Arkkipiispa Paavalin kirkkomusiikkikäsityksen muuttuminen ortodoksisten laulupäivien kontekstissa 1947-1973

(1)

Arkkipiispa Paavalin kirkkolaulukäsityksen muuttuminen ortodoksisten laulupäivien kontekstissa 1947–1973.

Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Ortodoksinen teologia Pro gradu –tutkielma, marraskuu 2020 Kirkkomusiikki Hannakaisa Salo

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Teologian osasto, ortodoksinen teologia Tekijät – Author

Hannakaisa Salo Työn nimi – Title

Arkkipiispa Paavalin kirkkomusiikkikäsityksen muuttuminen ortodoksisten laulupäivien kontekstissa 1947–1973

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Kirkkomusiikki Pro gradu -tutkielma x 27.11.2020 79 + 29

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Tässä tutkielmassa etsittiin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Paavalin (Yrjö Olmari 1914-1988) kirkkomusiikkikäsityksen muuttumista vuosien 1947–1973 välisenä aikana. Arkkipiispa Paavali on tunnustettu ortodoksisen kirkkomusiikin tuntija ja auktoriteetti niin Suomessa kuin muuallakin ortodoksisessa maailmassa.

Suomen valtion itsenäisyyden aikana ortodoksisen kirkkokunnan järjestö Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta on järjestänyt kirkkolaulutapahtumia, ortodoksisia laulupäiviä, vuodesta 1929. Arkkipiispa Paavali toimi aktiivisesti laulupäivien järjestäjänä ja vaikuttajana vuodesta 1947 vuoteen 1973. Pappismunkki Paavali työskenteli 1948–1955 päätoimisena kirkkokunnan kanttorina sovittaen suuren määrän kirkkoslaavin kielistä kirkkomusiikkia suomen kielelle. Samalla hän toimitti Laulupäiviä varten julkaistuja nuottivihkoja, sekä toimi Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston (OKJ) johtajana 1946–1967. Vuodesta 1955 Paavali toimi apulaispiispana ja vuodesta 1960 Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana vuoteen 1987 asti.

Maamme ortodoksisen kirkon 1940-50 lukujen kirkkomusiikki perustui Venäjän ortodoksisen kirkon moniääniseen sekakuoroharmoniaan, mikä on selkeästi nähtävissä nuoren pappismunkki Paavalin ohjelmistovalinnoissa Viinijärven, Iisalmen ja Kotkan laulupäivillä. 1960–luvulla arkkipiispa Paavalin käsitys ortodoksisesta kirkkomusiikista oli varsin erilainen, huomattavasti arkaaisempi ja vanhoja kirkkolaulutraditioita korostava. Laulupäiväohjelmistoja tutkimalla nähdään milloin ja mihin suuntaan muutos tapahtui. Tutkielmassa kartoitettiin laulupäivien ohjelmistot mahdollisimman yksityiskohtaisesti, ja tutkimusaineiston analysoimiseksi muodostettiin neljä (4) kategoriaa joiden avulla musiikkityylien esiintyvyyttä eri laulupäivillä pystyttiin vertailemaan. Lisäksi tutkimusaineistosta nähdään arkkipiispa Paavalin tavoitteiden kehittyminen lähes kolme vuosikymmentä käsittävällä aikajaksolla. Tutkimusaineisto antaa myös mielenkiintoista tietoa siitä, millä tavoin Paavali yritti ohjata suomen ortodoksisen kirkon käyttämää musiikillista tyylivalikoimaa oikeaksi katsomaansa suuntaan. Arkkipiispa Paavali saavutti

tavoitteensa siinä mielessä, että tietoisuus kirkkomusiikin historiallisista vaiheista kanttorien ammattikunnassa syveni ja sitä kautta maamme kirkkokuorojen ohjelmistot laajenivat 1700–1800 –lukujen venäläisten traditioiden ohi kohti vanhempia sävelmistöjä ja laulutapoja, joista keskeisimpinä valamolaiset ja nykybysanttilaiset sävelmät.

Avainsanat – Keywords

Ortodoksinen kirkkolaulu, ortodoksinen kirkkomusiikki, Arkkipiispa Paavali, Ortodoksiset kirkkolaulupäivät

(3)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosphical Faculty Osasto – School

School of Theology, Orthodox Theology Tekijät – Author

Hannakaisa Salo Työn nimi – Title

Archbishop Paul's changing views of conception of church music in the context of Orthodox Chant Days 1947–1973

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Church Music Pro gradu -tutkielma x 27.11.2020 79+29

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

This dissertation studies the change in the conception of church music of Archbishop Paul (Yrjö Olmari 1914-1988) of the Finnish Orthodox Church between 1947 and 1973. Archbishop Paul is a recognized authority of Eastern Orthodox Church music both in Finland and elsewhere in the Orthodox world.

During the independence of the Finnish state, the Fraternity of Saints Sergei and Herman, an organization of the Finnish Or- thodox Church, has organized church singing events, Orthodox Chant Days, since 1929. Archbishop Paul actively worked as an or- ganizer and influencer to the events from 1947 to 1973. In 1948-1955, he worked as a full-time cantor, adapting a large amount of church music from church Slavonic to Finnish. At the same time, he delivered sheet music published for the Chant Days, and served as the director of the Orthodox Literature Publishing Council (Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, OKJ) 1946–

1967. From 1955 Paul served as an assistant bishop and from 1960 to 1987 as archbishop of the Finnish Orthodox Church.

The church music of the 1940–50s of the Orthodox Church of Finland was based on the polyphonic mixed choir harmony of the Russian Orthodox Church, which can be clearly seen in the music choices of the young priest monk Paavali at the Viinijärvi, Iisalmi and Kotka Chant Days. In the 1960s, Archbishop Paul’s conception of Orthodox Church music was quite different, far more archaic and emphasizing old church singing traditions. Examining the Chant Day programs shows when and in which direction the change took place. In the dissertation, the repertoire of the Chant Days was mapped in as much detail as possible, and in order to analyze the research material, four (4) categories were formed to help compare the prevalence of music styles on different Chant Days. In addition, the research material shows the development of Archbishop Paul’s ambitions over a period of almost three decades. The research material also provides interesting information about how he tried to steer the range of musical styles used by the Finnish Orthodox Church in the direction he saw fit. Archbishop Paul achieved his goal in the sense that the awareness of the historical stages of church music in the cantor profession deepened, and through that the repertoire of Finland’s Church choirs ex- panded beyond the Russian traditions of the 18th and 19th centuries towards older melodies and singing methods, the most impor- tant of which are the Valamo Monastery chant tradition and contemporary byzantine chant melodies.

Avainsanat – Keywords

Orthodox Chant, Orthodox Church music, Archbishop Paul

(4)

Sisällys

1 JOHDANTO...1

1.1 Tutkimuksen lähtökohta ja motivointi...1

1.2 Tutkimuskysymykset...1

1.3 Lähteet ja lähdekritiikki...2

1.4 Tutkimusmenetelmät ja aiemmat tutkimukset...3

1.5 Tutkielman eteneminen...7

2 PAAVALI JA KIRKKOMUSIIKKI...8

2.1 Biografia...8

2.1.1 Kuoronjohtajana ja kanttorina kirkon palveluksessa 1945–1955...8

2.1.2 Piispana kirkon palveluksessa 1955–1987...9

3 PAAVALI JA KIRKKOLAULUPÄIVÄT...11

3.1 Viinijärven (1947), Iisalmen (1948) ja Kotkan (1951) laulupäivät...12

3.1.1 Palvelusten lauluohjelmisto...13

3.1.2 Laulajaisten ohjelmisto...17

3.1.3 Palaute laulupäivistä...20

3.2 Helsingin (1954) laulupäivät...22

3.2.1.1 Lauluohjelmisto alkuperäisen suunnitelman mukaan...23

3.2.1.2 Liturgian toteutunut ohjelmisto...24

3.3 Varkauden (1957) laulupäivät...28

3.3.1 Palvelusten ohjelmisto...28

3.3.3 Muutoksen merkit...33

3.4 Iisalmen (1961) laulujuhlat...34

3.4.2 1960 Liturgiajulkaisu...39

3.5 Ilomantsin (1965) laulujuhlat...43

3.5.2 Praasniekkajuhla...47

3.6 Oulun (1967) laulupäivät...47

3.7 Helsingin (1973) laulupäivät...53

3.7.1 Kirkkolaulupäiville valmistautuminen...53

3.7.4 Peter Mirolybovin palaute...60

3.8 Linjapuheita ja pohdintoja...62

3.9 Traditioiden ja koulukuntien esiintyvyys laulupäivien ohjelmistoissa...64

4 JOHTOPÄÄTÖKSET...66

LYHENTEET...73

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS...73 LIITTEET

(5)

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen lähtökohta ja motivointi

Arkkipiispa Paavalin panos suomalaisen ortodoksisen musiikin kehittämisessä on suuri ja toistaiseksi vähän tutkittu. Paavalin kirkkomusiikkiura on erityisesti sen vuoksi kiinnostava, koska se kehittyi ja muuttui jatkuvasti. Arkkipiispa Paavali arvosti kirkkomusiikissa aivan eri asioita kuin nuori pappismunkki Paavali. Hänen persoonassaan on jotakin hyvin kiehtovaa ja ihailtavaa. Lähes jokaiselle ihmiselle on suotu musikaalisuutta, toisille enemmän toisille vähemmän. Paavalille sitä oli suotu runsaasti. Lahjakkuus yksin ei kuitenkaan riitä, tarvitaan paljon koulutusta, aikaa ja vaivaa, jotta lahjakkuus pääsee kukoistamaan. Paavalin kiinnostuksen kohteet olivat monet ja tiedonjano loppumaton. Koko aikuisiän kestänyt perehtyminen vei Paavalin yhä syvemmälle ortodoksisen kirkkomusiikin kahdentuhannen vuoden aikana kertyneeseen aarreaittaan. Hänen ainoa varsinainen ammatillinen koulutuksensa oli Sortavalan pappisseminaari, kaiken musiikillisen tietotaitonsa hän hankki itsenäisesti. Raamatun kertomus kolmesta palvelijasta, joille isäntä antoi pääomansa huolehdittavaksi, kuvaa hyvin Paavalin asennetta: hän sijoitti pääomansa ja sai sille hyvän tuoton, ja hän teki sen nimenomaan isäntänsä hyväksi. Paavalille ei riittänyt se, että hän laajensi omaa ymmärrystään, hänen elämäntehtävänsä oli laajentaa mahdollisimman monen muun ymmärrystä. Kirkkomusiikki oli hänelle paljon enemmän kuin vain joukko kristillisiä jumalanpalveluslauluja, kirkkomusiikki oli yksi tie kohti Jumalaa.

Arkkipiispa Paavalin kuolemasta on kulunut vasta kolmekymmentäkaksi vuotta. Ajallinen läheisyys ja varmaankin myös hänen jo elinaikanaan nauttimansa arvostus muodostaa tietynlaisen kynnyksen tarttua aiheeseen, varsinkin kun omakohtaista kokemusta arkkipiispa Paavalista ei tutkijalla ole.

Aikalaiset ovat kuvanneet Paavalia vaikuttavaksi persoonaksi, on sanottu että hänestä henki jotakin

”ylimaallista” tai ”pyhää”. On myös niitä, joita Paavalin olemus ärsytti ja jotka pitivät häneen kohdistuvaa ihailua perusteettomana. Tärkeintä lienee huomata se, että Paavalin henkilö ei ollut kenellekään yhdentekevä.

1.2 Tutkimuskysymykset

Ortodoksisia laulupäiviä on vuoteen 2020 mennessä pidetty kahdeksantoista kertaa.¹ Paavali oli järjestämässä niistä yhdeksää tapahtumaa, V–XIII laulupäiviä. Hänen roolinsa oli keskeinen nimenomaan ohjelmistokokonaisuuksien valitsemisessa. Kirkkolaulupäivät olivat toistuva

1 XIX laulupäivät oli tarkoitus pitää 15–17.5.2020, mutta koronapandemian kokoontumisrajoitusten vuoksi ajankohtaa jouduttiin siirtämään. Tätä tutkielmaa tehtäessä seuraavat kirkkolaulupäivät pidetään 28–30.5.2021.

(6)

tapahtuma hänen kirkollisella urallaan, sen vuoksi laulupäiviä tarkastelemalla on mahdollista tutkia Paavalin kirkkomusiikkikäsityksen kehittymistä lähes kolmen vuosikymmenen ajalta. Tämä tutkielma kattaa Paavalin toiminnan kirkkolaulupäivien laulunjohtajana, laulupäivätoimikunnan jäsenenä ja taustavaikuttajana vuosina 1946–1973.

Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusten veisut voidaan jakaa kahteen pääryhmään, kiinteisiin ja vaihtuviin veisuihin. Kiinteät veisut muodostavat kunkin palveluksen muuttumattomana pysyvän rungon. Vaihtuvien veisujen tehtävänä on kertoa kirkkovuoden erilaisista kausista: eri asteisista juhlista ja niitä toisinaan edeltävistä valmistuskausista. Tämän tutkielman aineisto on rajattu nimenomaan vigilia- ja liturgiapalvelusten kiinteisiin veisuihin, sekä laulupäivien laulajaisissa esitettyihin liturgisiin ja muihin hengellisiin lauluihin. Tutkielman kohteena on yhden ihmisen, arkkipiispa Paavalin, käsitys ortodoksisesta kirkkomusiikista ja sen tehtävästä osana Suomen ortodoksista kirkkoa.

Tässä tutkielmassa etsitään vastauksia seuraaviin kahteen kysymykseen: Miten Paavalin kirkkomusiikkikäsityksen muuttuminen on nähtävissä laulupäivien ohjelmistoissa, ja mitkä tavoitteet ohjasivat Paavalia hänen toimiessaan laulupäivien johtajana ja laulupäivätoimikuntien jäsenenä?

1.3 Lähteet ja lähdekritiikki

Suurin osa lähdeaineistosta on ortodoksisen kirkkomusiikin nuottijulkaisuja, keskeisimpinä niistä ortodoksisia laulupäiviä varten painetut vihkot vuosilta 1948–1965, Kirkkolauluja -sarjan julkaisut vuosilta 1951–1973 sekä liturgian ja vigilian nuottijulkaisut vuosilta 1905–1970. Yksittäisiä nuottiarkkeja on löytynyt Iisalmen ja Kajaanin ortodoksisten seurakuntien nuotistoista. Lisäksi primaariaineistoon kuuluvat Kansallisarkistossa oleva arkkipiispa Paavalin yksityiskokoelma, joka sisältää runsaasti käsikirjoituksia erilaisissa tilaisuuksissa pidetyistä puheista, Ortodoksisten Kanttorien Liiton arkisto sekä Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan arkisto, jotka valottavat Paavalin toimintaa suhteessa laulupäivätoimikuntiin, kirkkokunnan kanttoreihin ja kuoronjohtajiin.

Laulupäivien toteutuneet ohjelmistot löytyvät Aamun Koitto –lehdistä ja Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan (PSHV) arkistosta. Osa Paavalin laulujuhlilla pitämistä esitelmistä ja opetuspuheista on myös julkaistu Aamun Koitto –lehdessä.

(7)

Paula Tuomikosken kirjoittaman elämäkerran ensimmäinen osa ”Pietarilaispakolaisesta piispaksi”

on seikkaperäinen tutkimus Paavalin elämäntapahtumista vuoteen 1955 saakka, tässä tutkielmassa Paavalin elämänvaiheita valotetaan lyhyesti niiltä osin, kun ne ovat tutkimusaiheen kannalta merkittäviä.

Kirjallisuutta Paavalin elämästä on jonkin verran olemassa. Seuraavaksi mainittujen teosten yhteydessä on muistettava, että niiden näkökulma on täysin subjektiivinen eikä niitä ole alun perin tarkoitettu tieteelliseen käyttöön. Elina Karjalainen kirjoitti jo Paavalin eläessä omasta ystävyydestään arkkipiispan kanssa teoksessa ”Paavali – legenda jo eläessään”. Paavalin työtoveri rovasti Erkki Piiroinen kertoo kirjassaan ”Samaa matkaa: Paavali ja minä” Paavalin yksityisestä puolesta pappeuden ja piispuuden takana. Heinäveden Lintulan luostarin Nunna Kristoduli julkaisi vuonna 2008 oman muisteluteoksensa, jossa hän kuvaa rippi-isäänsä Paavalia hengellisenä ohjaajana ja esikuvana. Nämä muistelmateokset kertovat Paavalin luonteesta ja persoonasta, elämäntavasta ja asenteista työtään ja kanssaihmisiä kohtaan.

1.4 Tutkimusmenetelmät ja aiemmat tutkimukset

Tutkimuksen aluksi Ortodoksisten laulupäivien ohjelmistot kartoitetaan niin jumalanpalvelusten kuin konserttienkin osalta käymällä läpi Ortodoksisten Kanttorien Liiton ja PSHV:n arkistot, Aamun Koitto –lehden vuosikerrat 1945–1973 väliseltä ajalta sekä Kajaanin ja Iisalmen ortodoksisten seurakuntien nuottimateriaalit. Kirkkolaulut luokitellaan melodian alkuperän sekä harmonisointityylin perusteella. Kirkkolaulujen musiikkityylien luokittelu noudattaa professori Johann von Gardnerin² järjestelmää siltä osin kuin se on tarkoituksen mukaista. Suomen ortodoksisen kirkon musiikin juuret ovat Venäjän ortodoksisen kirkon traditiossa, hyvin suuri osa 1900 –luvun ensimmäisten vuosikymmenten ortodoksisesta kirkkomusiikista on suomen kieleen käännettyä venäläistä kirkkomusiikkia. Gardnerin ansiot venäläisen kirkkomusiikin tutkijana ovat kiistattomat, mutta hänen luomaansa koulukuntajakoa pidetään nykyisin turhan suoraviivaisena ja jyrkkärajaisena. Monet 1800 –luvun säveltäjät käyttivät sujuvasti eri (Gardnerin) koulukuntien

2 J. v. Gardner, 1898–1984. Syntyi Venäjällä, jossa oppi vallitsevan kirkkolaulun lisäksi laulamaan vanhauskoisten käyttämistä neumeista tutustuen vanhempaan suulliseen perinteeseen nojaaviin melodioihin ja laulutapoihin. Emigroitui 1920, opiskeli Belgradin yliopiston ortodoksisessa teologisessa tiedekunnassa, sekä samanaikaisesti Belgradin musiikkiopistossa sävellystä ja kuoronjohtoa. Jatkoi opintojaan Münchenin yliopistossa musiikkitieteen, slavistiikan ja bysantolologian alalla väitellen tohtoriksi. Luennoi ja julkaisi useita tutkimuksia venäläisestä liturgisesta musiikista, sovitti vanhoja slaavinkielisiä kirkkolauluja sekakuorolle sekä sävelsi kirkkolauluja vanhaan tyyliin. Gardner ystävystyi arkkipiispa Paavalin kanssa 1960 –luvun loppupuolella, Gardnerin tutkimukset vaikuttivat suuresti arkkipiispa Paavalin käsityksiin ortodoksisen kirkkomusiikin perimmäisestä luonteesta ja tehtävästä. Ensimmäisen kerran Gardnerin sävellys oli mukana 1961 Iisalmen laulujuhlien ohjelmistossa (luku 3.4). Myöhemmin Paavalin perustama Hymnodia –kuoro levytti useita Gardnerin sovituksia ja sävellyksiä.

(8)

harmonisointitapoja rinnakkain säveltäessään ja sovittaessaan ortodoksista kirkkomusiikkia. Sen vuoksi tätä tutkielmaa varten on luvussa 3.8.1 suomalaiselle ortodoksiselle kirkkomusiikille muodostettu 4 uutta kategoriaa, joiden avulla analysoidaan arkkipiispa Paavalin musiikkikäsityksen muuttumista tutkimuksen kohteena olevan aikajakson puitteissa. Gardnerin muodostamista koulukunnista tämän tutkielman kannalta ovat käyttökelpoisia italialainen koulukunta, ensimmäinen ja toinen pietarilainen koulukunta sekä moskovalainen koulukunta. Seuraavaksi lyhyt kuvailu näistä neljästä koulukunnasta ja niihin luokitelluista säveltäjistä.

Italialainen koulukunta:

 Giuseppe Sarti 1729–1802

 Dimitri Bortnjanski 1752–1825³

 Stepan Degtjarev (Dehterev) 1766–1813

 Artemi Vedel 1770–1806

1700 –luvulla Venäjän ylimystön keskuudessa oli vallalla eurooppalaisuuden ihailu, kaikenlaiset eurooppalaiset tyylipiirteet niin arkkitehtuurissa kuin taiteissa ylipäätään olivat ajan hengen mukaisia. Tämä ajan muotivirtaus ulotettiin hallitsijan taholta myös ortodoksisen kirkon näkyviin ilmenemismuotoihin. Kirkkolaulujen kohdalla se tarkoitti käytännössä länsimaisen konsertoivan tyylin tunkeutumista jumalanpalvelusmusiikkiin. Italialaisia ammattisäveltäjiä kutsuttiin Venäjälle, ei pelkästään säveltämään vaan myös kasvattamaan uutta venäläistä säveltäjäsukupolvea.

Tyylipiirteitä olivat muun muassa polyfonian käyttö, soolojen ja kuoro-osuuksien vuorottelu sekä oopperamainen sävellystapa. Italialaisella koulukunnalla ei ollut minkäänlaista yhteyttä kristillisen melodiatradition saatikka kahdeksansävelmistön kanssa. Sanan ja sävelen suhde kääntyi päälaelleen: melodian ja harmonian käsittely vallitsevien musiikin säännösten mukaisesti oli tärkeämpää kuin tekstisisältö.

Ensimmäinen pietarilainen koulukunta:

 Pavel Turtshaninov 1779–1856

 Aleksandr Aljabjev (Aljabin) 1787–1851

 Aleksei Lvov 1798–1870⁴

 Nikolai Bahmetjev 1807–1891⁵

3 Dimitri Bortnjanski toimi keisarillisen hovikapellan johtajana 1796–1825. Gardner 1995, 66.

4 Aleksej Feodorovic Lvov toimi keisarillisen hovikapellan johtajana 1837–1861. Gardner. 1995, 64.

5 Nikolai Bahmetjev toimi keisarillisen hovikapellan johtajana 1861–1883. Gardner 1995, 76.

(9)

 Arkkimandriitta Feofan 1785–1852

 Mihail Strokin 1832–1887

 Mihail Vinogradov 1810–1888

Tämä koulukunta ajoittuu 1800 –luvulle. Sille tunnusomaisia piirteitä ovat kaavamainen kolmisointuihin pitäytyvä saksalainen koraaliharmonia, tehokeinoina duuri–molli –tonaliteettiin perustuva johtosävelen korottaminen ja välidominanttien käyttö. Keisari Nikolai I:n⁶ käskystä Keisarillisen Hovikapellan johtaja A.F. Lvov⁷ yhtenäisti kirkkomusiikin koko Venäjän alueella.

Lvov oli taitava ammattimuusikko, mutta kirkkomusiikista hänellä ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta eikä niin ollen myöskään tietopohjaa. Lvov runnoi vastustuksesta huolimatta läpi oman, länsimaiseen duuri-molli –tonaliteettiin perustuvan massiivisen kirkkolaulu-uudistuksensa pakolla läpi.⁸ Ensimmäinen pietarilainen koulukunta on suomenkielisen ortodoksisen kirkkolaulun kasvualusta, ja myös arkkipiispa Paavalin musiikillinen lähtökohta. Edelleen jumalanpalveluksissa käytettävä kahdeksansävelmistömme on suurelta osin 1800–luvun keisarillisen hovikapellan normien mukainen.

1800–luvun lopulla keisarillisen hovikapellan kontrolli murtui ja moni sensuroitu sävellys näki päivänvalon. Vanhoja yksiäänisiä kirkkolauluja otettiin käyttöön ja sovitettiin moniäänisiksi, harmonisointitapa muuttui myös melodioita kunnioittavammaksi. Gardner jakaa tuon ajan säveltäjät sävellys- ja sovitustyylien perusteella kahteen samaan aikaan toimineeseen koulukuntaan, toiseen pietarilaiseen sekä moskovalaiseen koulukuntaan.

Toinen pietarilainen koulukunta:

 Milij Balakirev 1837–1910

 Pjotr Iljits Tsaikovski 1840–1893

 Nikolai Rimski-Korsakov 1844–1909

 Aleksandr Arhangelski 1846–1924

 Dimitri Allemanov 1867–1918

 Lebedev⁹

6 Hallitsi 1825–1855.

7 Gardner 1996, 64. Aleksej Fedorovic Lvov (1798–1870). Insinöörin ammatin lisäksi hän oli taitava viulisti ja säveltäjä. Nimitettiin keisarin yksityisen kuoron, hovikapellan johtoon 1837. Lvovilla oli läheiset suhteet keisariperheeseen.

8 A.F. Lvovin sovituksiin pohjautuvat Suomen ortodoksisen kirkon 1900 –luvulla käyttöön vakiintuneet kirkollisten juhlien nuotinnetut veisut, jotka julkaistiin ensin erillisinä vihkoina 1941–43, ja kootusti 1943 luvulla kolmiosaisena teoksena Veisatkaa Herralle I–III.

9 Tästä säveltäjästä ei ole saatavilla yksityiskohtaista tietoa, mutta sävellystyylin pohjalta hänet luokitellaan tässä tutkielmassa toiseen pietarilaiseen koulukuntaan.

(10)

Moskovalainen koulukunta:

 Stepan Vasiljevic Smolenskij 1848–1909

 Dimitri Allemanov 1867–1918

 Aleksandr Gretshaninov 1864–1956

 Pavel Grigorijevits Tshesnokov 1877–1944

 Johann von Gardner 1898–1984

Sekä moskovalaiselle että toiselle pietarilaiselle koulukunnalle oli tunnusomaista vanhojen yksiäänisten kirkkosävelmien harmonisoiminen. Ero koulukuntien välillä löytyykin harmonisoinnin lähtökohdista. Moskovalaisen koulukunnan säveltäjät kunnioittivat alkuperäistä melodiaa, he eivät muokanneet sitä duuri-molli –ajatteluun sopivaksi, vaan pyrkivät säilyttämään melodian alkuperäisen luonteen myös neliäänisessä versiossa. Selkein moskovalaisen koulukunnan tunnusmerkki on luonnollisen (aiolisen) mollin käyttö toisen pietarilaisen koulukunnan säveltäjien käyttäessä useimmiten korotettua johtosäveltä. Koulukuntaerot eivät ole aina kovin selkeitä, ja joidenkin säveltäjien tuotannossa on eri tyylisuuntien mukaan tehtyjä sovituksia tai sävellyksiä. On tärkeä muistaa, että edellä olevat säveltäjien ryhmittelyt Gardnerin koulukuntiin ovat ainoastaan suuntaa-antavia. Laulupäiväohjelmistoja analysoitaessa ensisijaisena kriteerinä käytetään veisun musiikillisia tyylipiirteitä, sen vuoksi yksittäinen säveltäjä voidaan sijoittaa joissakin tapauksissa kahteen eri koulukuntaan.

Tutkimusaineiston laatu osoitti, että tyylipiirteiden analysoiminen edellyttää uusien kategorioiden muodostamista. Nämä kategoriat, harmonisoitu valamolainen, melodinen valamolainen, moskovalainen ja nykybysanttilainen, eivät sovellu sellaisenaan muun kuin suomen ortodoksisen kirkon käyttämän lauluaineiston analysoimiseen 1950–luvulta alkaen.

Lisätietoa Laulupäivien ohjelmistojen suunnitteluprosesseista, toteuttamistavoista ja taustalla vaikuttaneista motiiveista on etsitty Ortodoksisten Kanttorien Liiton arkistosta, PSHV:n arkistosta sekä Kansallisarkistossa sijaitsevasta arkkipiispa Paavalin henkilöarkistosta, josta löytyy muun muassa Paavalin käsin kirjoittamia muistiinpanoja ja eri tilaisuuksissa pidettyjä julkaisemattomia puheita ortodoksisen kirkkomusiikin aihepiiristä. Laulupäivien valmisteluaika vaihteli yhdestä vuodesta viiteen vuoteen, säilynyt kirjeenvaihto laulupäivätoimikunnan ja eri kirkkomusiikkitoimijoiden välillä sekä laulupäivätoimikuntien kokouspöytäkirjat ja muistiot valaisevat arkkipiispa Paavalin roolia kirkkomusiikkikentällä.

(11)

Tutkielmassa ei varsinaisesti etsitä eikä yksityiskohtaisesti vertailla Paavalin omia sovituksia eri aikoina, se vaatisi täysin oman tutkimuksensa, mutta ne mainitaan mikäli niille löytyy kiistaton tai todennäköinen lähde. Tutkimuksessa ei myöskään tehdä yksityiskohtaista nuottiesimerkein varustettua harmonia-analyysia.

Aiempia tutkimuksia arkkipiispa Paavalista on toistaiseksi tehty niukasti. Maria Verikovin pro gradu –työ tutkii arkkipiispa Paavalin ja Kauko Eklundin yhteistyönä syntynyttä liturgiasävelmistöä, niin kutsuttua ”muoviliturgiaa”, sen syntyvaiheita ja melodisia lähteitä.

Verikovin tutkima liturgiasävelmistö kuuluu ajallisesti ja kontekstuaalisesti tämänkin tutkimuksen piiriin, mutta koska sävelmistö muodostaa niin selkeän ja erillisen kokonaisuuden suhteessa muuhun laulupäivämateriaaliin, sitä ei sisällytetä tämän tutkielman tutkimusaineistoon. Susanne Ek puolestaan on tutkinut liturgisen laulun funktiota Suomen ortodoksisessa kirkossa pro gradu – tutkielmassaan, jossa sivutaan arkkipiispa Paavalin käsityksiä aiheesta, samoin kuin Annaelina Ylhäisin pro gradu –tutkielmassa Seurakunnanlaulu Suomen ortodoksisessa kirkossa 1898–1960.

Maria Takala-Roszczenkolta on julkaistu arkkipiispa Paavalia kirkkomuusikkona käsittelevät artikkelit Alkukirkon musiikkia etsimässä (Ortodoksia) ja Arkkipiispa Paavali – laulajapiispa ja kirkkomusiikin auktoriteetti (Hehkuva Hiillos), sekä arkkipiispa Hermanin aloitteesta järjestettyjä ensimmäisiä kirkkolaulupäiviä käsittelevä artikkeli Kirkkolaulupäivät Valamossa vuonna 1929 taitekohtana suomenkielisen ortodoksisen musiikkitoiminnan kehittämisessä (Musiikki).

Mainittakoon vielä Jaakko Olkinuoran artikkeli Archbishop Paul and the Quest for Finnish Orthodox Church Singing, joka on julkaistu ortodoksisen kirkkomusiikin konferenssijulkaisussa ISOCM Publications N:o 3.

1.5 Tutkielman eteneminen

Pääluvussa kaksi (2) esitellään lyhyesti arkkipiispa Paavalin ne elämänvaiheet, jotka ovat tutkimusaiheen kannalta olennaisia. Pääluvussa kolme (3) tutkitaan yksityiskohtaisesti eri laulupäivien ohjelmistot, suunnitteluprosessit, vastuuhenkilöiden toiminta ja arkkipiispa Paavalin tavoitteet ja toimintatavat. Ohjelmistot luokitellaan ja analysoidaan tutkimuskysymysten valossa.

Johtopäätökset tutkimustuloksista esitellään pääluvussa neljä (4).

(12)

2 PAAVALI JA KIRKKOMUSIIKKI

Olipa Paavalin asema kirkossa tai kirkon ulkopuolella mikä tahansa, hän oli koko ajan kirkkomuusikko sanan täydessä merkityksessä. Toimiessaan kanttorin virassa 1950–luvun molemmilla puolilla hän oli kirkkomusiikin kanssa tekemisissä kokopäiväisesti. Piispana hänen velvoitteensa laajenivat kirkkomusiikin ulkopuolelle, mutta silloinkin hän käytti arvovaltaansa myös kirkkomusiikin edistämiseen, koska hänen näkemyksensä mukaan kirkkolaulu on yksi jumalayhteyden ilmenemismuoto. Paavalille kirkkomusiikki ei koskaan ollut vain kaunista, korvia hivelevää sävelharmoniaa, se oli luovuttamaton osa jumalanpalvelusta siinä missä papiston alttarissa lukemat rukouksetkin, se oli laulettua rukousta.

2.1 Biografia

Arkkipiispa Paavalin kattavasta elämäkertateoksesta on ilmestynyt joulukuussa 2019 ensimmäinen osa¹⁰. Tutkimuksen kannalta ei ole keskeistä käsitellä hänen koko elinkaartaan Pietarissa syntyneestä Georgi Guseffista Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispaksi asti. Tarvittavat elämäkerralliset tiedot on sisällytetty pääosin alaviitteisiin, seuraavassa alaluvussa käydään lyhyesti läpi Paavalin elämänvaiheet alkaen vuodesta 1945.

2.1.1 Kuoronjohtajana ja kanttorina kirkon palveluksessa 1945–1955

Georgi Guseff syntyi Pietarissa 1914. Viipuriin 1919 muuttanut perhe suomensi sukunimensä Olmariksi, Georgista tuli Yrjö Olmari. Viimeisen kerran nimi muuttui Laatokan Valamossa vuonna 1938 munkiksi vihkimisen kautta. Luostarielämän katkaisi talvisodan alkaminen 1939 marraskuussa. Jatkosodan päätyttyä pappismunkki Paavali siirtyi Keiteleelle, jonne Konevitsan luostari oli evakuoitu, mutta vain vajaan kahden kuukauden jälkeen hän jätti luostarin ja muutti Joensuuhun.¹¹ Paavalin vastuulla oli hänen iäkäs äitinsä, heidän suhteensa oli hyvin läheinen ja vahva.¹² Joensuuhun muutettuaan Paavali sijoitti äitinsä ensin tuttavaperheiden luo, mutta lopulta otti hänet asumaan omaan talouteensa. Vuoden 1945 Paavali toimi Joensuun seurakunnan kanttorin sijaisena täydellä palkalla. Samana vuonna hän otti vastuun Aamun Koitto -lehdestä toimien sen päätoimittajana aina vuoteen 1955 asti. Työtilanne muuttui vuoden 1946 alussa, jolloin Erkki Piiroinen tuli takaisin hoitamaan kanttorin virkaansa ja Paavali jäi vaille ansiotyötä.¹³ Hän olisi voinut mennä Valamon luostariin, mutta luostari, joka oli liittynyt Moskovan patriarkaattiin 1945,

10 Tuomikoski, 2019. Valamon Luostari.

11 Piiroinen, E, 2000 48–49.

12 Piiroinen, E, 1993 42–43.

13 Piiroinen, E, 2000 59–60.

(13)

ei suostunut huolehtimaan Paavalin äidin ylöspidosta, joten Paavalin oli järjestettävä heidän asumisensa jossakin muualla kuin Valamon luostarissa.

Raskaitten sotavuosien, evakkotien ja toimeentulohuolien taakan alla Paavali joutui tilanteeseen, jossa toimeentulon hankkiminen kirkon palveluksessa ei ollut mahdollista, ja hän joutui siirtymään maalliseen ansiotyöhön Myllykoskelle.¹⁴ Yhteys ortodoksiseen kirkkoon säilyi tilanteesta huolimatta tiiviinä. Hän jatkoi edelleen Aamun Koitto -lehden päätoimittajana, ja harjoitti kuorotoimintaa Myllykoskella menestyksekkäästi pitäen ortodoksisen kirkkomusiikin konsertteja ja johtaen kirkkolaulua palveluksissa.¹⁵ Näihin vuosiin ajoittuivat kahdet ensimmäiset sotien jälkeen pidetyt kirkkolaulupäivät, joista tarkemmin luvuissa 3.1.

Vuonna 1948 Paavali valittiin Kuopion seurakunnan vt. kanttoriksi ja tässä tehtävässä hän jatkoi yhtäjaksoisesti seuraavat seitsemän vuotta huolehtien koko ajan myös iäkkäästä äidistään.¹⁶ Paavali työskenteli vuosina 1945–1968 myös ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston (OKJ) päätoimittajana, tuona aikana sekä jumalanpalveluskäsikirjat että nuottilaitokset uudistettiin niin sisältönsä kuin kieliasunsa puolesta. Tämän suururakan Paavali suoritti tohtori Boris Soven ja isä Aari Surakan kanssa.¹⁷ Kuopion kanttorina toimiessaan hän oli päävastuussa Kotkan ja Helsingin kirkkolaulupäivistä, joista tarkemmin luvuissa 3.1 ja 3.2.

2.1.2 Piispana kirkon palveluksessa 1955–1987

Arkkipiispa Herman ei terveydentilansa huononemisen vuoksi enää jaksanut hoitaa kaikkia virkavelvollisuuksiaan, minkä vuoksi kirkkokunta päätti perustaa arkkipiispan avuksi apulaispiispan viran. Vuonna 1955 marraskuun 27. päivänä ainoana hakijana virkaan valittu pappismunkki Paavali vihittiin piispaksi. Uuden aseman myötä työtehtävien määrä kasvoi varsin mittavaksi, jonka vuoksi piispa Paavali luopui Aamun Koiton päätoimittajuudesta, mutta OKJ:n johdossa hän halusi jatkaa.¹⁸ Seuraavana vuonna 1956 Paavali valittiin Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunnan puheenjohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti vuoteen 1960, eli siihen asti kun hänet valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi.¹⁹ Yksi järjestön tehtävistä oli nimenomaan kirkkolaulupäivien järjestäminen.

14 Tuomikoski, 2019, 267.

15 Karjalainen, 1973, 106.

16 Tuomikoski, 2019, 270. Piiroinen, E, 2000, 70–71.

17 Tuomikoski, 2019, 384–392. Piiroinen, E, 2000, 80. Karjalainen, 1973, 110.

18 Piiroinen, E, 2000, 85–86.

19 Piiroinen, E, 2000 91.

(14)

Paavali valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi 29.8.1960. Suomen ortodoksisen kirkon päämiehenä Paavali oli aina vuoteen 1987 asti, kaiken kaikkiaan 27 vuotta.²⁰ Arkkipiispa Paavali menehtyi vain vuoden kuluttua siitä, kun hän luopui arkkipiispan virastaan. Marraskuun 9. päivänä hän sai jo viidennen sydäninfarktinsa, josta hän kuitenkin selvisi, mutta marraskuun lopulla hän sairastui keuhkokuumeeseen, joka yhdessä heikon sydämen kanssa johti rauhalliseen kuolemaan joulukuun toisena päivänä 1988. Arkkipiispa siunattiin haudan lepoon Uuden Valamon kirkossa 8.

joulukuuta.²¹

20 Laitila, 2000

21 Kristoduli, 2008 226–233.

(15)

3 PAAVALI JA KIRKKOLAULUPÄIVÄT

”TULKAA, KOHOTTAKAAMME ILOHUUTO HERRALLE, RIEMUHUUTO PELASTUKSEMME KALLIOLLE. KÄYKÄÄMME KIITTÄEN HÄNEN KASVOJENSA ETEEN, VEISATKAAMME HÄNELLE RIEMUVIRSIÄ” PS. 95

Näillä psalmin sanoilla surevan Karjalan heimon ikivanha lohduttaja, pyhä ortodoksinen, kreikkalaiskatolinen Kirkko kutsuu hajalla olevia lapsiaan saamaan lohdutusta ja rohkaisua yhteisestä kirkkolaulusta, tapaamaan laulajatovereita, muistelemaan entisiä lauluretkiä iki-ihanaan Valamoon ja saamaan innostusta laulamaan uusissa, vaikeissakin olosuhteissa.²²

Näin alkoi Aamun Koitossa keväällä 1947 julkaistu kutsu ensimmäisille sotien jälkeisille ortodoksisille laulupäiville. Sodan päättymisestä oli kulunut vain kaksi vuotta. Rintamalla saadut haavat olivat jo ehtineet umpeutua, mutta korvaamattomat menetykset – ihmishenget, kotiseutu, vuodet rintamalla – olivat jättäneet pysyvät jäljet karjalaisiin siirtolaisiin. Entiset tiiviit kyläyhteisöt olivat hajallaan eri puolilla maata, ortodoksit olivat muukalaisia omassa maassaan. Luterilainen valtaväestö ei aina suhtautunut suvaitsevaisesti uusiin tulokkaisiin, etenkin jos nämä olivat

”kreikkalaiskatolisia”. Paavalin reaktio ortodoksien hajaannuksen tilaan oli musiikki. Hänen sanansa laulupäiväkutsussa ovat rohkaisevia ja kannustavia, ne kehottavat toimintaan.

Asuessaan Myllykoskella vuonna 1947 Paavali sai nimityksen laulupäivien laulunjohtajaksi, ja toimi tässä tehtävässä aina apulaispiispaksi vihkimiseensä asti (1955). Paavali alkoi kirjaimellisesti kerätä ortodokseja takaisin yhteen musiikin avulla. Edelliset laulupäivät oli järjestetty ennen sotia 1936 Suistamolla ja sitä ennen kolme kertaa Valamon luostarissa Laatokan saarella.²³ Suistamossa oli tehty päätös laulupäivien järjestämisestä viiden vuoden välein, mutta sodan vuoksi näin ei voitu menetellä.²⁴Paavali ryhtyi tarmokkaasti selvittämään laulupäivien järjestämismahdollisuuksia.

Laulujuhlien järjestämisvastuu oli Pyhän Sergein ja Hermanin Veljeskunnan harteilla. Veljeskunta nimitti Paavalin avuksi kolmihenkiset toimikunnat järjestämään valtakunnalliset ortodoksiset laulupäivät. Helmikuussa 1946 Aamun Koitossa julkaistiin kysely²⁵, jolla kartoitettiin halukkuutta laulupäivien järjestämiseen. Vastauksia saapui niukasti, mutta siitä huolimatta Paavali jatkoi määrätietoisesti valmistelutyötään.

On kuitenkin vaikea uskoa, että ennen niin voimakas kirkkolaulun harrastus olisi näin tyystin hävinnyt. Niinpä tiettävästi meillä on innostuneita kirkkokuoroja ja tiedetään viimeaikoina uusiakin perustetun. Eräänä syynä ilmoittautumisien vähälukuisuuteen lienee ollut se, että esitetty kysely oli luonteeltaan vain yleinen. Mutta kirkkolaulun harrastuksen kuin monen muunkin asian suhteen olemme vielä näin sodan jälkeen kuin talviunesta 22 AK 10/47, 68.

23 OLP VI, 3. Ensimmäiset laulupäivät järjestettiin 29–30.6. 1929 Valamossa arkkipiispa Hermanin aloitteesta.

24 AK 17/1947, 113.

25 Kyselyä ei helmikuun lehdessä (AK 2–3/1946) ole, joten se lienee toimitettu lehden välissä ylimääräisenä irtolehtenä. Lehden sivumäärä oli rajoitettu johtuen kansanhuoltoministeriön määräyksistä, sodanjälkeinen paperipula oli suuri. Samoin oli rajoitettu lehden painosmäärä 1600 kpl:een.

(16)

vasta heränneitä vai mahdammeko niin voimakkaasti uneksia takaisinpaluuta, ettemme osaa uusissa olosuhteissa toimia entisellä tarmolla. Olipa asian laita miten tahansa, niin uskoa sopii, että kyllä laulun harrastuskin vielä elää ja tulee aikanaan esille.²⁶

Ennen sotia oli pidetty neljät laulupäivät, joten sotien jälkeiset ensimmäiset laulupäivät olivat järjestyksessä viidennet ja ne pidettiin Viinijärvellä ja Joensuussa elokuussa 1947. Tapahtuma onnistui niin hyvin, että kuudennet laulupäivät päätettiin pitää jo 1948 Iisalmessa. Iisalmen jälkeen laulupäiviä alettiin pitää säännöllisesti kolmen vuoden välein: seitsemännet 1951 Kotkassa, kahdeksannet 1954 Helsingissä, yhdeksännet 1957 Varkaudessa. Tämän jälkeen aikaväli muuttui neljäksi vuodeksi: kymmenennet Iisalmessa 1961, yhdennettoista Ilomantsissa 1965.

Kahdennettoista laulupäivät järjestettiin 1967 Oulussa ja viimeisen kerran Paavalin elinaikana tässä muodossa Helsingissä 1973, kolmannentoista kerran.

Paavali oli päävastuussa sotia seuranneiden neljän ensimmäisen tapahtuman ohjelmiston kokoamisesta. Hän toimi laulunjohtajana ja vastasi laulettavan materiaalin valitsemisesta ja painettujen vihkojen toimittamisesta. Piispaksi vihkimisensä jälkeen hän ei toiminut enää laulunjohtajana, mutta kuului edelleen itseoikeutetusti yhtenä jäsenenä laulujuhlatoimikuntaan ja vaikutti sitä kautta ohjelmistojen kokoamiseen. Laulujuhlien ohjelmaan sisältyvien jumalanpalvelusten perusrungon muodostivat jo aiemmin julkaistut jumalanpalveluskirjat, joita täydennettiin erillisillä julkaisuilla tarpeen mukaan. Laulujuhlia varten painettiin useita A5 kokoisia vihkoja, lisäksi käytettiin monisteita ja jopa käsinkirjoitettuja nuotteja (Viinijärvi).

Seuraavissa luvuissa käsitellään laulujuhlien ohjelmistot yksityiskohtaisesti kronologisessa järjestyksessä. Vuosien 1947–1951 laulujuhlat (Viinijärvi, Iisalmi ja Kotka) käsitellään yhtenä kokonaisuutena niiden ohjelmistojen samankaltaisuuden vuoksi.

3.1 Viinijärven (1947), Iisalmen (1948) ja Kotkan (1951) laulupäivät

Vuosien 1947, –48 ja –51 laulupäivien keskeinen tavoite oli täyttää liturgian veisuvalikoiman puutteet kattavaksi kokonaisuudeksi. Laulupäivistä tiedottaminen hoidettiin Aamun Koitto –lehden kautta. Sodan jälkeen nuottijulkaisujen löytäminen oli erityisen vaikeaa kahdesta syystä: 1) suuri osa jumalanpalveluskirjoista jäi luovutetuille alueille ja 2) sotien jälkeisen raha- ja materiaalipulan vuoksi ei ollut mahdollista painaa uusia julkaisuja. Niinpä laulujuhlilla jouduttiin turvautumaan jopa

26 AK 9/1946, 78.

(17)

käsinkirjoitettuihin nuotteihin.²⁷ 1947 Viinijärvellä palvelukset laulettiin sodan melskeistä säilyneillä jumalanpalveluskirjoilla ja edellisten laulupäivien irtonuoteilla.

Seuraavat laulupäivät, järjestysnumerolla kuudennet, pidettiin Iisalmessa jo vuoden kuluttua (1948).

Laulupäiviä varten julkaistussa vihkossa oli nuotinnettuna useita jo Viinijärvellä laulettuja veisuja.

Kotkan (1951) seitsemänsien laulupäivien vihko täydensi edelleen piispallisen liturgian veisuvalikoimaa. Kotkan laulupäivien vihkossa Paavali toteaa:

Esilläoleva ohjelmisto yhdessä kuudensien laulupäivien ohjelmiston kanssa muodostaa nyt melko täydellisen, esipaimenen toimittamassa liturgiassa laulettavien laulujen rungon. Sellaisina ja sisältäen samalla joukon juhlavia erikoissävellyksiä nämä ohjelmistot eivät seitsemänsien laulupäivien jälkeenkään tule menettämään käyttöarvoaan.²⁸

Näiden kolmen laulupäivien ohjelmistot olivat siis keskeisiltä osiltaan identtiset ja tyyliltään samanlaiset, ja samana pysyi myös Paavalin tavoite laulupäivien suhteen, sen vuoksi on perusteltua käsitellä ne yhtenä kokonaisuutena.

3.1.1 Palvelusten lauluohjelmisto

Viinijärven ja Iisalmen laulupäivien vigiliapalvelukset olivat kiinteiden veisujen osalta samanlaiset, Kotkan vigiliassa oli joitakin muutoksia.²⁹ Vigilioissa lauloi mieskuoro ja liturgiassa sekakuoro.

Seuraavassa vigilian ja liturgian veisut luetteloituna säveltäjän tai sävelmän mukaan, sekä julkaisut joista ne löytyvät.³⁰

27 AK 10/47, 70.

28 OLP VII, 37.

29 Viinijärven vigilian ohjelmisto AK 10/47, 70. Iisalmen vigilia toimitettiin kuten Viinijärvellä (OLP VI, 48). Kotkan vigilian ohjelmisto AK 22/51, 174–175.

30 Huom! Useat veisut saivat painetun muodon vasta vuosia myöhemmin. Lähdeteoksena mainitaan se julkaisu, jossa ko. veisu on ensimmäisen kerran painettu, alaviitteessä mainitaan tarvittaessa myös muut julkaisut.

(18)

Vigiliapalvelukset 1947, 1948 ja 1951:

Säveltäjä/sävelmä Veisu Julkaisu

Akimov, Pietari (Pjotr

Grigorijevich) Sinulle, oi Jumalansynnyttäjä VI 42, 289–293 Alkupsalmi (ps.104)

Allemanov, Dimitri (Kiitä, sieluni, herraa) VI 42, 91–94 Simeonin rukous

Arhangelski, Aleksandr (Herra, nyt Sinä lasket) VI 42, 157–159 Ehtooveisu

Dvoretski (Oi Jeesus Kristus) VI 42, 11–13

Arkkimandriitta Feofan

(Feodor Aleksandrov) Suuri ylistysveisu OLP X, 11–23

Kiovalainen sävelmä 1. Katismaveisu

(Kieviläinen) (Autuas se mies) VI 42, 119–124

Kotsenovski Sinulle, oi Jumalansynnyttäjä VI 42, 296–297 Tulkaa, kumartakaamme

Kreikkalainen sävelmä (Alkupsalmin jälkeen) VI 42, 76–77 Ehtooveisu

Lebedev, M (Oi Jeesus Kristus) VI 42, 130–132

Simeonin rukous

Maksimov (Herra, nyt Sinä lasket) M, ei löytynyt

Antifoni 4. sävelmä

Moskovalainen³¹ Monet himot VI 42, 265–268

1. Katismaveisu

Tavallinen kirkkosävelmä Autuas on se VI 42, 7–10

Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi

(Sieluni suuresti ylistää) VI 42, 50–52³²

Valamolainen sävelmä Litaniaektenia OLP XI, 26

Polyeleopsalmi

(Kiittäkää Herran nimeä) VH II, 358–362³³ Kaikki, joissa henki on

(Ennen evankeliumia) VH II, 370–371³⁴ Znamenny sävelmä Ylösnousemustropari

Sov. Turtshaninov, Pavel 1, 3, 5 ja 7. sävelmäjakso VI 42, 284–285 Ylösnousemustropari

2,4,6 ja 8. sävelmäjakso VI 42, 286–288

Taulukko 1

31 ”Moskovalainen” ei tarkoita tässä yhteydessä Gardnerin määritelmän mukaista moskovalaista koulukuntaa. Sävelmä on julkaistu Vigilia I:ssä tällä määreellä.

32 Vigilia I:ssä on kaksi eri vaihtoehtoa ilman sävelmän määrittelyä. Paavalin kokoamassa Ortodoksisessa laulukirjassa (OL, 50) tämä melodia (VI42 no.2) on nimetty Tavalliseksi kirkkosävelmäksi.

33 Alun perin 1943 vihkona painettu ”Pyhittäjäin Sergein ja Hermanin, Valamon luostarin perustajain muisto” painettiin Veisatkaa Herralle (VH) kokoelman toisessa osassa täsmälleen samassa muodossa. Alkuperäisten vihkojen saatavuus huononee koko ajan, sen vuoksi lähdeteoksena käytetään tässä yhteydessä VH II julkaisua.

34 Ks edellinen viite.

(19)

Liturgiapalvelukset 1947, 1948 ja 1951:

Akatistosmelodia Uskontunnustus KHL, 51–52

Akimov, Pietari³⁵ Auringon noususta

(Piispan vastaanotossa) M³⁶ Ton despotin

(Piispan vastaanotossa) OLP VII, 7 Aljabjev (Aljabin),

Aleksandr Kerubiveisu OLP VI, 18–21

Eukaristia no 8

Arhangelski, Aleksandr (Rauhan laupeutta) OLP VI, 22–28

Bahmetjev, Nikolai Kerubiveisu M³⁷

Bortnjanski, Dimitri Is polla, Trio no 1 OLP VII, 21

Is polla no 2 OLP VI, 16–17

Totisesti on kohtuullista

(Suom. sov. P.P.) (Liturgiassa) M³⁸

Herran rukous

Dubjanski (Isä meidän) OLP IX, 31–33

3. Antifoni

Frunza, A (Herra muista meitä) OLP VII, 12–18

Kiovalainen sävelmä Kolmipyhäveisu

(Kieviläinen) (Pyhä Jumala) OLP VII, 22–23

Me näimme totisen, 2. säv OLP VI, 31 Täyttyköön suumme, 2. säv OLP VI, 32–34

Kreikkalainen sävelmä Anomusektenia E, 125–126

Riemuitkoon sielusi no1

Lvov, Aleksei (Piispan vastaanotossa) OLP VII, 3

Riemuitkoon sielusi no2

(Piispan vastaanotossa) OLP VI, 12 Ton despotin TARKISTA irtonuot

(Piispan vastaanotossa) OLP VII, 2 (Lyhennetty Kreikkalainen Totisesti on kohtuullista

Sävelmä, sov. Lvov.) (Piispan vastaanotossa) OLP VI, 9–11 Totisesti on kohtuullista

(Liturgiassa) M³⁹

Auringon noususta

Mirolybov, Peter (Piispan vastaanotossa) OLP VII, 1

35 Pjotr Grigorijevitch Akimov 36 IOSN, Liite 1.

37 KOSN, Liite 2

38 KOSN. Nuotissa mainitaan suomenkielisen sovituksen tekijäksi pappismunkki Paavali (P.P). Liite 3 39 AK 11–12/47, 85-86.

(20)

Protopopov, S Suuri ektenia E, 76–77

Hartauden ektenia E, 77–78

Anomusektenia E, 79

Rimski-Korsakov, Herran rukous

Nikolai (Isä meidän) OLP VI, 29–31

Smolenski, Stepan Suuri ektenia E, 82–83

1. Antifoni

Tavallinen sävelmä (Kiitä, sieluni, Herraa) KHL, 44 (teksti) 3. Antifoni

(Herra, muista meitä) OL, 26–27

Uskontunnustus KHL, 51–52

Tshaikovski, Pjotr Jumalan ainokainen OLP VII, 9–12

Turtshaninov, Pavel Jumalan ainokainen M⁴⁰

Taulukko 2

Kaikkien kolmen laulupäivien liturgioiden keskeisin osa oli sama: Arhangelskin Eukaristia no 8.

Samoin Pyhä Jumala –veisu oli sama: kiovalainen sävelmä, jota kutsutaan myös valamolaiseksi sävelmäksi.⁴¹ Viinijärvellä ja Iisalmessa kerubiveisun säveltäjä oli Aljabjev, Kotkassa Bahmetjev.

Liturgian edellä olevat piispan vastaanottolaulut olivat myös kaikissa samat.

Viinijärven, Iisalmen ja Kotkan laulupäivien ohjelmisto edustaa tyylillisesti ensimmäistä ja toista pietarilaista koulukuntaa. Ensimmäisen koulukunnan säveltäjistä merkittävin on A.F. Lvov, jonka viidestä sävellyksestä peräti neljä on piispallisia veisuja. Kerubiveisut ovat myös ensimmäistä pietarilaista kautta, säveltäjäniminä Aljabjev/Aljabin (Viinijärvi ja Iisalmi) ja Bahmetjev (Kotka).

Muita saman koulukunnan edustajia ovat Feofan, Turtshaninov ja Kotsenovski. Toiseen pietarilaiseen koulukuntaan lukeutuvien veisujen hallitseva säveltäjä on Arhangelski, aikansa tunnustetuin kirkkosäveltäjä ja merkittävä kuoronjohtaja.⁴² Arhangelskin säveltämiä jumalanpalveluslauluja on käytetty ja käytetään edelleen seurakuntien jumalanpalveluksissa.

40 IOSN, Liite 4.

41 Melodia löytyy myös Valamon luostarin sävelmistöstä (1909, 235). Valamolainen sävelmä on hyvin lähellä kiovalaista sävelmää, sen yksi muunnos. OLP VII:ssa julkaistu nuotinnos sisältää lauluohjeet piispallista palvelusta varten. Piispan toimittaessa liturgian veisu lauletaan papiston ja kuoron vuorolauluna, kun tavallisesti sen laulaa vain kuoro. Veisu on mukana myös 2011 liturgiakirjassa s. 66. Tätä melodiaa on harmonisoitu useammalla tavalla.

42 Arhangelskin sävellyksiä on kritisoitu mm. sentimentaalisiksi. Hän on kuitenkin kiistatta erittäin taitava säveltäjä ja kuoronjohtaja. Hänen harmoniakielessään on havaittavissa myös moskovalaisen koulukunnan piirteitä. Moskovalaisen ja toisen pietarilaisen koulukunnan välinen ero onkin toisinaan vaikeasti määriteltävissä. Aiheesta on suomennettu J.v.Gardnerin artikkeli otsikolla ”Moskovan ja Pietarin välinen taistelu kanonisesta laulusta 1800 –luvun puolivälissä”, Erga 1995, 63–79.

(21)

Samoin Arhangelskin niin sanotut konserttikappaleet (jumalanpalvelusten ulkopuolelle jäävät hengelliset laulut) ovat kuuluneet suomalaisten ortodoksisten kuorojen vakiokonserttiohjelmistoon.

Toiseen pietarilaiseen koulukuntaan luokitellaan myös Allemanov, Lebedev, Rimski-Korsakov ja Tshaikovski. Kaksi viimeksi mainittua tunnetaan lähinnä maallisista sävellyksistään. Bortnjanski ja Vedel ovat 1700–luvun italialaisen koulukunnan säveltäjiä, heistä Bortnjanskin tuotanto on huomattavan laaja ja edelleen seurakunnissamme joiltakin osin käytössä.

Valamolaiset sävelmät ovat kuuluneet aina laulupäivien ohjelmistoon. Yleisellä tasolla voidaan huomata, että 1947, –48 ja –51 laulupäivien ohjelmistoissa olleita valamolaisia melodioita on soinnutettu pietarilaisten koulukuntien mukaisesti: yksiäänisen melodian harmonisointi tapahtui länsimaisen musiikkikäsityksen ehdoilla. Tyypillisin tapa oli käyttää harmonista tai jopa melodista molliasteikkoa alkuperäisen aiolisen sijaan.⁴³ Vigiliapalveluksissa lauletut Turtshaninovin harmonisoimat ylösnousemustroparit⁴⁴ ovat tästä erinomainen esimerkki: alkuperäinen znamennimelodia⁴⁵ on muutettu harmonista molliasteikkoa noudattavaksi.

3.1.2 Laulajaisten ohjelmisto

Laulajaisten ohjelmistosta kolmasosa oli hengellisiä ’ei liturgisia’ lauluja. Seuraavassa taulukossa on laulajaisten laulut säveltäjän/sävelmän mukaan aakkosjärjestyksessä lueteltuina siltä osin kuin ne ovat Paavalin valitsemia, eli juhlakuoron, yhteiskuoron, mieskuoron ja Kuopion kirkkokuoron esittämät laulut, mikäli ne eivät ole jo edellisissä luetteloissa:

43 Znamennimelodioiden sävellajia ei voi määritellä länsimaisella duuri-molli tonaliteetilla. Usein melodia voitiin pakottaa harmoniseksi molliksi korottamalla johtosävel.

44 VI 42, 284–288

45 Valamon luostarin sävelmistö 1909, 30 parittomien sävelmäjaksojen ylösnousemustropari, 31 parillisten sävelmä- jaksojen ylösnousemustropari.

(22)

Laulajaiset 1947, 1948 ja 1951

Polyeleopsalmi

Arhangelski, Aleksandr (Autuas on se) VI 42, 105–110

Herra, kuule OLP VIII, 1–5

Miksi minut hylkäsit OLP VII, 29–33

Polyeleopsalmi

(Kiittäkää Herran nimeä) VI 42, 210–213 Simeonin rukous

(Herra, nyt Sinä lasket) VI 42, 157–159 Tropari Jumalansynnyttäjälle

Me syntiset ja alhaiset OLP VII, 25–28 Tuomiopäivää ajatellessa

(Näen peljättävän päivän) OLP VI, 34–38 Herra, opeta minua ajattelemaan

Bortnjanski, Dimitri loppuani Ei löytynyt

Pyhän Ambrosiuksen

ylistysveisu OLP VIII, 7–20

Tämä on se päivä JP 36, 135–140

Ehtooveisu

Dvoretski (Oi Jeesus Kristus) VI 42, 11–13

Kiovalainen sävelmä Polyeleopsalmi

(Kieviläinen) (Kiittäkää Herran nimeä) VI 42, 241–243

Tshaikovski, Pjotr Totisesti on kohtuullista KL 14, 4–8 Polyeleopsalmi

Valamolainen sävelmä (Kiittäkää Herran nimeä) VH II, 358–362 Pääsiäiskanonin 9. veisu M⁴⁶

Sov. M.A. Balakirev (Enkeli huusi) JP, 127–130

Vedel, Artemi

Suom. sov. P.P. Synninkatumuksen ovet OLP VI, 39–46

Taulukko 3

Viinijärven, Iisalmen ja Kotkan laulupäivien jumalanpalvelusten ja laulajaisten ohjelmisto kertoo Paavalin hallinneen suvereenisti tuolloin käytössä olleen Venäjän ortodoksisen kirkon kautta Suomeen juurtuneen kirkkomusiikin tyylin, joka oli pappismunkki Paavalin musiikillinen lähtökohta. On myös tärkeää muistaa, että vuodesta 1948 vuoteen 1955 asti kirkkomusiikki oli Paavalin päätyö, ja vaikka hän ennen kanttorikauttaan sai palkkansa lähes kolmen vuoden ajan kirkon ulkopuolisesta työstä Myllykoskella asuessaan, hän perusti sielläkin kuoron (Kymenlaakson Ortodoksiset Laulajat). Paavali sovitti jatkuvasti kirkkoslaavinkieleen sävellettyä kirkkomusiikkia

46 KOSN, Liite 5

(23)

suomenkieliselle kuorolleen ja konsertoi hyvällä menestyksellä.⁴⁷ Paavali merkitsi itsensä näkyviin vain harvoin sovittajana, mutta aikalaismainintojen perusteella tiedetään, että hän oli käytännössä lähes kaikkien 1940-50 lukujen suomenkielisten sovitusten takana.⁴⁸ Viidensien, kuudensien ja seitsemänsien laulupäivien julkaisuissa vain kolmen sävellyksen kohdalla Paavali on merkinnyt itsensä sovittajaksi: Arhangelskin Eukaristia no 1⁴⁹, Vedelin Synninkatumuksen ovet⁵⁰ sekä irtonuottina julkaistu Bortnjanskin Totisesti on kohtuullista⁵¹.

Paavali ei tyytynyt tuolloin pelkkään sovittajan rooliin, hän myös sävelsi liturgista musiikkia. Kaksi veisua julkaistiin Kotkan 1951 laulupäiviä varten: Kerubiveisu⁵² ja Is polla⁵³. Näistä vain lyhyt Is Polla laulettiin liturgiassa evankeliumin jälkeen. Kerubiveisun Paavali oli mahdollisesti säveltänyt jo aiemmin, koska sen valinta laulupäiväohjelmistoon tapahtui ”toivomusten perusteella”.⁵⁴ Tuntemattomasta syystä varsinaisessa liturgiassa Kotkassa kerubiveisuna laulettiin kuitenkin Bahmetjevin sävellys, ei Paavalin. Kotkan laulupäivien jälkeen Paavali ei tiettävästi säveltänyt minkäänlaista jumalanpalvelusmusiikkia,⁵⁵ sovittajan työtä hän sen sijaan jatkoi, yksin tai ryhmätyönä muiden kirkkomuusikkojen kanssa. Myöhemmin hän palasi joihinkin jo kertaalleen sovittamiinsa kirkkolauluihin ja muutti niiden harmoniaa hyvinkin suuresti.⁵⁶

Näillä kolmella laulupäivillä laulettiin ylivoimaisesti eniten Arhangelskin sävellyksiä, laskutavasta riippuen joko yhdeksän, tai mikäli Eukaristian veisut lasketaan yksitellen mukaan, kolmetoista.

Toisella sijalla on Bortnjanski kuudella sävellyksellä ja kolmantena Lvov viidellä sävellyksellä.

Kiovalaisia sävelmiä on viisi samoin kuin niin sanottuja tavallisia kirkkosävelmiä, joiden alkuperä

47 AK 11–12/47, 81. “Kymenlaaksossa, jossa ovat Kotkan ja Haminan seurakunnat, on ollut havaittavissa kuluvan vuoden alusta erikoinen harrastus kirkkoalulun alalla. Pääasiassa kolmella paikkakunnalla, Kotkassa, Haminassa ja Myllykoskella asuvat kirkkolaulun harrastajat ovat kokoontuneet yhteisiin lauluharjoituksiin harjoitellen etupäässä uusia kirkkolaulujen sovituksia.”

48 Piiroinen, P. 1991; 55. Piiroinen, E, 1991, 84. Pyrkimys anonyymiuteen koski myös Paavalin kirjallista toimintaa Aamun Koitto -lehdessä. Sieltä täältä löytyy joitakin mainintoja, jotka osoittavat hänen olleen sovitustyössä aktiivisesti mukana. Mainittakoon vielä Eukaristia 1959 esipuheessaan arkkipiispa Herman (Aav) kirjoittaa: ”Kun eestinkielelle säveltämäni EUKARISTIAN ovat kirkkolaulumme harrastajat apulaispiispa Paavali, rovasti Mikael Kasanko ja kuoronjohtaja Petr Miroljubov hyväntahtoisesti sovittaneet suomeksi…”

49 KL 1, 5–8.

50 OLP VI, 39–46.

51 IOS M 52 KL 1–2, 1–4.

53 OLP VII, 24.

54 AK 21/51, 171.

55 Paavalin sävellyksiä on julkaistu etupäässä Vaeltajan lauluja (1951) ja Sävelviesti (1956) laulukirjoissa. Nuo sävellykset kuuluvat hengellisten laulujen kategoriaan, eivät siis liturgisiin lauluihin, eikä niitä myöskään esitetty laulupäivillä, joten ne jäävät tämän tutkielman ulkopuolelle.

56 Esimerkiksi liturgian veisuista ”Jumalan ainokainen” ja Kolmipyhäveisu, ja vigiliapalveluksen Suuri ylistysveisu ovat niitä, joista löytyy kaksi tai useampia sovitusversioita eri vuosilta. Tässä tutkielmassa ei tehdä tarkempaa harmonia-analyysia vertailemalla em sovituksia.

(24)

on kahdeksansävelmistössä. Valamolaisia sävelmiä on neljä kappaletta, ja ne kaikki ovat mieskuorosovituksia.

3.1.3 Palaute laulupäivistä

Viinijärven laulupäivien päätarkoitus oli koota ortodoksit yhteen. Paavalin näky laulun yhdistävästä voimasta osoittautui oikeaksi. Hän kirjoitti laulupäivien jälkeen:

Nyt kuitenkin olosuhteiden niin perusteellisesti muututtua ei juuri ollut apua edellisten laulupäivien kokemuksista. Siksi laulupäivien järjestäjillä oli suuria vaikeuksia voitettavanaan. Suurimpana niistä lienee ollut se toteamus, että kirkkolaulun harrastus on miltei kaikkialla lamaannuksen tilassa ja entiset Karjalan hiippakunnan mainehikkaat kuorot ovat kokonaan hajonneet. Laulupäiville ilmoittautuneiden vähyys ei suinkaan ollut omiaan rohkaisemaan järjestäjiä…

…Siitä huolimatta oli kuitenkin uskoa siihen, että kunhan kaikki olisi järjestetty, niin kyllä laulajia ilmenee. Eikä tämä usko pettänyt…

…Vaikka laulajien lukumäärä näillä viidensillä laulupäivillä ei nousekaan niin korkeaksi kuin se oli eräillä aikaisemmilla, on näillä kuitenkin enemmän koko kirkkokuntaa käsittävä leima, sillä toinenkin hiippakunta oli edustettuna kahdella kuorolla.⁵⁷

Nihkeän alun jälkeen laulupäivät saivat ortodoksiset laulajat liikkeelle. Sitaatin viimeisestä lauseesta voidaan päätellä, että sotia edeltävillä laulupäivillä, jotka siis pidettiin Suistamolla kerran ja Valamon luostarisaarella kolmesti, ei ollut laulajia muualta kuin Karjalan hiippakunnasta.

Silloinen Viipurin hiippakunta, joka käsitti Eteläisen Suomen alueen, oli vahvasti venäläisen leiman omaava alue. Laulujuhlien myötä luotiin näin yhteisöllisyyden tunnetta kahden Suomen rajojen sisäpuolella olevan hiippakunnan kesken. Pyrkimyksenä oli yhdistää venäjänkieliset ja suomea tai karjalaa äidinkielenään puhuvat ortodoksit saman valtakunnallista rajaa noudattavan kirkkokunnan alle myös käytännön tasolla.

Paavali antoi Iisalmessa järjestettyjen kuudensien laulupäivien jälkeen varsin seikkaperäisen palautteen 1948 Aamun Koiton numerossa 13. Hän kiittää kuoroja ja nostaa erityisesti esille Turun kuoron korkean tason sekä Lieksan nuorekkaan kuoron laulajien runsaan lukumäärän, 50 laulajaa.⁵⁸ Yhteisharjoituksista hän sanoo seuraavaa:

Kiertomatkani eri kuorojen luona ei kuitenkaan antanut todellista ennakkokuvaa laulujuhlista, sillä huomattava osuus, varsinkin miesäänten kohdalla, oli juhlakuorossa yksityisillä laulajilla, jotka eivät laula missään suuremmassa nykyisin toimivassa kirkkokuorossa. Tästä syystä laulun onnistuminen jäi nytkin riippumaan lähinnä yhteisharjoituksista. Näistä yhteisharjoituksista kannattaa lausua ajatuksia, jotka tulevissa laulujuhlissa olisi varteen otettava. Ensinnäkin yhteislauluharjoituksiin olisi käytettävä se aika, mikä suinkin on käytettävissä.

Tästä syystä varsinaisia laulujuhlia pidettäessä ei saisi ohjelmaan sijoittaa minkäänlaisia muita kokouksia.

57 AK 17/1947, 113–114 58 AK 13/1948, 102

(25)

Päinvastoin, mieli kohottaa laulutasoa, on yhteisharjoituksiin varattava enemmän aikaa kuin tähän asti, mieluummin kaksi päivää.⁵⁹

Kirkkolaulajan velvollisuus on Paavalin mukaan kiinnittää riittävää huomiota valmistautumiseen, toisin sanoen harjoitteluun. Suuren haasteen muodosti yhteisöjen hajoaminen, evakot oli asutettu laajalle alueelle eikä suurella osalla ortodokseista ollut enää kuoroa missä harjoitella.

Sen lisäksi, että laulujuhlat kokosivat hajalleen joutuneet ortodoksit edes hetkeksi yhteen ja tukivat heidän uskonnollista identiteettiään, oli niiden järjestämisellä toinenkin valtakunnallinen merkitys:

niiden kautta luterilainen valtaväestö sai positiivisen kuvan ortodoksisesta kirkosta. Kirkkolaulu on kiinteä osa ortodoksista palvelusta, sen vuoksi seurakunnissa on aina ollut vahva kuorolauluperinne.

Kaunis, sointuva laulu on mainio käyntikortti ojennettavaksi ortodoksisuutta tuntemattomalle kansanosalle.

Laulajille tahtoisin sanoa seuraavaa. Laulujuhlamme alkavat herättää yleistä huomiota, ja ne ovat tavallaan osoitus kirkkokuntamme elinvoimaisuudesta. Jos haluamme päästä eteenpäin ja paremmin edustaa rikasta kirkkolauluamme, on meidän enemmän kiinnitettävä huomiomme valmistautumiseen. Yleensä kuorot olivat tällä kertaa tehneet voitavansa. Sen sijaan yhteisharjoituksissa oli epäkohtia, jotka tulevaisuudessa täytyy poistaa.

Kuoronjohtajien tehtävänä on huolehtia laulajistaan ja johdattaa heidät yhteisharjoituksiin tarkalleen määräaikoina ja huolehtia siitä, ettei kukaan heistä ilman vakavaa syytä ole poissa yhdestäkään yhteisharjoituksesta. Yksityiset laulajat eivät saisi ilman yhteisharjoituksiin osallistumista tulla esiintymään.

Tällainen on väärin niitä laulajia kohtaan, jotka uskollisesti ovat mukana yhteisharjoituksissa. Myös oli havaittavissa, että monet yksityiset laulajat, joilla tiettävästi on huomattaviakin musikaalisia lahjoja, eivät olleet vaivautuneet harjoittelemaan yksityisesti ohjelmaan kuuluvia lauluja.⁶⁰

Sekä kuoronjohtajat/kanttorit että yksittäiset laulajat saavat Paavalilta osakseen kritiikkiä.

Harjoituksiin ei olla tultu täsmällisesti, jopa pinnausta on havaittu. Ehkä on tavattu vanhoja tuttuja ja jääty “suustaan kiinni” vaikka olisi pitänyt olla kuoroharjoituksissa. On myös lohdullista lukea, että tuolloinkin on painittu samanlaisten haasteiden kanssa kuin tänäkin päivänä. Myös silloin on ollut itseään niin hyvinä laulajina pitäviä ihmisiä, että he eivät ole katsoneet tarvitsevansa harjoitusta siinä määrin kuin muut, nuo ”taitamattomammat laulajat”. Kuoro tosin koostuu yksittäisistä laulajista, mutta vasta yhteinen harjoittelu tekee siitä kokonaisuuden, jota kuoronjohtaja

“soittaa”.

Suorapuheisen mutta asiallisen palautteensa lopuksi Paavali rohkaisee kuoroja edelleen harjoittelemaan ahkerasti seuraavia, kolmen vuoden kuluttua pidettäviä seitsemänsiä laulupäiviä varten.

59 AK 13/1948, 102 60 AK 13/1948, 102–103

(26)

Kotkan laulupäivät (1951) oli noteerattu Etelä-Suomi –lehdessä, jossa oli laajahko kuvaus tapahtumasta. Aamun Koitto julkaisi artikkelin kokonaisuudessaan vuoden 1952 ensimmäisessä numerossa. Lauantai-iltana toimitetusta vigiliasta, jonka lauluosuuksista vastasi mieskuoro, lehti kirjoittaa näin:

…Ottaen huomioon, että kreikkalais-ortodoksiset kirkkokuorot ovat yleensä sekakuoroja ja milloin ne mieskuorona laulavat, on sellainen aina tilapäiskuoro, ja kun se lauloi osittain ja nimenomaan ekteniaosat korvakuulosta, täytyy lauantaista esitystä pitää olosuhteisiin katsoen onnistuneena mm. sen luostaritunnelman ansiosta, jonka se jumalanpalvelukseen loi… …Kuoro lauloi ylhäältä lehteriltä ja vaikutti siltä kuin laulupaikka olisi osittain jopa tasoittanut ääniä – esim. ns. Suuri ylistysveisu palveluksen lopussa soi oikein kauniisti.⁶¹

Erityisesti Paavali saa kiitosta:

…päiväliturgia sunnuntaina. Kuorona oli saapuneista pikkukuoroista ja monilukuisista yksityisistä laulajista kokoonpantu runsaasti toiselle sadalle nouseva juhlakuoro… …Kuoro lauloi hyvin, kommelluksitta, koko liturgian ajan ja esitti vaihtelevaa ja erittäin kaunista sanoisinko “puolikonserttilaulua”, joka oli omiaan virittämään läsnäolevan kansan oikeaan tunnelmaan…Kuoroa johti kuten illallakin [vigiliapalvelus]

pappismunkki Paavali, ilmeisesti oman alansa ja kutsumuksensa löytänyt nöyrä mies, joka lempein, mutta lujin käsin hallitsi kuoronsa ja ansaitsee kiitoksen työstään. Tilaisuus oli ilmeisesti myös hänen tilaisuutensa…⁶²

Teksti ylistää Paavalia suurin sanoin. Kirjoittaja lienee oikeassa siinä, että Paavali oli löytänyt kutsumuksensa. Artikkelissa kuvataan liturgian ohjelmistoa mielenkiintoisella ja moniselitteisellä sanalla ”puolikonserttilaulu”.

3.2 Helsingin (1954) laulupäivät

Helsingin laulupäivien toteutunut lauluohjelmisto ei sinänsä eroa edellisistä radikaalisti. Tärkeää on se, millaiseksi Paavali suunnitteli ohjelmiston alun perin. Helsingin laulupäivät olivat järjestyksessä kahdeksannet ja ne pidettiin joulukuun 5–6. päivä. Liekö sattumaa vai tarkoituksellista, että sunnuntain juhlaliturgia toimitettiin Suomen itsenäisyyspäivänä kymmenen vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. Ortodoksinen kirkko juhlii samana päivänä pyhää piispa Nikolaosta.

3.2.1 Palvelusten lauluohjelmisto

Laulunjohtajana, laulettavan materiaalin kokoajana ja laulupäivävihkon toimittajana toimi pappismunkki Paavali. Seuraavassa alaluvussa tuodaan esille sekä Paavalin alkuperäinen suunnitelma että toteutunut lauluohjelmisto. Laulupäivien aikaan Paavali oli työskennellyt kuusi

61 AK 1/52, 2 62 AK 1/52, 3