Auttamisen halun diskurssin ytimeksi identifioimme kahden näkemyksen rakentamisen, joista tarve tai halu auttamiseen on lähtöisin: perheen perinnöstä tai itsenäisestä valinnasta. Auttamistyö tuotetaan kutsumuksena ja rakennetaan hyveeksi, josta rajataan vahvasti pois taloudelliset hyödyt ja rahan arvo.
Auttamisen halun diskurssin viitekehyksessä haastattelija ja ammattiauttaja konstruoivat auttamisen työn toimintaan, auttamiseen, suhteutettuja teemoja osana ammatti-identiteettiä.
Halua auttamiseen rakennetaan sosiaalisen oppimisen tai mallintamisen tuotteena perheen ja suvun vaikutuksesta. Vastakkaisena näkemyksenä auttamisen halua tuotetaan yksilöstä itsestään lähtöisin olevana ja jonakin ei-sosiaalisesti opittuna, itselle luontaisena taipumuksena tai kykynä. Ammattiauttajat positioituvat joko auttamiseen sosiaalistuneen tai auttamiseen individualisoituneen kategoriaan riippuen siitä, kummasta halun rakennetaan olevan peräisin omaan identiteettiin nähden. Tulkitsimme aineistosta auttamisen halun rakentamista tyypillisesti sosiaalistumisen näkökulman kautta. Auttamistyötä konstruoidaan diskurssissa myös erityisenä kutsumuksena tai elämäntehtävänä, tarpeena ymmärtää toisia ihmisiä ja heidän tilannettaan, jolloin toiset ihmiset tuotetaan auttamistyön kohteiksi. Vastakohdaksi rakennetaan työ, jossa ensisijaisena tavoitteena on palkka ja vauraus. Lisäksi auttaminen rakennetaan vastavuoroiseksi, hyvää tuottavaksi toiminnaksi, josta molemmat osapuolet eli autettava ja auttaja saavat osansa. Identifioimme vastavuoroisen vuorovaikutuksen terapeuttiseksi viitekehykseksi.
Aineistoesimerkki 1, Aino
H: Okei. Sitten tämmönen kysymys, tai teema, että, et jos sä aattelet toisten ihmisten 1
auttamista ja halua ymmärtää heitä, niin miten sä kuvailisit omaa haluasi auttaa 2
ja ymmärtää toisia ihmisiä? [...]
3
A: No, mä koen, et se on eräänlaista semmosta rinnalla kulkemista, elikkä, no jos 4
miettii nyt tätä paikkaa, missä mä oon töissä, niin tääl on hirvittävästi ihmisiä, 5
joille on tapahtunu oikeesti ihan kammottavia määriä ikäviä asioita ja on myös 6
olemassa hyvin, no sanotaanko, jos miettii vaikka hyvin tämmösiä agressiivisia 7
nuoria miehiä, jotka on nyrkit pystyssä joka paikassa ja jotakin niin, mää en 8
koskaan aattele niin, että ihminen on semmonen valmiiksi, vaan se on kasvanut 9
jostakin. Heidän on pakko ollu olla varuillaan, hän on pakko hyökätä ennen kun 10
joku hyökkää päälle, et tavallaan mä koen sen hyväksi, et voi antaa näille 11
ihmisille semmosia kokemuksia, et joku on ensinnäkin tilanteessa kun tilanteessa 12
ystävällinen, se on niin kun mulla semmonen ihan ykkösasia, että voin rajata, 13
voin sanoo jotakin aika tiukastikin ja olla jotakin mieltä, aika ikävääkin mieltä 14
jostakin asiakkaasta, mut sen voi esittää nätisti. Ei tarvi hyökätä niitä vastaan 15
tai jotakin, niin mä koen sen, että täällä, tässä työssä pystyy antaan ensinnäki 16
heille semmosia myönteisiä kokemuksia, josta he voivat ammentaa sitte voimaa, 17
koska ittestä se voima täytyy sit löytyä tekemään, et mä en sitte taas usko, et 18
kauheesti jollai rangaistuksilla ja ihmisten mollaamisilla päädytään mihinkään, 19
vaan sillä, että he voivat kasvattaa niitä omia voimavarojaan, mitkä saattaa olla 20
hyvin piilossa, mutta semmonen jotenki kulkea rinnalla, se ehkä kuvaa sitä 21
parhaiten, parhaiten, mitä mä ajattelen.
22
A: Hm, voisko puhua vaikka sosiaalisesta omastatunnosta. Yks semmonen syy [...]
33
miksi oon vaihtanu ammattia, mä koin hyvin selkeenä sen mun kurssisihteerin 34
työn niin, että siellä me tehtiin töitä ja mietittiin päämme puhki, että mitä 35
tarpeita me voidaan keksiä ihmisille, elikkä siis kehittelimme uusia kursseja, 36
joihin ihmiset tuntisi tarvetta tulla ja ostaa ja tuoda meille rahaa ja jo se sotii 37
mun ajatusmaailmaa vastaan. Elikkä mä jotenki koen, että sosiaalipuolen työ on 38
semmosta, mihin on oikeesti tarve olemassa, ei tarvi keksiä yhtään mitään, kun 39
vaan joku antas tarpeeks rahaa, et voidaan auttaa (naurahtaa) kaikkia 40
riittävällä tavalla, et se on varmaan joku tämmönen, omatunto nyt ei ole mikään 41
hyvin tieteellinen käsitys, mut siis joku tämmönen, et siitä, mikä on oikein ja 42
on mua myös kehotettu lähteen sinne puolelle kovasti töihin, koska ymmärrän 46
logiikkaa aika hyvin ja jotakin, mutta en ole koskaan lähteny (naurahtaa), se ei 47
oo mun juttu, vaikka ihan varmasti tienaisin sillä puolella enemmän ja näin 48
poispäin, mutta se on vaan, sil o aika suuri merkitys, mitä itse ajattelee siitä, 49
mitä tekee.
50
Vuorovaikutuksessa ammattilaisuutta rakennetaan halulla ja tarpeella auttamiseen ja auttamistyöhön. Aino rakentaa auttamistyötä metaforalla ‘’rinnalla kulkeminen’’ muodostaen samalla asiakkaan, autettavan kategoriaa, jolle konstruoi esimerkin aggressiivisista nuorista miehistä, joiden rinnalla kulkee ja jotka ovat auttamistyön kohteina (4-10). Asiakkaalle identifioimme kategorian ongelmalliset autettavat. Ammatti-identiteettiä tuotetaan kuvana ymmärtävästä ammattiauttajasta, joka kykenee sivuuttamaan kulttuurisesti ei-hyväksyttävän autettavan toiminnan, ja ymmärtämään uhkaavan käyttäytymisen taakse (8-11). Aino rakentaa identiteettiään auttajana, jolla ei ole tarvetta hyökätä asiakasta vastaan (15-17), konstruoiden
kategoriaa omaan ammatti-identiteettiinsä altruistisesta rinnalla kulkijasta. Ammattilaisesta konstruoidaan ystävällistä kuvaa, jossa auttaja säilyttää ystävällisyyden autettavan ei-hyväksyttävästä käytöksestä huolimatta, koska ymmärtää tämän lähtökohtia ja tilannetta, ja muodostaa pyrkimystä auttaa. Vastakategoria rakennetaan töykeäksi ja hyökkääväksi ammattilaiseksi (15-19). Samalla ongelmallisen autettavan kategoriasta rakennetaan monikerroksista kuvausta, jossa ongelma ja ihminen erotetaan toisistaan, ja ongelman syyt nähdään pintaa syvemmällä. Identifioimme kategoriaparin autettavasta ongelmallinen autettava ja auttajasta altruistinen rinnalla kulkija. Toinen ihminen positioidaan ongelmallisen autettavan toimijaksi, joka tuotetaan ongelmallisena, huonovointisena ja apua tarvitsevana roolina, jota vastustetaan ammattiauttajan identiteettiin nähden positioitumalla auttajan eli altruistisen rinnalla kulkijan kategoriaan.
Aino vähentää ammattiauttajan vastuuta konstruoimalla asiakkaalle vastuun omasta hyvinvoinnistaan (18). Toisaalla aineistossa rakennetaan mielenkiintoinen vastakkainen asetelma, jossa ammattilaisen rooli vastuutetaan: ‘’mun mielestä muutenkin maailmassa ne ihmiset, ketkä kokee tarvetta auttaa toisia, niin se on sillon heiän vastuu [...] et ne auttaa toisia, ketkä kykenee...’’ (Elina). Auttaminen konstruoidaan toiminnaksi, johon vain toiset pystyvät, minkä tulkitsemme vastuuttavan heidät harjoittamaan sitä. Auttaminen konstruoidaan siis tehtäväksi. Diskurssiin rakennetaan kuva ammattilaisesta, joka tuottaa auttamisen kautta hyvää toiselle ja jättää omat henkilökohtaiset tunteensa ja asenteensa sivuun, sillä priorisoi auttamisen toimintana niiden edelle. Ammattilaisesta muodostetaan näkemystä altruistisena auttajana sekä tukea ja myönteistä vuorovaikutusta antavana, jotta autettava voidaan rakentaa omia voimavarojaan toipumisen tueksi kehittäväksi toimijaksi (17-21). Vuorovaikutuksessa rakennetaan terapeuttinen viitekehys, jossa auttaminen nähdään terapeuttisena toimintana (ks.
Elämänkokemuksen diskurssi). Asiakas vastuutetaan aktiiviseksi toimijaksi, joka on vuorovaikutuksessa ammattiauttajan kanssa, mutta jonka puolesta ei tehdä työtä.
Vuorovaikutuksessa konstruoidaan vastakategoria auttamistyölle. Omasta ammattiryhmästä suljetaan pois rahan ja taloudellisen hyödyn tavoittelu. Pyrkimys tuottaa rahaa rakennetaan ammattilaisen oman ajatusmaailman vastaisena (36-39, 48-49). Rahalle rakennetaan vuorovaikutuksessa arvoa vain siinä suhteessa, että sillä voidaan tehdä hyvää, eli auttaa, ja vastakkaiselle ammattiryhmälle ei tuoteta kuvaa pyyteettömästä auttamisen halusta (34-38).
Samalla auttaminen rinnastetaan joksikin hyväksi ja hyveeksi, johon haastattelija pyrkii rakentamaan selitystä, että kyse on arvoista (44). Aino myötäilee tätä ja rakentaa kuvaa
uudelleen siitä, kuinka vastustaa rahan roolia omaan ammatti-identiteettiin ja tarpeisiinsa nähden (46-50). Kuten Harisalo ja Miettinen (2004) kuvaavat, kuuluu hyvinvointivaltion arvostamaan solidaarisuuteen ja pyyteettömään auttamisen haluun näkemys sydämestä kumpuavasta auttamisesta, ei taloudellisesta hyötymisestä. Vaurauden tavoittelu voidaan siis nähdä auttamistyön kulttuurisessa kontekstissa tulkintamme mukaan epämoraalisena tavoitteena. Aino rakentaa toisen ammattiryhmän vastakategoriaa kuvaamalla, että ‘’toisella puolella’’ varmasti tienaisi enemmän ja konstruoi näkemystä auttajasta, jolle rahaa tärkeämpää on oman työn merkitys, se mitä itse ajattelee työstään (48-50). Tulkitsemme auttamistyöstä konstruoitavan kuvaa merkityksellisenä ja arvokkaana työnä. Identifioimme kategoriaparit auttamistyö versus rahaa tavoitteleva työ, auttaminen versus raha.
Aineistoesimerkki 2, Tiina:
T: on, kyllähän se on olemassa [auttaminen], en kai mä nyt muuten olis tässä..
1
tämmöses työssä, mutta.. se nyt kuitenkin jonkun verran on tuolla siviilielämän 2
puolellakin olemassa oleva ominaisuus, ni jos se onki sitä, et mä en kestä, jos 3
muilla (naurahtaa) ihmisillä menee huonosti.. [...] Ja sit se, että kun me 4
kuitenkin ollaan oltu kaksistaan, tosin siinä on ollu kyllä sitä tukiverkostoo siis 5
äidin, niin mummu ja pappa ja ne siskokset siellä, niin äiti ei sillai ihan yksin oo 6
kuitenkaan joutunu selviytyyn, mut et ei se siitä huolimatta varmaan kauheen 7
helppoo ollu, et voi siinä tosiaan olla jotain tämmöstä (?).
8
H: [...] Mites tota, ni semmonenki tulee kyllä mieleen, että jotku on kertonu, että on 9
ollu jo perheessä semmonen kulttuuri, että toisia pitää auttaa ja sitten ihminen 10
on oppinu sen perheen tai suvun kautta, ikään ku sosiaalistunu sit.
11
T: Joo, kyllä, joo ja onhan se siis sillai nii, et äitiä ei oo heitetty pellolle sieltä, kun 12
se on (naurahtaa) tullu raskaaks, vaan päinvastoin on haettu sinne takasi omaan 13
porukkaan lapsen kanssa ja, et kyl se sillai on.. ja kyl muutenkin, mitä 14
vaikeuksia sitten muillakin näillä sisaruksilla on ollu, niin kaikkiahan meitä on 15
autettu ja tota.. kyl se varmaan tämmönen tapaki siinä perheessä on ollu.. ei 16
jätetä muita oman onnensa nojaan. [...] Ja.. ainaki se on semmonen asia, minkä 17
mä haluaisin sanoa, että, semmonen on.. mä haluaisin tulla hyväksi ihmiseks, 18
sillä lailla hyväks ihmiseks, että jollain lailla pyyteettömästi voi auttaa toisia 19
ihmisiä. Siis.. en missään nimessä (naurahtaa) tekisi ilman palkkaa töitä.. ja 20
kyllähän siitä täytyy sanoa, et jotakin omaa, jotakinhan mä saan ittelleni siitä, 21
kun toisia ihmisiä auttaa jotain muuta kun palkkaa, eikä pelkästään oo sitä.
22
Mutta et sillä lailla.. semmonen hyväksyvä elämän asenne, et voi hyväksyä 23
ihmiset semmosena kun ne on ja, auttaa ja tukee niitä semmosena kun ne on [...]
24
Mut et.. täytyy se myöntää, et kyllä tää ihan ehdottomasti jossain määrin on 25
tämmönen kutsumustyö itelle, et kyllähän se tuli todettua sillon lukioaikoina 26
niissä testeissä, et testitkin viittaa siihen suuntaan, että pitäs hakeutua alalle, 27
mut et ite vaan ei voi myöntää ennenkö elämä on tarpeeks 28
Vuorovaikutuksessa tuotetaan auttamistyöhön ja ammattilaisuuteen oletusta siitä, että halu auttamiseen on luonnostaan eräänlaisena itsestäänselvyytenä osa auttajan identiteettiä (1).
Auttaminen konstruoidaan ominaisuudeksi, jonka Tiina rakentaa myös ammatti-identiteettinsä ulkopuolelle, siviilielämän identiteettiin kuuluvaksi (2-3). Näin auttajan identiteetistä identifioidaan erilleen ammatillinen ja siviilielämän konteksti. Kyseessä ei ole siis pelkästään ammatillinen rooli vaan henkilökohtainen ominaisuus, positioituminen kategoriaan auttamiseen individualisoituminen, jossa auttamisen halua rakennetaan ammattilaisen henkilökohtaisilla, persoonallisuuteen liittyvillä ominaisuuksilla ja valinnoilla.
Individualisoitumisen näkökulmaa konstruoivassa vuorovaikutuksessa suljetaan perheeltä saadun mallin vaikutus vahvasti oman ammatillisuuden ulkopuolelle. Koska auttamisen ominaisuus rakennetaan kuitenkin molempiin rooleihin, sekä ammatilliseen että siviilielämään kuuluvaksi, tulkitsemme, että vuorovaikutuksessa konstruoidaan luontaista auttajan kategoriaa. Luontaisuutta rakennetaan myös Tiinan käsitteellä kutsumustyö (26), jolla rakennetaan auttamistyö ‘’sisäisenä haluna’’ (Marjatta), kutsumuksena osaksi identiteettiä.
Auttamistyö konstruoidaan siis sellaiseksi, johon omat henkilökohtaiset ominaisuudet kutsuvat yksilöä. Ammattiauttaja rakennetaan henkilöksi, jonka jo ammatinvalintatestit tunnistavat eli auttamistyöhön konstruoidaan lähtökohtaisesti jo oletus ammattilaisen ominaisuuksista, luontaisesta auttajasta (26-28). Auttaminen rakennetaan uudemman kerran hyveenä, joka yhdistetään identifioimaamme hyvän ihmisen ideaalin kategoriaan, jonka Tiina tuottaa oman identiteettinsä tavoitteena (18-20). Hyvän ihmisen ideaali tuotetaan pyyteettömäksi toisten auttamiseksi. Auttaminen konstruoituu vastavuoroiseksi hyväksi, vuorovaikutukseksi, josta saadaan myös itselle takaisin jotain hyvää, jolla ei viitata palkkaan vaan johonkin abstraktimpaan tunteeseen, kuten hyvään oloon (21-22).
Tiina rakentaa omaan identiteettiin sosiaalistumisen näkökulmaa perheensä kautta (12-17).
Sosiaalistumisen näkökulmassa ammattilaisuus konstruoidaan perheenjäsenten tukemisena ja kasvuympäristöstä lähtöisin olevana kasvatuksena, jossa on havaittu ja omaksuttu vanhemman tai läheisen ihmisen auttamistyötä, auttamisen toimintaa (10-11, 15-17). Hän konstruoi auttamiseen sosiaalistumisen kategorian annettuna osaksi ammatti-identiteettiään ja vahvistaa kyseistä näkemystä auttamisen haluun nähden kuvaamalla sitä perheen tapana (10-11, 16).
Sosiaalistuminen auttamiseen tuotetaan siis perheen perintönä, jolla rakennetaan ryhmäidentiteettiä. Auttaja konstruoidaan osaksi ryhmää, jossa auttamiskulttuuria on havainnoinnilla opittu ja omalle ammatti-identiteetille annetaan perusta auttamiseen sosiaalistumisesta. Tiina positioi ammatti-identiteettiään kategoriaan hyvä ihminen, joka toteuttaa omaa kutsumustaan ja perustelee sitä osana ‘’testattua’’ sisintään (18, 27).
Vuorovaikutuksessa auttajan luontaisuutta ei tarjoa ainoastaan haastattelija, vaan myös ammattilainen itse konstruoi sitä.
Kaiken kaikkiaan Auttamisen halun diskurssissa konstruoidaan ammattilaisuutta sisäisenä haluna auttamiseen. Ammattilainen rakennetaan hyvän ihmisen ideaaliin pyrkiväksi ja altruistiseksi, hyvää toiselle tuottavaksi, joka jättää altruistisena rinnalla kulkijana omat henkilökohtaiset tunteet ja asenteet sivuun auttaessaan ongelmallista autettavaa. Auttaminen konstruoidaan hyveenä ja arvokkaana työnä, jolla on merkitystä auttajalle itselleen. Auttamista tuotetaan vastavuoroisessa, terapeuttisessa ja myönteisessä vuorovaikutuksessa pyrkimyksellä ymmärtää toisten ihmisten taustoja. Ammattiauttaja konstruoidaan luontaisena auttajana, jonka auttajan ominaisuudet näkyvät myös siviilielämän identiteetissä. Ammatti-identiteetin perusta tulee joko perheestä mallioppimisella auttamiseen sosiaalistumisesta tai henkilökohtaisella valinnalla auttamiseen individualisoitumisesta. Identiteettiin ei rakenneta kuuluvaksi töykeää ja hyökkäävää ammattilaisuutta tai rahaa tavoittelevaa työtä, koska sille ei rakenneta samaa merkitysarvoa verrattuna hyveelliseen auttamistyöhön. Rahaa vastustetaan kategoriaparien ja positioinnin keinoilla. Selontekoja ei rakenneta konteksteihin liittyen, sillä diskurssia rakentavat teemat ovat tulkintamme mukaan kulttuurin käsitysten mukaisia, normatiivisia.