2.5 Suomalainen diskurssianalyyttinen tutkimus sosiaalityöstä ja ammatti-identiteetistä
Suomalaista tutkimusta päihdetyöntekijöiden ammatti-identiteetistä ei ole tuotettu paljoa diskurssianalyyttisella menetelmällä. Useimmat tutkimukset ovat keskittyneet sosiaalityöntekijöihin ja erityisesti lastensuojeluun, sekä sosiaalityössä koettuun työntekijöiden hyvinvointiin tai asiakkaiden ja heidän läheistensä kokemuksiin päihdetyön kentässä.
Lähihoidon ja sosiaalityön opiskelijoiden identiteettiä sekä näiden alojen opettajien kokemaa hyvinvointia työssä on tutkittu koulumaailman kontekstissa Suomessa. Myös lastentarhanopettajia on tutkittu jonkin verran ryhmänä, ja ylipäänsä lapsiin kohdistuvien koulutusten identiteettiin liittyviä suomalaisia tutkimuksia löytyy muutamia. Työstä kertomisen ja sen määrittelyn näkökulma on kuitenkin paljon esillä oleva tutkimuskohde suomalaisella kentällä. Sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattiin ja ammatti-identiteettiin liittyvää tutkimusta on siis käsillä jonkin verran, kuten myös pedagogisiin opintoihin liittyen, mutta erityisesti päihdetyöntekijöitä ja heidän ammatillisuuttaan koskeva tutkimus on Suomessa vielä vähäistä.
Hyvärinen (2008) tutkii pro gradu -tutkielmassaan suomalaisten aikuissosiaalityötä tekevien sosiaalityöntekijöiden kuvauksia ja määritelmiä työstään hyödyntäen diskurssianalyysiä.
Kiinnostuksen kohteena oli työn ’’syvimmän olemuksen’’ etsiminen haastateltavien puheesta.
Hyvärinen muodostaa sosiaalityön määrittelyistä sosiaalisen konstruktionismin alaisuudessa
seuraavat diskurssit: yleisen tason, käytäntöä koskevan, kohderyhmiä koskevan, kontrastointia koskevan ja tulevaisuutta koskevan diskurssin. Diskurssit rakentavat näkemystä sosiaalityöstä yhteisenä työntekijöiden ryhmänä, työn käytännön kautta, asiakkaiden ongelmallisuudessa, muita työntekijöitä ja ihmisiä koskevan vertailun kautta, sekä suhteessa tulevaisuuteen.
(Hyvärinen, emt.) Salovaara (2010) sen sijaan ottaa pro gradu -tutkielmassaan tarkasteluun suomalaisen sosiaalityön työelämän sukupuolistavia käytäntöjä, jotka perustaa sadan artikkelin artikkelikokonaisuuteen. Hän määrittelee diskursseina sukupuolineutraalin diskurssin ja tälle vastapainoksi sukupuolierityisyyden diskurssin, sekä hoivaeettisistä diskursseista rakentuvan kokonaisuuden: hoivaeettinen professionaalisuus, nöyrä kiltteys ja professionaalinen rohkeus.
Jälkimmäiset osoittautuvat sukupuolittuneiksi piirteiksi, joihin yhteiskunnalla nähdään olevan oma kantansa. Vastakkaisena diskurssina tälle kokonaisuudelle Salovaara rakentaa miestapaisen uusliberalistisen diskurssin, jolla ottaa kantaa sosiaalialan sukupuolittuneeseen näkemykseen. (Salovaara, emt.)
Majuri (2017) tuo opinnäytetyössään näkyväksi sairaanhoitajuuden identiteetin muodostumisen seuraavien laadullisten teemojen kautta: kouluyhteisöön kuuluminen, jota palveli opettajatuutorin rooli ja toimivat yhteydet yhteisöön, itseohjautuvuus eli vahva motivaatio koulutusta kohtaan ja koettu halu itsensä reflektointiin, monipuolinen sosiaalistuminen, aikataulu eli oman opiskelutyylin toteuttaminen, ja sairaanhoitajien ammatillisuuden, johon kuului kädentaitoja, asiantuntijan rooli sekä näiden kahden reflektointi suhteessa toisiinsa. Myös koettu vapaus monimuotokoulutuksessa koettiin tärkeäksi ammatillisuuteen kasvaessa. (Majuri, emt.) Hjelt (2013) tutki pro gradu -tutkielmassaan lastentarhanopettajien tuottamaa toimijuutta liittyen työn odotuksiin ja vaatimuksiin sekä työelämän muuttumiseen. Diskurssianalyysillä rakennettiin seuraavat tulkintarepertuaarit merkityksellistämään ammattilaisten identiteettiä: lapsen kohtaamisen repertuaari, yhteiskunnallinen repertuaari, rakennerepertuaari, metataitojen repertuaari, kriittisyysrepertuaari ja keskinäisen riippuvuuden repertuaari. Repertuaarit kuvasivat kasvamisen, tulevaisuuteen vaikuttamisen, arjen sujuvuuden, kehittyvän työn ja yhteistyön puhetta Hjeltin mukaan. (Hjelt, emt.)
Wallin (2012) on selvittänyt diskurssianalyysilla sitä, millaisia merkityksiä työhön sitoutumiselle annetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla, sekä miten suhdetta työhön tulkitaan. Työhön sitoutumiselle rakentuu jännitteinen tulkinta, ja keskeisenä kontekstina on yhteiskunnassa vallitseva hoivan institutionalisoituminen; hyvinvointityön tekemisen ehdot.
Wallin (emt.) identifioi työhön sitoutumiseen liittyen diskursseina hyvinvointityön arvokkuuden, elämän tasapainoisuuden, asiakkaan oikeudet ja kehittyvän ammatillisuuden sekä hyvinvointityöhön sitoutumista tukevat rakenteet. Työhön sitoutuminen rakentuu diskursseissa hyvinvointipolitiikan tavoitteiden ja arvojen sisäistämiseksi, ammatillisen toimijuuden ja eri elämän osa-alueilla koetun vapauden etsimiseksi sekä asiakaslähtöisyydeksi, jossa tehokkuus ja tuottavuus organisaatioissa yhdessä työn mielekkyyden kanssa tuottavat voimavaroja työhön. Diskursseissa rakentuu myös kutsumuksellinen työorientaatio hyvinvointityöhön sekä työhyvinvoinnin ja johtamiskulttuurin merkityksiä. (Wallin, emt.) Diskurssianalyyttistä tutkimusta on tehty Suomessa myös hoivayrittäjyydestä haastattelupuheessa (Kivenmäki, 2012). Yrittäjyyden rakentumista tarkastellaan hoivayrittäjänaisten puheena. Kivenmäki (emt.) on kuvannut pro gradu -tutkielmassaan diskurssianalyysin tuloksena yrittäjyyttä itseilmaisun repertuaarissa, ammatillisessa repertuaarissa ja liiketoiminnallisessa repertuaarissa. Naisyrittäjyys sosiaali- ja terveysalalla rakennetaan palkkatyön vastineeksi, joksikin autenttiseksi ja vapaudeksi toteuttaa itseään, äidilliseksi eli hoivatyön perinteitä ja arvoja koskevaksi sekä realistiseksi, jossa yrittäjyydellä pyritään järkeviin valintoihin ulkoisten paineiden alla. (Kivenmäki, emt.)
Vekurinmäki (2016) on pro gradu -tutkielmassaan tutkinut sosiaalityöntekijöiden arvopuhetta, jotka hän jaottelee arvot sivuuttavaksi, ja arvoja käsitteleväksi puheeksi. Arvoja käsittelevästä puheesta hän identifioi kaksi diskurssia: koventuneiden arvojen diskurssi ja pehmentyneiden arvojen diskurssi. Koventuneiden arvojen diskurssissa tuotetaan puhetta taloudellisuudesta, tehokkuudesta ja yksilön itsevastuullisuuden vaatimuksista. Pehmentyneiden arvojen diskurssissa taas yhteiskunnan arvojen nähdään pehmentyneen ja sitä tuotetaan joko positiivisessa tai negatiivisessa valossa. Koventuneiden arvojen aladiskursseissa tuotetaan puhetta talouden, tehokkuuden, säästöjen ja yksilön itsevastuullisuuden vaatimuksista.
Pehmentyneiden arvojen aladiskurssit ovat toisilleen vastakkaiset. Toisessa tuotetaan puhetta ihmiskuvan muuttumisesta positiivisemmaksi ja toisessa taas puhetta hyväksikäyttäjäasiakkaista. Tutkimuksen keskeisimmät tulokset ovat taloudellisten arvojen ja sosiaalityön arvojen vastakkaisuus, sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön asiakkaiden vastakkainasettelu sekä sosiaalityöntekijöiden arvopuhe irrallaan yhteiskunnallisesta tilanteesta.
Suominen, Kovasin ja Ketola (1997) tuovat esiin, että hoivatyö on vahvasti naisvaltainen ammatti, sisältäen stereotyyppisiä käsityksiä, myyttejä ja malleja, jotka vaikuttavat
hoitotyöhön ja hoitotyön kulttuuriin. Ketola, Kovasin ja Suominen (1995) kuvaavat hoitajien määrittelevän työtään liittämällä siihen seuraavia määreitä: kyky empatiaan, emotionaaliset valmiudet sekä vastuullisuus. Keskeisimpinä toimintoina hoitotyössä nähdään olevan huolenpito, auttaminen ja oleminen toista varten. Eriksson-Piela (2003) on tarkastellut tutkimuksessaan sitä, millaisin kielellisin keinoin työtä ja ammatillista toimintaa tehdään ymmärrettäväksi, ja kuinka ammatillinen identiteetti on sidoksissa erilaisiin puhetapoihin ja retoriikkoihin. Eriksson-Piela tarkastelee ammatti-identiteettiä hoitotyön vuorovaikutuksessa ja sosiaalisissa käytännöissä jatkuvasti muuntuvana. Asiantuntijakieli tuottaa asiantuntijuutta ja oikeuttaa asiantiloja, jotka tulkitaan kyseenalaistamattomiksi ja itsestään selviksi. (Eriksson-Piela, emt.) Ammatillisuutta ja ammatillista toimijuutta lähestytään siis työntekijän yksilöllisten piirteiden ja ominaisuuksien kautta. Kuten Eriksson-Piela (emt.) kuvaa, näyttäytyy yksilö eräänlaisena institutionaalistuneena minänä, joka on sitoutunut hoitotyön tavoitteisiin ja toimii hoitotyön ideaalisten käsitysten puitteissa.
Eriksson-Pielan (2003) tutkimuksessa hoitajat rakentavat asiantuntijaidentiteettiä hoitotieteellisen retoriikan kautta, korostamalla esimerkiksi lämpöä ja inhimillisyyttä, joilla on vahva emotionaalinen lataus hoitotieteellisessä retoriikassa. Humanistinen lähestymistapa asiakasta kohtaan nähdään osana sairaanhoidollista asiantuntemusta. Tutkimuksessa asiantuntemuksen kehittäminen ja ylläpitäminen näyttäytyvät myös hoitajaa moraalisesti velvoittavina vaatimuksina. Ammatillista itsensä kehittämistä tulee kuitenkin toteuttaa potilashoidon edellyttämissä raameissa: ammattilaisuuden kehittäminen ei tule olla työn päätarkoitus. Eriksson-Pielan (emt.) tutkimus osoittaa myös sukupuolisidonnaisia eroavaisuuksia. Aineiston naishoitajat tuottavat itsestään kuvaa hoitotyön ammattilaisina, kun taas mieshoitaja rakennetaan tekniikan ammattilaiseksi. (Eriksson-Piela, emt.) Suomessa kriittisen diskursiivisen psykologian näkökulmaa on hyödyntänyt mm. Kokkonen (2012), joka on tarkastellut vanhempien tulkintoja lastensa terveydestä ja omasta vanhemmuudestaan psykologian väitöskirjatutkimuksessa.
3 Teoreettinen viitekehys