena symbolina. Tästä jatkan käsittelemällä ruoan ja terveyden yhteyttä. Lopuksi esittelen vegetarismista tehtyä aikaisempaa tutkimusta.
2.1 Ravinto ruokana: antropologinen ja sosiologinen näkökulma
Miten ruokaa on hankittu, miten sen hankkiminen on järjestetty, minkälaisia rituaaleja ruokaan liittyy, millaisissa rituaaleissa ruokaa käytetään ja missä merkityksessä? Nämä ovat esimerkkejä klassisista kysymyksistä joita antropologiassa on saatettu käsitellä eri kulttuurien tutkimisen yhteydessä. (Uusihakala & Eräsaari 2016, 17.) Ruoka ja syöminen eri yhteyksissään tarjoavat paljon erilaista tietoa kulttuurisista tavoista ja ajatusmalleista, koska se mitä syömme, on aina valinnan takana. Ravinnoksi ihmiselle kelpaa monenlainen, mutta harvemmin kelpuutamme ruoaksi aivan mitä tahansa. Nämä valinnat kertovat keitä olemme sosiaalisesti ja kulttuurisesti, mistä tulemme, mitä arvoja meillä on. Ruoka voi olla erittäin vahvasti latautunut symboli, johon saattaa jopa kiteytyä kokonaisen kansan ydin. (em. 1-2; Puuronen 2008, 189.) Ihminen tarvitsee ravintoa, joka muuttuu valintojen kautta kulttuuriseksi esineeksi ja symboliksi, ruoaksi.
Ruoka ilmentää erilaisia sosiaalisia aspekteja monin eri tavoin, sen avulla luodaan ja ylläpidetään sosiaalisia suhteita. Ruoalla voidaan esimerkiksi ilmentää hoivaa, niin perheenjäsenten välistä kuin myös valtion hoivaa ja huolenpitoa kansalaisiaan kohtaan.
Kuubalaisten äitien raskauden aikaista suhdetta ruokaan tutkinut Heidi Härkönen kertoo eri tavoista, joilla ruoka ilmentää hoivaa raskaana olevan naisen elämässä. Naispuolisten perheenjäsenten odotettiin tuovan raskaana olevalle tai juuri synnyttäneelle naiselle tietynlaisia ruokia, joiden ajateltiin vaikuttavan esimerkiksi äidin maidon tuotantoon.
Myös syntymättömän lapsen isän odotettiin tuovan tulevalle äidille ruokalahjoja, etenkin herkkuja. Tällä tavalla tuleva isä ilmaisi kiintymystään ja kiinnostustaan niin naiseen kuin lapseenkin. Myös Kuuban valtio huolehti raskaana olevan naisen sekä vastasyntyneen lapsen hyvinvoinnista muun muassa erilaisten ruokaan liittyvien sääntöjen kautta.
Lääkärit kielsivät joidenkin ruoka-aineiden käytön odotusaikana, ja suosittelivat toisia
ruoka-aineita. Mikäli odottava äiti ei raskautensa aikana saanut kunnollista ravintoa tai kohtasi raskauteensa liittyviä odottamattomia ongelmia, otettiin hänet valtion äitiyslaitokseen, jossa ruokavalio noudatti valtion asettamia suosituksia. Valtio huolehti odottavien äitien oikeanlaisesta ruokavaliosta myös antamalla mahdollisuuden ostaa tiettyjä elintarvikkeita halpaan hintaan. (Härkönen 2016, 58–61.)
Isän velvollisuudet eivät kuitenkaan Kuubassa loppuneet naisen raskausaikaan, vaan miehen oletettiin myöhemminkin turvaavan perheensä ruoansaannin. Kunnon mies oli sellainen, joka toi ruoan pöytään. Joissain tilanteissa väkivaltaisen miehen käytös sivuutettiin, koska tuomalla ruokaa tämä osoitti rakastavansa vaimoaan aidosti. Naiset puolestaan osoittivat hoivaa ja kiintymystä laittamalla ruokaa. Naisen, joka ei osannut kokata, katsottiin olevan vaikeuksissa löytää itselleen puolisoa. Ruoan asema sosiaalisten suhteiden ja hoivan ilmentäjänä kävi ilmi myös kuubalaisten perheiden sisäisissä riidoissa. Härkönen kertoo esimerkin tilanteesta, jossa perheen aikuinen poika kyseenalaisti äitinsä ja muiden perheenjäsentensä rakkauden häntä kohtaan, koska he eivät olleet ruokkineet häntä tämän ollessa työttömänä. (em. 62–63.) Ruoka oli kuubalaisessa kulttuurissa siis tärkeä rakkauden ja hoivan symboli.
Myös kommensaalisuus, eli lyhyesti kuvailtuna yhdessä syöminen, on sosiaalisiin suhteisiin liittyvä käsite ja ilmiö, joka ilmenee useassa eri kulttuurissa. Käsite tulee latinasta, yhdistämällä sanat commensalis ja mensa, joka kääntyy ”saman pöydän jakaminen” (Uusihakala & Eräsaari 2016, 10). Yhteiskuntatieteilijä Claude Fischler tuo esille, että jo antropologian ja sosiologian tunnetut teoreetikot Emile Durkheim, Marcel Mauss ja teologi William Robertson Smith näkivät ruoan merkittävän roolin sosiaalisen elämän yhtenä rakennuspalana, mutta he lähestyivät ruokaa uskonnon ja rituaalimenojen kautta – eivät siis jokapäiväisen, arkisen ruoan kulutuksen näkökulmasta. Arkinen ruokailu näyttäytyi tavallisena, biologisena tarpeena ja jopa primitiivisenä tekona, rinnastettuna uskonnon puitteissa tapahtuvaan pyhään ruoan uhraamiseen. (Fischler 2011, 530.) Kommensaalisuuden ajatus nousee kuitenkin juuri näistä uskontoihin kuuluvista ruoan uhrausrituaaleista. Smithin mukaan ruoan uhraamisessa on kyse aterian jakamisesta jumalan kanssa, jolloin uhrauksen tekijä ja jumala yhdistyvät henkisesti ja fyysisesti, jaetun ruoan kautta (Smith 1907; ref. Meigs 1997, 103).
Kommensaalisuus voi ilmentää monia erilaisia sosiaalisia aspekteja. Yhdessä syöminen
esimerkiksi pöydän ääressä kuvastaa yhteenkuuluvuutta, mutta samalla tullaan jättäneeksi jotkut ihmiset pöydän ulkopuolelle. Kommensaalisuuteen voi liittyä ruoan jakaminen, siis eri tahojen keskinäinen riippuvuussuhde. Yhdessä syöminen voi kuvastaa yksilöiden tasa-arvoisuutta yhteisössä. Toisaalta myös järjestelyt siitä, kuka saa syödä ensin, ylläpitävät jonkinlaista hierarkiaa. (Fischler 2011, 533.) Mitä siis seuraa jos tarjotusta ruoasta ja yhdessä syömisestä kieltäydytään? Jos yksilöllä on normaalista poikkeava ruokavalio, hän oletettavasti joutuu tilanteisiin joissa hän joutuu kieltäytymään ruoasta.
Syömämme ruoka voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta kuten sanottua, emme kuitenkaan syö mitä tahansa. Syötäväksi kelpaavan ruoan valitsemisen takaa voidaankin löytää tätä prosessia ohjaava merkitysjärjestelmä. Klassisen esimerkin tästä löytää antropologi Mary Douglasilta, joka hyvin tunnetusti eritteli 3. Mooseksen kirjan sisältämistä tarkoista ruokailusäännöistä yhdenmukaisen merkitysjärjestelmän.
Douglasin mukaan tiettyjen eläimien lihaa tuli välttää, koska nämä eläimet rikkoivat jollain tavalla tiettyihin eläimiin liitettyjä ominaisuuksia. Ne eivät siis asettuneet selvästi mihinkään tiettyyn niin sanottuun eläinkategoriaan. Nämä eläimet ylittivät järjestyksen rajat, jolloin niistä tuli saastuttavia. Esimerkiksi strutsi on kielletty ja saastainen, koska se on lintu joka ei lennä, eli se ei käyttäydy lajilleen tyypillisellä tavalla. (Douglas 2000, 93–111.)
Liia-Maria Raippalinna on tarkastellut pro gradu -tutkielmassaan Ruoka, ruumis, yhteisö - Pyhät rajat hyvän ja oikean ruoan diskursseissa (2013) pyhiä rajoja niin sanotun hyvän ja oikean ruoan diskursseissa, sekä sitä minkälaisiin merkitysjärjestelmiin nämä diskurssit asettuvat. Aineistonaan Raippalinna käytti Helsingin Sanomissa vuonna 2009 ilmestyneitä mielipidekirjoituksia, joista hän löysi viisi hallitsevaa diskurssia:
kansallisuusdiskurssit, luonnollisuusdiskurssi, terveyttä ja ravitsemusta koskeva diskurssi, turvallisuusdiskurssi sekä oikeudenmukaisuuden diskurssi. Osittain Douglasia mukaillen Raippalinna tarkastelee sitä, miten diskursseilla luodaan järjestystä, milloin jokin ruoka on tämän järjestyksen ulkopuolella. Järjestyksen ulkopuolella oleva ruoka on hallitsematonta, jolloin se uhkaa järjestystä. (Raippalinna 2013, 42.)
Douglasin saastuttavuusteorioiden lisäksi yksi klassisimmista ruoan antropologian piiriin kuuluvista teorioista on strukturalisti Claude Lévi-Straussin teoria kulinaarisesta kolmiosta, joka myös liittyy siihen miten järjestämme ruoan osaksi merkitysjärjestelmiä.
Kulinaarinen kolmio muodostuu kolmesta kategoriasta: raaka, kypsennetty ja mädäntynyt. Lévi-Straussin mukaan kolmion kautta on nähtävissä vastaparit käsitelty/käsittelemätön ja kulttuuri/luonto. Kypsennetty on raa’an toinen kulttuurinen muoto, mädäntynyt taas luonnollinen muutos. Lévi-Strauss esittääkin, että nämä kolme ruoan olomuotoa löytyvät kaikista kulttuureista, joskin ne voivat toimia eri säännöillä.
Raakaa voidaan syödä, mutta vain tietyin ehdoin ja tiettyjen käsittelyjen jälkeen. Myös mädäntynyt ruoka voi olla samaan tapaan ravinnoksi kelpaavaa, mutta sen täytyy olla niin sanotusti käsitelty kulttuurilla – vaikkakin mädäntynyt ruoka nähdään usein syömäkelvottomana. Määritelmät raa’asta, kypsennetystä ja mädäntyneestä ruoasta vaihtelevat kulttuurista toiseen. (Lévi-Strauss 2008 [1966], 36–37.)
Yleisesti ottaen, raaka ja mädäntynyt ruoka kuitenkin edustavat luontoa, kypsennetty taas kulttuuria. Ruoka muuttuu syötäväksi, kun se on jollain tapaa käsiteltyä, niin säännöillä kuin esimerkiksi eri kypsentämistavoilla. Lévi-Strauss erittelee artikkelissaan The Culinary Triangle pitkällisesti kahden eri kypsentämistavan eroja: paahtamisen ja keittämisen. Lévi-Strauss saapuu siihen lopputulokseen, että paahtamalla kypsennetty liha on lähempänä luontoa, koska se on käsitelty vain kerran, tulessa. Keitetty liha taas vaatii astian – joka on kulttuurinen esine – joka pitää vettä. Tällöin se on kahteen kertaan käsitelty, vedellä sekä astialla. (em. 37)
Yksi kulinaarista kolmiota soveltanut tutkija on Dylan Clark. Clark on tutkinut Yhdysvaltojen Seattlessa toimineiden punkkarien – eli punk-kulttuurin edustajien – tapoja erottautua ympäröivästä valtiosta ruokatapojensa kautta. Punkkarit pyrkivät elämään anarkismin periaatteiden mukaisesti, jotka yleisesti tulkitaan egalitarismin sekä ympäristötietoisuuden ajamiseksi ja seksismin, rasismin ja korporaatioiden ylivallan vastustamiseksi. Tämä ideologia läpäisi koko heidän tapansa elää ja olla maailmassa, myös ruoan jonka he kelpuuttivat syötäväksi. (Clark 2008 [2004], 411.)
Yhdysvalloissa kaupoissa myytävät teollista ruokatuotantoa osana olevat elintarvikkeet yhdistyivät punkkarien mielissä kaikkeen siihen mitä he vastustivat ja mistä he halusivat erottautua: ihmisen ylivaltaan luonnosta, valkoisuuteen, miessukupuoleen ja
korporaatioiden ylivaltaan. Ruoka oli prosessoitua, esineellistettyä ja kaupallistettua.
Ruoka oli viety kauas sen alkuperäisestä muodosta, se oli kaukana ruoan alkuperäisestä lähteestä, luonnosta. (em. 411–413.)
Niin sanottu valtavirran prosessoitu ja esineellistetty ruoka asettui Lévi-Straussia mukaillen kulinaarisen kolmion kypsennettyyn kärkeen. Punkkarit halusivat käyttää ruokaa, joka oli mahdollisimman vapaa yhteiskunnan korruptiosta, esimerkiksi lihantuotannosta, köyhien sortamisesta, kolonialismista ja geenimuuntelusta. Ruoan tuli olla mahdollisimman raakaa, eli prosessoimatonta ja vapaata kaupallisuudesta. Tällä tavalla raakaa ruokaa punk-kulttuurissa oli itse kasvatettu luonnonmukainen ruoka, joka liikkui vaihtokaupan kautta. Punkkarit myös varastivat kaupallistettua eli kypsennettyä ruokaa, jolloin se muuttui hyväksyttäväksi. Muun yhteiskunnan silmissä varastettu ruoka oli sen sijaan mätää, syömäkelvotonta. (em. 417–419.)
Kolmas punkkarien hyväksymä ruoanhankintametodi oli ruoan etsiminen ruokakauppojen roska-astioista, eli dyykkaaminen. Roskiin heitetään ruokaa, joka katsotaan esimerkiksi pintapuolisen vahingon tai umpeen menneen myyntipäivän takia myyntikelvottomaksi, eli samalla myös syömäkelvottomaksi. Hyvän ruoan poisheittäminen oli punkkarien ideologian kontekstissa hyväksymätöntä. Vaikka kauppojen pois heittämä ruoka ei muuten istunut punk-ideologiaan (se saattoi olla esimerkiksi jonkun ylikaupallisen yhtiön tuottamaa), se puhdistui taas syötäväksi roskakorin kautta. Koska roskiin heitetty ruoka oli yhteiskunnan silmissä mätää ja syömäkelvotonta, vastustivat punkkarit muun yhteiskunnan asettamia valtarakenteita syömällä tätä mätää ruokaa. (em. 419.) Se mikä oli muulle yhteiskunnalla syötäväksi kelpaamatonta ruokaa, oli hyväksyttävää ravintoa punkkareille.
Ruokaa voidaan myös valikoida omaa sosiaalista statusta vahvistaakseen tai kohottaakseen. Käsite kulinaarinen pääoma viittaa Pierre Bourdieun (1984) ajattelusta lähtöisin olevaan kulttuuriseen pääomaan. Bourdieun mukaan yhteiskunnassa on erilaisia pääomia, joita käyttämällä yksilö voi hankkia itselleen valtaa ja vahvistaa omaa asemaa.
Käytämme tietynlaisia vaatteita, kuuntelemme tietynlaista musiikkia koska ilmennämme tällä tavalla kuulumista tiettyyn sosiaaliseen luokkaan. Bourdieun ajattelun mukaan alempien luokkien edustajat pyrkivät omaksumaan ylempien luokkien tapoja kohottaakseen omaa asemaansa. Myös ruokaa sekä ruokaan liittyviä tapoja voidaan
käyttää oman kulttuurisen pääoman – siis kulinaarisen pääoman – ilmaisemiseen.
Erilaiset ruokavaliot ja perustelut sille, miksi jokin on hyvää ja joku toinen ruoka ei, ovat pyrkimyksiä osoittaa ja kerätä omaa kulinaarista pääomaa. Myös esimerkiksi erilaiset ruokaan liittyvät harrastukset, kuten viiniharrastus, kertovat jotain niiden harrastajan sosiaalisesta luokasta. Ruokaan voi sosiaalisen luokan lisäksi myös kietoutua esimerkiksi erilaisia sukupuoleen, etnisyyteen tai ekonomiseen asemaan liittyviä merkityksiä ja valta- asetelmia. (Naccarato & LeBesco 2012, 3–8.)
Myös terveys liitetään luokkajaotteluun. Nykypäivän moralismin mukaan sairastuvat ihmiset ovat epäonnistuneet suojelemaan omaa kehoaan itsehillinnän keinoin. Terveeksi mielletty keho nähdään myös usein ylempien sosiaaliluokkien ominaisuudeksi.
Työväenluokkaiset taas mielletään laiskoiksi riskien ottajiksi, jotka eivät välitä terveyssuosituksista. Terve keho on siis merkki kontrolloidusta, hillitystä, ja kaikin tavoin paremmasta ihmisestä. (Lupton 1995, 75–76.) Terveellisesti syömällä tavoitellaan siis tervettä, vähintäänkin keskiluokkaista kehoa. Terveydestä ja ruoasta puhun laajemmin luvussa 2.2. Ruoka ja terveys.
Suomalaisessa kulttuurissa sushin syöminen voidaan nähdä yhtenä tapana ylläpitää ja kartuttaa omaa kulinaarista pääomaa. Aihetta tutkineet sosiologit Taru Lindblom ja Pekka Mustonen osoittavat, että sushi on suomalaisessa – tai etenkin helsinkiläisessä – kulttuurissa kytkeytynyt sosiaalisiin hierarkioihin. Tutkimuksen mukaan monet syövät sushia vaikka eivät erityisesti pidä kyseisestä ruoasta. Tämä johtuu siitä, että sushin syömisen katsotaan osoittavan tiettyyn ryhmään kuulumista. Erityisesti he, jotka ovat epävarmoja omasta statuksestaan, käyvät sushiravintoloissa vaikka eivät kyseisestä ruoasta pitäisikään. (Lindblom & Mustonen 2016, 14–15.) Sushiravintoloissa usein käyvät sekä he jotka ilmoittivat pitävänsä sushista, olivat korkeammin koulutettuja ja parempituloisia (em. 10).
Sushiin epäluuloisesti suhtaututumista voidaan selittää sillä, että vieras ja eksoottinen aiheuttaa usein joissain ryhmissä epäluuloa ja vieroksumista. Lindblom ja Mustonen siteeraavat David Wrightin, Semi Purhosen ja Riie Heikkilän tutkimusta, jossa esille nousi suomalaisen, työväenluokkaisen miehen ruokamaku. Samaan sosioekonomiseen ryhmään kuuluneet haastateltavat saattoivat olla muuten avoimia muille kulttuureille, mutta osoittivat epäluuloisuutta vieraiden kulttuurien ruokia kohtaan. (Lindblom &
Mustonen 2016, 7; Wright ym. 2013.) Ajatukset kulinaarisesta/kulttuurisesta pääomasta sekä vieraan ja eksoottisen ruoan aiheuttama epäluuloisuus voivat hyvinkin selittää osittain nykyistä vegaanisen ruokavalion suosiota, kuten myös siihen liittyvää negatiivista keskustelua.
Ruokavalintojen voidaan myös katsoa johtuvan ainakin jossain määrin biologisesta tarpeesta, tai ihmisen tietynlaisesta fysiologisesta rakenteesta. Antropologi Marvin Harris on esittänyt, että ihmisten pakkomielteeksikin asti yltyvä suhtautuminen lihaan läpi kulttuurien ja aikakausien ei voi olla sattumaa – puhumattakaan siitä, että myös muutkin kädelliset syövät lihaa. Harrisin mukaan ihmisen fysiologia ja ruoansulatusjärjestelmä käyttää lihaa ja muita eläinperäisiä ruokia tehokkaasti hyödyksi, tehokkaammin kuin kasviksia. Etenkin eläinperäisten ruokien sisältämä proteiini on tärkeää ihmiselle. Näiden tekijöiden takia opimme luontaisesti suosimaan eläinperäisiä ruokia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Harrisin mukaan sitä, että meillä olisi ihmisinä samanlainen tarve syödä lihaa, kuin eläimillä jotka ovat täysin lihansyöjiä. Vaikka erilaiset eläinperäinen ruoat toistuvat läpi kulttuurien, on eri kulttuurien suosimissa ruoissa niin paljon vaihtelua, ettei voida varmasti sanoa niiden olevan ruokia, jotka tunnistettaisiin aina ruoaksi jota on niin sanotusti pakko syödä. (Harris 1985, 30–31.)
2.2 Ruoka ja terveys
Terveydestään huolehtiva ihminen joutuu nykyään löytämään tiensä keskenäänkin ristiriitaisten terveyssuositusten, mielipiteiden ja artikkelien seassa. Kaikilla on mielipide siitä, miten tulisi syödä jos haluaa olla terve. Terveyden ylläpitämiseen liittyy myös paineita, sillä terve keho viestii muulle maailmalle millaisia olemme.
Tiina Valkendorff tarkastelee väitöskirjassaan Ruoan ja ruumiillisuuden rajat – Syömishäiriöt ja syömisen ongelmat internetkeskusteluissa (2014) niitä merkityksiä, joita liitämme syömiseen, ruokaan ja ruumiillisuuteen. Aineistona Valkendorff käytti erilaisia internetistä löytyviä keskusteluja. Valkendorffin tutkimuksesta käy ilmi ruoan kytkös terveyteen ja ruumiillisuuteen. Tutkimusta varten kerätyt verkkokeskustelut käsittelivät syömishäiriöitä ja lihavuutta. Nämä aiheet näyttäytyivät syömisen ongelmina, ongelmallisina niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Syömistä
tarkastellaan myös elämäntapana, joka määrittää yksilön elämää. (Valkendorff 2014a, 28.)
Valkendorffin väitöskirjaa osana olevassa artikkelissa Lihavuus ”itse aiheutettuna ongelmana”. Argumentteja internetin keskustelupalstalta (2014b) tulee selvästi esille se, kuinka terveyttä ja sairautta lähestytään maallikkokeskusteluissa eri tavoin, mikäli syy yksilön terveyden tilalle on ainakin näennäisesti itse aiheutettua sen sijaan, että syy olisi yksilön kontrollin ulkopuolella. Keskusteluista löytyi erilaisia lihavuuden tyyppejä, puhetta itse aiheutetusta ongelmasta, ratkaisuja tähän ongelmaan, puolustelua sekä vihapuhetta. Vaikka myös lääketieteelliset ja esimerkiksi geeneihin perustuvat syyt lihavuudelle tiedostettiinkin keskusteluissa, näyttäytyi lihavuus silti useimmiten itse aiheutettuna ongelmana, joka johtui liiallisesta syömisestä ja epäterveellisistä elintavoista. Lihavia myös pidettiin esimerkiksi välinpitämättöminä, koska he eivät kyenneet laihduttamaan siitä huolimatta, että tietoa ja apua laihduttamiseen oli keskustelijoiden mukaan laajasti saatavilla. (Valkendorff 2014b, 8-11.)
Terve keho nähdään tavoittelemisen arvoisena, eräänlaisena ideaalina tilana olla.
Nykypäivänä keholla kerrotaan kuka on. Terveen näköinen keho kertoo yksilön olevan kykenevä itsehillintään. Tämän vastakohta on epäterve, mahdollisesti ylipainoinen keho, jonka kantaja on menettänyt otteen omasta elämästään. Yksilön terveys nähdään hänen omana velvollisuutenaan, jos ei itseään niin jopa koko muuta yhteisöä kohtaan – maksetaanhan sairaiden ihmisten terveydenhuolto verorahoilla. Terve ihminen kykenee vastustamaan hedonistisia houkutuksia ja säilyttämään näin kontrollin. (Lupton 1995, 72–
73.)
Toisaalta Valkendorff löysi keskustelupalstalta myös puolustelevia ja aiheeseen kriittisesti suhtautuvia kommentteja. Koska lihavuutta pidettiin ensisijaisesti itse aiheutettuna, oli se myös pakko selittää jollain tavalla, esimerkiksi geeneillä, psykososiaalisilla tekijöillä tai yksinkertaisesti laihduttamisen vaikeudella. Kritiikkiä sai myös esimerkiksi se, että usein terveellinen ruoka on kalliimpaa kuin epäterveellinen.
(Valkendorff 2014b, 11–12.) Koska hyvää terveyttä pidetään kulttuurissamme tavoittelemisen arvoisena ja selkeästi yksilölle hyödyllisenä asiana, päätyvät epäterveellisiä tapoja ylläpitävät perustelemaan valintojaan erilaisin tavoin. Aina esimerkiksi ruoan epäterveellisyys tai terveellisyys ei ole kuitenkaan yhtä selkeää, kuin
esimerkiksi tupakoinnin haitat terveydelle. Lisäksi terveyteen liittyvää tietoa on nykyään saatavilla monesta eri lähteestä, jotka ovat helposti saatavilla. Terveydestä ja ravinnosta saatavilla oleva tieto on kuitenkin usein ristiriitaista. (Katainen & Maunu 2017, 147.)
Ruokaan liitetään myös monia erilaisia terveyteen liittyviä riskejä. Huolta aiheuttavat muun muassa geenimuunneltu ruoka ja länsimaalaisten parissa yleistyvä ylipainoisuus.
Ruokavalionsa kautta yksilöt voivat päättää mitä päästävät kehoonsa ja mitä eivät, asia josta on tullut yleinen ahdistuneisuuden aihe. Ravintoasiantuntijat neuvovat mediassa mitä öljyjä ja hiilihydraatteja tulisi käyttää ja mitä välttää. Mainoksissa esitellään terveellisiä ruokia, jotka ylläpitävät nuorekasta, tervettä ulkonäköä. Joitain ruokia jopa markkinoidaan lääkkeiden tapaan. Joitain ruoka-aineita pidetään sairauden aiheuttajina, suorastaan myrkkynä keholle. (Lupton 2003, 45–46; Lupton 1996, 77–78.)
Myös lihaan liitetään esimerkiksi kohonnut riski sairastua tiettyihin sairauksiin, toisaalta vegaaninen ruokavalio voi vaikuttaa hankalalta toteuttaa ilman erilaisia puutostiloja.
Aineistossani on nähtävillä tämä terveyden ja ruoan jännittynyt ja ristiriitainen suhde, jonka keskellä kommentoijat joutuvat luovimaan ja tekemään päätöksiä siitä, mikä kelpaa syötäväksi ja millä perusteilla.
2.3 Aikaisempia tutkimuksia vegetarismista
Ollakseni jatkossa johdonmukainen, selvennän käsitteet vegetaristi sekä kasvissyöjä, sekä miten aion käyttää niitä tutkielmassani tästä eteenpäin. Käsitettä ”vegetaristi”
käytetään yleisesti kattoterminä ihmisille, jotka eivät syö lihaa, joten myös vegaanit asettuvat tämän termin alle. Erilaisille vegetaristeille on erilaisia tarkentavia määritelmiä, kuten lakto-ovovegetaristi, eli ihminen joka ei syö lihaa, mutta syö maitotuotteita sekä kananmunia. (Vegaaniliitto ry 2019b.) Etenkin englanninkielisissä artikkeleissa sanaa vegetarian käytetään kuvaamaan niin vegaaneja kuin muitakin lihasta ja eläinperäisistä ruoista pidättäytyviä henkilöitä. Aion tehdä samoin, eli käyttäessäni sanaa vegetaristi, viittaan kaikkiin näihin ruokavalioihin. Sen sijaan käsitteellä kasvissyöjä viittaan kaikkiin niihin vegetaristeihin, jotka eivät ole vegaaneja.
Vegetarismiin liittyvää tutkimusta on tehty laajasti eri tieteenaloilla. Tutkimuksia löytyy
muun muassa psykologian, sosiologian, antropologian ja ravitsemustieteen puolelta.
Myös lihansyöntiä on tutkittu, esimerkiksi antropologiassa on tarkasteltu lihan ja maskuliinisuuden suhdetta (Mycek 2018). Tämän lisäksi on tutkittu muun muassa asenteita eri ruokavalioita kohtaan (Povey & Wellens & Conner 2001), motiiveja kasvissyönnille sekä muille tavoille valita ruoka (Fox & Ward 2008; Lindeman & Stark 1999) sekä lihan roolia arjessa (Holm & Møhl 2000). Erilaiset vegetaristiset ruokavaliot eivät aina ole tutkimuksen keskiössä vaan yksi osa sitä, ruokavalioita useamman joukossa.
Miksi valita vegetarismi? Sosiologit Nick Fox ja Katie Ward ovat tutkineet aihetta internet-etnografisesti, käyttämällä aineistonaan vegetaristien suosimalta keskustelupalstalta löytyneitä keskusteluja, suorittamalla kyselyjä sekä tekemällä syvempiä jatkohaastatteluja. Vastaajien joukossa kaksi pääsyytä ryhtyä vegetaristiksi olivat terveys ja eläinten kohteluun liittyvät eettiset syyt. Myös vegetarismin vaikutukset ympäristöön mainittiin syiksi ruokavaliolle, mutta vain yksi vastaaja mainitsi sen pääsyyksi vegetarismille – muissa tapauksissa se näyttäytyi enemmän yhtenä lisäsyynä jatkaa vegetarismia. (Fox & Ward 2008, 424–426.)
Fox ja Ward jakavat tutkimukseen osallistuneet vegetaristit kahteen kategoriaan: niin sanottuihin terveysvegetaristeihin ja eettisiin vegetaristeihin. Terveysvegetaristien motiivit valitsemalleen ruokavaliolle koskivat heitä itseään, omaa terveyttä. Heitä motivoi oman terveyden ylläpito. Eettiset vegetaristit löysivät sen sijaan motiivin itsensä ulkopuolelta, muiden eläinten kärsimyksestä. He perustivat ruokavalionsa tietynlaiselle elämäfilosofialle. Tämä ero näkemyksissä voi johtaa erimielisyyksiin ja konflikteihin, kun esimerkiksi eettiset vegetaristit kertovat kokevansa terveysvegetaristien olevan itsekeskeisiä. (em. 425.) Yksi näitä kahta niin sanottua leiriä yhdistävä tekijä oli kuitenkin ekologisuus. Keskustelupalstalla monet kertoivat, kuinka ekologisuus oli tullut osaksi elämäntapaa ja kuinka se liitettiin myös ruoan valitsemiseen. Useat vastanneista kertoivat pyrkivänsä elämään ekologisesti, ja vegetaristinen ruokavalio istui tähän elämäntapaan, vaikka ekologisuus ei olisikaan ollut se alkuperäinen syy ruokavaliomuutokselle. (em.
426–427.)
Psykologit M. Lindeman ja K. Stark ovat puolestaan selvittäneet eri-ikäisten naisten ruokavalintojen motiivien ja persoonallisuuden piirteiden yhteyksiä. Näiden kytkösten
perusteella he jakoivat vastaajat viiteen ryhmään: terveyden vaalijat, kulinaristit, ideologiset syöjät, terveyslaihduttajat ja ahdistuneet laihduttajat. (Lindeman & Stark 1999, 141.) Ryhmä ideologiset syöjät koostui isolta osin vegetaristeista. Ideologisten syöjien keskuudessa esiintyi huomattavan paljon maagista ajattelua ruoan sekä terveyden suhteen. Lindeman ja Stark esittävätkin, että vastaajat joihin osui toinen näistä muuttujista – ideologinen syönti ja/tai persoonallisuuden piirteeksi luokiteltu taipuvaisuus maagiseen ajatteluun – kamppailivat oman identiteettinsä kanssa ja olivat huolissaan maapallon hyvinvoinnista niin ympäristön kuin yleisen hyväntahtoisuuden puolesta. (em. 157.)
Lindemanin & Starkin ja Foxin & Wardin tutkimustulokset tukevat toisiaan, sillä niissä kummassakin tulevat esille vegetaristien kytkökset niin terveyteen kuin eettiseen ideologiaankin. Näiden tutkimustulosten pohjalta voidaan päätellä, että vegetaristeja ruokavalintoja ajavat vahvat ideologiset motiivit – liittyivät ne sitten terveyteen tai esimerkiksi eläinten hyvinvointiin.
Millä tavalla näitä ideologisia motiiveja ylläpidetään ja suojellaan? Petra Sneijder ja Hedwig te Molder havaitsivat, että veganismiin keskittyvällä keskustelupalstalla identiteettiä esitettiin eri tavoin erilaisia tarkoituksia varten, kuten ruokavalioon mahdollisesti liitettävien negatiivisten puolten vähättelyyn ja minimoimiseen.
Viestintätieteisiin erikoistuneiden Sneijderin ja te Molderin mukaan vegaani-identiteettiä rakennettiin arkiseksi ja tavalliseksi korostamalla ruokavalion yksinkertaisuutta ja helppoutta, samalla vähätellen oletuksia veganismin monimutkaisuudesta ja hankaluudesta. (Sneijder & te Molder 2009, 623–626.)
Omassa tutkielmassani en kuitenkaan tarkastele vain vegaanien käyttämiä diskursseja tai sitä, miten vegaanit kokevat erilaiset ruokavalioonsa liittyvät elementit. Olen kiinnostunut siitä, millaisia diskursseja syntyy kun ihmiset keskustelevat ruoasta veganismin kontekstissa. Miten vegaanit ja ei-vegaanit ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mitä asioita nousee esille ja millainen näiden eri keskustelijoiden dynamiikka on. Psykologit R. Povey, B. Wellens ja M. Conner ovat tarkastelleet neljän erilaisen ruokavalioryhmän uskomuksia ja asenteita lihansyöntiä, kasvissyöntiä sekä veganismia kohtaan, sekä miten nämä uskomukset ja asenteet vaikuttavat aikomukseen seurata tiettyä ruokavaliota. Poveyn ym. tutkimat ryhmät olivat: lihansyöjät, lihaa välttävät, kasvissyöjät ja vegaanit. Tutkimuksen erityisenä keskittymispisteenä olivat
uskomuksissa ja asenteissa näkyvät ristiriidat ja epävarmuudet. (Povey & Wellens &
Conner 2001, 15.)
Ainoa ryhmä, joka osoitti positiivisia uskomuksia lihasta, oli lihansyöjien ryhmä. Muiden ryhmien yleisimmät uskomukset lihasta olivat negatiivisia, mutta myös lihansyöjillä oli negatiivisia uskomuksia lihaan liittyen. Nämä lihansyöjien negatiiviset uskomukset liittyivät terveyteen, tosin he uskoivat lihan olevan myös ravinto-aineiltaan tasapainossa.
Lihansyöjien suhde omaan ruokaansa oli siis epävarma ja ristiriitainen. Ei-lihansyöjien negatiiviset uskomukset ovat ymmärrettäviä, ovathan nämä henkilöt tehneet päätöksen joko vähentää lihan määrää ruokavaliossaan tai lopettaa sen syömisen kokonaan.
Lihansyöjät osoittivat pääasiallisesti negatiivisia uskomuksia kasvisruokavaliosta sekä vegaanisesta ruokavaliosta, mutta kaikki ryhmät uskoivat kasvisruoan olevan terveellistä.
Vegaaneilla taas oli ristiriitaisia uskomuksia kasvisruokavaliosta, niin negatiivisia kuin positiivisia. Yleisin vegaanien osoittama uskomus kasvisruokavaliosta oli ”tekopyhä”.
Kaikki neljä ryhmää pitivät vegaanista ruokavaliota rajoittavana, joka oli täten yleisin veganismia koskeva uskomus. Tuloksista voidaan päätellä, että mitä lähempänä vastaajan oma ruokavalio on vegaanista ruokavaliota, sitä positiivisempia uskomuksia tämä siitä osoittaa. (em. 20–21.)
Sen sijaan vastaajien asenteet mitä tahansa ruokavaliota kohtaan olivat sitä positiivisempia mitä lähempänä omaa ruokavaliota oltiin. Sekä lihansyöjien sekä vegaanien asenteet kasvissyöntiä kohtaan olivat monilta osin positiivisia. Povey ym.
ehdottavat tämän johtuvan mahdollisesti siitä, että kasvissyönti on näiden kahden ruokavalion kompromissi. Lihansyöjät uskoivat kasvissyönnin olevan terveellistä, jonka lisäksi se voidaan nähdä myös moraaliseksi ja eettiseksi tavaksi, joka puolestaan miellytti vegaaneja. Lihaa välttävien ja kasvissyöjien asenteet lihansyömistä kohtaan olivat usein negatiivisempia kuin veganismia kohtaan. Tämä puolestaan voi johtua siitä, että lihapitoinen ruokavalio on mitä todennäköisimmin se ruokavalio, josta vastaajat olivat tietoisesti siirtyneet ruokavalioon joka sisälsi vähemmän lihaa. Heillä oli siis ollut syy tai useita syitä ruokavaliomuutokselleen. Lihansyöjät taas osoittivat vähiten positiivista asennetta omaa ruokavaliotaan kohtaan, joka saattoi johtua siitä, että he tekevät harvemmin tietoisen päätöksen seurata ruokavaliotaan. Kaikki muut vastaajat paitsi vegaanit kertoivat kokevansa sosiaalista painetta seurata omaa ruokavaliotaan. Vegaanit
sen sijaan kertoivat kokevansa sosiaalista painetta seurata kasvissyöjän ruokavaliota. (em.
22.)
Epävarmin ja ristiriitaisin suhde omaan ruokavalioon oli lihansyöjillä. Perinteinen ajattelumalli tasapainoisesta ruokavaliosta on sisältänyt lihaa, mutta tämä ajattelumalli on viime aikoina kyseenalaistettu. Tähän ovat johtaneet muun muassa uusi tieto lihan terveysvaikutuksista. (em. 22.) Tämä päätelmä sekä vegaanien kokema sosiaalinen paine seurata kasvisruokavaliota voivatkin selittää osaltaan joitakin näihin ruokavalioihin liittyviä diskursseja.
Entä mitä voidaan sanoa lihan asemasta osana ruoan sosiaalista verkkoa? Ruoan laatuun liittyviä asenteita tutkiessaan ravintotieteilijät L. Holm ja M. Møhl kiinnittivät huomiota lihaa koskeneisiin kommentteihin, jotka olivat pääasiallisesti negatiivisia. Positiiviset kommentit olivat lyhyitä, ja ne koskivat usein esimerkiksi makua tai lihan alkuperää.
Negatiivisia kommentteja ilmaistiin sen sijaan voimakkaammin ja niiden aihetta kuvailtiin kauemmin ja laajemmin. Negatiivisista kommenteista havaittiin neljä teemaa:
nykyaikainen eläintuotanto sekä lihatuotteiden prosessointi, se että liha on peräisin eläimestä, lihansyöntiin liitettävät kulttuuriset ja sosiaaliset aspektit – lihapitoista ruokaa pidettiin niin sanotusti vanhaan aikaan kuuluvana ja kasvispitoisempaa modernina, tämän lisäksi erilaiset lihatuotteet liitettiin myös erilaisiin sosioekonomisiin asemiin –, ja terveys. (Holm & Møhl 2000, 278–279.) Monet vastaajat myös ilmaisivat tiedostavansa tarpeen vähentää lihan kulutusta. Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että lihaa ei käytettäisi osana ruoanlaittoa. Lihan rooli osana ateriaa oli kuitenkin muuttunut: siinä missä perinteisesti liha on ollut tanskalaisen ruoan keskipiste, on se nykyään siirtynyt sivummalle. Liha ei siis enää ollut välttämättä aterian tärkein osa, vaan yksi täydentävä osa muiden joukossa. (em. 280–281.)
Myös sosiologi Mari Kate Mycek on perehtynyt lihan – tai oikeastaan lihattomuuden – ja sosiaalisen luokan sekä sukupuolen kytköksiin. Artikkelissaan Meatless meals and masculinity: How veg∗ men explain their plant-based diets (2018) Mycek paneutuu siihen, millä tavalla miespuoliset vegetaristit rakentavat omaa identiteettiään ja maskuliinisuuttaan suhteessa ruokavalioon, johon usein heijastetaan pääasiallisesti feminiinisiä ominaisuuksia. (Mycek 2018, 1–2.) Sukupuoli ei ole oman tutkimukseni keskiössä, mutta Mycekin artikkelista löytyy kuitenkin teemoja, ja tapoja joilla omaa
ruokavaliota selitetään. On mielenkiintoista nähdä, minkälaisia samankaltaisuuksia aineistoistamme löytyy. Mycek myös asettaa aineistosta esille tuomansa maskuliinisuuden esittämisen tavat valkoisen keskiluokan kontekstiin (em. 2), jossa erilaiset kasvispohjaiset ruokavaliot voidaan nähdä yhtenä kulttuurisen pääoman ilmaisukeinona, sillä kaikilla ei suinkaan ole samoja mahdollisuuksia valita ruokaansa (em. 6). Yksi tapa lähestyä Mycekin artikkelia on siis ajatella aineistosta löydetyt puhetavat yleisiksi keskiluokan keskuudessa, oli puhujan sukupuoli mikä tahansa.
Mycek esittelee artikkelissa kaksi aineistostaan löytynyttä diskursiivista taktiikkaa:
rationaalinen diskurssi (eng. rational discourse) ja tutkimukseen perustuvat motiivit (eng.
research-based motivations) tai niin sanottuun asiantuntijatietoon nojaaminen. Näillä järkeen vetoavilla selitteillä miehet asettivat itsensä järki/tunne-jaossa järki-kategoriaan, eivät feminiinisemmäksi miellettyyn tunne-kategoriaan. Syyt ruokavaliolle olivat siis järkeviä, eivätkä lähtöisin tunteista. Osa haastateltavista myös sanoi suoraan ja korosti, etteivät tunteet olleet vaikuttaneet heidän päätökseensä vähentää tai lopettaa lihansyöntiä.
(em. 8–11.) Toinen taktiikka oli vedota niin sanottuun asiantuntijatietoon. Tiedolle ei yleensä annettu selkeää lähdettä, vaan puhuttiin tutkitusta tiedosta, kunnioitetusta lääkäristä tai muuten korostettiin tiedonlähteen arvostettavuutta. Esimerkiksi terveyteen liittyvissä asioissa asiantuntijatietoon viitattiin usein. (em. 11–12.)
Tämä monipuolinen taustatieto vegetarismista auttaa minua suhteuttamaan omaa tutkimustani muuhun tutkimukseen aiheesta, ja luo kontekstin aiheelleni. Pystyn myös käyttämään tätä tukittua tietoa hyödykseni, kun rakennan omia tulkintojani ja teorioitani aineistoni pohjalta.
3. AINEISTO JA MENETELMÄT
Kun aineistona käyttää verkkokeskusteluja, tulee aineiston eri piirteet ymmärtää ja selventää millä tavoin verkkokeskustelut eroavat muista tekstipohjaisista aineistoista.
Verkkokeskustelut ovat luonteeltaan monitasoisia, eikä niitä voi kohdella aineistona täysin samalla tavalla kuin esimerkiksi kasvokkain käytäviä keskusteluja. Millaisia erityispiirteitä verkkokeskusteluilla on? Mitkä metodologiset lähtökohdat ohjaavat omaa tutkimustani? Minkälaisia analyysimetodeja sovellan tutkimuksessani? Minkälaisia tutkimuseettisiä haasteita internet-aineisto tuo mukanaan?
3.1 Digitaalinen antropologia metodologisena työkaluna
Käsitettä digitaalinen antropologia voidaan käyttää eri yhteyksissä. Useasti sillä viitataan metodologiaan, toisinaan taas tutkimuksen kohteeseen ja vielä useammin kumpaankin.
Onko kyseessä siis antropologian yksi suuntaus, samaan tapaan kuten esimerkiksi talousantropologia, vai pitäisikö digitaaliseen antropologiaan suhtautua puhtaasti metodologisena työkaluna? Antropologi Tom Boellstorff on huomauttanut, että mikäli digitaalinen antropologia omana tieteenalanaan tarkoittaa lopulta samaa kuin ”internet- välitteinen”, niin pian lähes kaikki antropologiset tutkimukset ovat tavalla tai toisella digitaalista antropologiaa, sillä internetin erilaisilta vaikutuksilta tutkimuksen tekoon on vaikea välttyä (Boellstorff 2012, 39).
Itse käytän digitaalista antropologiaa tässä tutkimuksessa metodologisena työkaluna, koska tutkimusaiheeni ei ole niinkään digitaalinen ympäristö, vaan keskustelujen sisältö.
Koska aineistoni on kuitenkin syntynyt internetissä, koen tärkeäksi tuoda digitaalisen antropologian piiristä tietoa ja tukea siihen, kuinka suhtautua aineistoon ja nähdä se osana laajempaa kontekstia. Nostan seuraavaksi digitaalisen antropologian viitekehyksestä esille muutamia näkökulmia, jotka auttavat minua ymmärtämään internetissä muodostuneen aineistoni kontekstia.
Kun tutkimuskenttänä on jokin internetin kautta muodostunut ympäristö, tulee ymmärtää kuinka saumattomasti internet sulautuu arkeen. Internetin kautta jaetaan sekä kulutetaan yhä enemmän erilaisia sisältöjä, internetistä on tullut ensisijainen tiedonhaun paikka. Siitä
on tullut myös itsestään selvyys. Sosiologi Christine Hine huomauttaa osuvasti, että ihmisten kuulee harvemmin puhuvan arjessaan internetistä – ainakaan suoraan, vaan useammin puheenaiheena ovat esimerkiksi erilaiset sosiaalisen median sovellukset.
Internet on niin kiinteä ja iso osa monen ihmisen elämän eri osa-alueita, ettei siihen enää juuri kiinnitetä huomiota. Voidaan sanoa, että internet on osa arkemme infrastruktuuria.
Tämän myötä internetissä tapahtuvat asiat, kuten esimerkiksi sitä kautta luotavat ihmissuhteet, koetaan niin sanotusti ”oikeiksi” ja sosiaalisesti merkityksellisiksi asioiksi ihmiselämän kokonaisuudessa. Näin ei aina ole ollut, vaan niin sanottuja online-ystäviä on pidetty outona asiana, erillään ”oikeista ystävistä”. (Hine 2015, 7–9.)
Toisaalta yksi yleinen puheenaihe liittyen internettiin kenttänä ja näin aineiston lähteenä on sen välineellisyys. Internet on väline erilaisille kommunikaation tavoille, jolloin ongelmaksi voi muodostua, että kohteesta on vaikea luoda kokonaisvaltaista kuvaa.
Emme näe puhelun toisessa päässä olevan ilmeitä tai ympäristöä, ja vaikka voimme tiedustella syitä Facebookissa julkaistulle kommentille, emme voi tietää mitä muut siitä ajattelevat tai onko sitä edes nähty. Christine Hine kuitenkin viittaa Clifford Geertzin [1973] tunnettuun huomioon siitä, että emme voi toisaalta vain tekoja tarkkailemallakaan ymmärtää mitä esimerkiksi silmäniskulla oikeastaan tarkoitetaan. On joka tapauksessa totta, että internetiä tutkivan tulee pystyä toimimaan jonkinlaisen epävarmuuden kanssa, sillä aina ei ole mahdollista selvittää kaikkea perinpohjaisesti. Tämä tosin pätee myös niin sanottuun perinteisempäänkin antropologiseen tutkimuksentekoon. Aina emme tiedä mitä naapurin talossa oikeasti tapahtuu, tai jokin yhteisön elämän osa-alue jää epäselväksi. (Hine 2015, 3–4.)
Ovatko keskustelupalstoilla sanotut asiat sitten tosia vaiko eivät? Miten ne suhteutuvat jakoon fyysisestä ja virtuaalisesta? Mistä voi tietää onko kaikkea kirjoitettu aivan tosissaan tai ettei joku valehtele? Tämä pätee myös esimerkiksi haastatteluihin, sillä kasvokkainkin haastateltava ihminen voi valehdella. Tutkielmani kontekstissa en näe kriittistä merkitystä siinä, onko jokin asia sanottu täysin tosissaan vai ei. Jo se, että jokin asia on tullut mieleen sanoa veganismin yhteydessä, on osa sitä ympäröivää diskurssia.
Miksi juuri näin sanottiin?
3.1.1 Online ja offline
Puhuessaan kulttuurien materiaalisuudesta antropologit Daniel Miller ja Heather A. Horst toteavat digitaalisten maailmojen olevan yhtälailla materiaalisia kuin niin sanottu esi- digitaalinen maailma (Miller & Horst 2012, 4). Internetin ja muun digitaalisen kulttuurin tutkimisen yhteydessä ajatus kuvitellusta sosiaalisesta todellisuudesta tuntuukin luontevalta. Kun yhteisöjen ajattelee rakentuvan kuviteltujen merkitysten varaan, näkee tässä kytköksen niin sanotun fyysisen kulttuurin lisäksi internetin kautta muodostuviin yhteisöihin ja tapoihin. Vaikka kulttuurimme onkin rakentunut kuvitellun varaan, ei se tee siitä kuitenkaan yhtään sen vähemmän todellista, vaan kuviteltu kytkeytyy myös fyysiseen, materiaaliseen. Yksi tapa lähestyä kuviteltua, on lähestyä maailmaa merkityskokonaisuuksina, jotka rakentuvat symboleista. (Sumiala 2010, 9-11.)
Internetin ja siellä käytävien keskustelujen voi siis nähdä tuottavan erilaisia ja uudenlaisia merkityskokonaisuuksia, jotka vaikuttavat myös siihen miten asioihin suhtaudutaan niiden ulkopuolella – jos internetiä voi edes nykyään täysin erottaa jokapäiväisestä, fyysisestä elämästä. Verkossa tietynlaisina toistuvia keskusteluja voi myös tarkastella rituaaleina, jotka vaikuttavat sosiaaliseen, kuviteltuun todellisuuteen, ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen (Sumiala 2010, 34–35). Se, että esimerkiksi internet ei ole fyysisesti olemassa asiana jonka voimme nähdä ja jota voimme koskettaa, ei tee siitä kulttuuriantropologian näkökulmasta sen vähemmän materiaalista.
Kuten jo luvussa 3.1 kerroin, internetin kautta tapahtuvan kommunikoinnin tutkimista on kritisoitu siitä, että kommunikointi on välineellistä, jolloin tutkija ei ole oikeasti läsnä tiedonantajiensa kanssa fyysisesti samassa tilassa, havainnoimassa heitä. Mutta eivätkö ei-digitaalinen maailma ja kulttuuri ole aivan yhtä lailla välittyneitä? Niin sanottu todellinen tai fyysinen välittyy samalla tavalla kulttuuristen objektien kautta kuin virtuaalinenkin. Miller ja Horst toteavatkin, että digitaalisen tutkiminen voi paljastaa meille myös todellisen maailmamme välittyneisyyden, ja sen tulisikin olla yksi digitaalisen antropologian tehtävistä. Sana ”virtuaalinen” on siitä ongelmallinen, että siitä tulee välittömästi mieleen ”todellinen”, jonka vastakohta on epätodellinen. Tällöin digitaaliset ympäristöt – olivatpa ne sitten virtuaalisia maailmoja kuten Second Life tai sosiaalisia verkostoitumissivustoja – vaikuttavat epätosilta, vain koska ne välittyvät jonkin kautta. Kulttuuri on kuitenkin aina tavalla tai toisella välittynyttä. Miksi Second
Life -maailmassa ostettu talo olisi sen vähemmän todellinen kuin fyysisesti kosketeltavissa oleva? Miller ja Horst jatkavat, että välittömän kokemuksen suosiminen juontuu historiassamme uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin protestantismi vakiinnutti ajatuksen ihmisen ja Jumalan välittömästä yhteydestä, kontrastina katolilaisuuteen, jossa jumalasuhde välittyi materiaalisten objektien kautta. (Miller & Horst 2012, 13–14.)
Virtuaalisuudesta puhuttaessa viitataan yleensä johonkin eräänlaiseen paikkaan, joka on irrallaan muista paikoista. Internet on etenkin aikaisemmassa digitaalisuutta koskevassa kirjallisuudessa nähty tavallaan paikattomana, omana maailmanaan joka ei ole osa todellista maailmaa. Internet määriteltiin asiana joka loi paikkoja jotka olivat erillään muusta sosiaalisesta toiminnasta. Tämä on uudemman tutkimuksen valossa vanhentunut tapa lähestyä internetiä, tai ainakaan se ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta tutkimukselle. (Miller & Slater 2000, 4.) Emme ajattele menevämme internetiin, vaan internetistä on tullut niin luonteva osa jokapäiväistä, arkista elämää, että koemme sen jopa ikään kuin osana itseämme. Online-ympäristöissä toimiminen on jatkoa muille kehollisille tavoille olla ja toimia maailmassa. (Hine 2015, 14.)
Huomaan itsekin puhuvani jatkuvasti internetistä ”paikkana”. Toki esimerkiksi erilaiset sosiaalisen median alustat ovat monessa mielessä jonkinlaisia paikkoja, samalla tavalla kuin esimerkiksi työpaikka on yksi paikka. Vaikka joku käyttäytyisi työpaikallaan eri tavalla kuin esimerkiksi kotona, tarkoittaako se kuitenkaan, että toinen näistä paikoista olisi vähemmän todellinen? Työpaikalla pätevät erilaiset sosiaaliset säännöt kuin kotona, joten siellä käyttäydytään eri tavoin. Saman voi nähdä pätevän erilaisiin digitaalisiin ympäristöihin.
Digitaalisissa ympäristöissä voi myös tehdä asioita, joita fyysisessä maailmassa ei välttämättä ole mahdollista tehdä. Antropologi Faye Ginsburg on tutkinut erilaisten digitaalisten medioiden vaikutusta ihmisten elämään, jotka elävät jonkinlaisen rajoitteen kanssa – kuten autismin tai alaraajahalvaantumisen – joka jollain tapaa vaikeuttaa heidän toimintaansa fyysisessä maailmassa. Esimerkiksi Second Lifessa voi tehdä asioita, joita olisi vaikea tai mahdotonta toteuttaa fyysisessä maailmassa, kuten sytyttää juutalaisten sapattikynttilöitä. (Ginsburg 2012, 112–113.) Jossain mielessä voi siis ajatella, että virtuaalisessa maailmassa voi myös toimia niin sanotusti todellisena itsenään, jonka ilmaisua fyysinen maailma rajoittaa.
Virtuaalisen ja fyysisen suhde on jatkuva ja kehittyvä, josta eri tutkijoilla on aavistuksen erilaisia teorioita. Onko internet paikka? Milloin sitä voidaan ajatella paikkana? Millainen paikka se on? Nämä ovat kaikki kysymyksiä, joiden vastaus riippuu tutkimuksen kohteesta, eli suoria yleistyksiä ei voida tehdä. Internetiä tai muita digitaalisia teknologioita tutkivan tulee kuitenkin pohtia näitä kysymyksiä, ja tarkastella tutkimuskohdettaan ja kenttäänsä myös ontologisesta näkökulmasta.
Olen tähän mennessä käyttänyt useita tapoja puhua jaosta digitaaliseen ja ei-digitaaliseen.
Etenkin tämän tutkimuksen kontekstissa koen käsitteen ”todellisuus” ongelmallisena.
Miksi verkkokeskustelut olisivat vähemmän todellisia kuin esimerkiksi kasvokkain tapahtuva kommunikointi, tai vaikka tämän tutkielman kirjoittaminen? Myös jako fyysiseen ja virtuaaliseen tuntuu vaikealta. Erilaiset internetin välityksellä käydyt keskustelut ovat niin kiinteä osa monen ihmisen arkea, ettei tunnu luontevalta puhua verkkokeskusteluista virtuaalisena ja sen vastakkaisesta puolesta fyysisenä. Tässä yhteydessä koen sopivimmaksi käyttää termejä online ja offline. Kumpikaan ei ole vähemmän todellinen, ne ovat yksinkertaisesti ympäristöjä joissa mahdollisesti toimitaan toisistaan poikkeavilla tavoilla.
3.1.2 Vihapuhe, trollaus ja anonymiteetti
Internetissä on helppo keskustella erilaisista asioista, levittää tietoa ja etsiä tietoa. Se on tehnyt tiedon levittämisestä helpompaa, nostaen sananvapauden uusiin sfääreihin.
Internetin kautta saamme vaivattomasti yhteyden muihin ihmisiin, voimme jakaa mielipiteitämme ja kuunnella muita. (Pöyhtäri & Kantola 2013, 44.) Siitä on tullut yksi areena, jolla voimme toteuttaa itseämme. Internetin helppo saatavuus ja sen käyttökynnyksen mataluus tuovat mukanaan kuitenkin myös vähemmän miellyttäviä puolia, vihapuheen ja muun keskustelujen laatua heikentävän toiminnan. Anonymiteetti on keskustelupalstoilla standardi. Voi joko luoda täysin kuvitteellisen nimimerkin, joka ei liity mitenkään käyttäjään, tai kommentoida väliaikaisen nimimerkin tai vierailija- statuksen takaa. Muut käyttäjät eivät voi mitenkään liittää kommentteja tiettyyn henkilöön. Omalla nimelläänkin voi esiintyä, mutta tämä on keskustelupalstoilla selvästi harvinaisempaa. Anonymiteetti voi edistää avointa, demokraattistakin keskustelua.
Lisäksi se tuo suojaa jonka takaa voi olla helppoa puhua arkaluontoisistakin asioista.
