2021
Ortodoksien ja luterilaisten
ekumeeniset suhteet Suomessa ja kansainvälisesti
Metso, Pekka
Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa
© Kirkon tutkimuskeskus All rights reserved
https://evl.fi/kirkontutkimuskeskus/julkaisut
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/25310
Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository
4 ORTODOKSIEN JA LUTERILAISTEN
EKUMEENISET SUHTEET SUOMESSA JA KANSAINVÄLISESTI
Pekka Metso
Kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä Suomea on luonnehdittu ekumenian mallimaaksi. Luonnehdintaa voi pitää perusteltuna, jos kristittyjen keskinäisiä suhteita ja yhteispyrkimyksiä tarkastellaan globaalisti. Suomessa kirkkojen ja kris- tillisten yhteisöjen välillä on toimivat suhteet ja paljon monenvälistä vuorovaiku- tusta. Tämä ei ole monissa muissa maissa useinkaan itsestäänselvyys. Maamme ekumeeniseen erityislaatuun vaikuttaa ratkaisevasti evankelis-luterilaisen enemmis- tökirkon kunnioitusta ilmentävä suhtautuminen vähemmistökirkkoihin ja muihin kristillisiin yhteisöihin. Enemmistökirkon halu ja kyky dialogiin luo kirkkojen välille ja laajemminkin yhteiskuntaan ekumeenisen tilan, jossa enemmistökirkon opetuksesta ja käytänteistä poikkeavia kantoja voi edustaa turvallisesti.
Maailmanlaajuisesti arvioituna etenkin ortodoksien ja luterilaisten välillä on Suomessa poikkeuksellisen luottamuksellinen suhde. Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenista yhteyttä ja arkista rinnak- kaiseloa on luonnehdittu suorastaan esikuvalliseksi kirkkojenväliseksi suhteeksi.
Helsingin metropoliitta Ambrosius on nostanut Suomen kahden kansankirkon läheisen yhteyden esimerkiksi eri kirkkoihin kuuluvien kristittyjen kyvystä elää jännitteettömässä ja arvostavassa ekumeenisessa vuorovaikutuksessa keskenään.1
Suomessa ortodoksinen kirkko on sitoutunut ekumeniaan ja toimii aktiivi- sesti niin Suomen ekumeenisessa neuvostossa kuin muissakin ekumeenisissa – ja myös uskontojenvälisissä – verkostoissa.2 Näin ei välttämättä ole ortodoksisen kirkon kohdalla toisissa paikallisissa konteksteissa ja kansainvälisessä ekumeniassa.
Ortodoksien ja luterilaisten kansainvälisissä suhteissa on maailmanlaajuisesti paljon kehittymisen mahdollisuuksia.
1 Ambrosius 2011, 2016; Metso 2016a, 69–70 (pdf).
2 Ekumeeniseen toimintaan sitoutuminen on ilmaistu Suomen ortodoksisen kirkon toimintasuunnitelmassa vuosille 2016–2020. Ekumenian velvoittavuuden voi katsoa kumpuavan kirkon visiosta ”pitää esillä kirkon arvoja ja toimia niiden mukaisesti” sekä ”kantaa vastuuta lähimmäisistä paikallisesti ja maailmanlaajuisesti”.
Rukoileva ja läsnäoleva kirkko 2015. Suomen ortodoksinen kirkko on myös mukana uskontojenvälisissä verkostoissa, mutta uskontojenvälistä toimintaa ei ole kirjattu toimintasuunnitelmaan.
Kilpailusta rauhalliseen rinnakkaineloon ja yhteistyöhön
Hyvien ekumeenisten suhteiden ja toiminnan vallitessa on tarpeen tiedostaa, että keskinäisen arvostuksen ilmapiiri ortodoksien ja luterilaisten kesken ei ole itsestäänselvyys Suomessakaan. Pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle vallinneessa yhtenäiskulttuurissa luterilaisuus oli keskeinen osa yhteiskunnallista ja sosiaalista perusrakennetta. Katsomusten ja uskomusten moninaisuutta ei arvostettu, eikä sille ollut luontevaa tilaa. ”Toisuskoiset” ortodoksit (ja muut vähemmistökristityt) elivät suuren ja itsevarman luterilaisen kansankirkon varjossa. Aiemmin vallin- neet ennakkoluulot ortodokseja kohtaan ovat 2000-luvulle tultaessa kuitenkin jo menneisyyttä. Suhteita leimaa nykypäivänä molemminpuolinen arvostus, ja kirkkojenvälinen vuorovaikutus on monipuolista ja luontevaa.3
Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) 1980-luvulla toiminut yhdysvaltalai- nen luterilainen piispa William Lazareth erottelee kirkkojen ekumeenisen kehityk- sen viisi vaihetta. Ensimmäisen muodostaa kilpailu (competition), jolle on omi- naista itseriittoisuus sekä kyvyttömyys nähdä toisten kristittyjen tai kirkkojen arvo.
Kilpailutilanteessa ei kyetä tunnistamaan toisten kristittyjen ja heidän perinteensä merkitystä omalle identiteetille. Toinen vaihe on rinnakkaiselo (co-existence). Sen lähtökohtana on havahtuminen Kristus-todellisuuden mahdollisuuteen toisissa kirkoissa. Rinnakkaiselon vaiheessa kirkko kykenee tunnistamaan eri oppiperin- teitä tai tulkintoja edustavissa toisissa kirkoissa merkkejä itse luovuttamattomina pitämistään piirteistä. Seuraavana vaiheena on yhteistyö (co-operation), jossa kirkot lämmöllä tunnustavat toisensa. Vastavuoroinen tunnistaminen ja tunnustaminen mahdollistaa rajallisen yhteistyön joillakin kirkon elämän osa-alueilla. Neljäs vaihe on sitoutuminen (commitment). Silloin projektiluonteista tai tiettyihin toimin- tamuotoihin rajautuvaa yhteistyötä ei koeta riittäväksi. Toisiinsa sitoutuneitten kirkkojen pyrkimyksenä on toimia kuin yhden ja saman ruumiin jäseninä siinä määrin kuin mahdollista. Viidentenä ja viimeisenä vaiheena on yhteys (commun- ion). Kanssakäymistä ei silloin enää ajatella kahden tai useamman erillisen toimijan välisenä suhteena, vaan kyse on täysipainoisesta jaetusta ja eletystä ykseydestä.
Sen piirissä mahdollisesti vallitsevat erot ylitetään vallitsevan yhteyden puitteissa.4 Kun Lazarethin mallin pohjalta tarkastellaan Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välistä suhdetta, voidaan havaita huomattavaa ekumeenista kehitystä. Lähtötilanteena on ollut kilpailu. Stolbovan rauhan (1617) myötä Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsiin, jolloin karjalaisista ortodokseista tuli Ruotsin alamaisia. Puhdasoppisessa Ruotsissa sallittiin uskontona vain luterilainen kristillisyys. Ortodoksisuutta ei arvostettu, vaan ortodoksit haluttiin sulauttaa luterilaiseen väestöön. Arvostuksen puute oli molemminpuolista, sillä ortodoksit
3 Kehityslinjoista ks. Metso 2017b, 23–34 (pdf).
4 Lazareth 1983, 194–195.
suhtautuivat luterilaisuuteen ja sitä edustaviin vallanpitäjiin vieroksuen. Kilpailun vaihe jatkui 1900-luvun alkuun saakka.5
Suomen valtiollisen itsenäisyyden (1917) myötä siirryttiin vähitellen rinnakkais- elon vaiheeseen. Suomen ortodoksisen kirkon erityisasema tunnustettiin asetuksella vuonna 1918. Se takasi ortodoksiselle kirkolle laillisen aseman luterilaisen kirkon rinnalla. Asetuksen antaminen oli voimakas signaali ortodoksisen kirkon kuulu- misesta suomalaiseen yhteiskuntaan.6 Vähemmistöasetelma ja ortodoksisuuden poikkeaminen normatiiviseksi mielletystä luterilaisuudesta kuitenkin aiheuttivat vaikeuksia rinnakkaiselon ensimmäisinä vuosikymmeninä. Valtaosa ortodokseista joutui toisen maailmansodan jälkeisten alueluovutusten seurauksena asettumaan uusille asuinsijoille luterilaisen väestön keskuuteen. Tämä loi aiempaa enemmän mahdollisuuksia keskinäiselle oppimiselle ja rinnakkain elämiselle. Samalla orto- dokseihin kohdistui valtaväestön taholta myös voimakasta torjuntaa ja painostusta.7 Osana globaalia ekumeenista kehitystä ortodoksien ja luterilaisten suhteet alkoivat Suomessa vahvistua 1960-luvulla. Luterilainen opintulkinta alkoi avar- tua sekä reformaatiota edeltävän ajan että roomalaiskatolisen perinteen suuntaan.
Muutoksen taustalla olivat kansainvälisen ekumenian avaamat näköalat sekä luteri- laisen kirkkoyhteisön sisäiset virtaukset. Ekumeenisen ymmärryksen kasvu Suomen luterilaisen kirkon piirissä ja vanhakirkollisen perinteen arvostuksen lisääntyminen mahdollistivat vähittäisen siirtymisen rinnakkaiselon vaiheesta vahvistuvan yhteis- työn vaiheeseen. Samalla ortodoksisen kirkon sodan jälkeinen jälleenrakentaminen oli edistynyt pisteeseen, jossa sen oli mahdollista kanavoida voimavaroja aiempaa enemmän ulkosuhteitten hoitamiseen. Viime vuosikymmenien kehitys onkin mer- kittävästi edistänyt suvaitsevaisuutta ja keskinäistä arvostusta.8
Ekumeeninen yhteistyö on nykyisin vakiintunut osa kaikkien ortodoksisten seurakuntien ja monien luterilaisten seurakuntien sekä molempien kirkkojen hiip- pakuntien toimintaa. Seurakunnallisen yhteistyön muotoja ovat muun muassa yhdessä järjestettävät ekumeeniset tilaisuudet, vierailut toisen seurakunnan tapah- tumissa, yhteistoiminta sairaalasielunhoidossa ja diakoniassa, kristittyjen ykseyden rukousviikon järjestäminen sekä ekumeenisesti vastuullinen pastoraalinen huo- lenpito. Luterilaisen ja ortodoksisen arkkipiispan ekumeeninen uuden vuoden tervehdys, piispojen vuotuinen yhteinen Henrikin pyhiinvaellus Roomaan sekä kirkkojen yhteiset julkilausumat esimerkiksi suvaitsevaisuuden ja uskonnonopetuk- sen puolesta ovat näkyviä merkkejä ekumeenisen yhteistyön ulottumisesta kirkon
5 Kirkkojenvälisestä rinnakkainelosta 1700-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle ks. Björn 1993; Hämynen 1999.
6 Nokelainen 2010.
7 Metso 2016a, 71–74 (pdf). Ortodoksisen siirtoväestön kokemuksista ks. Raninen-Siiskonen 1999; Kananen 2010.
8 Metso 2016b, 15–16 (pdf).
ylimpään johtoon. Eri tasoille ulottuva yhteinen toiminta ja todistus ovat merkki vakiintuneesta yhteistyöstä.
Tämänhetkistä tilannetta voisi kuvailla keskinäisen oppimisen sekä toimivan ja syventyneen yhteistyön vaiheeksi. Mitä se merkitsee ja minkälaisia uusia ekumeeni- sia askelia se mahdollistaa? Luoko nykyinen vaihe edellytykset voimakkaammalle toinen toisiinsa sitoutumiselle? Voisiko ekumenian tavoitteena oleva näkyvä ykseys olla mahdollinen kirkkojen kesken Suomessa jo nyt? Näitä kysymyksiä Suomen ortodoksinen kirkko ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko ovat pohtineet kah- denvälisissä oppineuvotteluissaan etenkin viime vuosina.
Suomalainen ”keskinäisen kasvamisen ja rakkauden dialogi”
Toisin kuin vielä viisikymmentä vuotta sitten, ortodoksisuuden muodot ja menot eivät suomalaisen luterilaisen tulkinnan mukaan enää edusta vääristynyttä evanke- liumia tai taikauskoa, vaan niitä pidetään autenttisena kristinuskona. Muuttunut ymmärrys loi perustan ajatukselle kahdenkeskisten oppineuvottelujen käynnis- tämisestä. Vuonna 1989 aloitetuille neuvotteluille asetettiin seuraavat tavoitteet:
1) keskinäisen tuntemuksen edistäminen, 2) väärinkäsityksien korjaaminen ja 3) kristillistä rakkautta ja ykseyttä edistävän ilmapiirin tukeminen. Yhteisen kes- kustelun avulla kirkot halusivat korjata ja tarkentaa toisistaan historian aikana muodostuneita, mahdollisesti vääristyneitä käsityksiä. Neuvottelujen toivottiin myös luovan edellytyksiä uudenlaiselle, syvemmälle kirkkojenväliselle yhteydelle ja toiminnalle tulevaisuudessa.9
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon vuonna 1970 alkaneet oppikeskustelut olivat merkittävä taustatekijä ja esikuva kansalliselle dialogille. Suomen ortodoksisen kirkon edustajat ovat osallistuneet tarkkailijoina Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien neuvotteluihin. Suomen evankelis- luterilaisen kirkon mukaan oppikeskustelu Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa on vaikuttanut välillisesti myös muihin dialogeihin.10 Oletettavasti paikallinen luterilais-ortodoksinen dialogi Suomessa on hyötynyt Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käydyistä keskusteluista. Suomalais-venäläinen dialogi keskeytyi vuonna 2014 seksuaalietiikkaa koskevien eriävien näkemysten synnyttämiin jännitteisiin.11 Tätä kirjoitettaessa neuvottelujen jatkaminen on kuitenkin suunnitteilla.
Lazarethin jaottelun mukaan Suomen evankelis-luterilaisen ja Suomen orto- doksisen kirkon välisten neuvottelujen alussa ilmaistut tavoitteet kohdistuvat rin- nakkaiselon ja yhteistyön alueille. Myös sitoutumisen ja jopa yhteyden vaiheiseen liittyviä merkityksiä tuotiin esiin jo melko pian neuvottelujen käynnistyttyä.
9 Mikkeli 1989.
10 Oppineuvottelun arviointia tehtiin vuonna 2002 pidetyllä kierroksella. Ks. Reseptio 2/2002 (pdf).
11 Hurskainen 2016; Karttunen 2016.
Luterilaisen delegaation johtajana (1993–2009) toiminut Mikkelin piispa Voitto Huotari kiteytti vuonna 1996 neuvottelujen tavoitteen koinonian käsitteeseen.
Hänen mukaansa sen merkityksiä ovat yhteisö, yhteys, osallisuus, jakaminen, kumppanuus ja solidaarisuus.12 Huotarin avaus osoittaa ymmärrystä, että yhteisesti sovittujen maltillisten tavoitteiden yhteys-potentiaali on kenties suurempi kuin alkutilanteessa on ajateltu. Tällainen mahdollisuus on olemassa ainakin luterilaisen kirkon näkökulmasta. Ortodoksien keskuudessa käsitykset neuvottelujen luon- teesta ovat olleet maltillisempia: ne eivät lähtökohtaisesti mahdollista sitoutumista ilmentävien askelien ottamista, kirkkojen yhteyden tavoittamisesta puhumatta- kaan. Miksi luterilaisten ja ortodoksien käsitykset neuvottelujen mahdollisuuksista poikkeavat toisistaan? Keskeisenä syynä tähän on osapuolten erilainen ymmärrys paikallisen kirkon yhteydestä laajempaan kirkolliseen rakenteeseen eli omaan kan- sainväliseen kirkkoperheeseensä.
Suomen evankelis-luterilaisen luterilaisen kirkon kannalta paikallisesti on mah- dollista ilmentää yhteyttä ja ykseyttä, joka ei välttämättä ole mahdollinen jossain toisessa paikallisessa luterilaisessa kirkossa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on esimerkiksi yhteydessä anglikaanisten kirkkojen kanssa osana Porvoon kirkkoyhtei- söä, mutta torjuu Leuenbergin konkordian mahdollistaman yhteyden reformoitujen kirkkojen kanssa. Erilaiset ratkaisut yhteyden ilmentämisen rajoista eivät vaaranna luterilaisten paikalliskirkkojen keskinäistä yhteyttä, sillä tulkintojen moninaisuus mahtuu luterilaisten kirkkojen keskinäisen sovitetun erilaisuuden piiriin.
Suomen ortodoksisen kirkon kannalta paikallisesti voidaan ilmentää vain sel- laista ekumeenista ykseyttä, joka on mahdollista jokaisessa ortodoksisessa pai- kalliskirkossa. Jos Suomen ortodoksinen kirkko haluaisi edetä Suomen evanke- lis-luterilaisen kanssa yhteistyön vaiheesta syvemmän yhteyden tasolle, askelen ottaminen edellyttäisi vastaavaa kehitystä koko ortodoksisen kirkkoperheen ja luterilaisen kirkkoperheen kesken. Mikäli ykseyttä edistettäisiin Suomessa vain paikallisesti sopimalla, se vaarantaisi Suomen kirkon yhteyden osana ortodoksista kirkkoperhettä. Suomen ortodoksisen kirkon kannalta neuvottelut eivät siten voi johtaa nykyistä syvempään yhteyteen ilman merkittävää kansainvälistä ekumeenista edistymistä ortodoksien ja luterilaisten kesken. Tästä huolimatta neuvotteluja on pidetty tärkeinä ja niiden on nähty edistäneen kirkkojen suhteita. Ortodoksista delegaatiota vuosina 1989–2001 johtaneen arkkipiispa Johanneksen mukaan neu- vottelut ”ovat olleet erittäin merkittäviä paikallisen yhteyden rakentumiselle ja vahvistamiselle, vaikka niissä ei ole kyetty ottamaan sellaisia teologisia askeleita eteenpäin, jotka olisivat vaikuttaneet kirkkojen rakenteisiin. Olemme kuitenkin oppineet suhtautumaan toisiimme entistä ymmärtäväisemmin ja realistisemmin”.13 Ortodoksista delegaatiota vuosina 2007–2010 johtanut metropoliitta Ambrosius
12 Kouvola 1996.
13 Oulu 2001.
on luonnehtinut neuvotteluja ”keskinäisen kasvamisen ja oppimisen prosessiksi, totuuden ja rakkauden dialogiksi”.14 Neuvottelujen ortodoksinen osapuoli sel- västikin katsoo, että dialogiprosessi on sekä tärkeä että vastaa sille asetettuihin tavoitteisiin.
Kokemus yhteyden ja ymmärryksen kasvusta ei ole yllätys, sillä osapuolten mukaan kirkkojen suhteet olivat neuvottelujen alkaessa olleet hyvät jo pitkään.
Myönteiseksi koetut suhteet näkyvät neuvottelujen julkilausumissa, joissa on tois- tuvasti tuotu esille yksimielisyyttä eli yhteisesti jaettuja käsityksiä tai vähintäänkin kirkkoja yhdistäviä tekijöitä. Neuvottelujen ensimmäisellä kierroksella arkkipiispa Johannes ja arkkipiispa John Vikström totesivat, että ”vaikka kirkot ovat kulkeneet eri teitä ja ajautuneet erilleen, on kuitenkin myös yhteisiä lähtökohtia ja yhteistä perintöä”.15 Neuvotteluissa käsiteltyjä opillisia teemoja ovat olleet muun muassa raamatuntulkinta16, sakramentit17, jumalanpalveluksen merkitys18, kirkon ykseys19, inkarnaatio20, ihmiskuva21, kristillinen pyhityselämä22, Jumalan tunteminen23 ja yleinen pappeus24.
Luterilaisen delegaation johtajana vuosina 1989–1991 toiminut Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen on erotellut omiksi malleikseen jumalanpalveluskeskeisen ekumenian ja palvelukeskeisen ekumenian. Ensimmäisessä yhteyden etsiminen pai- nottuu Jumalan toimintaan sanassa ja sakramenteissa. Jälkimmäisessä kirkkojen yhteinen toiminta muodostaa ykseyden kanavan.25 Molemmat mallit on otettu huomioon Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon neuvotteluissa.
Opillista yksimielisyyttä ja ykseyttä on hahmotettu ennen kaikkea liturgian kautta. Ortodoksit ja luterilaiset jakavat käsityksen rukouksen ja jumalanpalve- luksen keskeisyydestä kirkossa ja ekumeniassa. Kirkkoa on yhdessä luonnehdittu
”Jumalan kohtaamisen ja ylistämisen paikaksi”26 sekä ”ennen muuta rukoilevaksi ja Jumalaa palvelevaksi yhteisöksi”27. Lisäksi ”molempien kirkkojen käsityksen
14 Sofia 2009.
15 Mikkeli 1989.
16 Sofia 2010.
17 Joensuu 1999; Joensuu 2007.
18 Iisalmi 1993; Oulu 2001.
19 Järvenpää 1991; Oulu 2001.
20 Iisalmi 1993; Järvenpää 2012.
21 Joensuu 1999.
22 Joensuu 2007; Sofia 2010.
23 Järvenpää 1996; Järvenpää 2012.
24 Kouvola 1996.
25 Järvenpää 1991.
26 Kouvola 1996.
27 Järvenpää 1991.
mukaan sakramentit ja pyhät toimitukset ovat olennaisia kirkon elämälle”.28 Jumalanpalvelus on alue, jossa kirkon toiminta ja olemus yhdistyvät, kuten Oulun julkilausuma vuodelta 2001 osoittaa: ”Molemmat kirkot pitävät tärkeänä diako- nian, kirkon olemuksen, jumalanpalveluksen ja eukaristian yhteenkuuluvuutta.”29 Tärkeänä on pidetty myös sosiaalieettistä ulottuvuutta ja kirkkojen yhteistä todistusta suomalaisessa yhteiskunnassa. Neuvotteluissa on ollut opillisten kysy- mysten lisäksi aina esillä myös ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja sosiaalieettisiä aiheita, kuten työttömyys30, perheväkivalta31, uskontojen kohtaaminen32, kotien uskontokasvatus33 ja kohtuulliset elämäntavat34. Niissä kirkoilla on ollut koros- tuneesti yhteinen käsitys. Sosiaalieettisissä teemoissa ilmenevää yksimielisyyttä ei kuitenkaan ole koeteltu niissä etiikkaan ja tasa-arvoon liittyvissä kysymyksissä, joissa osapuolten kesken on lähtökohtaisesti eri kannat.35
Samalla kun neuvottelut ovat kasvattaneet tuntemusta toisesta osapuolesta, dialogi on toiminut itsetuntemuksen edistäjänä. Voitto Huotarin mukaan dialogi on auttanut kumpaakin osapuolta tunnistamaan oman tunnustuksensa erityispiir- teet.36 Neuvottelut ovat antaneet mahdollisuuden arvioida omaa perinnettään ja omien vallitsevien käytänteiden perinteenmukaisuutta. Ortodoksit ovat neuvot- telujen myötä havahtuneet tarpeeseen palauttaa ”sanan palvelus” sille kuuluvalle paikalle liturgiassa. Luterilainen osapuoli puolestaan on arvioinut uudelleen sanan julistamisen ja ehtoollisen sakramentin välistä suhdetta sekä pohtinut Jumalan kirjoitetun sanan asemaa omassa perinteessään.37
Neuvotteluissa on käsitelty huomattavasti enemmän kysymyksiä, joissa kirk- kojen käsitykset ovat yhteneväisiä, kuin kysymyksiä, joissa niillä on selkeästi eriä- vät käsitykset. Tätä selittänee dialogin lähtökohdaksi otettu pyrkimys rakentaa yhteyttä, jotta ”vahvistaisimme sitä, mikä meitä yhdistää eikä sitä, mikä meitä erottaa”.38 Neuvotteluissa luterilaista kirkkoa edustaneen professori Antti Raunion mukaan dialogin edetessä ”käsitykset asioiden välisistä suhteista kummassakin perinteessä ovat tarkentuneet, ja samalla on löytynyt monia liittymäkohtia ja samansuuntaisia teologisia näkemyksiä”.39
28 Joensuu 1999.
29 Oulu 2001.
30 Kouvola 1996.
31 Joensuu 2007.
32 Sofia 2009.
33 Uusi Valamo 1990; Järvenpää 2012.
34 Sofia 2010.
35 Metso 2020a, 40 (pdf).
36 Oulu 2001; Joensuu 2007.
37 Joensuu 2007.
38 Kouvola 1996.
39 Mikkeli 2016.
Yhteisten julkilausumien teksteissä merkittävää eroavaisuutta on tuotu esiin vain ihmiskuvan ja kanonisen perinteen velvoittavuuden kysymyksissä. Molempien kirkkojen ihmiskuva perustuu käsitykseen ihmisestä Jumalan kuvaksi ja kaltaisuu- teen luotuna. Kirkkojen ihmiskuvassa on kuitenkin havaittu ero tavassa käyttää käsitepareja ”kuva ja kaltaisuus” ja ”laki ja evankeliumi”. Yhteiselle ihmisku- van perustalle rakentuva ortodoksinen oppi synergiasta eli ihmisen ja Jumalan yhteistoiminnasta on myös koettu erottavaksi. Sitä on luonnehdittu jatkokeskus- telua vaativaksi aiheeksi, jossa olisi kenties mahdollista saavuttaa lähentymistä.40 Yhteisymmärryksen kasvattamisen kannalta olennainen on havainto käytetyn terminologian erilaisuuden aiheuttamista ongelmista. Perinteiden korostuksia on sekä hankala kääntää toisen perinteen kielelle että vaikea ilmaista uudella yhtei- sellä kielellä.41
Ortodoksisen kirkon kannalta ekklesiologisesti keskeinen kysymys kanonisen perinteen sitovuudesta on teema, jonka on koettu edellyttävän tarkempaa pohdin- taa opin ja kanonien välisestä suhteesta. Kysymystä ei ole neuvotteluissa tarkemmin käsitelty vaan on tyydytty toteamaan, että siihen sisältyy ykseyttä koskeva haaste.42 Jos neuvottelujen julkilausumissa ilmaistut opin ja uskon yksimielisyyttä osoit- tavat kohdat ilmaistaan tunnustusmuodossa, saadaan aikaiseksi seuraava teksti:
Uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan, Luojaan, jonka Sanalla kaikki on luotu.
Uskomme Jumalaan, joka on olemuksessaan tuntematon, mutta kaiken Luojana ja meille itsensä ilmoittaneena tunnettu.
Uskomme, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltai- suuteensa, jotta ihminen eläisi Hänen osallisuudessaan ja rakkaudestaan.
[Syntiinlankeemuksen jälkeenkin] Jumalan kuva on säilynyt ihmisessä.
Uskomme Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Sanaan, jossa Jumala on tullut lihaksi ja ihmiseksi sekä ilmoittanut itsensä meille. Jeesus Kristus on todel- linen Jumala ja todellinen ihminen yhdessä persoonassa. Pidämme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemista kirkon ydinsanomana.
Uskomme, että rukouksessa, jumalanpalveluksessa ja sakramenteissa (kuten kas- teessa ja ehtoollisessa) emme vain julista sanomaa ihmiseksi tulleesta Jeesuksesta Kristuksesta vaan myös tulemme osallisiksi Jumalasta.
Uskomme kasteeseen, jossa tulemme kuninkaallisen papiston jäseniksi.
40 Mikkeli 2016.
41 Järvenpää 1991; Järvenpää 2012.
42 Mikkeli 1989; Uusi-Valamo 1990; Mikkeli 2016.
Uskomme, että Raamattu on Jumalan sanaa ja tosi ilmoitus Pyhästä Kolmi- naisuudesta.43
Näin muotoillun uskontunnustuksen äärellä voidaan havaita, että kirkkojen kes- ken vallitsee fundamentaalinen konsensus kristillisen uskon ja opin perusteista.
Yhteisesti hahmotellusta perustasta löytyy toki klassisiin uskontunnustuksiin verrat- tuna aukkojakin (kuten Pyhää Henkeä ja kirkkoa koskien). Puutteita tulee lähestyä enemmän auki lausumattomuutta kuin erimielisyyttä implikoivina kohtina.
On syytä selventää, että osapuolet eivät itse ole pyrkineet muotoilemaan neuvot- telujen tuloksia uskontunnustuksen muotoon. Klassiset vanhan kirkon uskontun- nustukset, etenkin nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, muodostavat perustan, johon molemmat kirkot ovat sitoutuneet. Muokatessani neuvottelujen yhteydessä ilmaistuja yksimielisyyden kohtia yllä olevan uskontunnustuksen muo- toon ilmaisen neuvottelujen tuloksia kirkkojen yhteisellä kielellä. Vuoden 2009 Sofian julkilausumassa todetaan, että molempien ”kirkkojen pyrkimyksenä on rukous-ja jumalanpalveluselämän sekä uskon sisällön elävä yhteys (lex orandi, lex credendi)”.44 Muotoilemani tunnustusteksti esittää neuvottelujen saavutuk- set osapuolten arvostamalla kristillisen tradition kielellä, joka tunnistaa opin ja liturgian välisen yhteyden.
Kansainvälinen ortodoksis-luterilainen dialogi
Kansainvälinen kahdenvälinen dialogi ortodoksien ja luterilaisten kesken käynnis- tyi vuonna 1981 Suomessa, kun ortodoksis-luterilainen yhteiskomissio kokoontui Espoossa. Kirkkojenvälisen keskustelun juuret ovat kuitenkin paljon kauempana historiassa. Ne ulottuvat aina Martti Lutheriin ja hänen oppilaisiinsa saakka.
Rooman kirkkoa kritisoinut Luther piti ortodoksisuutta eli idän kirkkoa univer- saalin kirkon parempana puoliskona. Arvio perustui muun muassa siihen, että idän kristityt eivät tunnustaneet paavin valtaoikeuksia omassa kirkossaan. Lutherin mukaan ortodoksinen kirkko oli osoitus siitä, että tosi kirkko voi olla olemassa myös paavin jurisdiktion ulkopuolella. Myönteisten piirteiden rinnalla Luther näki ortodoksisessa kirkossa monia samoja vääristymiä kuin Rooman kirkossa. Jotkut oman aikamme ortodoksiset teologit ovat harmitelleet, että kielteiset näkemykset
43 Tunnustusteksti-muotoilu sisältyy oppineuvottelujen yhteydessä Kajaanissa vuonna 2019 pitämääni esitel- mään, jossa esittelin dialogin tuottamat opilliset lausumat ja niiden varaan rakentuvan opillisen yksimie- lisyyden. Metso 2020a (pdf).
44 Sofia 2009. Kirkot ovat myös todenneet seuraavasti: ”Jumalanpalveluksessa sykkii kirkon elämän sydän.
On arvokasta tunnistaa yhteiset juuret ja jumalanpalvelustemme sisällölliset yhtenevyydet. Samalla luon- nollisesti nousevat esille myös erot ja ekumenian kipukohdat, kuten se, ettei meillä ole ehtoollisyhteyttä keskenämme.” Mikkeli 2016.
perustuivat mahdollisesti puutteelliseen tietoon idän kristillisyydestä ja ortodok- sisesta kirkosta.45
Olisiko reformaatio edennyt ratkaisevasti eri tavalla, jos Lutherilla olisi ollut enemmän tietoa idän kristillisyydestä ja vahvemmat yhteydet ortodoksiseen kirk- koon? Kysymykseen on mahdotonta vastata. Se tarjoaa kuitenkin mielenkiintoi- sen lähtökohdan leikittelyyn vaihtoehtoisella kirkkohistorialla. Todennäköisesti Lutherin ja muiden reformaattoreiden tie tuskin olisi silloinkaan johtanut orto- doksisen kirkon yhteyteen. Joukko württembergiläisiä teologeja nimittäin kävi Konstantinopolin patriarkan Jeremias II kanssa oppikeskusteluja vuosien 1573–
1581 välillä. He esittivät patriarkalle kirjeitse käsityksiään kristinuskon perusteista ja pyysivät häneltä vastauksia teologisiin kysymyksiin. Saksalaiset jopa lähettivät patriarkalle Augsburgin tunnustuksen kreikankielisen käännöksen. Kirjeenvaihdon tulokset jäivät laihoiksi. Yhteydenpito päättyi, kun patriarkka pyysi, että würt- tembergiläiset eivät enää jatkossa lähestyisi häntä oppiin liittyvillä kysymyksillä.
Keskustelua oli hänen mukaansa turha jatkaa, koska reformaattorit eivät todel- lisuudessa halunneet palata ”isien uskoon” vaan pitäytyivät ortodoksisen perin- teen vastaisissa käsityksissään.46 Ratkaisevaksi muodostui erimielisyys patristisen perinteen arvovallasta: saksalaiset teologit eivät jakaneet patriarkan käsitystä, että traditio muodosti keskeisen kriteerin oppikysymyksiä arvioitaessa.
Seuraavan kerran ortodoksisen ja luterilaisen kirkon välille syntyi merkittävää yhteyttä vasta 1900-luvulla, kun moderni ekumeeninen ilmapiiri loi suotuisat olosuhteet kahdenväliselle teologiselle dialogille. Vuonna 1976 Konstantinopolin patriarkaatti esitti ortodoksisten kirkkojen nimissä Luterilaiselle maailmanliitolle (LML) kansainvälisen kahdenvälisen oppineuvottelun aloittamista. Vuonna 1981 ortodoksis-luterilainen yhteiskomissio tapasi ensimmäistä kertaa. Alkuvaiheessa (1981–1984) neuvottelut keskittyivät ekklesiologiaan, mutta tulokset jäivät vähäi- siksi. Neuvottelujen toista vaihetta (1985–1989) voisi nimittää uudeksi aluksi.
Työskentelyssä keskityttiin tietoisemmin ennalta määriteltyihin teemoihin (ilmoi- tus, Raamattu ja traditio). Jäsentyneempi työskentely tuotti vuonna 1985 ensim- mäisen julkilausuman. Kolmannessa vaiheessa (1990–1998) palattiin ekklesiolo- giaan keskustelemalla muun muassa kirkon ja ekumeenisten kirkolliskokousten arvovallasta. Asialistalla oli myös soteriologia. Seuraavassa vaiheessa (1999–2011) keskityttiin sakramentteihin/mysteereihin ja kirkon missioon.47
Dialogin tuloksia ja tulevaisuudennäkymiä arvioitiin vuonna 2011. Ortodok- si nen osapuoli ilmoitti silloin kyseenalaistavansa neuvottelujen edustavuu- den. Yhteiskomission ortodoksisen puheenjohtajan, Sassiman metropolitta Gennadioksen mukaan kyseessä ei ollutkaan aito kirkkojenvälinen dialogi. Koska
45 Delikostantis 2014, 443.
46 Mastrantonis 1982, 306.
47 Ionita 2014, 435–436; Meimaris 2013, 166–167. Dialogista tarkemmin ks. Saarinen 1997; Pricop 2013.
Jumalan tuntemisen teemasta dialogissa ks. Metso 2020b, 85–115.
LML nimittää yhteiskomission luterilaiset edustajat, he eivät edusta paikallisia kirkkoja vaan LML:a. Neuvottelujen toisena osapuolena on siis todellisuudessa kirkkoliitto eikä kirkko. Tämä oli metropolitta Gennadioksen mukaan äärimmäisen ongelmallista ja vei pohjan neuvotteluilta.48
Edustavuuden ongelman lisäksi ortodoksit nostivat esille työskentelyä vaikeut- taneita teologisia seikkoja, kuten luterilaisten individualistisen lähestymistavan sekä naisten vihkimisen pappeuden kaikkiin asteisiin ja uudenlaisen seksuaalietiikan soveltamisen ihmiskuvaan monissa luterilaisissa kirkoissa. Kritiikkiä kohdistettiin myös luterilaisuuden teologisiin painotuksiin, ennen kaikkea yksipuoliseksi koet- tuun Lutherin ja Raamatun korostamiseen. Ortodoksien havahtuminen edusta- vuuden ongelmaan oli luultavasti keino kanavoida jännitteitä, joita olivat aiheut- taneet erimielisyydet virkakysymyksessä sekä etenkin kirkkoperheiden toisistaan poikkeavat asenteet ja käytänteet seksuaalivähemmistöihin liittyen.49
Neuvottelujen lähtökohtien kyseenalaistaminen ja luterilaista kirkkoa kohtaan osoitettu voimakas kritiikki herättivät luterilaisen keskuudessa hämmennystä ja tyytymättömyyttä. Yhteisellä päätöksellä neuvotteluja kuitenkin päätettiin jatkaa.
Jatkossa päätettiin keskittyä aiempaa enemmän erimielisyyttä aiheuttaviin koh- tiin. Myös osapuolten käsityksiä kirkon ykseydestä päätettiin selvittää tarkemmin.
Lisäksi haluttiin selkeyttää neuvottelujen lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita.
Vuoden 2011 kriisi merkitsi uutta, avoimemman vaiheen käynnistymistä.50 Yhteisen päätöksen mukaisesti seuraavaksi aiheeksi valittiin pappeus, joka oli voimakkaasti kirkkoja jakava kysymys. Vuoden 2015 ja 2017 kokouksissa kes- kusteltiin naisten ordinaatiosta eli pappisvihkimyksestä. Helsingin julkilausumassa (2017) todettiin, että vaikka ortodoksit ja luterilaiset yhdessä tunnustavat naisten tekemän työn arvon kirkossa ja kannattavat heidän palvelutyönsä jatkuvuutta, naisten ordinaatio on kirkkoja jakava kysymys. Ortodoksit eivät voi hyväksyä niitä eksegeettisiä ja hermeneuttisia perusteita, joilla luterilaiset oikeuttavat naisten vihkimisen pappeuteen.51 Koska kirkkojen näkemykset poikkeavat pappeuskysy- myksessä toisistaan niin radikaalisti, keskustelua jatkettaneen Pyhästä Hengestä, mikä on yhteyttä paremmin ilmentävä teema.
Jatkossa jää nähtäväksi, onnistuvatko osapuolet löytämään dialogissaan uuden- laisen hedelmällisen työskentelytavan ja mielekkään suunnan. Lupauksena myön- teisyydestä voidaan pitää sitä, että vuonna 2011 esille nostetut kiistakohdat ja kipupisteet eivät osoita erimielisyyksiä kristillisen opin perusteissa vaan ovat pikem- minkin merkkejä kirkkojen kompleksisesta elämäntodellisuudesta. Uudenlaiset moraaliin ja arvoihin liittyvät haasteet pakottavat molempia kirkkoja arvioimaan asennoitumistaan sukupuoli- ja seksuaalisuuskysymyksiin. Vaikka ne tuotiin esille
48 Meimaris 2013, 162–163.
49 Meimaris 2013, 165.
50 Meimaris 2013, 182–184.
51 Helsinki Common Statement 2017, §60–61.
oppikysymyksinä, ovat ne silti enemmän etiikkaan ja ihmisoikeuksiin liittyviä. Jää nähtäväksi, missä määrin tulkintaerot moraali- ja arvokysymyksissä muodostuvat esteeksi yhteyden edistämiselle ortodoksien ja luterilaisten kesken.
Kansainvälistyvä suomalainen ortodoksisuus ja ekumenia Suomalaisen ortodoksis-luterilaisen dialogin eri vaiheissa on toistettu, että osapuo- let ovat tietoisia neuvottelujen kansallista kontekstia suuremmasta merkityksestä.
Arkkipiispa John Vikström kiteytti tämän ymmärryksen ensimmäisen neuvotte- lukierroksen avaussanoissa: kyse on kahden paikallisen kirkon keskustelun lisäksi myös idän ja lännen perinteen kohtaamisesta.52 Suomen ortodoksisen kirkon kannalta liittyminen laajempaan kirkkojensisäiseen ja -väliseen rakenteeseen sekä rajoittaa että ohjaa ekumeenista toimintaa.
Rajoittavaan vaikutukseen on jo viitattu edellä paikallisen dialogin ekumeenisen potentiaalin osalta: Suomessa ortodoksinen kirkko ei voi ilmaista sen syvempää yhteyttä luterilaisen kirkon kanssa kuin yksikään toinen ortodoksinen paikallis- kirkko omassa kontekstissaan. Tämä on seurausta ortodoksisesta ekklesiologiasta, joka korostaa paikalliskirkkojen keskinäistä yhteyttä aidon kommuunion edelly- tyksenä ja merkkinä. Suomen ortodoksinen kirkko on aidosti ortodoksinen kirkko ainoastaan silloin, kun se on yhteydessä toisiin ortodoksisiin kirkkoihin. Tämä tekee mahdottomaksi sellaisten ekumeenisten askelten ottamisen, jotka vaarantavat yhteyden muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin. Arkkipiispa Johannes totesikin neuvottelujen alkuvaiheessa, että ratkaisevia ekumeenisia askelia voidaan ottaa vain laajemmalla kirkkojenvälisellä tasolla.53
Yleisortodoksisen yhteyden ohjaava vaikutus näkyy muun muassa siinä, että Suomessa paikallisesti käytävien neuvottelujen tulee olla tavoitteeltaan yhden- mukaisia ortodoksisten kirkkojen ekumeenisen vision kanssa. Kreetalla 2016 kokoontunut pan-ortodoksinen synodi linjasi periaatteita ja käytänteitä, joiden mukaisesti myös Suomen kirkon tulee jatkossa toimia ekumeenisissa keskusteluissa.
Paikallisten ekumeenisten keskustelujen tuotoksia on jatkossa arvioitava aiempaa tarkemmin yleisortodoksisella foorumilla. Synodin linjaukset eivät näyttäisi edel- lyttävän suuria muutoksia Suomen ortodoksisen kirkon ekumeenisiin suhteisiin.54 Samalla kun Suomen ortodoksinen kirkko on osa maailmanlaajaa ortodoksi- suutta, vaikuttavat sen toimintaan myös kansalliset ja kansainväliset ekumeeniset yhteydet ja ilmiöt. Suomen ortodoksisen kirkon strategiassa vuosille 2016–2020 yleisortodoksinen yhteistyö ja ekumeeninen toiminta mainitaan peräkkäisissä lau- seissa: ”Kirkko toimii aktiivisesti ortodoksisten kirkkojen välisessä yhteistyössä.
52 Ks. myös Metso 2016b, 17 (pdf).
53 Iisalmi 1993.
54 Metso 2016a, 81–82 (pdf). Ks. myös Metso 2017a.
Ekumeenisessa työssä kirkko on mukana sekä paikallisesti, valtakunnallisesti että kansainvälisesti.”55 Paikallisen ja kansallisen tason yhdistäminen näkyy konkreet- tisesti tavassa, jolla Suomen ortodoksinen kirkko on viime aikoina käsitellyt eku- meenisia teemoja ja kirkkosuhteita. Vuonna 2015 järjestetyssä Konstantinopolin patriarkaatin piispojen kokouksessa arkkipiispa Leo esitti kommenttipuheenvuoron koskien luterilaisten kanssa käytävää dialogia. Hän nosti esille dialogin ja arkisen ekumeenisen kanssakäymisen kipukohtia, kuten jännitteitä synnyttävät hautaus- ja ehtoolliskäytänteet.56 Vuoden 2016 kirkolliskokouksen avauspuheenvuorossa arkkipiispa nosti esille Suomen luterilaisen kirkon keskuudessa käynnissä ole- van selvityksen ehtoollisvieraanvaraisuudesta eli kysymyksen muiden kristittyjen mahdollisuudesta osallistua luterilaisen kirkon ehtoollispöytään. Ortodoksisen kirkkokäsityksen mukaan ehtoollinen on kirkon jäsenyyden merkki ja sinetti.
Siksi ortodoksit osallistuvat ehtoolliselle vain ortodoksisessa kirkossa. Koska muut kristityt eivät ole ortodokseja, he eivät voi osallistua ehtoolliselle ortodoksisessa kirkossa. Vastaavasti ortodoksien ei tule osallistua muiden kirkkojen ehtoolliselle, arkkipiispa muistutti.57
Kirkkojenvälisiä kipeitä kysymyksiä tarkastellaan nyt selvästi aiempaa avoimem- min. Vaikeiden asioiden esille nostaminen kielii kirkkojenvälisestä luottamuksesta.
Ortodoksit voivat tämän päivän Suomessa kertoa oman mielipiteensä ja arvostella luterilaista kirkkoa seurauksia pelkäämättä. Tämä on tärkeä piirre kirkkojenväli- sissä suhteissa ”ekumenian mallimaassa”. On tietenkin toivottavaa, että Suomen ortodoksinen kirkko kykenee myös kuuntelemaan sitä itseään vastaan osoitettua kritiikkiä niin ekumeenisten kumppanien taholta kuin kirkollisen kontekstin ulko- puolelta muualta yhteiskunnasta.
Paikallisen tason ekumeniaa arvioidaan Suomen ortodoksisessa kirkossa aiempaa selkeämmin osana sekä yleisortodoksista yhteydenpitoa että ortodoksisen maailman ekumeenista toimintaa. Pyrkimys on linjassa Kreetan synodin päätösten kanssa.
Synodi velvoitti paikalliskirkkoja vaalimaan kaikessa pan-ortodoksisen ykseyden henkeä. Toisin sanoen, paikallisen kirkon tulee herkästi kuunnella ortodoksisen maailman sisäisiä virtauksia. Etenkin arkkipiispa Leo on voimakkaasti muistuttanut yleisortodoksisen yhteyden velvoittavuudesta Suomen kirkon elämässä. Hänen mukaansa Suomen ortodoksinen kirkko on elimellinen osa ortodoksista maailmaa ja toimii yhteisessä linjassa muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa. Erityinen suhde Suomen ortodoksisella kirkolla on Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin, jonka alaisuuteen se kuuluu kanonisesti.58 Yhteys Konstantinopoliin on vahvistu- nut patriarkka Bartolomeoksen kaudella (vuodesta 1991). Suomen vierailuillaan
55 Rukoileva ja läsnäoleva kirkko 2015.
56 Leo 2015a.
57 Leo 2016a (sivusto). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoollisvieraanvaraisuuskäytänteiden synnyt- tämistä reaktioista Suomen ortodoksisessa kirkossa ks. Metso 2016a, 84–85 (pdf).
58 Leo 2015b (sivusto); 2016b.
hän on korostanut Suomen paikalliskirkon kiinteää sidettä Konstantinopolin äitikirkkoon.59 Suomalaiset piispat ovat viime vuosina vierailleet säännöllisesti ekumeenisessa patriarkaatissa ja osallistuneet patriarkaatin piispainkokouksiin.
Suomen kirkon asioita on myös käsitelty Konstantinopolin piispainsynodissa.
Tänä päivänä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluu noin 60 000 jäsentä.
Suomessa asuu lisäksi arviolta ainakin muutamia kymmeniä tuhansia ortodokseja, pääosin venäläisiä, jotka eivät ole rekisteröityneet Suomen ortodoksisen kirkon jäseniksi. Monet muista itäisen Euroopan maista ja Lähi-idästä tulleista maa- hanmuuttajista ovat ortodokseja. Suomessa asuu myös tuhansia niin kutsuttuja orientaalisia ortodokseja Egyptistä, Etiopiasta, Eritreasta, Armeniasta ja Syyriasta.
He kuuluvat idän vanhoihin kirkkoihin, joilla ei ole Suomessa perinteisesti ollut omaa kirkollista rakennetta.
Muualta muuttaneet ja toisista paikalliskirkoista tulleet ortodoksit toivotetaan tervetulleiksi Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteen, jossa heitä kohdellaan täysi- valtaisina kirkon jäseninä. Eri taustaisten ortodoksien määrän kasvun seurauksena Suomen ortodoksinen kirkko on muuttunut aiempaa monikulttuurisemmaksi.
Kielten ja kulttuurien kirjo on osa useiden seurakuntien elämää. Suomen kirkossa toimii myös muista maista syntyisin olevia pappeja. Tulevaisuudessa monikult- tuurisuuden tiedostaminen nousee entistä keskeisempään rooliin.
Suomeen muuttaneiden ortodoksien yhteydet lähtömaihin ja -kirkkoihin eivät ole katkenneet, vaan Suomen ortodoksinen kirkko on myös jäsentensä kautta aiempaa läheisemmässä yhteydessä muuhun ortodoksiseen maailmaan. Tästäkin syystä kansainvälisten yhteyksien vaikutus ja kirkkojen globaaleista ekumeenisista suhteista juontuvat kysymykset heijastuvat aiempaa voimakkaammin Suomen kirkon elämään. Eri taustaisten jäsenten kesken syntyy kirkon sisällä keskustelua perinteen tulkinnasta, erilaisten tapojen rinnakkainelosta ja suhtautumisesta ei- ortodokseihin. On perusteltua odottaa, että tämän vaikutuksesta Suomen orto- doksisen kirkon ekumeeniseen toimintaan tulee jatkossa uudenlaisia sävyjä.
Kulttuurisen ja maantieteellisen asemansa vuoksi Suomen ortodoksinen kirkko on kahdensuuntainen keskustelija länsimaisen yhteiskunnan ja ortodoksisen maail- man välillä. Kansainvälisen ortodoksisen eetoksen kehityksen synnyttämät rajalinjat vaikuttavat jatkossakin Suomen ortodoksisen kirkon elämään ja sen ekumeenisiin suhteisiin. Toivottavaa on, että muualta tulevat ortodoksit sitoutuvat Suomen ortodoksisen kirkon ekumeeniseen pyrkimykseen elää ja toimia hyvässä yhteis- työssä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja muiden kristillisten ja uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Tässä onnistuminen luo edellytyksiä ekumeenisten yhteyksien vahvistumiselle tulevaisuudessa, mahdollisesti jopa vakavalle pohdinnalle nykyistä vahvemman toisiinsa sitoutumisen ja keskinäisen yhteyden edistämisestä ortodok- sien ja luterilaisten kesken Suomessa ja kansainvälisesti.
59 Ks. esim. Bartolomeos 2013.
Lähteet ja kirjallisuus
Oppineuvottelujen tuottama aineisto Mikkeli 1989
Uusi Valamo 1990 Järvenpää 1991 Iisalmi 1993 Kouvola 1996 Joensuu 1999 Oulu 2001 Joensuu 2007 Sofia 2009 Sofia 2010 Järvenpää 2012 Oulu 2014 Mikkeli 2016 Kajaani 2019
Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oppineuvottelun julkilausumat ja neuvotteluissa pidetyt esitelmät ovat luettavissa https://evl.fi/plus/seurakuntaelama/ekumenia/oppikeskustelut/
ortodoksinen-kirkko/suomen-ortodoksinen-kirkko Helsinki Common Statement
2017 Common Statement of the 17th Plenary Session of the Lutheran- Orthodox Joint Theological Commission. Helsinki, Finland, 7–14 November 2017.
Luterilaisen maailmanliiton ja ortodoksisen kirkon kansainvälisen
kahdenvälisen oppineuvottelun julkilausumat ovat luettavissa professori Risto Saarisen ylläpitämältä https://blogs.helsinki.fi/ristosaarinen/ -sivustolta.
Muut lähteet ja kirjallisuus Ambrosius, metropoliitta
2011 Lutherans and Orthodox in Finland live side by side. – Lutheran World Information 11, 7–8.
2016 Metropoliitta Ambrosiuksen homilia Santa Maria sopra Minervan kirkossa, Roomassa 19.1.2016 https://www.ort.fi/helsinki/uutiset/
metropoliitta-ambrosiuksen-homilia-roomassa-1912016 (viitattu 20.9.
2016; vanhentunut verkko-osoite).
Bartolomeos, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka
2013 Puhe Suomen kirkon 90-vuotisjuhlassa Uspenskin katedraalissa
Helsingissä 12. syyskuuta 2013. https://www.ort.fi/podcast/2013/09/
patriarkka-bartolomeoksen-puhe-suomen-kirkon-90-vuotisjuhlassa (viitattu 2.11.2016; vanhentunut verkko-osoite).
Björn, Ismo
1993 Ryssät ruotsien keskellä. Ilomantsin ortodoksit ja luterilaiset 1700- luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin. Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 106. Joensuu: Karjalan tutkimuslaitos.
Delikostantis, Konstantinos
2014 Orthodox dialogues with the Lutheran Churches. – Orthodox handbook on ecumenism: Resources for theological education. Ed.
by Pantelis Kalaitzidis, Thomas FitzGerald, Cyril Hovorun, Aikaterini Pekridou, Nikolaos Asproulis, Guy Liagre & Dietrich Werner. Volos – Geneva – Oxford: Volos Academy Publications in cooperation with WCC Publications and Regnum Books International. 473–477. https://
www.academia.edu/7236874/Orthodox_Handbook_on_Ecumenism_
Resources_for_Theological_Education_That_they_all_may_be_one_
(viitattu 29.3.2021).
Hurskainen, Heta
2016 Mistä keskustellaan ja millä tavalla? Suomen evankelis-luterilaisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvottelujen päättyminen ekumeenisen metodin näkökulmasta. – Teologinen Aikakauskirja 4, 322–336.
Hämynen, Tapio
1999 Suomalaistajat, venäläistäjät ja rajakarjalaiset. Kirkko- ja koulukysymys Raja-Karjalassa 1900–1923. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja N:o 17. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Ionita, Viorel
2014 Bilateral theological dialogues of Orthodox Churches: a general introduction. – Orthodox handbook on ecumenism. Resources for theological education. Ed. by Pantelis Kalaitzidis, Thomas FitzGerald, Cyril Hovorun, Aikaterini Pekridou, Nikolaos Asproulis, Guy Liagre
& Dietrich Werner. Volos – Geneva – Oxford: Volos Academy Publications in cooperation with WCC Publications and Regnum Books International. 457–472. https://www.academia.edu/7236874/
Orthodox_Handbook_on_Ecumenism_Resources_for_Theological_
Education_That_they_all_may_be_one_ (viitattu 29.3.2021).
Kananen, Heli
2010 Kontrolloitu sopeutuminen. Ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959). Jyväskylä Studies in Humanities N:o 144.
Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Karttunen, Tomi
2016 Oikeutetun erilaisuuden rajoja etsimässä. Suomen evankelis-luterilaisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvottelujen keskeytymisen arviointia. – Teologinen Aikakauskirja 4, 306–321.
Lazareth, William
1983 1987: Lima and beyond. – Ecumenical perspectives on baptism,
eucharist and ministry. Ed. by Max Thurian. Geneva: World Council of Churches. 185–196.
Leo, arkkipiispa
2015a Dialogue between Orthodox and Lutheran church. Synaxis of the hierarchs of the Ecumenical Patriarchate, 29 August – 2 September 2015. https://www.ort.fi/arkkipiispa/node/239 (viitattu 29.9.2018).
2015b Suomen ortodoksinen kirkko ei ole irrallinen saareke. – Simeon ja Hanna. Ortodoksinen verkkolehti. Julkaistu 14.3.2015. https://
simeonjahanna.com/2015/03/14/arkkipiispa-leo-suomen-
ortodoksinen-kirkko-ei-ole-irrallinen-saareke/ (viitattu 29.9.2016).
2016a Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan Leon avauspuhe vuoden 2016 kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa. https://www.ort.fi/
uutishuone/2016-11-28/arkkipiispan-puhe-0 (viitattu 6.6.2018).
2016b Arkkipiispan katsaus kirkkovuoteen 2015–2016. – Aamun Koitto 5, 18–19.
Mastrantonis, George
1982 Augsburg and Constantinople. The Correspondence between the Tübingen theologians and Patriarch Jeremiah II of Constantinople on the Augsburg Confession. Brookline: Holy Cross Orthodox Press.
Meimaris, Theodoros
2013 Thirty years of the international theological dialogue between Orthodox and Lutherans (1981–2011). Evaluation and prospects. – Nicolaus.
Rivista di Teologia ecumenico-patristica, Anno XL, Fasc. 1. 159–186.
Metso, Pekka
2016a Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dialogi vuodesta 1989 nykyhetkeen. Ekumeeninen konteksti, dialogin arvio ja tulevaisuudennäkymät. – Reseptio 2, 69–90. https://evl.fi/
documents/1327140/39531482/Reseptio+2_2016.pdf/ff795634-7536- 6901-bc5c-65459a1ae166?t=1534333071000 (viitattu 4.5.2021).
2016b Arvioita ja tulevaisuuden näkökulmia luterilais-ortodoksisesta kan salli sesta dialogista. – Reseptio 1, 15–17. https://evl.fi/
documents/1327140/39531482/Reseptio+1_2016+verkkoversio.pdf/
c56482e9-6374-fcf1-7fdf-2b87b63963d5?t=1534333061000 (viitattu 4.5.2021).
2017a Kirkollinen itseymmärrys ja paikalliskirkkojen yhteydet Kreetan yleis orto- doksisen synodin asiakirjoissa. – Teologinen Aikakauskirja 5–6, 450–464.
2017b Ortodoksisuus. – Monien uskontojen ja katsomusten Suomi.
Toim. Ruth Illman, Kimmo Ketola, Riitta Latvio & Jussi Sohlberg.
Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 48. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus 23–34. https://evl.fi/documents/1327140/45386794/
Ktk+-+Monien+uskontojen+ja+katsomusten+Suomi/c8c8d8be-e49b- 5998-3539-6b2a29a4903d (viitattu 29.3.2021).
2020a Yksimielisyyden kohdat ja perusteet tähänastisessa dialogissa. – Reseptio 1, 37–43. https://evl.fi/documents/1327140/39531482/
Reseptio+1_2020.pdf/a3636a45-6bd4-9058-5ec4- e9655701c48d?t=1585896325965 (viitattu 4.5.2021).
2020b To know each other through the unknowable God: reflections on apophatism/kataphatism in the international Orthodox–Lutheran bilateral dialogue. – Darkness, light and active love. Studies on Theory and Practice in Luther and Lutheran–Orthodox Ecumenical Theology.
Ed. by Antti Raunio. Schriften der Luther-Agricola Gesellschaft 87.
Helsinki. 85–115.
Nokelainen, Mika
2010 Vähemmistövaltiokirkon synty. Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917–1922. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 214. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.
Pricop, Cosmin
2013 From Espoo to Paphos. The theological dialogue of the Orthodox Churches with the Lutheran World Federation (1981–2008). Bucharest:
Basilica.
Raninen-Siiskonen, Tarja
1999 Vieraana omalla maalla. Tutkimus karjalaisen siirtoväen
muistelukerronnasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 746. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Reseptio
2002 Venäläisneuvottelujen teemanumero. Reseptio 2. https://evl.fi/
documents/1327140/39531482/Reseptio+2+2002Pienempi.
pdf/523a7067-e844-a5ba-ab37-d7d0fb7ec406?t=1534333065000 (viitattu 12.4.2021).
Rukoileva ja läsnäoleva kirkko
2015 Rukoileva ja läsnäoleva kasvun kirkko. Kirkon tavoite- ja toiminta- suunnitelma vuosille 2016–2020. Suomen ortodoksisen kirkon toimintaa ohjaavat asiakirjat (julkaistu ort.fi-sivustolla aikanaan, painamaton).
Saarinen, Risto
1997 Faith and holiness. Lutheran-Orthodox dialogue 1959–1994.
Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.
