UEF//eRepository
DSpace https://erepo.uef.fi
Rinnakkaistallenteet Filosofinen tiedekunta
2020
Opetusministeriön virkamies Antti Inkinen Suomen ortodoksisen
arkkipiispakunnan taustavaikuttajana
Riikonen, Juha
Karjalan teologinen seura
Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa
© Karjalan teologinen seura All rights reserved
https://www.karjalanteologinenseura.fi/
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/24389
Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository
oPetusMinisteriön virKaMies antti inKinen suoMen ortodoKsisen arKKiPiisPaKunnan taustavaiKuttajana
Ju h a R i i k o n e n
Lähtökohtia
Tämän artikkelin kirjoittajalle Antti Inkinen tuli vastaan Kansallisarkistossa Hel- singissä, johon on sijoitettu hänen henkilökohtainen arkistonsa. Kokoelma sisältää pienehkön määrän Inkisen käymää kirjeenvaihtoa ja selontekoja erilaisista virka- miehen työnä syntyneistä asiakirjoista. Merkittävin osa hänen kirjallisista tuotok- sistaan syntyi hänen työstään opetusministeriön virkamiehenä, erityisesti elokuva- tarkastamon esimiehenä.
Tämän artikkelin keskeisin kysymys on, miten Inkinen vaikutti kirkkokunnan vastuunkantajien mielipiteeseen 1954, kun Suomen ortodoksisen arkkipiispakun- nan kanonisesta asemasta alettiin keskustella kanonisin sanakääntein. Tavoitteena- ni on luoda kuvaa Antti Inkisen roolista Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan elämän järjestämisessä sotien jälkeisinä vuosina.
Antti Inkisen arkistoon sisältyvää omaelämäkertaa (OS 60) on käytetty tutki- mustarkoituksessa vasta vähän. Tämä artikkeli perustuu pitkälti hänen henkilö- kohtaisiin muistiinpanoihinsa, joita hyödynnetään nyt ensi kertaa.
Antti Inkisen henkilötietoja ja työura
Antti Inkinen syntyi 26.10.1880 (uutta ajanlaskua) Pietarissa. Perhe oli lähtenyt nälkää pakoon Mikkelin seudulta 1870-luvulla. Antin isällä oli jalkinemyymälä Pietarissa. Elämä oli niukkaa ja vaikeaa. Ennen Anttia perheeseen oli syntynyt viisi lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä. Sisaruksista vain Pekka-niminen poika oli elossa vielä 1918.1
Antin äiti Anna-Liisa Miettinen oli syntyisin ”Iisalmen tienoilta”. Äiti oli ensin työssä Kuopiossa, sitten Viipurissa apulaisena eversti Petter Gustaf Bergin per- heessä. Isästään Antti Inkinen ei kerro paljon mitään. Isä kuoli 1903 Antin ollessa 23-vuotias.2
1 Omaelämäkerta, OS 60, 1-2, KA.
2 Omaelämäkerta, OS 60, 1-2, KA. Antti Inkisen kuvaukset lapsuudesta ja sukulaisista ovat erittäin niukat.
Koulunsa Antti Inkinen aloitti 1888 suomalaisessa Pyhän Marian kirkkokou- lussa. Perhe muutti Helsinkiin. Monien vaiheiden jälkeen Antti suoritti Helsin- gin yliopistossa 1903 niin sanotun pikkuteologian tutkinnon arvosanalla ”cum laude”. Lisäksi hän suoritti arvosanat venäjän kielestä, saksasta ja Pohjoismaiden historiasta.
Omien sanojensa mukaan Inkinen ”lähes yllättäen” kutsuttiin valtiovaraintoi- mituskunnan apulaiskielenkääntäjäksi. ”Ja niin minusta tuli ´kädenkäänteessä´ se- naatin virkamies”, Inkinen kertoo. Tehtävä oli hänelle kuitenkin helppo: ”Venäjän kieli ei tuottanut minulle vähintäkään vaikeutta”.3
Samaan aikaan Inkinen jatkoi opintojaan historiallis-kielitieteellisessä osas- tossa. Tavoitteena oli aloittaa lakitieteen opinnot.4 Toisaalta hän olisi halunnut aloittaa opinnot rikosoikeudessa ja roomalaisessa oikeudessa Turun yliopistossa.
Opinto-oikeus kuitenkin vanheni, ja maturiteettikirjoitus epäonnistui roomalai- sen oikeuden osalta.
Antti Inkinen kirjoittaa omaelämäkerrassaan mielenkiintoisesta ”Herra Webe- rin tapauksesta” keväältä 1906:
Asuntooni tuli eräänä päivänä ylioppilas Väinö Hakkila muassaan mi- nulle entuudestaan tuntematon herrasmies, joka esiteltiin minulle herra Weberinä. Herra Weber asui sen kevään eräässä puutalossa Vuorimie- henkadulla. Jouduin monet kerrat tapaamaan herra Weberin kirjoitus- töitten vuoksi.
Paljastui että kyseessä oli peitenimi, ja olin tekemisissä itsensä Wladi- mir Iljits Leninin kanssa. Siihen aikaan kuului tyyliin, että pakoilevia venäläisiä vallankumouksellisia autettiin. Erotessani Leninistä pyysin, että hän lähettäisi minulle muistoiksi kappaleen tuota kirjoitusta, jonka syntymävaiheita olin joutunut tavallaan avustamaan. Lenin lupasikin, ja myös täytti pyyntöni.
Inkinen toimi vähän aikaa nimismiehenä Koivistolla. Sen jälkeen hän sai komen- nuksen senaatin toiseksi kielenkääntäjäksi 17.8.1910. Hän käänsi virallisia tekstejä ruotsista ja suomesta venäjäksi. Työ vaihtui lääninsihteeriksi Turun lääninhalli- tuksessa, ja 5.10.1914 hänet määrättiin protokollasihteeriksi maanviljelystoimi- tuskuntaan. Vielä saman vuoden joulukuun 14. päivänä hänet määrättiin proto- kollasihteeriksi kirkollistoimituskuntaan.5
Ortodoksisen kirkon asioiden hoitajaksi
Työ kirkollistoimituskunnassa tarkoitti myös Suomen ortodoksisen väestönosan asioiden hoitamista. Senaattori Emil Nestor Setälä antoi Inkiselle ”kuumeisia teh- täviä”, jotta ortodoksisen kirkon asiat saataisiin ”itsenäistyneen valtion uusien olo- jen vaatimuksia vastaavalle kannalle”. Hallituspiireissä erityisesti arkkipiispa Sera- fimin vastahakoisuus uudistuksia kohtaan oli yleisesti tiedossa. Suomalaismieliset ortodoksit olivat samassa rintamassa Setälän kanssa: uudistukset olivat välttämät- tömiä kirkon aseman turvaamiseksi juuri itsenäistyneessä Suomessa.6
3 Omaelämäkerta, OS 60, 74-75, KA.
4 Omaelämäkerta, OS 60, 77, KA.
5 Omaelämäkerta, OS 60, 118-119, 130-131, 150.
6 Omaelämäkerta, OS 60, 181, KA.
Inkisen mukaan uudistukset olivat välttämättömiä, koska tilanne Moskovassa oli kaoottinen. Kirkon asema Venäjällä oli ratkaisevasti heikentynyt, ja Suomen hiippakunnan oli mahdotonta saada hallinnollisia ohjeita Moskovan patriarkaatis- ta ja keskustella Suomen kirkon kanonisesta asemasta sen kanssa.7
Inkisen ulkomaanmatkoista merkittävin lienee ollut matka Viroon arkkipiis- pa Alexanderin (Paulus) vihkimis- ja virkaanastujaistilaisuuteen Tallinnaan joulu- kuussa 1920. Mukana oli myös Suomen kansallismielisten ortodoksien johtohah- mo Sergei Solntsev. Alexanderin vihkivät piispaksi Suomen arkkipiispa Serafim ja Pihkovan piispa Eusebios. Taustana vihkimykseen osallistumiselle oli, että näin yritettiin saada yhteys Moskovan kirkkoon Suomen kirkon asioiden uudelleen järjestämiseksi, erityisesti autonomian saavuttamiseksi, sillä Virolla oli edelleen lähetystö Moskovassa.8
Inkisen mukaan matkan tavoitteet saavutettiin. Moskovan patriarkka Tihon myönsi Suomen ortodoksiselle hiippakunnalle autonomian ja oikeuden uuden ajanlaskun käyttöön 1921. Asia kuitenkin mutkistui, kun Valamon luostarin vel- jestöä alettiin tuomita karkotuksiin vanhan ajanlaskun noudattamisesta. Inkinen muistelee:
Nyt jälestäpäin katsottuna tuntuu siltä, että jos Suomen hallitus olisi vähemmin sekaantunut tähän riitaan ja suhtautunut siihen vähemmin pateettisesti, asia ehkä ei olisi päässyt kärjistymään siinä määrin kuin tapahtui.9
Patriarkka Tihonin myöntämä autonomia ei kuitenkaan riittänyt kansallismieli- sille suomalaisille, vaan tavoiteena oli autokefalian eli täyden itsenäisyyden saa- vuttaminen kirkolle. Toukokuussa 1922 tulleet viestit patriarkan vangitsemisesta ja patriarkanviraston lakkauttamisesta kiihdyttivät tarvetta Suomen ortodoksisen kirkon aseman selkiyttämiseksi. Sitä varten Suomesta lähetettiin valtuuskunta neuvottelemaan asiasta Konstantinopolin patriarkaattiin kesällä 1923. Valtiovaltaa tuossa lähetyskunnassa edusti Emil Nestor Setälä. Suomen ortodoksista kirkkoa edustivat rovasti Sergei Solntsev ja Suomen kansallismiesten ehdokkaana piispaksi valittu Herman Aav. Hänet vihittiin piispaksi patriarkaatissa pyhän Georgioksen kirkossa 6.7.1923.10
Konstantinopolin pyhä synodi eli metropoliittojen neuvosto ei kuitenkaan voinut myöntää Suomen kirkolle autokefaliaa. Synodi tarjosi suomalaisille auto- nomista asemaa, johon lähetyskunnan oli tyydyttävä. Monivaiheisten neuvottelu- jen päätteeksi Suomen ortodoksisesta hiippakunnasta tuli Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen.11
Inkinen piti Konstantinopolissa saavutettua tulosta hyvänä, vaikka myöhem- min hän oli sitä mieltä, että Suomen ortodokseista olisi pitänyt muodostaa täysin itsenäinen kirkkokunta.12
7 Omaelämäkerta, OS 60, 183, KA.
8 Omaelämäkerta, OS 60, 184, KA.
9 Omaelämäkerta, OS 60, 185-186, KA.
10 Ks. esim. Setälä 1966, 131–135, 177–179; Setälä 1979, 229–232; Nokelainen 2010, 219–222.
11 Konstantinopolin patriarkan Meletios IV:n puheet Suomen ja Viron kirkkokuntien edustajille 3.7 ja 4.7.1923. 44 I, UMA. Puheita siteerattu myös: AK 23/1923, 179–180. Konstantinopolissa kehotettiin ottamaan yhteyttä Moskovan patriarkaattiin kanonisen suhteen järjestämiseksi. Mutta koska poliittinen tilanne oli huono, Konstantinopoli pystyi ottamaan Suomen ortodoksisen kirkon väliaikaisesti yhteyteensä autonomisena kirkkokuntana. Setälän matkakertomus ulkoministeriölle 4.8.1923, 34–35, Suomen kreikkalaiskatolisen kirkkokunnan itsenäistyminen, 44, I, UMA.
12 Omaelämäkerta, OS 60, 271–272, KA; Appel 18.4.1952.
Inkinen hakee teologista oppiarvoa 1930-luvulla
Inkiselle kirkollisen oppiarvon saavuttaminen näyttää olleen tärkeää. Hän suo- ritti Helsingin yliopistossa yksityisen kuulustelun kirkko-opissa. Sen jälkeen hän tiedusteli katolisten ja ortodoksisten korkeakoulujen rehtoreilta, olisiko niissä mahdollista suorittaa kanonisen oikeuden tohtorin tutkinto. Katolinen Ljublinin yliopisto ja ortodoksinen Ateenan yliopisto ilmoittivat, etteivät vierasuskoiset voisi niissä suorittaa mainittua tutkintoa. ”Sen sijaan Pariisissa olevasta Institut de théo- logie ortodoxe -nimisestä korkeakoulusta sain ilmoituksen ettei heillä ole mitään sellaisen oppiarvonkaan myöntämistä vastaan”, Inkinen kirjoittaa omaelämäker- rassaan.13
Tutkintovaatimuksena oli, että oli pystyttävä kääntämään latinan- ja kreikan- kielisiä kanoniseen oikeuteen kuuluvia tekstejä. Tämän lisäksi väitöskirjaksi tar- koitettu tutkielma – painettu tai koneella kirjoitettu – oli toimitettava instituutille vähintään kahtena kappaleena ja sitten puolustettava sitä julkisessa väitöstilaisuu- dessa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tohtorin arvo.14
Saatuani syksyllä 1936 puheenalaiset tutkintovaatimukset, valitsin tut- kintoaineikseni itämaisen ortodoksisen kirkon historian ja kanonisen oikeuden, joissa kummassakin oli luettava yhteensä 26 laajanpuoleista teosta, joista useimmat olivat venäjänkielisiä, mutta eräs saksankielinen.
Tutkielmani roomalaisesta kirkosta Suomessa “L´Eglise catholique en Finlande et sa situation juridique” lähetin kolmena kappaleena insti- tuutille ja ryhdyin lukemaan kursseja. Luettuani tutkintovaatimuksiin kuuluvat kirjat matkustin kesäkuussa 1937 Pariisiin suorittamaan tut- kintojani. Sain matkaa varten 6000 markkaa, sillä edustin samaan ai- kaan Pariisissa järjestetyssä elokuvakongressissa Suomea.15
Kuulustelujen jälkeen minulle ilmoitettiin, että tutkielmani oli hyväk- sytty, minkä perusteella minut julistettaisiin ”Doctorandus juris cano- nici” -arvon saaneeksi, mutta väitöstilaisuutta ei voitu järjestää, koska akatemian professorit olivat Oxfordissa ekumeenisessa kokouksessa.
Toinen maailmansota muuttaa kaiken
Neuvostoliitto toisen maailmansodan merkittävänä voittajavaltiona esiintyi koko Euroopan pelastajana. Kremlin johtaja Stalin valjasti kirkosta merkittävän ul- kopoliittisen työkalun, jonka avulla Moskovan vaikutusvaltaa voitaisiin lujittaa.
Kirkon asemaa parannettiin Neuvostoliitossa jo sodan aikana, vuodesta 1942 lähtien. Kirkko sai perustaa oman pankkitilin, järjestää jälleen pappiskoulutuk- sen ja julkaista omaa lehteä. Neuvostoliitto tarvitsi kaikkien kansalaisten tuen yhteistä vihollista Saksaa vastaan. Kristityt olivat suuri joukko, joka tuki venäläi- siä isänmaallisia pyrkimyksiä. Tämän ryhmän Stalin halusi mukaan sotaponnis- teluihin.16
13 Omaelämäkerta, OS 60, 227–228, KA.
14 Omaelämäkerta, OS 60, 228–230, KA. ”Doctorandus” tarkoittaa tohtorikandidaatin statusta.
15 Omaelämäkerta, OS 60, 227–229, KA. Inkinen valittiin elokuvatarkastamon vt. jäseneksi 1.8.1935 ja elokuvatarkastamon puheenjohtajaksi 28.2.1949 saakka.
16 Corley 1996, 139–147; Chumachenko 2002, 5–11, 15–18, 24–36, 50–52.
Stalin otti kaikki mahdolliset tahot mukaan sotaponnisteluihin. Niihin liittyi- vät myös kristityt, joille Stalin antoi mahdollisuuden toimia entistä itsenäisem- min. Inkinen näyttää ymmärtäneen Neuvostoliiton uskontopolitiikkaa ja ehkä laajemminkin venäläisten tavoitteita. Inkisen toimintaa ohjasi laaja perehtyneisyys Venäjän ja Neuvostoliiton oloihin. Hän toteaa, että Venäjän kirkosta Stalin sai
”alttiin liittolaisen”. Kirkko puolestaan lähti koettelemaan vaikutusvaltansa rajoja.
Kun sekä kirkon että valtiovallan intressit kohtasivat, yhteistyö Stalinin ja Venäjän kirkon välillä alkoi.17
Vuoden 1944 lopussa ja vuoden 1945 alussa Moskovassa käännettiin katseet myös kohti niitä kirkkoja, jotka olivat aikaa sitten luopuneet Venäjän kirkosta ja liittyneet Konstantinopolin patriarkaattiin. Lähtökohta oli voimakkaan poliitti- nen ja liittyi Neuvostoliiton voittoon toisessa maailmansodassa. Neuvostoliittoa pidettiin yllättäen ”koko Euroopan pelastajana”.18
Pienten Moskovasta eronneiden kirkkojen odotettiin ilman muuta palaavan Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Samaan aikaan patriarkaatti aloitti neuvottelut Suomen ortodoksisen kirkkokunnan liittämiseksi takaisin yhteyteensä. Sen oli lii- tyttävä ”kanonisesti” takaisin Moskovan patriarkaattiin, josta se oli 1923 lähtenyt ja liittynyt Ekumeeniseen patriarkaattiin.
Keväällä 1945 Moskovan patriarkka Aleksei lähetti Suomen ortodoksisen kir- kon arkkipiispalle Hermanille kirjeen, jonka mukaan rukousyhteys Moskovan ja Suomen kirkkojen välillä oli katkennut. Aleksei vetosi Hermaniin, että tällä olisi
”historiallinen tehtävä” tuon rukousyhteyden palauttamiseksi.19 Suomalaiset puo- lestaan eivät hyväksyneet väitettä rukousyhteyden katkeamisesta, koska sellaista väitettä ei ollut Moskovasta koskaan tullut.
Inkinen kirkkosuhteiden ytimessä syksystä 1945 vuoden 1946 syksyyn
Leningradin metropoliitta Grigori saapui syyskuun 1945 lopussa Suomeen järjes- telemään kirkkojen yhdistymistä. Inkinen oli hyvin perillä tapahtumien kulusta.
Helsingin rautatieasemalla Grigori ilmoitti tehtävänsä: Suomen ortodoksien oli liityttävä Moskovan patriarkaattiin. Ensi töikseen metropoliitta matkusti Kuopi- oon ja tapasi arkkipiispa Hermanin kirkollishallituksen huoneistossa 4.10. Neu- vottelujen jälkeen hän matkusti Valamon luostariin Heinäveden Papinniemeen ja liitti veljestön Moskovan patriarkaattiin.20 Luostarin liittäminen Moskovan pat- riarkaattiin aiheutti kitkaa Suomen kirkollishallituksen ja metropoliitta Grigorin välisiin suhteisiin.
Grigorin palattua Helsinkiin opetusministeriö järjesti hänelle teekutsut 8.10.
Inkinen oli virkansa velvoittamana läsnä harvinaislaatuisessa tilaisuudessa. Inkisel- le annettiin tehtäväksi laatia puhe, jonka sisäministeri Yrjö Leino piti suomeksi.
Inkinen tulkitsi puheen venäjäksi. Laatimassaan puheessa Inkinen vahvisti sen, kuinka tärkeää kirkkojen välinen yhteys oli. Tulevat ratkaisut tulisivat tukemaan kanonisen yhteyden palauttamista Moskovan patriarkaatin kanssa.21
17 Omaelämäkerta, OS 60, 256, KA. Kysymystä yhteyksistä valtiovallan ja Venäjän ortodoksisen kirkon välillä on pohdittu paljon. Nykykäsitys on, että kirkko oli valmis vastaamaan valtionjohdon tarpeisiin sodan jälkeen.
Kirkko teki ratkaisuja, jotka myötäilivät Stalinin politiikkaa.
18 Chumachenko 2002, 40–41.
19 Aleksei Hermanille 8.5.1945, Fa 3/1945, SOKHA. Patriarkka vetosi arkkipiispa Hermaniin asian ratkaisemiseksi Moskovan kannalta myönteisesti. Suomen lain mukaan kuitenkin vain kirkolliskokous voi päättää kirkon kanonisesta asemasta. Riikonen 2007, 83-85.
20 Haritonin muistio, Ea: 158/12/1945, VLA; Valamon luostarin kertomus toimintavuodelta 1945, Ea:
162/4/1949. VLA.
21 Riikonen 2007, 109–110.
Inkinen oli avainasemassa, kun Suomesta valmisteltiin delegaatiota Moskovaan sopimaan Suomen ja Moskovan kirkkojen yhdistämisestä syksyllä 1946. Kirkol- lishallituksen sihteeri Aleksi Perola antoi Inkiselle tehtäväksi passiasioiden järjes- tämisen.
Inkinen oli Moskova-suhteiden kehittämisen kannalla. Ymmärtämys Venäjän kirkon pyyntöjä kohtaan oli muutenkin laajaa. Arkkipiispa Hermanilla näyttää olleen erityistä luottamusta Inkiseen. Lokakuun lopussa 1946 arkkipiispa kirjoitti Inkiselle kirjeen, jossa hän ensimmäistä kertaa toi esille tuohtumuksensa ja kiel- teisen suhtautumisensa Moskovan patriarkaatin vaatimuksiin. “Palan kuin kuu- massa puurossa. Oi, jospa Jumala osoittaisi kirkollemme onnellisen ulospääsytien nykyisestä kireästä puristuksesta”, hän kirjoitti Inkiselle pyytäen samalla, että kirje pysyisi luottamuksellisena.22
Kanonisti Sergei Troitski vaatii Suomen kirkkoa Moskovan yhteyteen
Venäjän kirkon tuo ajan tunnetuimman kanonistin professori Sergei Troitskin mukaan Ekumeeninen patriarkaatti ei voinut olla kanonisena äitikirkkona niille kirkoille, jotka olivat joutuneet äitikirkostaan erilleen.23 Antti Inkinen kiinnostui tuosta näkemyksestä jäätyään eläkkeelle.
Ekumeenisen patriarkaatin näkemys puolestaan oli, että kansallisesti muodostu- neiden valtioiden alueelle syntyneiden ortodoksisten kirkkojen äitikirkko oli Kons- tantinopolin patriarkaatti. Tapauksiin voitiin soveltaa erityistä diaspora-teoriaa.24
Troitskin mukaan Konstantinopolin patriarkaatti ei voinut toteuttaa niin sa- nottua diaspora-teoriaa, jonka mukaan kaikki patriarkaatin ulkopuoliset kirkot kuuluisivat sen jurisdiktioon. Moskovan näkemys oli, että ne kirkot, jotka oli- vat syntyneet Venäjän kirkon lähetystyön tuloksena, kuuluivat Moskovan kirkon yhteyteen.25
Kirkkokiistalle haetaan ratkaisua 1950-luvun alussa
Kanoninen kirkkokiista pitkittyi. Suomalaiset ottivat käyttöön viivyttelyn, jotta poliittiset syyt laantuisivat. Myöhemmin viivyttely osoittautui perustelluksi toi- meksi, jotta kirkon asema turvattaisiin.
Suomen ortodoksisen kirkon tulevaisuudennäkymät näyttivät parantuvan, kun valtiovalta sääti lain ”Ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakentamisesta”
1950. Lain mukaan Suomeen perustettiin 14 uutta ortodoksista seurakuntaa ja niille kirkot, papiston virka-asunnot ja hautausmaat.
Samassa kirkolliskokouksessa, jossa lakia valmisteltiin, piti päättää myös kir- kon kanonisesta asemasta. ”Asia on varsin arkaluonteinen”, totesi kirkolliskoko- uksen puheenjohtaja rovasti Johannes Suhola.26 Poliittinen arkuus asian päällä painoi edelleen, ja keskeneräinen asia hiersi kirkkosuhteita. Niinpä päätöksente- ko Suomen ortodoksisen kirkkokunnan palauttamista Moskovan patriarkaattiin koskevassa asiassa siirrettiin seuraavaan kirkolliskokoukseen, vuoteen 1955.27
22 Herman Inkiselle 30.10.1946, ka 3/nippu c, 9a, AIK, KA.
23 Troitski 1947, 39–41.
24 Ks. Maximos 1976, 219–230.
25 Kkpk 1950, § 18 ja 34, Ce/1950, SOKHA; Riikonen 2007, 178–183.
26 Kkpk 1950, § 18, Ce/1950, SOKHA.
27 Kkpk 1950, § 34, Ce/1950, SOKHA.
Kohti liennytyksen vuosia
Eläkkeelle jäätyäänkin Inkinen auttoi arkkipiispa Hermania kääntämällä kirjeen- vaihtoa eri kirkkojen kanssa ranskasta suomeen ja takaisin. Samassa yhteydes- sä hän sai selville, miten eri tavalla Konstantinopolissa ja Moskovassa tulkittiin samoja kanoneita, joihin oli aina tukeuduttu, kun arvioitiin kirkollisia jurisdiktioita.
Kun Inkinen jäi eläkkeelle vanhemman hallitussihteerin virasta 1947, hän katsoi yksityishenkilönä olevansa vapaa käsittelemään kanonista kirkkokiistaa uu- desta lähtökohdasta. Hän totesi, että juuri tuo taitekohta sai hänet kirjoittamaan asiasta avoimesti.28
Inkisen kiinnostus kanonista lainsäädäntöä kohtaan jatkui. Hän piti jou- lukuussa 1948 Suomen Kirkkohistoriallisessa Seurassa esitelmän, joka käsitteli
”Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon viimeaikaista oikeudellisen aseman kehitystä itämaisen ortodoksisen kanonisen säännöstön ja Konstantinopolin patriarkaatin appellatiopraktiikan valossa”. Hän lähetti esitelmänsä kirjallisesti monille kirkon vastuunkantajille. Hänen oman arvionsa mukaan sillä oli vaikutusta kirkollisko- kouksen päätökseen 1950. Esitelmä painettiin myös Kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa.29
Inkinen perusteli näkemystään Ekumeenisen patriarkaatin yksinoikeudesta viittaamalla ”vuosisataisiin käytäntöihin”. Konstantinopoli ja Moskova eivät olleet yhdenvertaisia arvovallaltaan, mikä tuli esiin kanoneissa.30 Inkisen jäljelle jäänees- tä materiaalista on helposti löydettävissä tulkinnan perustelut. Hän halusi ilman muuta tukea Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan asemaa osana Ekumeenista patriarkaattia ja olla tekemättä siihen mitään muutoksia. Inkisen näkemyksistä on löydettävissä helposti myös poliittiset syyt, jotka hän erityisesti halusi esittää Suomen ortodoksisen kirkon johtajalle arkkipiispa Hermanille.31
Inkinen viittasi muun muassa Zakyntoksen metropoliitan Krysostomoksen ja tohtori N. N. Glubokovskin näkemyksiin puolustaessaan Suomen ortodoksien asemaa osana Konstantinopolia. Inkisen mukaan noihin argumentteihin oli lisät- tävä, että kanonin 28/4 perusteella kirkollisten rajojen oli noudatettava valtiollisia rajoja. Inkisen mukaan Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Ekumeenisen patriarkaatin välistä kanonista sidettä ei ollut tarkoitettu väliaikaiseksi, vaan lopul- liseksi. Hänen mukaansa asiaan ei ollut viitattu neuvotteluissa Konstantinopolissa 1923.32
Kirkkokunnan johto piti Inkisen esiintuloa onnistuneena. Arkkipiispa Her- man piti Inkistä oikeudenmukaisena toimijana, jonka ”aikaan oli saatu onnel- lisia ratkaisuja”.33 Inkisen kanonitulkinta ei kuitenkaan saanut mitään vastakai- kua, mikä lienee johtunut siitä, että Suomen ortodoksisessa kirkossa ei ollut asiantuntemusta arvioida Inkisen kirjoitusta eikä siihen oikein haluttukaan perehtyä. Inkisen kirjoituksien arvo liittyy siihen, että niillä voitiin perustella Suomen kirkon aseman jatkuminen. Tulkinnanvaraisiin kanoneihin oli vaikea vedota, eikä edes Tomosta eli asiakirjaa Suomen ortodoksisen kirkon asemasta tulkittu tarkemmin.
28 Inkisen ”Pro memoria”, päiväämätön, ka 3/muistiot, AIK, KA. Inkinen arvioi, ettei hän ennen vuotta 1948
”uskaltanut arvioida” Moskovan patriarkaatin toimia. ”Olisi kovin houkuttelevaa syventyä tähän mystiseen asiaan, mutta totta sanoen, en oikein uskalla siihen tämän enempää kajota”. Myöhemmin Inkinen on kirjoittanut muistionsa yläreunaan, että se on kirjoitettu ”aikaisintaan 1947 aikana”.
29 Inkinen 1949.
30 Kanonien monitulkintaisuudesta Riikonen 2007, 202–205.
31 Inkinen 1949,170–174; Setälä 1965, 59.
32 Inkinen 1949, 170–174.
33 Herman Inkiselle 12.2.1948, Fk 1/1948, SOKHA.
Inkisen merkitystä voidaan arvioida jälkeenpäin eri näkökulmista. Vaikka hän esiintyikin kanonisen alan tuntijana, hänen kanoneihin liittyvät kannanottonsa ennen vuotta 1949 olivat vaatimattomia. Inkisen suurimpana ansiona on pidetty Nikodim Milashinin toimittaman ”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen”
-teoksen suomentamista. Se ilmestyi suomeksi vasta 1980.34 Taitevuosi 1952
Suomen suvereniteetti itsenäisenä maana ja kansakuntien laajassa joukossa sai vahvistusta, kun Helsingissä järjestettiin olympialaiset 1952. Poliittinen ilmapiiri alkoi vähitellen vapautua. Se alkoi näkyä myös Suomen ortodoksisen kirkon toi- minnassa sekä sen suhteessa Venäjän kirkkoon.
Suomen ja Neuvostoliiton välisiä poliittisia suhteita alettiin käsitellä Suomen lehdistössä kriittisesti vuoden 1952 aikana. Samalla myös Suomen ortodoksista kirkkoa lähellä ollut Aamun Koitto alkoi julkaista kirjoituksia, jotka suhtautuivat kriittisesti Moskovan patriarkaattiin.
Ensimmäisiä kirjoittajia oli Antti Inkinen, joka kirjoitti aluksi nimimerkin suojissa. Kreikkalaisten kanta, että Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen ase- ma riippui Ekumeenisen patriarkaatin näkemyksestä ja politiikasta, sai Inkisen puolustamaan tuota näkemystä. Hänen näkemyksensä oli kypsynyt vähitellen.
Vielä vuonna 1946 Inkinen oli pitänyt kanonista kysymystä pelkästään poliit- tisena.
Vuoden 1952 aikana Inkinen nousi arvioimaan Suomen miesluostareita. Kos- ka ne olivat liittyneet Moskovan patriarkaatin kanoniseen hallintoon syksyllä 1945, ne eivät olleet enää Suomen oikeusjärjestelmän piirissä, ja ne oli ”armotta lakkautettava”. Aluksi Inkinen esiintyi peitenimellä ”Iakttagare”, jonka kirjoitus julkaistiin ruotsinkielisessä Appel-lehdessä. Pari päivää myöhemmin hänen kirjoi- tuksensa julkaistiin Savon Sanomissa. Sisältö oli täysin sama.35
Inkisen mukaan luostareiden oli otettava määräyksiä vain Suomen ortodok- sisen kirkon johdolta. Vuosien aikana Valamossa oli käynyt myös venäläisiä kir- konmiehiä, ja heidän määräyksiään oli noudatettu. Inkisen mukaan tuon vuoksi
”Valamon luostari oli menettänyt olemassaolonsa edellytykset Suomessa”. Myös kirkollishallitus oli suopeudessaan syyllistynyt laittomuuteen hyväksyessään luos- tareiden kanonisen aseman.36
Inkisen kannanotoissa oleellista oli valtiollisten ja yhteiskunnallisten päämää- rien voimakas tukeminen. Ortodoksinen kirkollishallitus yhtyi Inkisen arvioihin.
Kirkollishallitukselle päänvaivaa tuotti kysymys Valamon luostarin jäsenten kan- sallisuudesta. Metropoliitta Grigorin omavaltaista tointa siirtää Valamon ja Kone- vitsan luostarit Moskovan patriarkaatin yhteyteen 1945 ei edelleenkään arvosteltu, mutta munkit asetettiin syytteiden kohteeksi.37
Luostarit puolustautuivat. Niiden mukaan luostarienkin olisi pitänyt päästä jälleenrakennuslain piiriin. Tätä varten luostarit olivat suoraan yhteydessä poliitik- koihin, mikä taas kiusasi kirkkokunnan johtoa.38 Luostareilta vaadittiin selitystä moniin sellaisiin asioihin, jotka selvästikin liittyivät niiden kanoniseen asemaan.
Tilanne kuitenkin lientyi vähitellen. Valamolla oli myös puolustajia. Eräs heistä oli
34 Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen 1980.
35 Savon Sanomat 7.5.1952; Inkinen 1954, 139–140.
36 Inkinen 1954, 143; Appel 18.4.1952; Maakansa 3.5.1952; Nya Pressen 27.10.1952; Kotimaa 31.10.1952.
37 Inkinen Argyropoulokselle 5.2.1953, ka 3/muistiot, AIK, KA; Kontkanen 1954, 146–147.
38 Ortodoksisten luostareiden kannatusyhdistys ry. opetusministeriölle 20.9.1954, H1, OKJR, KA; Mustonen 1980, 93–95; Raivo 1997, 196–197.
kirjailija Tito Colliander.39 Monilla kirkkokunnan maallikkojäsenillä ja papeilla oli henkilökohtainen hyvä suhde luostareihin ja niiden jäseniin. Inkinen puolestaan arvioi luostareita ulkopuolisin silmin.
Kiista Valamon luostarin kanonisesta asemasta päättyi 1957, jolloin Moskovas- ta ilmoitettiin, että luostari voitiin liittää takaisin Suomen ortodoksiseen kirkkoon.
Samalla Suomen kirkon johto ilmoitti, että luostari voi jatkaa vanhan kalenterin noudattamista. Tilanne rauhoittui. Heti tuon jälkeen Suomen ortodoksisessa kir- kossa alettiin vakuutella hyviä suhteita suuren naapurimaan ortodoksisen kirkon kanssa.
Inkisen työ kirkkokunnalle
Näyttää siltä, että Inkisen työ Suomen ortodoksisen kirkon taustavaikuttajana hiipui vähitellen, eikä hän ottanut enää kantaa kirkon asioihin elämänsä lop- puvuosina. Hän kirjoitti omaelämäkerrassaan: ”Tein ortodoksisen kirkkokun- nan puolesta töitä 29 vuoden ja 6 kuukauden ajan.” Inkinen täytti 80 vuotta 26.10.1960.
Oli hauskaa, että pappisseminaarin pojat kävivät laulamassa luonani juhlapäivänäni. Samalla minulle kerrottiin, että Pariisin ortodoksinen teologinen instituutti oli myöntänyt minulle jumaluusopin kunniatoh- torin arvon. En voinut osallistua promootioon, terveydellisistä syistä.
Mutta sekä arkkipiispa Herman että piispa Paavali olivat onnittelijoiden joukossa.40
Antti Inkinen oli kiistatta merkittävä, jopa ”korvaamaton” yhteistyöhenkilö Suo- men ortodoksisen arkkipiispakunnan ja opetusministeriön välisessä yhteydenpi- dossa aikana, jolloin haettiin yhteistä näkemystä Moskovan patriarkaatin vaati- muksien edessä. Luottamus arkkipiispa Hermanin ja Inkisen välillä näytti olleen korkealla tasolla kaiken aikaa. Inkisen toiminta oli tavanomaista virkamiestyötä, johon kuului Suomen ortodoksisen kirkon hallinnon hoitamiseen liittyviä teh- täviä. Hänen perehtyneisyytensä kanonisiin kysymyksiin teki hänestä kuitenkin poikkeuksellisen vaikuttajan.
Inkisen persoonassa tulee hyvin esille tietty vastakkainasettelu ja mielipiteen myötäily kuhunkin tilanteeseen sopivaksi. Hän oli aktiivinen toimija kansallisen ortodoksisen kirkkokunnan syntykivuissa, kun kirkkoa luotsattiin itsenäisen Suo- men arvojen mukaiseksi 1920-luvulla. Inkinen oli mukana ortodoksisen kirkon kansallistamistoimissa.
Toisaalta Inkinen oli valmis myöntymään neuvostovenäläisen poliittisen vyö- rytyksen edessä 1945, jolloin rakennettiin luottamuksellisia suhteita Neuvostoliit- toon. Kolmas hänen toiminnassaan vaikuttanut piirre oli asenteen muuttuminen jälleen 1954. Tällöin hän palasi juurilleen. Inkinen näki paljon vaivaa osoittaak- seen Moskovan patriarkaatin kanoniset vaatimukset kyseenalaisiksi. Hän näki, että Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta kehittyi ja kasvoi kansallisena kirkkokun- tana myös toisen maailmansodan jälkeen. Inkinen kuoli 1966.
39 Colliander 1954, 224–225.
40 Omaelämäkerta, OS 60, KA, 164.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistolähteet
Kansallisarkisto, Helsinki (KA)
Ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakennustoimikunnan arkisto (OKJR) Muistiot (H1)
Antti Inkisen kokoelma (AIK)
ka 3OS 60 (mikrofilmikokoelma) Ulkoministeriön arkisto (UMA), Helsinki
Kreikkalaiskatolinen kirkkokunta 44 I.
Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan arkisto (SOAKA), Kuopio Kirjeenvaihto Fa 3/1945.
Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto (SOKHA), Kuopio Kirkolliskokousten pöytäkirjat (Kkpk) 1950.
Kirjeenvaihtoa Fk (1948).
Valamon luostarin arkisto (VLA), Heinävesi 1945 (Ea:)
Sanoma- ja aikakauslehdet Aamun Koitto (AK) 1923 Appel 1952
Kotimaa 1952 Maakansa 1952 Nya Pressen 1952 Savon Sanomat 1952
Painetut lähteet ja kirjallisuus Chumachenko, Tatiana
2002 Church and State in Soviet Russia. Russian Orthodoxy from World War II to the Khrutshev Years. New York: Routledge.
Colliander, Tito
1954 Eräs kysymys. – AK 27/1954.
Corley, Felix
1996 Religion in the Soviet Union. An Archival Reader. London: Palgrave.
Inkinen, Antti
1949 Suomen kreikkalaiskatolisen kirkkokunnan oikeudellisen aseman viimeaikainen kehitys itämaisen ortodoksisen kirkon kanonisen säännöstön ja Konstantinopolin ekumenisen patriarkaatin appellatiopraktiikan valossa.
– Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja XXXVII–XXXVIII 1947–1948.
Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.
1954 Reunamuistutuksia. – AK 17/1954.
Kontkanen, Paavo
1954 Kysymys Valamon ja Konevitsan luostarien lakkauttamisesta. – AK 18/1954.
Maximos, metropolitan of Sardes
1976 The Oecumenical Patriarchate in the Orthodox Church. Thessaloniki: Patriarchal Institute for Patristic Studies.
Mustonen, Tapio
1980 Ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakentaminen. Suomen ortodoksisen kirkkokunnan aineellinen jälleenrakennustyö viime sotien jälkeen.
Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.
Nokelainen, Mika
2010 Vähemmistövaltiokirkon synty. Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917–1922. Diss. Helsinki. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.
Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen
1980 Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen. Suom. Antti Inkinen. Joensuu:
Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.
Raivo, Petri Juhani
1997 Maiseman kulttuurinen transformaatio. Ortodoksinen kirkko suomalaisessa kulttuurimaisemassa. Diss. Oulu. Oulu: Department of Geography, University of Oulu.
Riikonen, Juha
2007 Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945–1957. Diss. Joensuu. Joensuu:
Joensuun yliopisto.
Setälä, Voitto
1965 Koetus. Jälkitarkastelua Suomen ortodoksisen kirkkokunnan vaaran vuosilta 1945–1955. – Ortodoksia 14. Helsinki.
1966 Kansallisen ortodoksisen kirkkokunnan perustamiskysymys Suomen politiikassa 1917–1925. Helsinki: WSOY.
1979 Asiakirjat kertovat Suomen ortodoksisen kirkon itsenäistymisvaiheista vuosina 1917–1923. – Bysantti ja Pohjola. Vuosikirja 1979. Helsinki: Bysantti.
Troitski, Sergei
1947 O granitsah rasrostanenija prava vlasti Konstantinopolskoi partriarhii na ”diasporu”.
ŽMP 11/1947. Moskva.
