Sosiaalinen konstruktionismi on laaja teoreettinen viitekehys, joka sisältää useita pienempiä teoreettisia suuntauksia (Suoninen, 2013). Sosiaaliselle konstruktionismille onkin mahdotonta antaa yksiselitteistä kuvausta tai myöskään vastausta sille, milloin sosiaalinen konstruktionismi on teoreettisena viitekehyksenä syntynyt. Sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä sosiaalinen todellisuus nähdään vuorovaikutuksessa rakentuvana ja alati muuttuvana.
(Suoninen, 2013; Burr, 2015; Juhila, 2004; Pietikäinen & Mäntynen, 2009.)
Kuten Suoninen (2013) kuvaa, rakentavat ihmiset sosiaalista todellisuutta vuorovaikutuksessa sanallisten kategorioiden kautta. Sosiaalinen todellisuus eli kollektiivisesti jaettu ja ylläpidetty ymmärrys, vaikuttaa keskeisesti siihen, mitä eri aikoina ja eri kulttuureissa pidetään arvostettuna. Vaikka vuorovaikutuksen tarkastelu on sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä keskeistä, ei sitä voi määritellä yksiselitteisesti tai tyhjentävästi:
vuorovaikutuksessa on aina osallisena vähintään kaksi toisistaan riippuvaista osapuolta.
(Suoninen, 2013.) Vuorovaikutussiirrot jäävät siten aina osin arvotuksellisiksi, mutta vuorovaikutuksen prosessuaalinen eli uudelleenmuotoutuva luonne kohentaa vuorovaikutuksen ennakoitavuutta (Pietikäinen & Mäntynen, 2009; Burr, 2015; Suoninen, 2013).
Keskeistä sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä on tarkastella kriittisesti sitä havaintojen ja observoinnin avulla tuotettua tietoa, jonka otamme vastaan itsestäänselvyytenä (Burr, 2015). Kategoriat, joita ihmiset käyttävät, eivät välttämättä viittaa maailman todelliseen luonteeseen. Kielenkäyttö ei siis ole silta todellisuuteen, vaan osa todellisuutta. (Jokinen, Juhila
& Suoninen, 2016.) Sosiaalisen konstruktionismin näkökulma haastaa tarkastelemaan ympäröivää maailmaa kriittisesti ja huomioimaan vuorovaikutuksessa käyttämämme kategorioiden kulttuurisesti ja historiallisesti spesifin luonteen (Burr, 2015; Jokinen ym., 2016).
3.1.1 Kategoriat
Kategoriat vallitsevat jokapäiväisessä elämässämme: yhteiskuntaan liittyvä tieto on jäsentynyt kategorioiksi ja yksilöt liittävät itsensä ja muut erilaisiin ryhmiin, kategorioihin. Ihmiset tuottavat kategorioita niitä käyttämällä, vastaanottamalla ja niistä neuvottelemalla:
kategorioiden luonne on siis hyvin vuorovaikutuksellinen. Keskeistä vuorovaikutuksessa ja kategorioiden käytössä ja tuottamisessa on se, miten kanssatoimijat tunnistavat ne. Se, mitä kategoriavalintoja vuorovaikutuksessa tehdään, vaikuttaa myös siihen, mitä seurauksia niillä tuotetaan. (Juhila, Jokinen & Suoninen, 2012.) Jokainen kategoria liittyy myös vähintään kahteen muuhun kategoriaan, esimerkiksi päihdetyöntekijä voi kuulua myös kategorioihin päihteetön ja ammattiauttaja. Loogisesti yhteenkuuluvista kategorioista muodostuu standardipareja, jotka sisältävät usein myös laatumääreitä, esimerkiksi fiksu päihteetön ja vastuuton päihdeongelmainen. Kategorioiden välillä vallitsee usein hierarkkinen suhde.
(Alasuutari, 2011.)
Kun tarkastelemme kategorioita, tarkastelemme samalla myös kulttuuria ja moraalin rakentumista. Kategoriat syntyvät, kun nimeämme, luokittelemme ja kuvaamme ympäristössämme esiintyviä asioita, jolloin samalla järjestämme ympäröivää maailmaa tietynlaiseksi. Kategoriat ja niiden käyttö kertovatkin paljon ajasta, jolla elämme: mitä pidämme arvokkaana, ongelmallisena tai poikkeavana. (Juhila ym., 2012.) Poikkeavuuden kategorisaatiot ovat aktiivisia tekoja ja sosiaalisessa toiminnassa neuvoteltavia asioita, joiden kautta ihmiset tuottavat identiteettejä itselleen sekä muille. Poikkeavuuden kategorioita ja identiteettejä voi rakentaa, omaksua, mutta myös vastustaa eri tavoin. Yksilö voi tuottaa poikkeavan kategoriaa pyrkien tuomaan esiin omaa erilaisuuttaan kuvatessaan itseään, ominaisuuksiaan ja toimintojaan, mutta myös itsen tavalliseksi määrittäminen on kulttuurisesti tuttu tapa vastustaa poikkeavuuden kategoriaa. Tämänkaltainen vastapuhe ja poikkeavan kategorian vastustaminen näyttäytyvät aineistomme kannalta erityisen mielenkiintoisina.
(Juhila, 2012.)
Yksilöllä on monenlaisia kategoriajäsenyyksiä, jotka näkyvät arkielämässämme. Nämä kategoriajäsenyydet ovat moninaisia, mutta yhteistä niille on tuttuus, ennakoitavuus ja yhteensopivuus: kategoriajäsenyydet voivatkin näyttäytyä itsestäänselvyyksinä. Erilaiset kategoriat ja kategoriaparit pitävät sisällään tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat keskeisiä arkipäivän rutiinien ja moraalisen järjestyksen ylläpitämisessä. Näistä oikeuksista ja velvollisuuksista poiketessaan on perusteltava ja selitettävä poikkeavaansa käyttäytymistä
jotenkin: moraalisen järjestyksen murtuessa rikkomuksesta on siis annettava selonteko. (Juhila, 2012.)
Kategorioihin liittyvä tieto muodostaa eräänlaisen kulttuurisen tietovarannon, jonka sisältöä hyödyntämällä, valikoimalla ja muokkaamalla rakennamme suurempaa ymmärrystä itsestä, toisista ja ympäröivästä yhteiskunnasta (Juhila ym., 2012; Juhila, 2004). Tämä tietovaranto on muodostunut ja muodostuu jatkuvasti ihmisten keskinäisissä toiminnoissa tietyissä historiallis-paikallisissa yhteyksissä. Yksilöt eivät siten koskaan jaa täsmälleen samanlaista tietovarantoa.
Arkisessa kanssakäymisessä ja vuorovaikutuksessa nojaamme kuitenkin siihen ajatukseen, että kategorioihin perustuva tieto on yhteisesti jaettua. Oletamme siis muiden tunnistavan ja käyttävän kategorioita samansuuntaisesti kuin itse käytämme. (Juhila ym. 2012.) Kategorioilla usein myös määritellään ihmisiä, sillä kategorioihin liittyy sellaisia ominaisuuksia, piirteitä ja toimintoja, joita oletamme kategoriaan nimetyllä ihmisellä olevan. Kategoriaan sijoittaminen on siten aina seurauksellista, tuottaen ihmisille erilaisia identiteettejä. (Juhlia, 2004.)
3.1.2 Selonteot
Selonteot ovat diskurssianalyysin tarkastelun kohteita, jotka eivät ota aineistosta saatua kuvausta faktana todellisuudesta (Suoninen, 2016b). Selonteoilla ihmiset rakentavat kuvausta ja ymmärrystä itsestään ja maailmasta muille. Kuten Suoninen (1997) tuo esiin, ei johdonmukainen tai kulttuurin normien mukainen puhe tai toiminta vaadi yksilöltä selontekojen antamista. Sen sijaan epäjohdonmukaisuus tai epäloogisuus vaativat reflektointia ja toiminnan selittämistä. Selonteko johtuukin usein jonkinasteisesta ristiriitaisuudesta. Kun yksilön sosiaalinen toiminta vaatii selitystä, on sille mahdollista hakea uutta tulkintaa tai taustalla vaikuttavia syitä, jolloin toiminta ei ole yhden näytön tai selonteon varassa.
Vaatimukset selonteosta tulevat näkymättömältä yleisöltä ja yleisön peilistä, joka heijastaa toiminnan tai puheen takaisin yleisölle joko luoden vaateen antaa selontekoja yleisölle tai ei.
Kuten Suoninen (1997) tuo esiin, miettivät yksilöt toimintansa jo luonnostaan niin, että vaade antaa selontekoja olisi mahdollisimman pieni. (Suoninen, 2016b; Suoninen, 1997.)
Selonteot ja diskurssit kietoutuvat ja pohjautuvat toisiinsa. Selonteot ovat riippuvaisia sosiaalisesta maailmasta ja pohjautuvat niihin merkityksiin, joita selonteon antaja luo.
Selonteot kuitenkin myös muotoilevat sitä, millaisena maailma jatkossa nähdään ja
minkälaisena se näyttäytyy jatkossa kulttuurisille toimijoille (Suoninen, 1997). Selonteot jatkavat kulttuuria ja ovat itsessään osa sitä. Ne myös ylläpitävät kulttuuria konventionaalisten rakenteiden kautta niiden mukaisesti tai vastaisesti toimimalla, sekä diskursseihin viittaamalla ja vetoamalla yleisön vakuuttamisen näkökulmasta. Selonteot liittävät yhteen tulkittua kertojan käyttäytymistä ja annettuja odotuksia, joiden välillä on jonkinasteinen rako. Myös omaa aiempaa annettua puhetta voidaan hyödyntää selontekojen vahvistamiseksi. Selonteoista seuraa usein symbolisia ja materialistisia seurauksia, joita on vaikea päätellä tai tietää ennalta.
(Suoninen, 2016b; Suoninen, 1997.)
Selontekoja voi jaotella Scottin ja Lymanin (1968) mukaan pahoitteleviin ja oikeuttaviin.
Oikeuttavissa selonteoissa yksilö on vastuullinen ja vastuussa vallitsevan normin rikkomiseen, mutta tarjoten selityksiä, joilla normin rikkominen näyttäytyy yksilön näkökulmasta perusteltuna. Pahoittelevilla selonteoilla taas yksilö myöntää normin vastaisuuden vääränä ja epäsopivana, mutta kieltäen oman vastuun normin rikkomisessa ja tehden sen ymmärrettäväksi. Selonteot voidaankin nähdä eräänlaisina identiteettineuvottelujen aineksina johon liittyy suuresti vastuu: milloin yksilö ei ole vastuussa normin rikkomisesta, jolloin selonteoille ei ole enää tarvetta. (Scott & Lyman, 1968.) Suonisen (1997) mukaan eräs selontekojen jaottelu on myös se, kuinka avointa eli eksplisiittistä tai piilotettua eli implisiittistä selontekojen harjoittaminen ja antaminen on. Toisia asioita on syytä selitellä ainakin vihjeenomaisesti, kun taas ’’itseselittävä’’ toiminta voi toimia selontekona, joka ei luo luonnollisuutensa vuoksi vaadetta selittämiselle, sillä tällöin mahdolliset annetut selonteot voisivat näyttäytyä vuorovaikutuksen jäsenille tarpeettomina, outoina ja poikkeavina. (Scott &
Lyman, 1968; Suoninen, 1997.)
3.1.3 Kasvojen suojaaminen
“Kasvojen” käsitteellä tarkoitetaan hyväksyttyjen sosiaalisten määreiden kautta syntyvää kuvaa minästä (Goffman, 2012). Kuten Alasuutari (2011) kiteyttää, kuvataan kasvoilla siis yksilön sosiaalista arvontuntoa, jota yksilö sosiaalisessa kanssakäymisessä itselleen vaatii.
Suonisen (1997) mukaan vuorovaikutuskumppanit luovat odotuksen ja vaateen toimijan käytökselle sekä tämän luomille selontoille sitä luultavammin, mitä poikkeavampana käytöksestä muodostettu selitys hänelle näyttäytyy. Ihmisluonteeseen kuuluu puheemme ja
käytöksemme sensitiivinen reflektointi sen mukaan, miten ne vastaanotetaan sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa. Myös vuorovaikutuksen osapuolten väliset valtasuhteet ja persoonallisuustekijät voivat luoda vaateen selontekojen antamiseen tai oman käytöksen puolustamiseen. (Suoninen, 1997.) Omien kasvojen suojaamisen lisäksi ryhmän jäsenen odotetaan suojelevan myös toisten läsnäolijoiden kasvoja ja heidän tunteitaan. Itsekunnioitusta ja toisten huomioonottamista koskevat säännöt saavat meidät käyttäytymään vuorovaikutustilanteissa siten, että voimme suojata sekä omia että muiden läsnäolijoiden kasvoja. Tämä toiminta, kasvotyö, tarkoittaa kaikkia niitä tekoja, joita yksilö tekee saadakseen toimintansa yhteensopivaksi kasvojensa kanssa. Mitä kasvojen menettämisestä sitten seuraa?
Goffmanin (2012) mukaan nolostumista, tunnetta nöyryytetyksi tulemisesta sekä häpeää. Tästä syystä kasvojen säilyttäminen on tavallisesti vuorovaikutuksen ehto, ei sen päämäärä.
Kasvotyötä tekemällä yksilö kuvaa ja ilmaisee halukkuutensa noudattaa sosiaalisen vuorovaikutuksen perussääntöjä. (Goffman, 2012.)
3.1.4 Kulttuurinen tanssi
Suoninen (2016c) kuvaa “kulttuurista tanssiin kutsua” käsitteenä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa identifioitavaksi ilmiöksi, jossa yksilö taipuu ja alistuu keskustelukumppaninsa tahtoon. “Tanssiin kutsun” on käsitteenä kehittänyt alun perin Gergen (1994/2002). Kulttuurista tanssia tarkasteltaessa tutkija voi havaita haastattelussa tilanteen, jossa vuorovaikutuksen toimijat asettuvat vastakkaiseen asetelmaan: toinen haastattelijaksi kutsuen samalla toisen haastateltavaksi. Kulttuuriseen tanssiin vastaaminen liittyy olennaisesti ympäröivään kulttuuriin. Aloite tanssiin tulee keskustelun aloittajalta, johon keskustelukumppani voi valintansa mukaan lähteä mukaan tai kieltäytyä kutsusta. Taustalla vaikuttava kulttuurinen merkitys näkyy tanssiinkutsun jälkeisessä vaateessa vastata siihen kulttuurissa suotuisaksi koetulla tavalla. Vuorovaikutuksen osapuolet luovat yhdessä kulttuurisen tanssin merkityksen sen asetelmien mukaisissa rajoissa. Kuten Suoninen (2016c) kuvaa, tekee kulttuurisen tanssin käsite näkyväksi erilaiset vuorovaikutuksessa identifioitavat sopuun ja ristiriitaan päätyvät vuorovaikutukselliset ilmaisut. Kulttuurisen tanssin tarkastelu ja analysoiminen vaatii pitkäkestoisia keskusteluja, jotta kutsu kulttuuriseen tanssiin ja siihen lähteminen tai kieltäytyminen tulee tutkijalle näkyväksi. Kulttuurinen tanssi näkyy aineistossamme erilaisten oletusten ja tarjottujen näkemysten kautta, joita ammattiauttajaan liitetään vuorovaikutuksessa. (Suoninen, 2016c; Gergen, 1994; Gergen, 2002.)
3.1.5 Yleistetyt toiset
Mead (1934) kuvaa minän rakentumista vuorovaikutuksessa tapahtuvana jaettuina merkityksinä toisten ihmisten ja heidän oletustensa kautta. “Yleistettyjen toisten” käsitteellä Mead (emt.) viittaa näihin oletuksiin ja asenteisiin, jotka jokin yhteisö tai ryhmä jakaa. Nämä oletuksen vaikuttavat merkittävästi yksilöön ja hänen käyttäytymiseensä. Mead (emt.) on tehnyt jaottelun subjektiminän ja objektiminän välille, jotka kuvaavat minän muotoutumisen prosesseja vuorovaikutuksessa. Erilaisten eleiden ja vasteiden avulla objektiminä omaksuu vuorovaikutuksessa esiintyvien yleistettyjen toisten asenteita. Subjektiminä taas peilaa näihin näkemyksiin ja asenteisiin. Mead (emt.) kuvaa yksilön ajattelun olevan subjektiminän ja objektiminän välistä keskustelua. Yksilön ajattelu ei siis olisi mahdollista ilman yleistettyjen toisten huomioimista ja tarkastelua objektiminän kautta. Kuten Eteläpelto ja Vähäsantanen (2010) kiteyttävät rakentuu minuus niistä asenteista ja oletuksista, joita viiteryhmä tunnustaa ja tarjoaa. Minuus on siis jonkinlaisen emotionaalisen ”minätunteen” sijaan kognitiivinen ja ajatteluun perustuva keskustelu, jota tuotetaan yleistettyjen toisten tarjoamasta peilistä. (Mead, 1934; Eteläpelto & Vähäsantanen, 2010.)