Henriksson, Wrede & Burau (2006) kuvaavat, kuinka naisvaltaisilla aloilla alempitasoiset ammatilliset hierarkiat terveydenhuollossa ovat joko valtion mahdollistamia tai rajoitettuja. Jo hyvin varhainen femistinen tutkimus problematisoi ajatuksen naisten ja miesten eriarvoisesta asemasta terveydenhuollossa, jossa lääketieteelliset professiot määrittyvät hoitona, kun taas naistyöntekijöiden tehtävät hoitajina nähtiin enemmänkin hoivana. Hoivatyöhön liitetään eräänlainen ajatus naisten uhrautuvaisuudesta ja alistumisesta toisten tarpeiden tyydyttämiselle. Alan ammattilaisina nähdään edelleen esimerkiksi sosiaalityöntekijät, sairaanhoitajat, psykiatriset sairaanhoitajat, mielenterveyshoitajat, lastentarhanopettajat, terveydenhoitajat, sosionomit sekä lähihoitajat. (Hirvonen & Husso, 2012.)
2.2 Hoiva-alan tutkimuksesta
Sosiaali- ja terveysalojen profession ihanteeseen kuuluu koulutuksen lisäksi eräänlainen epäitsekäs toiminta asiakkaan hyväksi. Sosiaalityö nähdään altruistisena professiona, ja vaikka sosiaalityöntekijät ja muut ammattiauttajat saavat elantonsa muiden auttamisesta, voivat he olla silti aidosti huolissaan asiakkaidensa hyvinvoinnista. (Wakefield, 1993.) Kuten Julkunen (2004) tuo esiin, ei “pelkkä” osaaminen riitä luottamuksen ansaitsemiseksi, vaan hyvinvointityön ammattilaisilta odotetaan välittämistä ja sen näyttämistä. Wakefield (1993) pohtii artikkelissaan altruismin roolia auttamistyössä. Eräänä keskeisenä auttamistyöhön hakeutumisen syynä näyttäytyy halu auttaa toisia ihmisiä. Altruistisilla motiiveilla voi olla vaikutusta alavalinnan lisäksi yksilön työllisyyspolkuun, pitkäaikaiseen työtyytyväisyyteen tai -tyytymättämyyteen, sekä työuupumukseen. Altruismin lisäksi keskeisenä ominaisuutena ammattiauttajalle on nähty kunnioitus autettavaa ihmistä ja hänen luontaista ihmisarvoaan kohtaan, samalla korostaen ihmisen ainutlaatuisuutta. Tärkeänä ammatillisessa kohtaamisessa
on pidetty myös auttajan omaa itsekunnioitusta. (Wakefield, 1993; Moisio & Pihlström, 2013;
Dybiczin, 2012.)
Phillips (1997) on osoittanut artikkelissaan, että auttamistyössä toimiminen voi kiehtoa niitä ihmisiä, joilla on itsellään vaikeita kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa, ja niistä seuranneita psykologisen säätelyn ongelmia myöhemmin elämässään. Phillips (emt.) tarkasteli tutkimuksessaan sairaanhoitajaopiskelijoita, joilla hänen tulostensa mukaan näyttäytyi enemmän vaikeita kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa verrattuna ryhmään, jossa ei ollut ammattiauttajia. Tilastollisesti merkittäviä eroja näiden kahden ryhmän välillä löydettiin verrattaessa kokemuksia vanhemman ja sisaruksen fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta, erossa oloa äidistä tai huoltajasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, suurista onnettomuuksista tai katastrofeista, sekä muista vaikeista kokemuksista. (Phillips, emt.)
Nelligan ja kollegat (2002) ovat luetelleet keskeisiksi arvoiksi ja uskomuksiksi asiakaslähtöiselle hoivatyölle arvostuksen asiakkaan toiveita, arvoja ja huolia kohtaan, ihmisarvon vaalimisen sekä näkemyksen asiakkaasta oman elämänsä asiantuntijana. He näkevät nämä arvot ja uskomukset ideaalina siitä, mitä hoivatyö on tai mitä sen tulisi olla.
Asiakkaan autonomiaa ja yksilöllisyyttä ovat korostaneet myös Millenson, DiGioia III, Greenhouse ja Swieskowski (2013) sekä Dybiczin (2012). Nelligan ja kollegat (2002) tuovat esille, että asiakaskeskeisen työn, hoivatyön ideaalien, ja hoivatyön käytännön välillä nähdään edelleen olevan kuilu.
Pihlanen (2000) on tutkimuksessaan tarkastellut terveydenhuollon opiskelijoiden ja työntekijöiden henkilökohtaisia sekä hoitotyön arvokäsityksiä. Arvot ohjaavat yksilön tunteita, päämääriä, tarkoituksia ja valintoja. Arvot siis näkyvät yksilön suunnitelmissa, päätöksissä ja teoissa. Hoitotyön arvo- ja arvostuskäsitykset ovat niitä näkemyksiä, jotka nousevat terveydenhuollosta, hoitoyhteisöstä ja hoitotyön ammateista, ja ne kuvaavat erilaisia hyviä asioita kuten ihmisten kunnioittamista, hyvää ja inhimillistä kohtaamista, oikeudenmukaisuutta sekä yhteistyötä. Pihlasen (emt.) tutkimuksessa hoitotyöhön liitettyjä keskeisiä arvoja koulutuksen alussa olivat ihmisarvon ja ihmisen kunnioittaminen, yksilöllisyys, terveys sekä lähimmäisen rakkaus. Koulutuksen lopussa hoitotyöhön liitettiin keskeisinä arvoina ihmisarvo, ihmisen ja elämän kunnioittaminen, potilaan paras, itsemäärääminen, tasa-arvo, terveys, inhimillisyys, ihmisrakkaus, potilaan oikeudet ja velvollisuudet, turvallisuus, vastuu ja luotettavuus. Työelämässä nämä arvot taas olivat: ihmisarvo ja ihmisen kunnioittaminen,
potilaan hyvä, yksilöllisyys, terveys, lämpö, välittäminen, kohtaaminen ja läheisyys, ammattitaito, yhteistyö, työrauha ja aika. Pihlanen (emt.) kuvaa tutkimuksessaan, miten koulutuksen alkuvaiheessa hoitotyön arvokäsitykset olivat ihanteellisia ja epäitsekkäitä, kun taas koulutuksen loppuvaiheessa korostui ihanteellisuuden lisäksi velvollisuudet ja säännöt.
Björkenheimin (2007) Suomessa tehty tutkimus sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä heidän työhönsä liittyvän tietämyksen käyttöön osoittaa, että tärkeimmiksi tekijöiksi ammatillisen kompetenssin rakentamisessa nähdään kollegat sekä tieto, jota luodaan yhdessä kollegoiden kanssa, työn kautta oppiminen ja työnohjaus. Elämänkokemuksen vaikutusta ammatilliseen kompetenssiin on kuvattu tuloksissa sen kautta, että se lisää työntekijöiden humaanisuutta ja nöyryyttä, asiakkaat nähdään enemmän yksilöinä kuin asiakkaina, ja ymmärretään se, etteivät sosiaalityöntekijät voi tietää kaikkea. Tutkimus osoittaa, että vaikka Suomessa terveydenhuollon sosiaalityöntekijät ovat usein iältään vanhempia, ja heillä on alempi akateeminen koulutus verrattuna kunnallisen puolen kollegoihin, heiltä ei kuitenkaan puutu kiinnostusta tietoa ja tutkimusta kohtaan. Haasteena ammatilliselle identiteetille näyttäytyy tutkimuksen valossa se, jos työntekijä ei voi tehdä yhteistyötä oman alan ihmisten kanssa, minkä nähtäisiin vahvistavan ammatti-identiteettiä. Tulokset osoittavat, että terveydenhuollon sosiaalityöntekijät tarvitsevat lisää tietämystä. Myös eri maissa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet saman; sosiaalityössä on jaetun ja päivitetyn tietoperustan puutetta, ja sosiaalityöntekijät käyttävät vain rajoitetusti tutkimustietoa jokapäiväisessä työssään.
(Björkenheim, emt.)
Volland, Berkman, Phillips ja Stein (2003) ovat tutkimuksessaan identifioineet mm. seuraavia sosiaalityöhön liittyviä trendejä: muutos osastollisuudesta kohti itse-suuntautuvaa ammattilaisuutta, tärkeys tietämyksestä koskien terveydenhuollon systeemiä ja olemassa olevia resursseja, lisääntynyt tärkeys verkostoitumiselle, kasvanut tärkeys lyhytinterventioihin ja datan keräykseen, jolla arvioidaan kvantitatiivisesti asiakkaan tuloksia eli toisin sanoen sitä toimiiko terapia. Tutkimus osoitti myös koetun tarpeen uudelleenkoulutukselle ammattilaisten keskuudessa. (Volland ym., emt.)
Päihdetyöntekijöiden näkemyksiä kartoittavat tutkimukset ovat keskittyneet mm.
riippuvuuksiin ja niistä toipumiseen. Esimerkiksi Hirschovits-Gerzin ja Pennosen (2012) tutkimuksessa ammattilaiset arvioivat lääkeriippuvuuden vaikeammaksi itsenäisen parantumisen kannalta, verrattuna tavallisen väestön arvioon, kun taas esimerkiksi
amfetamiini- ja kannabisriippuvuuden suhteen ammattilaiset arvioivat itsehoidon helpommaksi, kuin muu väestö. Näkemyksissä on eroja ammattilaisten ja muun väestön välillä.
Ammattilaiset uskovat hoidon lisäävän mahdollisuutta irtautua kaikista riippuvuuksista.
(Hirschovits-Gerz & Pennonen, emt.) Pennonen (2014) on tarkastellut päihdetyöntekijöiden oletuksia päihderiippuvuuksista vertaamalla eri päihdehuollossa toimivien ammattiryhmien käsityksiä keskenään. Tulokset osoittavat, että eri ammattiryhmien käsitykset ovat muuten samansuuntaisia, mutta erityisesti sairaanhoitajat korostavat motivoinnin merkitystä päihderiippuvuuden hoidossa. Eroavaisuutta ilmenee myös lääkitystä ja sen tarpeellisuutta koskevissa näkemyksissä. (Hirschovits-Gerz & Pennonen, 2012; Pennonen, 2014.)
Lehikoinen (1997) on pro gradu -tutkielmassaan tarkastellut kokemuksellista asiantuntijuutta kristillisessä päihdetyössä. Kuten Lehikoinen (1997) kuvaa, ovat suomalaisen päihdetyön ammattilaisia sosiaalityöntekijät, lääkärit, sairaanhoitajat ja eräässä mielessä myös poliisit.
Päihdetyöntekijöiden asiantuntijuus perustuu koulutukseen ja ajan myötä syntyvään työkokemukseen. Kristillisessä päihdetyössä työntekijöinä on usein henkilöitä, jotka ovat itse toipuneet päihderiippuvuudesta, omaten siis aiheeseen kokemusasiantuntijuutta. Lehikoisen (1997) tutkimuksessa päihdetyön tekemisestä löytyi maallikkoauttamisen periaatteita, mutta myös professionaaliseen auttamiseen liitettyjä ominaisuuksia. Työntekijät pyrkivät samaistumaan päihdeongelmaisiin ja auttamaan ”rinnalla kulkemisen” kautta. Koettua päihderiippuvuutta käytettiin tutkimuksen mukaan esimerkkinä ja työvälineenä, jonka avulla luotiin luottamusta ja vuorovaikutusta asiakkaiden kanssa saaden uskottavuutta. Lehikoinen (1997) kuvaa, että monet toimivat kristillisessä päihdetyössä vapaaehtoisina, mutta jotkut hyvinkin ammattimaisesti. Tutkimuksessa ”maallikkomaisuutta” edustivat kutsumuksellisuus, samaistuminen asiakkaisiin, aatteellisuus ja subjektiivinen työote. Ammattimaisuutta taas toivat reflektiivinen työote ja halu kehittyä työssä. Tutkimuksessa olleiden työntekijöiden toiminnassa oli sekä maallikkomaisia ominaisuuksia että professionaaliseen auttamiseen liitettyjä piirteitä. (Lehikoinen, 1997.)
Useat tutkimukset ovat osoittaneet naisten osoittavan enemmän empatiakykyä miehiin verrattuna. Ammattiauttajilta myös oletetaan empaattisia taitoja. Loyola (2016) esittää tutkimuksessaan tämän saman toteen ja osoittaa, että kaikilla tutkimukseen osallistuneilla yhdysvaltalaisilla ammattiauttajaksi opiskelevilla empatia on vähintään keskiarvoisella asteella. Empatia toimii työvälineenä kun rakennetaan vahvaa työn liittoumaa muiden kanssa.
Se nähdään taitona lähes kaikissa terapeuttisissa ponnistuksissa. Tulokset olivat yhdenmukaisia
yleisten stereotypioiden kanssa; naisilla oli miehiä parempi kapasiteetti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksia ja tunteita. Kuitenkaan iällä, siviilisäädyllä, työn luonteella tai opiskelualalla ei nähty olevan merkitystä empatian asteeseen. Naisten empaattiset vaistot voivat selittyä äidillisillä vaistoilla. Toinen selitys nähdään evoluution kautta tapahtuneena kehityksenä, jossa miehillä kehitys on lähtenyt metsästäjä-keräilijän roolista ja naisilla taas perheen ja lasten hoitajan roolista. (Loyola, 2016.)
Mlčák ja Záškodná (2008) ovat tutkineet prososiaalisten taipumusten, empatian, ja BIG5 -persoonallisuusmallin välistä suhdetta ammattiauttajaksi opiskelevilla naisilla. Useat sosiaalityön ammattilaiset ovat sitä mieltä, että jokaisen sosiaalityöntekijän pitäisi olla varustettu tietyllä prososiaalisen käytöksen asteella ja empatialla. Analyysissä todetaan monen ammattiauttajan korostavan yksilön persoonallisuutta tärkeimpänä instrumenttina auttamistyössä. Auttamistyön opiskelijat saivat yleiseen populaatioon verrattaessa alemmat pisteet neuroottisuudesta, sekä korkeammat pisteet suostuvaisuudesta ja tunnollisuudesta.
(Mlčák ja Záškodná, emt.) Reynolds (2000) on väittänyt vastakkaisesti, että vaikka empatian merkitys auttamissuhteissa on merkittävä, ammattiauttajat eivät tavallisesti tarjoa paljoa empatiaa. Hän nostaa sairaanhoitajat esimerkiksi ammattiryhmänä vähäisen empatian osalta ja vetoaa useisiin tutkimuksiin, jotka ovat raportoineet samaa tulosta. Reynoldsin väite on, että ammattiauttajien keskuudessa on puute empatiasta. Kuitenkin useat tutkimukset auttamistyöstä osoittavat päinvastaista tulosta toteamalla, että empatia olisi merkittävä työkalu asiakkaan toipumisen kannalta. Ylipäänsä useat tutkimukset ovat antaneet näyttöä siitä, että kun työntekijä osoittaa korkeaa empatiaa, niin asiakkaat voivat paremmin ja he osoittavat vähemmän masennusta, ahdistusta ja vihamielisyyttä. (Reynolds, 2000.)
Aiemmissa tutkimuksissa on tarkasteltu päihdehoidon vaikuttavuutta ja toimivuutta sekä sitä, mikä päihdetyöntekijän vaikutus on asiakkaaseen nähden. Sukupuolen merkitystä on tutkittu myös päihdehuollon asiakkaiden näkökulmasta. Kuusiston, Artkosken ja Saarnion (2011) tutkimuksen mukaan tutkittavista päihdehuollon asiakkaista naisista puolet toivoi naistyöntekijää, miehistä noin joka neljäs, kun taas vain 2% koko aineistosta toivoi erityisesti miespuolista päihdetyöntekijää. Saarnion (2009) mukaan ammatillisessa hoidossa panostetaan liikaa eri hoitomenetelmiä ja liian vähän työntekijän ja yhteistyösuhteen merkitystä.
Työntekijän toiminta ja yhteistyösuhteen muodostuminen sekä hoitoa koskevat odotukset vaikuttavat merkittävästi hoitoon ja hoidon tuloksellisuuteen. (Saarnio, emt.)
Bulan, Erikson ja Wharton (1997) osoittavat sairaanhoitajilta odotettavan emotionaalista sitoutumista potilaita kohtaan sekä työhön kohdistuvia odotuksia tunteiden ilmaisun aitoudesta.
Näiden tekijöiden on nähty lisäävän hoivatyön paineita ja työstressiä. Kuten Bolton (2001) kuvaa, luodaan hoivatyön ammattikunnalle vaatimuksia potilaiden välittämisestä sekä suhteen henkilökohtaisuudesta ja aitoudesta, kun taas toisaalta heiltä edellytetään tunteiden hallintaa ja emotionaalista etäisyyttä. Italiassa tehdyssä tutkimuksessa (2003) on selvitetty sairaalan ammattiauttajista koostuvan henkilökunnan tunteiden säätelyä työympäristössä ja sitä, voiko tällä olla merkitystä ammattilaisen psykofyysisen hyvinvoinnin kannalta. Tulokset osoittavat, että tunteiden säätelyllä on merkittävää yhteyttä asiakaskohtaamisten pituuteen, koettuun burnoutiin ja miellyttävien tunteiden kokemiseen. Tutkimuksen taustalla oli ajatus siitä, että sairaalaorganisaatiot määräävät vaatimuksia työntekijöidensä tunteille, sille mitkä tunteet ovat asiakaskohtaamisissa sallittuja ja mitkä eivät, ja ohjaavat mahdollisesti yksilöiden tunteiden säätelyä ja sitä kautta vaikuttavat ammattilaisten hyvinvointiin. (Zammuner, Lotto & Galli, 2003.)
Terveysalalla omia tunteita joudutaan hallitsemaan, jolloin pinnallisella tunteiden ilmaisulla on yhteyttä ammattilaisten henkiseen uupumukseen ja depersonalisaatioon. Pisimpään työtään tehneillä on tulosten valossa suurimmat pisteet emotionaalisessa uupumuksessa ja depersonalisaatiossa sekä alhaisimmat sosiaalisen halukkuuden pisteet. (Zammuner, Lotto &
Galli, 2003.) Myös emotionaalisen puolen korostaminen lisää hoitajien riskiä uupumukseen.
Kuitenkaan sairaanhoitajan ei nähdä kokevan sairaalatyön muutoksia ja rasituksia stressiä aiheuttavina, henkilökohtaisten joustavuuden ja “lujaluonteisuuden” ominaisuuksien vuoksi.
(Riska & Wrede, 2004.) Kestävyyteen kiteytyy Riskan ja Wreden (emt.) mukaan hoitotyön uusi ihanne siitä, mitä pidetään ammatillisena pätevyytenä nykyisin.
Myös Grant ja Kinman (2014) ovat osoittaneet auttamistyön olevan emotionaalisesti vaativaa, jota varjostaa mm. työperäinen stressi ja uupumus. Tanttu ja Jaatinen (2016) kuvaavat hoitotyön kuormittavuuden aiheuttavan työntekijöillä erityisesti tuki- ja liikuntaelimistön oireita sekä erilaista psyykkistä kuormitusta. Eräinä syinä he luettelevat esimerkiksi vastuun lisääntymisen asiakkaista ja potilaista, väkivallan uhkan ja suuret potilasmäärät, joiden myötä toimivia potilaissuhteita on vaikea saavuttaa. Lisäksi omat vaikutusmahdollisuudet työhön ja työaikoihin on usein koettu heikoiksi. (Moisio & Pihlström, 2013; Grant & Kinman, 2014;
Tanttu & Jaatinen, 2016.) Miller, Lianekhammy, Pope, Lee ja Grise-Owens (2017) osoittavat yhdysvaltalaisella tutkimuksellaan terveydenhuollon sosiaalityöntekijöiden harjoittavan
itsehoitoa vain muodollisesti. Terveydentilan status ja ajankohtainen taloudellinen tilanne ovat heidän mukaansa erityisiä ennustajia ylipäänsä itsehoidon harjoittamiselle. Taloudellinen pysyvyys näyttää lisäävän henkilökohtaista ja ammatillista itsehoitoa yksilöillä merkitsevän korkealle asteelle. (Miller ym., 2017.)
Dybiczin (2012) kirjoittaa artikkelissaan suhteiden asiakkaisiin nähden olevan aina moniulotteisia, eikä kaksoisroolia nähdä hyväksyttävänä; auttaja ei voi olla sekä ammattilainen että ystävä asiakkaalle. Pearson & Piazza (1997) ovat tutkineet kaksoisroolien muodostumista ammattiauttajilla. Kaksoisroolit nähdään ongelmaksi erityisesti ihmissuhdeammateissa;
kaksoisroolissa näyttäytyy henkilökohtaisten ja ammatillisten roolien välinen konflikti. Myös Fox (1995) on kuvannut välittämisen olevan paradoksaalista, koska sillä nähdään olevan kaksoisrooli: toista hoidetaan, ja toisesta välitetään. Kaksoisrooliin liittyy oleellisesti sekä itsekuri että vastustaminen, jolloin tässä yhteydessä siihen assosioidaan myös valta.
Välittäminen epäitsekkäänä ja rakkautta antavana tukena toisen kärsimykseen voidaan jäljittää kristillisyyteen ja ajatuksiin rakkaudesta ja hyväntekeväisyydestä. (Fox, 1995.)
Ammattiauttajien alanvaihtoa muihin ammattiryhmiin verrattuna ovat kartoittaneet esimerkiksi Laine, Van der Heijden, Wickström, Hasselhorn ja Tackenberg (2009) Euroopassa. Eräänä keskeisenä syynä ennenaikaiseen alanvaihtoon näyttäytyy tutkimuksen mukaan epävarmuus omasta työstä ja sen jatkuvuudesta, erityisesti Suomessa ja Iso-Britanniassa. Myös huoli omasta työkyvystä vaikuttaa haluun vaihtaa alaa, erityisesti ranskalaisten, suomalaisten ja hollantilaisten hoivatyöntekijöiden keskuudessa. Aineiston mukaan naiset kokevat enemmän epävarmuutta työstään verrattuna miehiin. Työssä koetun epävarmuuden ja alanvaihdon aikomuksen välillä nähdään olevan positiivinen korrelaatio. (Laine ym., emt.) Sosiaalityöntekijöiden ammatista lähtemistä on tutkinut myös Wermeling (2013). Tutkimus osoittaa sosiaalityöntekijöiden alanvaihdon syiden olevan samankaltaisia aiempien tutkimuksien kanssa. Tutkimuksen mukaan sosiaalityöntekijät lähtevät ammatistaan neljästä mainitusta syystä: vastuu huollettavia kohtaan, tyytymättömyys sosiaalityöntekijän koulutukseen, tyytymättömyys ammatin tehokkuuteen ja vaikuttavuuteen sekä tyytymättömyys sosiaalityöntekijöiden yhteiskunnallista arvostamista kohtaan. Tutkimus osoittaa myös, että sosiaalityöntekijä pysyy ammatissaan todennäköisemmin jos hän on tyytyväinen palkkaansa: tutkittavista 92% koki palkan suuruuden olevan tärkeää. Wermelingin (emt.) tutkimus osoittaa, ettei kutsumus ammattiin korvaa tyytyväisyyttä tuloihin.