Kanonien soveltaminen papiston kurinpitotoimissa arkkipiispa Paavalin kaudella (1960–1987)
Pro-gradu tutkielma Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Ortodoksisen teologian osasto Syksy 2019 Käytännöllinen teologia Sami Fyrqvist
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto Tekijät – Author
Sami Fyrqvist Työn nimi – Title
Kanonien soveltaminen papiston kurinpitotoimissa arkkipiispa Paavalin kaudella (1960–1987)
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Käytännöllinen teologia Pro gradu -tutkielma x 16.8.2019 64 s.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää, kuinka kanonista traditiota sovellettiin papiston kurinpitotoimissa Suomen ortodoksisessa kirkossa arkkipiispa Paavalin kaudella, joka kesti vuodesta 1960 vuoteen 1987. Pyrin tutkimuksessa tarkastelemaan kanonien käytön yleisyyttä sekä sitä, kuinka kanonista materiaalia on tulkittu. Tutkimusmetodina käytän pääsääntöisesti mikrohistoriallista otetta, eli käyn jokaisen oikeustapauksen yksityiskohtaisesti läpi ja pyrin sitä kautta selvittämään Suomen ortodoksisen kirkon oikeusprosessia.
Tutkimukseni lähdeaineisto koostuu kahdesta aineistosta. Ensimmäisenä mainittakoon kanoninen materiaali, eli kanonikokoelmat
”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen”, ”Pyhien isien kanonit” ja ”Paikallissynodien kanonit”. Kanonikokoelmista poimin pappeuteen liittyvät kanonit, jotka muodostavat tärkeän pohjan tutkimukselleni. Toisena lähdeaineistonani toimi arkistomateriaali, jonka olen koonnut Kuopiossa sijaitsevasta ortodoksisen kirkon keskusarkistosta. Tämä lähdemateriaali oli melko niukkaa, mutta kuitenkin tutkimukseni kannalta korvaamatonta.
Tutkimukseni alussa käyn lyhyesti läpi ylempää papistoa – eli diakoneja, pappeja ja piispoja – koskevan kanonisen materiaalin jakaen materiaalin aihepiireittäin. Sitten tarkastelen suomalaista ja kansainvälistä kanonitulkintaa ja näkemystä kanoneista. Tämän jälkeen käyn läpi suomalaista ja kansainvälistä pappeusnäkemystä. Eroja suomalaisessa ja kansainvälisissä näkemyksissä ei juurikaan ole, mutta käytännön toiminta osoittautui eroavaksi. Tämän lisäksi taustaluvussani käyn myös läpi Suomen ortodoksisen kirkon oikeusjärjestelmää, joka on ortodoksisessa maailmassa ollut täysin poikkeuksellinen ja epäkanoninen.
Suomen ortodoksisen kirkon sisäisiä oikeustapauksia kohdistui tutkimusajankohtanani 17 henkilöön, joiden lisäksi piispainkokous otti kantaa yhteen Moskovan patriarkaatin oikeustapaukseen. Näistä tapauksista yhteensä neljässä käytettiin kanonista materiaalia. Jokaisessa näistä neljästä tapauksesta käytettiin kanonista materiaalia, joka sopi tilanteeseen. Kuitenkin samalla kahdessa tapauksessa käytettiin kanonista materiaalia, joka oli mielestäni tilanteeseen sopimatonta. Tämä kanonisen materiaalin käytön harvinaisuus avasi tutkimukselleni mahdollisuuden lisäpohdintaan: Mitä kanoneita näissä tapauksissa olisi voitu soveltaa.
Suomen ortodoksisessa kirkossa sovellettiin kanonisen materiaalin sijasta hyvin paljon vuonna 1969 käyttöönotettua lakia ortodoksisesta kirkosta. Tässä laissa ilmaistaan, että Suomen ortodoksinen kirkko sitoutuu kanoniseen materiaaliin, ja sitä kautta myös tämä lakikin sitoutuu siihen. On kuitenkin selvää, että vuoden 1969 laki on monilta osin jopa kanonien vastainen.
Kuitenkin, vaikka Suomen ortodoksisen kirkon papistoa koskevissa kurinpitotoimissa käytettiin harvakseltaan kanonista perustelua päätöksille, eivät nämä päätökset, ainakaan useimmiten, olleet kanonien vastaisia. Päätöksistä näkyy kanoninen tuntemus ja ne pysyvät kanonisen tradition sisällä. Päätöksissä sen sijaan näkyy kanonisen hengen, eli kanonien käytön parannuskeinona rankaisukeinon sijaan, puutos. Suomen ortodoksisessa kirkossa kanonit ymmärrettiin lakihenkisesti. Tämä on ortodoksisen tradition kannalta ongelmallista.
Tämän lisäksi Suomen ortodoksisessa kirkossa nähtiin, että pappeus on mahdollista saada takaisin, jos sen on menettänyt. Tämä näkemys on kanonien vastainen, sillä kanoneissa pappeuden poistaminen on viimeinen kurinpidollinen toimi, ja se on lopullinen. Tämä näkemys pappeuden palauttamisesta on johtanut siihen, että Suomen ortodoksisessa kirkossa pappeuden menetys vastaa hyvin usein pitkää toimituskieltoa. Tämä taas on johtanut siihen, että toimituskielto ja pappeuden menettäminen menevät välillä sekaisin, eikä niiden välinen ero ole aina selkeä.
Avainsanat – Keywords
Ortodoksinen kirkko, kanoni, papisto, arkkipiispa Paavali, kirkkolaki
Tiedekunta – Faculty Philosophical faculty
Osasto – School School of theology Tekijät – Author
Sami Fyrqvist Työn nimi – Title
Application of canons in clerical dispicline during archbishop Pauls term (1960–1987)
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Practical theology Pro gradu -tutkielma x 16.8.2019 64 p.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The focus of my research was to find out how the Finnish orthodox church applied canons in clerical discipline during archbishop Pauls term, which lasted from 1960 to 1987. In my research I look how common the use of canons was and how the canonical material was interpreted. My main method of research was microhistorial method, which means that I go thoroughly through every case and in that way try to clarify the functioning of the legal process in the Finnish orthodox church.
In my research I use two source materials. The first one is canonical material, which consists of these three canonical collections:
“Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen”, “Pyhien isien kanonit” and “Paikallissynodien kanonit”. Out of these collections I collected all the canons that have something to do with priesthood. These canons make an important basis for my research. The other source material for my research is the archive material, which I have combined from the central archive of the Finnish orthodox church in Kuopio. Even though this archive material is quite scarce, it is irreplaceable for my research.
In the beginning of my research I go through the canonical material concerning the higher clergy – deacons, priests and bishops. I then divide this material thematically. After this I go through Finnish and international interpretations of canonical material and how we see the canons. After this I review Finnish and international views of priesthood. There are pretty much no differences in Finnish and international interpretations, but the practical actions have proven to be different. In addition to this, in the background chapter I also go through the judicial system of the Finnish orthodox church, which in the orthodox world is unique and also uncanonical.
During the time period of my research in Finnish orthodox church 17 people were involved in legal cases. In addition to this, the Bishops’ conference took a stand concerning one legal case of the Moscow patriarchate. Canonical material was used only on four cases.
There was used in all four cases proper canonical material, but in two of the cases there was canonical material used, that was improper.
The rare usage of canonical material gave my research a possibility to additional pondering: What canons could have been applied in these cases.
The law about orthodox church from year 1969 was used quite much instead of the canonical material in the Finnish orthodox church.
In this law it is written, that the Finnish orthodox church commits to the canonical material, and through that, the law itself also commits to them. However, it is obvious that the 1969 law is in many ways even uncanonical.
Even though canonical material was rarely used in these cases, the decisions were not uncanonical. For the most part. From the decisions we can see that there was some canonical knowledge, and they stay within the canonical limits. Instead, we can see that the decisions lack the canonical spirit, the vision of canons as medicine instead of weapons of judgement. The canons were seen legalistically in the Finnish orthodox church. Considering the orthodox tradition, this is problematic.
In addition to this, it was seen in the Finnish orthodox church, that one could get their priesthood back after losing it. This vision is uncanonical, because in the canons the losing of priesthood is the last disciplinary action, and it is final. This vision that the Finnish orthodox church had about returning lost priesthood has led to a view in the Finnish orthodox church, where the losing of priesthood is often seen as a very long forbidding of service. This has led to a situation where these two terms, losing of priesthood and forbidding of service, are every now and then mixed and the difference between them is not clear.
Avainsanat – Keywords
Orthodox church, canon, clergy, Archbishop Paul, church law
Sisällys
I. Johdanto ... 1
1. Tapaukset Suopela ja Repo ... 1
2. Tutkimustehtävä ... 2
3. Lähteet ja tutkimusmenetelmät... 4
II. Kanoneista ja niiden tulkinnasta ... 6
1. Kirkollinen oikeus ... 6
2. Pappeutta koskevat kanonit ... 8
3. Kanoninen ymmärrys ortodoksisessa kirkossa ... 16
4. Pappeus ortodoksisessa kirkossa ... 19
III. Luottamuksen menettäminen ja sen seuraukset ... 23
1. Viiniä kirkon avulla omaan käyttöön... 23
2. Yli 100 000 markan päiväsakot ... 26
3. Vakoilua vieraan vallan hyväksi ... 28
IV. Alkoholin väärinkäytön seuraukset ... 32
1. Ajoa juovuksissa ... 32
2. 1,58 promillen humalassa ajamista ... 34
3. Juovuksissa pappina toimittamassa ... 38
V. Muita tapauksia ... 41
1. Pappeuden ja diakoniuden palauttaminen ... 41
2. Diakoninvirasta eroaminen ... 44
3. Huolimattomuutta virantoimituksessa ... 45
4. Papiston avioliitot ja -erot ... 47
5. Piispallinen kannanotto ... 49
6. Kirkkoherraksi valitun varoitus ... 50
7. Politisointia kirkossa ... 52
VI. Johtopäätökset/tutkimustulokset ... 54
Lyhenteet ja Signumit ... 58
Lähteet ja kirjallisuus... 59
Liitteet ... 65
1
I. Johdanto
1. Tapaukset Suopela ja Repo
Jos suomalaisilta kysytään, mitä heille tulee mieleen sanasta kanoni, moni luultavasti mainitsee ”Kielletty rakkaus” ohjelman ja siinä vuonna 2016 mukana olleen ortodoksipappi Kuisma Suopelan. Suopela oli leskeksi jäätyään mennyt uusiin naimisiin.
Koska Suopela meni uudelleen naimisiin, poisti piispainkokous häneltä pappeuden.
Tapaus sai julkisuutta, kun Suopela kertoi saamastaan kohtelusta tv-ohjelmassa. Tämä jakso herätti paljon kohua lehdistössä1, koska siinä puitiin Suopelan ortodoksiselta kirkolta saamaa kohtelua. Tapauksen johdosta esitettiin ajatus, että kirkko olisi kiistänyt Suopelan ihmisoikeudet, koska hän ei olisi saanut mennä naimisiin pappina ollessaan.
Kanoninen traditio nousi keskustelussa esille, tosin yleensä melko halventavalla tavalla.
Kanoneita ja niiden käyttöä kyseenalaistettiin ja niitä pidettiin epäinhimillisinä.
Kanoneita verrattiin myös sharia-lakiin, mikä on vertauksena erikoinen.2
Toinen kanonisen perinteen tulkintaan liittyvä ortodoksisessa kirkossa julkisuuteen noussut henkilö on Mitro Repo, joka vuosina 2017–2018 kävi oikeutta Helsingin ortodoksista seurakuntaa vastaan. Helsingin seurakunta oli erottanut pappina toimineen Revon, koska hänen oli katsottu toimineen epäkunnioittavasti työtehtävissään.
Mitro Repo voitti oikeudenkäynnin, vaikkakaan hän ei saanut haluamiansa korvauksia.
Revon nähdäänkin voittaneen lähinnä teknisistä syistä, sillä Helsingin seurakunta oli menetellyt väärin Revon erottamistapauksessa, vaikka erottamiselle nähdään olleen hyvät syyt. Ennen tätä tapausta ortodoksinen kirkko oli jo kertaalleen asettanut Revon toimituskieltoon tämän lähdettyä europarlamenttiin. Papiston jäsen ei saa toimittaa maallista virkaa, kuten kanonit selkeästi asian ilmaisevat (Karthagon synodin kanoni 16, Apostolinen sääntö 6).3 Papiston jäsenen tulee myös toimia tehtävään kuuluvalla arvokkuudella ja asemaan sopivalla tavalla, kuten ortodoksisesta kirkosta kirjoitetun lain pykälässä 51 sanotaan.4
Nämä kaksi tapausta ovat nostaneet ortodoksisen kirkon kurinpitotoimet julkiseen keskusteluun. Samalla on myös noussut esiin ortodoksisen kirkon kanoninen traditio, jota julkisessa keskustelussa on pidetty arkaaisena ja vanhanaikaisena, jälkeen
1 Muun muassa Ilta-Sanomat 23.5.2016, Rakkauden takia virkansa menettänyt ortodoksipappi: ”On tämä edelleen kipeä asia”; Yle 27.3.2013, Ortodoksipappi sanoi selibaatille ei- ja menetti työnsä; Helsingin Sanomat 23.12.2012, Kirkko vei pappeuden rakkauden takia.
2 Kaleva 8.6.2012, Yksilö oikeuksineen on länsimaisuuden perusarvoja.
3 OKKS 1980, 54; PSK 1983, 54.
4 Parrukoski 1989, 24–25.
2 jääneenä. Tällä tarkastelutavalla kanoninen tulkinta on jäänyt hyvin ohueksi ja pinnalliseksi. Julkinen keskustelu onkin osoittanut, että kanoneista ja niiden tulkinnasta liikkuu voimakkaita, ristiriitaisia, kärkeviä ja vääriä käsityksiä. Kysymys kanonien käytöstä ortodoksisessa kirkossa on selkeästi kiistanalaista. Millä oikeudella ja miten ortodoksinen kirkko kanoneita käyttää papiston kurinpidossa? Loukkaavatko kanonit ihmisoikeuksia, kuten julkisessa keskustelussa on tuotu ilmi? Käydystä keskustelusta nouseva mielenkiinto ja aiheen jännittyneisyys osoittavat, että kanoneihin perehtyvälle tutkimukselle on tarvetta.
2. Tutkimustehtävä
Tutkimuksessani selvitän, miten kanoneja on käytetty papiston kurinpitotoimissa arkkipiispa Paavalin kaudella. Tutkimuskysymykseen vastaaminen tuottaa meille tietoa siitä tavasta, millä kanoneita on käytetty ja myös suomalaisesta kanonien tulkintatavasta.
Saan tietää, mitä kanoneita on sovellettu missäkin tapauksissa, jos on. Saan myös selville kanonien käytön johdonmukaisuutta. Tutkimukseni tuottaa myös tietoa ortodoksisen kirkon oikeusjärjestelmästä. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esille usein vähemmälle huomiolle jäänyt kanonien käyttö. Samalla se valaisee kirkossa vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on papistolle hyväksyttävää toimintaa.
Tämä selvitystyö johtaa meidät tutustumaan ortodoksisen kirkon omintakeiseen oikeussysteemiin, johon kuuluvat niin ali- kuin ylioikeus ja kirkollishallitus sekä piispainkokous. Tutkimukseni tuo siis esiin kanonien ja kirkkolain suhdetta, eli mitä yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia niissä ja niiden tulkinnassa on ollut.
Lisäksi se valaisee Suomen ortodoksisen kirkon käsitystä papiston hyväksyttävän ja tuomittavan toiminnan rajoista.
Tutkimukseni ajankohtana on Paavalin arkkipiispakausi, joka oli pitkäkestoinen, aina vuodesta 1960 vuoteen 1987. Ensimmäinen syy tälle aikarajaukselle on se, että Paavalin arkkipiispakausi on selkeästi rajattava yhtäjaksoinen kokonaisuus.
Samoin aikarajaukseni sijoittuu tarpeeksi pitkälle menneisyyteen, jotta kurinpitotoimia aiheuttaneet henkilöt eivät suurimmilta osin enää kuulu kirkon aktiiviseen papistoon – eli kysymys on tietoisesta tutkimuseettisestä valinnasta. Samoin Paavalin kaudella tapahtui Johanneksen vihkiminen ensin apulaispiispaksi vuonna 1969 ja sitten Helsingin metropoliitaksi vuonna 1970. Johannes lisäsi kanonista ymmärrystä ja kiinnostusta kanoniseen perinteeseen Suomen ortodoksisessa kirkossa. Samalla Paavalin kaudella siirryttiin myös sodan jälkeisestä jälleenrakennustilasta vakiintuneempaan tilaan.
3 Tästä aiheesta ei ole olemassa juurikaan tutkimusta lukuun ottamatta Alex Rusasen pro gradu -työtä ja Juha Riikosen väitöskirjaa ”Kirkko politiikan syleilyssä”.
Vaikka Riikosen työ käsittelee kanonisia kysymyksiä, ei se sivua aihepiiriltään omaa tutkimustani juuri lainkaan. Rusasen gradu taas ei suoraan liity omaan tutkimukseeni, sillä sen aiheena on arkkipiispa Johanneksen kanoninen tulkinta. Johannes toimi kuitenkin metropoliittana jo omalla tutkimusajankohdallani. Samoin Rusasen gradun aihe on hyvin lähellä aiheellisesti omaani – molemmat käsittelemme kanonista ymmärrystä – joten jo senkin takia minun oli hyvä siihen tutustua. Tämän lisäksi on olemassa muitakin tutkimuksia, joissa on käsitelty ortodoksisen kirkon oikeuslaitosta sekä kirkon hallintoa.5 Kanonitulkintaa Suomessa on harjoitettu suhteellisen vähän, joten sitä ja siihen liittyvää tutkimusta ei löydy kovinkaan paljoa.
Kansainvälistä kanonitulkintaa tuovat muun muassa Georges Florovskin kaksiosainen kirjasarja ”Venäläisen teologian tiet”, jossa käydään läpi venäläisen ortodoksisen teologian eri vaiheita. Tämän lisäksi arkkipiispa Pierre L’huillierin teos
”The church of the ancient counsils”, jossa L’huillier puhuu kanonisesta materiaalista ja sen tarkoituksesta, avasi joitain teitä minulle, kuten myös Lewis Patsavoksen teokset
”The canon law of the orthodox catholic church” ja ”Spiritual dimensions of the holy canons”. Nämä teokset selittivät kanonista perimää minulle, ja ”Spiritual dimensions”
avaa myös kanonien hengellistä funktiota. Tämän lisäksi olen tutustunut Vasile Mihain teokseen ”Orthodox canon law”, joka avaa muun muassa kanonien luonnetta.
Käytän tutkimuksessani suomalaista ja ulkomaista kanonitulkintaa ja vertailen keskenään näitä perinteitä. Tämän kautta ymmärrän paremmin sitä kanonista tulkintaa, jota Suomen ortodoksinen kirkko käytti arkkipiispa Paavalin aikana ja pystyn suhteuttamaan sitä laajempaan ortodoksiseen kontekstiin.
Tutkimukseni aikarajaus päättyy vuoteen 1987, eli tutkimukseni aika tulee lähelle nykypäivää. Tämän takia olen pohtinut hyvin tarkkaan, mitä tietoa voin antaa koskien tutkimuksessani olevien rankaistujen henkilöiden yksityistietoja. Olen päätynyt siihen, että voin esittää tapauksia käsitellessäni ajankohdan ja syyn kurinpitotoimille. Tätä tarkempia tietoja en katso voivani antaa, koska monet Paavalin kauden lopulla rangaistuista henkilöistä voivat hyvinkin olla vielä hengissä, ja koska yksityisyyden suoja
5 Kts. Johannes 1971, Suomen ortodoksista kirkkokuntaa koskevan lainsäädännön kanonisuusongelma.
Ortodoksia 20. Johannes käsittelee tässä kirkon oikeuslaitosta sekä myös kirkon hallintoa. Karjomaa 1982, Kirkon järjestysmuoto ja hallintoelimet, seurakuntahallinto. Ortodoksinen kirkko Suomessa.
Käsittelee kirkon hallintoa ja myös asetettuja lakeja. Muutenkin tämä ”Ortodoksinen kirkko Suomessa”
käsittelee myös Suomen ortodoksisen kirkon hallintoa.
4 jatkuu vielä melko pitkälle kuolemankin jälkeen. Tämän lisäksi on myös otettava huomioon tapausten henkilöiden omaiset, jotka ovat vielä elossa.
3. Lähteet ja tutkimusmenetelmät
Tutkimukseni lähteenä toimivat arkistomateriaalit, jotka löytyvät Kuopiossa sijaitsevasta kirkon keskusarkistosta. Pääsääntöiset käyttämäni arkistokokoelmat ovat ”Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto” (SOKHA) ja ”Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan kanslian arkisto” (SOAKA), jotka sisältävät niin ali- ja ylioikeuden, kuin kirkollishallituksen ja piispainkokousten pöytäkirjoja. Olen myös käyttänyt Arkkipiispa Paavalin henkilöarkistoa (APHA). Arkistolähteistä löysin aikaväliltä 1960–1987 tietoa yhteensä 18 henkilöä koskevista kurinpitotoimista. Tosin jotkut näistä henkilöistä olivat kirkollisen oikeuden kanssa tekemisissä useammin kuin kerran. Yksi tapaus oli myös sellainen, joka ei suoranaisesti koskenut Suomen ortodoksista kirkkoa, mutta olen sen tutkimukseeni ottanut mukaan, koska piispainkokous otti tapaukseen kantaa. Jaottelen tapaukset teemoittain tutkimuksessani. Tapauksia on melko vähän, mutta tämä antaa paremman mahdollisuuden tutkia jokaista tapausta hieman tarkemmin.
Tutkimukseni toisena lähdemateriaalina toimivat Kanoniset kokoelmat
”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen” (1980), ”Paikallissynodien kanonit” (1983) ja ”Pyhien isien kanonit” (1986). Näistä teoksista varhaisimman on suomentanut Antti Inkinen, kun taas myöhäisemmät ovat Johannes Seppälän suomentamia. ”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen” on suomennettu Nikodim Milasin vuoden 1896 kanoni kokoelmasta, joka oli käännös varhaisemmasta kokoelmasta. Johannes Seppälä on tehnyt omat suomennoksensa vuoden 1949 kreikankielisestä kanoni kokoelmasta.
Suomessa pappeutta käsittelevä kirjallisuus on ollut lähinnä pastoraaliteologista, josta malliesimerkkinä toimii Heikki Makkosen ”Johdatus pastoraaliteologiaan” kirja. Jarmo Hakkaraisen kirja ”Haavoitettu parantaja” taas tuo hyvin esille kansainvälistä kanonitulkintaa suomalaisessa kontekstissa, ja onkin ymmärtääkseni ainutlaatuinen kirja sen takia. ”Ortodoksinen kirkko Suomessa” edustaa myös pastoraaliteologista näkemystä, ja vielä melko ohutta sellaista. Suomalainen kanonitulkinta käy myös ilmi suomenkielisistä käännöksistä teoksiin ”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen”, ”Pyhien isien kanonit” ja ”Paikallissynodien kanonit”.
Nämä käännökset ovat Antti Inkisen ja Johannes Seppälän tekemiä. Varsinkin ensimmäinen näistä tuo minulle suoria selityksiä siihen tapaan, jolla Suomessa on
5 kanoneja tulkittu. Tämän lisäksi käytän arkkipiispa Johanneksen väitöskirjaa sekä muita teoksia, jotka käsittelevät pappeutta ja kanoneja.
Tutkimusmetodini on kvalitatiivinen, eli laadullinen tutkimus, sillä tutkimukseni päätehtävänä on selvittää kanonien käytön laatu kurinpitotoimissa.
Kvalitatiivinen ote tutkimuksessani näkyy siinä, että tulen perehtymään yksittäisiin oikeustapauksiin tarkasti. Käytän tutkimuksessani myös mikrohistoriallista otetta selvittäessäni prosesseja ja tapahtumia, eli sitä missä järjestyksessä ja miten jotain on tapahtunut. Lisäksi käytän systemaattista metodia, kun perehdyn kurinpitotoimiin tarkemmin, eli katson mitä kanoneita on sovellettu kurinpitotoimissa ja olisiko ollut muita kanoneita, joita olisi voitu käyttää perusteluna kurinpitotoimelle. Systemaattista otetta käytän myös, kun pohdin sitä, miksi kanoneita ei ole käytetty kirkon oikeusistuimissa.6
Tutkimukseni ei kuitenkaan ole tarkoitus olla systemaattinen analyysi kanonisesta traditiosta, vaan tuoda esimerkkitapausten kautta ymmärrystä siitä, millainen kanoninen traditio Suomessa on ollut. Samalla herättelen lukijaa pohtimaan, miten paljon tämä historia vaikuttaa tämänhetkiseen kanoniseen tulkintaan Suomen ortodoksisessa kirkossa.
6 Alasuutari 1994, 105–106; Hakala 2018, 22–24; Tuomi & Sarajärvi, 105–106.
6
II. Kanoneista ja niiden tulkinnasta
Tämän luvun tarkoituksena on johdattaa lukija siihen maailmaan, jossa arkkipiispa Paavalin kauden papistoa koskevat oikeustapaukset ja kurinpitotoimet ovat olleet.
Suomen ortodoksinen kirkko ei ole elänyt tyhjiössä, vaan siihen on vaikuttanut vuosisatoja pitkä historia. Samoin siihen ovat vaikuttaneet erilaiset kanoniset tulkinnat, joita tuon taustaluvun kolmannessa alaluvussa ilmi.
Ensimmäisessä alaluvussa kerron lyhyesti kirkollisen oikeuden toiminnasta. Alaluvun tarkoituksena on selvittää lukijalle kirkollisen oikeuden toimintajärjestystä ja eri oikeusasteiden järjestystä sekä sitä, minkä rajojen sisällä kukin oikeusaste toimii. Toisessa alaluvussa käyn läpi pappeutta koskevia kanoneita järjestelmällisesti, ja sen lukeminen selkeyttää lukijalle sitä kanonista maailmaa, joka ortodoksisessa kirkossa on. Tässä alaluvussa olen jakanut kanonit aihepiireittäin, jolloin lukijan on helpompi nähdä kanonista kehitystä. Kolmannessa alaluvussa käyn läpi sitä, miten näitä kanoneja on tulkittu aikojen saatossa. Tässä alaluvussa painotus on selvästi 1900-luvulla. Neljännessä alaluvussa taas tuon ilmi sitä, miten ortodoksisessa kirkossa ymmärretään pappeus. Sekä kolmannessa että neljännessä alaluvussa olen eritellyt tulkinnat vielä erikseen kansainväliseen ja suomalaiseen, koska haluan tuoda ilmi niitä eroja, mitä näissä tulkinnoissa ilmenee.
1. Kirkollinen oikeus
Ortodoksisessa kirkossa oli tutkimukseni ajankohtana erilaisia oikeusasteita.7 Näistä alin oikeusaste oli kirkollishallitus, johon tuli mitä tahansa erilaisia oikeustapauksia.
Kirkollishallitus koostuu maallikko- ja pappisjäsenistä. Kirkollishallitukseen kuuluu lainoppinut asessori, ja sen puheenjohtajana toimii itseoikeutetusti arkkipiispa. Myös muut piispat kuuluvat kirkollishallituksen kokoonpanoon.8 Kirkollishallitus on päätöskykyinen, eli täysvaltainen, kun vähintään neljä jäsentä on paikalla ja he ovat yksimielisiä. Jos yksimielisyyttä ei ole, tarvitaan vähintään viiden jäsenen paikallaolo.9 Kirkollishallitus käsittelee myös papistoa koskevia kurinpitotoimia, mutta todella usein se siirtää nämä tapaukset suoraan seuraavaan oikeusasteeseen.
Tämä oikeusaste on kirkollinen alioikeus, joka koostui kolmesta pappis- ja kolmesta maallikkojäsenestä, jotka kirkolliskokous oli valinnut. Alioikeus oli
7 Tämä on muuttunut siten, että nykyään ali- ja ylioikeus ovat poistuneet ortodoksisen kirkon oikeusjärjestelmästä.
8 Parrukoski 1989, 70–71.
9 Parrukoski 1989, 71.
7 täysvaltainen, kun puheenjohtajan lisäksi paikalla oli ainakin yksi pappis- ja kaksi maallikkojäsentä.10 Alioikeus käsitteli myös monia erilaisia tapauksia, mukaan lukien papiston kurinpitotapauksia. Jos papiston jäsentä oli rangaistu, pystyi hän valittamaan rangaistuksesta eteenpäin – kuten muutamassa tutkimukseni tapauksessa oli ilmiselvästi käynyt – kirkolliseen ylioikeuteen. Lisäksi alioikeus saattoi itse siirtää tapaukset ylioikeuteen.
Kirkollinen ylioikeus koostui hiippakuntien piispoista, kahdesta pappis- ja kolmesta maallikkojäsenestä. Kirkollinen ylioikeus oli päätösvaltainen, kun sen kokoukseen saapuivat puheenjohtaja, kaksi pappis- ja kaksi maallikkojäsentä.11 Ylioikeuteen tulivat ne papiston rankaisemista koskevat tapaukset, jotka sinne olivat alioikeudesta edenneet joko valituksen kautta tai alioikeuden omasta päätöksestä. Kaikki alioikeuden käsittelemät papistoa koskevat tapaukset eivät edenneet kirkolliseen ylioikeuteen.
Viimeisenä oikeusasteena on piispainkokous. Piispainkokouksen jäseninä toimivat kaikki kirkkokunnan piispat ja sen kokoonkutsujana toimii arkkipiispa.
Piispainkokous on päätösvaltainen, jos paikalla on kaksi piispaa ja se on yksimielinen.
Muussa tapauksessa tulee paikalla olla vähintään kolme piispaa.12 Piispainkokousta voidaan tarvittaessa täydentää toisen ortodoksisen kirkon piispoilla, jotka ekumeeninen patriarkaatti on tehtävään käskenyt.13
Kanonisesti katsottuna papiston oikeustapaukset kuuluvat pelkästään piispainkokoukselle, eivätkä kanonit tunnekaan ali- tai ylioikeuksia, joissa maallikot päättävät papiston kohtalosta.14 Kanoneista esimerkkinä mainittakoon Antiokian synodin kanoni 14, Karthagon synodin kanonit 11, 15 & 20, Apostolinen sääntö 74 ja Khalkedonin synodin kanoni 9.15 Kanoneista käy selvästi ilmi, että ylemmän papiston16 oikeustapaukset tulee käsitellä kirkollisessa oikeudessa. Tämän lisäksi nimenomaan piispojen tulisi käsitellä papiston tapauksia, ei maallikoiden eikä varsinkaan maallisen oikeuden. Suomessa tästä on juuri ali- ja ylioikeuden kohdalla selvästi poikettu.
Metropoliitta Johannes toteaakin vuoden 1971 artikkelissaan, että piispojen toiminta
10 Johannes 1971, 19; Parrukoski 1989, 22, 87–88.
11 Johannes 1971, 19; Parrukoski 1989, 22, 87–88.
12 Parrukoski 1989, 20, 73.
13 Parrukoski 1989, 20.
14 Johannes 1971, 19–20.
15 OKKS 1980, 124, 256–261; PSK 1983, 25, 53–54, 56.
16 Ylempään papistoon kuuluvat diakonit, papit ja piispat. Alempaan papistoon kuuluvat lukijat, laulajat ja alidiakonit (ipodiakonit).
8 seurakuntaankin nähden oli vaikeaa juuri kirkkolaista ja kanonien sivuuttamisesta johtuen.17
2. Pappeutta koskevat kanonit
Pappeutta koskevat kanonit löytyvät kanonikokoelmista18, jotka on suomennettu nimillä
”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen”, ”Paikallissynodien kanonit” ja ”Pyhien isien kanonit”. Kanonit ovat ekumeenisten- ja paikallissynodien päätöksiä. Näiden lisäksi kirkossa nähtiin hyväksi sisällyttää kanoneihin myös joitain kirkkoisien näkemyksiä.
Myöhemmin nämä synodien päätökset ja isien näkemykset on koottu kanonikokoelmiksi, joista ehkä tunnetuimpia ovat ”Nomokanon” niminen kokoelma, sekä varsinkin nykyään yleisesti käytössä oleva ”Pedalion” kokoelma. Suomenkielisissä käännöksissä on käytetty kahta eri kokoelmaa. ”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen” on käännetty Nikodim Milasin vuoden 1896 kanonikokoelmasta, kun taas kaksi muuta on käännetty kreikankielisestä kanonikokoelmasta, joka koottiin vuonna 1949. Kanonien asema ortodoksisessa kirkossa on vahva. Kanonit ovat osa kirkon traditiota ja muodostavat periaatteessa kirkollisen opin perustan.
Olen jaotellut pappeutta koskevat kanonit teemoittain ja käynkin niitä aihepiireittäin läpi tässä alaluvussa. Näitä jaettuja aihepiirejä on 10, joiden lisäksi on vielä aihepiiri ”muut”. Esitänkin jokaista aihepiiriä koskevia keskeisiä kanoneita suluissa.
Tutkimukseni lopussa on liitteenä lista kaikista pappeutta koskevista kanoneista. On myös hyvä muistaa, että ekumeeniset kirkolliskokoukset vahvistivat paikallissynodien kanonit ja niiden pyhyyden. Tämä tapahtui Trullon synodissa (691–692) ja myöhemmin Nikean II synodissa (787), jotka vahvistivat edeltävien synodien kanonit ja myös paikallissynodien kanonit.19
1) Edellytykset ja esteet pappisvihkimykselle. Pappisvihkimykselle on monia eri vaatimuksia ja esteitä. Näitä vaatimuksia löytyy kanoneista melko paljon.
Vaikka pappisvihkimykselle ei alun alkujaan ollut asetettu ikärajoitusta, tuli myöhemmin normiksi, että diakonia ei vihitty alle 25-vuotiaana, eikä pappia alle 30-vuotiaana (Neokesarean synodin kanoni 11, Trullon synodin kanoni 14).20 Toinen selvä rajoite on kielto kahdesti naimisissa olleen vihkimisestä papistoon (Basileios Suuren kanoni 12,
17 Johannes 1971, 18–19.
18 Meyendorff 1987, 80–81; Viscuso 2006, 154–155.
19 Katso Trullon synodin 2. kanoni ja Nikean II synodin 1. kanoni. OKKS 1980, 318–324, 438–439;
Timiadis 2003, 11, 40–41.
20 OKKS 1980, 352; PSK 1983, 16.
9 Apostolinen sääntö 17).21 Fyysisiin ja henkisiin vammoihin kanonit suhtautuvat ymmärtävästi, mutta jämäkästi. Jos vammat ovat itseaiheutettuja (esimerkiksi itsensä kuohitseminen tai muunlainen viiltely), kieltävät kanonit papiksi vihkimisen kokonaan (Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen synodin kanoni 8, Apostoliset säännöt 22&23, Nikean I synodin kanoni 1).22 Kuitenkin, jos papiksi tahtova on väkisin kuohittu, voidaan hänet vihkiä kirkon virkaan (Apostolinen sääntö 21, Nikean I synodin kanoni 1).23 Jos ruumiilliset vammat taas ovat synnynnäisiä eivätkä haittaa papin tehtävien toimittamista, kuten esimerkiksi jos pappiskandidaatilla olisi yksi silmä sokeana, voidaan tämä vihkiä papiksi. Jos taas vammat haittaavat tehtävien toimittamista, kuten esimerkiksi jos kandidaatti olisi täysin kuuro tai sokea, ei vihkimystä toimiteta (Apostoliset säännöt 77&78).24 Riivauksen alla olevat kanonit sulkevat yksiselitteisesti pois pappeudesta (Apostolinen sääntö 79).25 Kanonit kieltävät myös vasta kirkkoon liittyneitten vihkimisen papistoon (Laodikean synodin kanoni 3, Apostolinen sääntö 80, Nikean I synodin kanoni 2).26
Kanoneissa on erikseen määritelty miten toimia harhaopista kääntyneitten suhteen, jos he ovat edustaneet papistoa lahkossaan (Karthagon synodin kanoni 57, Apostolinen sääntö 80, Nikean I synodin kanonit 8&19).27 Kanonit myös kertovat tuleeko vihkiä henkilöitä, jotka ovat edustaneet papistoa, mutta uhranneet epäjumalille, ja jotka haluavat myöhemmin palata takaisin kirkkoon ja papiston jäseneksi (Pietari Aleksandrialaisen kanoni 10, Ankyran synodin kanonit 1&2, Apostolinen sääntö 62).
Tässä on mielenkiintoista havaita, että kanoneissa esiintyy näkemyseroja. Pietari Aleksandrialaisen 10. kanoni on huomattavasti ankarampi kuin myöhemmät Ankyran kanonit, sillä hän kieltää langenneelta papistolta suoraan pappeuden, kun taas myöhemmät kanonit sallivat langenneelle papistolle kaiken kunnian lukuun ottamatta uhritoimitusta. Toisaalta myös apostoliset säännöt asettavat luopuneen pois pappeudesta, vaikka tämä katumuksen kautta liittyisi kirkkoon.28 Kanonit suhtautuvat myös kriittisesti pikavihkimisiin eli pikaisiin maallikosta piispaksi tai papeiksi etenemisiin ilman, että vihittävä käy kaikki pappeuden asteet läpi ajan kanssa (Sardikan synodin kanonit 10, Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen synodin kanonit 17).29
21 OKKS 1980, 64–65; PIK 1986, 46.
22 OKKS 1980, 68, 138; PSK 1983, 100.
23 OKKS 1980, 68, 138.
24 OKKS 1980, 127–129.
25 OKKS 1980, 129.
26 OKKS 1980, 130–131, 138–140; PSK 1983, 29.
27 OKKS 1980, 130–131, 158–160, 176–178; PSK 1983, 68–69.
28 OKKS 1980, 111–112; PSK 1983, 7; PIK 1986, 27–28.
29 PSK 1983, 43, 104.
10 2) Papiston avioituminen ja sen rajat. Papiston avioliitoille asetetaan myös selkeitä rajoja kirkon kanoneissa. Papiston aviotilanteessa on kuitenkin tapahtunut selkeä muutos ajan kanssa. Tämä näkyy Ankyran synodin (314) 10. kanonissa, jossa todetaan, että diakoni voi mennä naimisiin vihkimyksensä jälkeen, kunhan hän on ilmoittanut naimahalunsa ennen vihkimystään.30 Muuten kanoneissa on selkeä konsensus siinä, että pappi ei saa mennä naimisiin pappisvihkimyksensä jälkeen (Neokesarean synodin kanoni 10, Basileios Suuren kanoni 6, Apostolinen sääntö 26, Trullon synodin kanoni 6)31. Kanonit tukevat kuitenkin selkeästi sitä, että papiston jäsenet saavat pysyä naimisissa, kunhan ovat menneet naimisiin ennen vihkimystään. Tästä ainoan poikkeuksen tekee Karthagon synodi (419), joka kieltää papiston jäseniä yhtymästä vaimoihinsa vihkimyksen jälkeen. Karthagon synodin kanta tuleekin hyvin lähelle roomalaiskatolisen kirkon nykyistä kantaa (Karthagon synodin kanonit 3, 4, 25, 70, Trullon synodin kanoni 13)32. Kanoneissa ei sen sijaan suvaita toisen kerran avioon menneitä papiston jäseniksi.
Yleensä tässä kanonissa mainitaan, että molempien avioliittojen on pitänyt tapahtua kasteen jälkeen, mutta nykyään yleinen konsensus on, että papiston jäseneksi haluava ei ole saanut olla kahdesti naimisissa koko elinikänsä aikana, riippumatta siitä, onko hänet kastettu ennen vai jälkeen avioliittojen (Basileios suuren kanoni 12, Apostolinen sääntö 17, Trullon synodin kanoni 3)33. Samalla papiston jäseniä kiellettiin myös karkottamasta vaimoa luotansa papistoon vihkimisensä jälkeen niin kutsutun hurskaudensäännön takia.
Jos joku kuitenkin karkottaa vaimonsa luotaan, on hän ensin toimituskiellossa, mutta jos hän ei ota vaimoaan takaisin, erotetaan hänet virasta (Apostolinen sääntö 5, Trullon synodin kanoni 13)34. Piispaa sen sijaan kielletään asumasta yhdessä vaimonsa kanssa, ja häneltä vaaditaankin ainoana papiston jäsenenä selibaattia (Trullon synodin kanoni 12)35. 3) Piispojen aluesidonnaisuus. Kanoneissa käsitellään myös piispojen aluesidonnaisuutta ja oikeutta toimia alueillaan. Piispat, joita ei oteta vastaan omaan seurakuntaansa/hiippakuntaansa, eivät voi mennä toisen piispan alueelle. Sen sijaan he saavat pysyä pappeina seurakunnissaan, joista heidät on valittu piispaksi. Siitä, että tuleeko tällaisen henkilön pysyä piispana, tapahtui selkeää kehitystä. Ankyran synodissa nähtiin vielä, että tämä piispa tuli erottaa piispuudesta, kun taas Antiokian synodissa nähtiin jo, että hän pysyy piispana ja on osallinen siitä kunniasta, joka piispuuteen kuuluu,
30 PSK 1983, 10.
31 OKKS 1980, 71–72, 327–331; PSK 1983, 14; PIK 1986, 43.
32 OKKS 1980, 345–352; PSK 1983, 51, 57, 73.
33 OKKS 1980, 64–65, 324–325; PIK 1986, 46.
34 OKKS 1980, 44–54, 345–352.
35 OKKS 1980, 335–345.
11 mutta hän ei ole seurakunnan johtaja. (Ankyran synodin kanoni 10, Antiokian synodin kanoni 18)36. Samoin kiellettiin yleensäkin piispojen siirtyminen hiippakunnasta toiseen.
Tätä vasten onkin hyvin mielenkiintoista katsoa Suomen ortodoksisen kirkon toimintaa, jota voidaan hyvin kuvata sanalla ”piisparuletti”, jossa piispat pyrkivät aina urallaan eteenpäin parempiin hiippakuntiin (Antiokian synodin kanoni 21, Sardikan synodin kanoni 1, Karthagon synodin kanoni 48, Apostolinen sääntö 14, Khalkedonin synodin kanoni 5)37. Piispojen tulee myös pitää säännöllisiä piispainkokouksia, joihin kaikkien piispojen tulee osallistua. Jos piispalla ei ole hyvää syytä olla osallistumatta, tulee häntä nuhdella siitä (Sardikan synodin kanoni 6, Karthagon synodin kanoni 76, Khalkedonin synodin kanoni 19, Trullon synodin kanoni 8, Nikean II synodin kanoni 6)38. Piispojen toimintaoikeudet eivät myöskään ulotu heidän hiippakuntiensa rajojen ulkopuolelle.
Piispa on herra vain omalla maallaan (Antiokian synodin kanoni 9, Apostolinen sääntö 35, Konstantinopolin I synodin kanoni 2, Efeson synodin kanoni 8)39. Piispa ei myöskään saa vihkiä toisen hiippakunnan palveluksessa olevaa henkilöä omaan hiippakuntaansa mihinkään arvoasteeseen ilman toisen hiippakunnan piispan lupaa (Sardikan synodin kanoni 15, Karthagon synodin kanonit 54&55, Apostoliset säännöt 34&35)40. Piispojen tulee myös toimia piispoina, eivätkä he saa toimittaa pelkkiä pappien tehtäviä. Eli piispa ei saa ”alentaa” itseään papiksi omassa hiippakunnassaan, vaan hänen tulee suorittaa kirkon hänelle antamaa tehtävää (Karthagon synodin kanoni 71)41.
4) Pappien ja diakonien aluesidonnaisuus. Samoin myös papit ja diakonit on kanoneissa määrätty alue-, ja myös piispasidonnaisiksi. Papiston jäsenet eivät saa muuttaa seurakunnasta toiseen, vaan heidän tulee aina pysyä omassa seurakunnassaan.
Jos papiston jäsen ei pysy seurakunnassaan, on siitä yleensä seurauksena toimituskielto.
Jos tämä henkilö ei kadu ja jatkaa toimintaansa, on seurauksena tehtävästä erottaminen (Antiokian synodin kanoni 3, Apostolinen sääntö 15, Nikean I synodin kanoni 15, Khalkedonin synodin kanoni 5, Trullon synodin kanoni 17)42. Papiston jäsen ei myöskään saa vierailulla toiseen seurakuntaan jäädä vain oleskelemaan sinne, vaan hänen tulee sopivan ajan sisällä palata takaisin omaan seurakuntaansa. Samoin tulee tämän papiston jäsenen saada suostumus omalta piispaltaan ja esittää se, varsinkin jos he haluavat toimittaa vierailemassaan kaupungissa. Tästä poikkeuksen antaa Trullon synodin 18.
36 PSK 1983, 11, 25.
37 OKKS 1980, 61–63, 250–251; PSK 1983, 26, 39, 62.
38 OKKS 1980, 274–275, 333–334, 445–446; PSK 1983, 41, 74.
39 OKKS 1980, 83, 186–189, 224–228; PSK 1983, 23.
40 OKKS 1980, 80–83; PSK 1983, 45, 65–67.
41 PSK 1983, 73.
42 OKKS 1980, 63–64, 171–172, 250–251, 355–356; PSK 1983, 22.
12 kanoni, jossa barbaareita ja muita vihollisia pakenevia papiston jäseniä ymmärretään, ja muita käsketäänkin ottamaan heidät vastaan. Kuitenkin heidänkin tulee palata omiin seurakuntiinsa heti tilanteen sen salliessa (Sardikan synodin kanoni 16, apostolinen sääntö 33, Khalkedonin synodin kanonit 13&23, Trullon synodin kanoni 18)43. Papistolla täytyy myös vihittäessä olla seurakunta, johon heidät vihitään. Kukaan ei siis saa olla riippumaton alueesta ja piispasta (Apostolinen sääntö 36, Khalkedonin synodin kanoni 6)44. Pappi/diakoni ei myöskään saa luopua piispastaan missään tilanteessa (Khalkedonin synodin kanonit 6&8)45. Papiston jäseniä ei voida myöskään vihkiä toimimaan kahdessa seurakunnassa yhtä aikaa, vaan jokaisella on vastuu vain yhdestä seurakunnasta (Khalkedonin synodin kanoni 10, Nikean II synodin kanoni 15)46.
5) Kirkon omaisuus ja kuinka sitä tulee käsitellä. Kanoneissa on myös säädetty selkeät säännöt kirkon omaisuudesta ja siitä, kuinka piispojen ja muiden papiston jäsenten tulee sitä käsitellä. Piispoille asetetaan täysi valta kirkon omaisuuteen, ja tämän tuleekin pyrkiä hallitsemaan sitä mahdollisimman hyvin (Antiokian synodin kanonit 24&25, Apostoliset säännöt 38&41)47. Kun piispa eroaa tai kuolee, tulee hänen henkilökohtainen omaisuutensa erottaa kirkon omaisuudesta, jolloin kirkon omaisuus pysyy koskemattomana (Antiokian synodin kanoni 24, Apostolinen sääntö 40)48. Samoin asetettiin selkeät säännöt piispalan, eli kirkon piispalle kustantaman kodin hoidosta.
Tähän sisältyy myös piispalan tilusten hoito, eli kuinka usein piispa saa hoitaa tilaansa, varsinkin jos tilus on hiippakunnan pääseurakunnan alueen ulkopuolella, jolloin piispa ei pysty toimittamaan Jumalanpalvelusta seurakunnassansa (Sardikan synodin kanoni 12, Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen synodin kanoni 7)49. Kirkon omaisuutta ei myöskään saa kukaan myydä taikka luovuttaa kenellekään, paitsi aivan pakottavissa tilanteissa, ja silloinkin vain erityisluvalla (Karthagon synodin kanoni 26, Nikean II synodin kanoni 12)50.
6) Papiston maalliset toimet ja toiminnat. Kanoneissa kielletään papistolta lainan antaminen, varsinkin korollisen lainan (Laodikean synodin kanoni 4, Karthagon synodin kanoni 5, Apostolinen sääntö 44, Nikean I synodin kanoni 17, Trullon synodin kanoni 10)51. Lainan antamisesta ei määritellä mitään rangaistusta, mutta koron
43 OKKS 1980, 79–80, 265–266, 278–279, 356–357; PSK 1983, 45.
44 OKKS 1980, 84–85, 251–252.
45 OKKS 1980, 251–252, 254–256.
46 OKKS 1980, 261–262, 456–457.
47 OKKS 1980, 87–88, 90; PSK 1983, 27–28.
48 OKKS 1980, 89; PSK 1983, 27.
49 PSK 1983, 44, 99.
50 OKKS 1980, 452–454; PSK 1983, 57.
51 OKKS 1980, 92–93, 173–174, 335; PSK 1983, 29, 51.
13 perimisestä rangaistuksena on virasta erottaminen, jos papiston jäsen ei lakkaa kantamasta korkoa. Samoin kanonit suhtautuvat kielteisesti siihen, että papiston jäsen toimisi jossain maallisessa virassa, oli se sitten sotilas (Apostolinen sääntö 83, Khalkedonin synodin kanoni 7)52, tai jokin muu maallinen virka (Karthagon synodin kanoni 16, Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen synodin kanoni 11, Apostolinen sääntö 6, Khalkedonin synodin kanoni 3, Trullon synodin kanoni 9)53, sillä näiden nähdään estävän papillista tehtävän suorittamista. Kuitenkin Basileios Suuri 14.
kanonissaan ilmaisee katumuksen kautta koronkiskurilla olevan mahdollisuuden papistoon pääsyyn.54 Luultavasti tätä ekonomista periaatetta voidaan soveltaa myös muihin vastaaviin tilanteisiin, joissa muun muassa kapakan pitäjä haluaisi pappeuteen, jolloin hänen tulisi luopua kapakastaan ja ilmaista katumuksensa. Jos joku papiston jäsen sen sijaan päättää ryhtyä toimittamaan maallista virkaa, tulee hänen joko luopua tästä virasta tai tulla erotetuksi papistosta.
7) Kuinka pappien tulee toimia siviilielämässä. Kanoneissa annetaan myös selkeät ohjeet papiston toiminnalle siviilielämässä. Papiston jäseniltä kielletään muun muassa kapakoissa käynti (Laodikean synodin kanoni 24, Karthagon synodin kanoni 40, Apostolinen sääntö 54)55, kylpeminen ja saunominen naisten kanssa (Laodikean synodin kanoni 30)56 sekä amulettien kantaminen ja taikauskoisuus (Laodikean synodin kanoni 36)57. Samoin papistoa kielletään osallistumasta toisen kerran avioon menevien hääjuhla- ateriaan (Neokesarean synodin kanoni 7)58. Kanonien suhtautuminen kapakoissa käymiseen muuttui hieman, sillä Laodikean synodi kielsi tämän täysin, kun taas Karthagon synodi ja apostoliset säännöt antavat siihen mahdollisuuden, tosin vain pakon edessä. Tässäkin ajattelussa sovelletaan ekonomiaa. Taikauskoisuuden vastaisuus kanoneissa johtuu pakanuuden vastustamisesta, ja samaa henkeä on nähtävissä myös muissa kanoneissa (esim. Karthagon synodin kanonit 21&22)59. Samoin Neokesarean kielteinen suhtautuminen toisen avioliiton juhlallisuuksiin osallistumiselle on linjassa kirkon opin kanssa, jossa toiseen avioliittoon suhtaudutaan penseämmin kuin ensimmäiseen avioliittoon.
52 OKKS 1980, 134–135, 252–254
53 OKKS 1980, 54, 244–246, 334; PSK 1983, 54, 102.
54 PIK 1986, 47.
55 OKKS 1980, 103–104; PSK 1983, 32, 61.
56 PSK 1983, 33.
57 PSK 1983, 34.
58 PSK 1983, 15.
59 PSK 1983, 56.
14 8) Papiston oikeustapaukset. Kanoneissa on myös selkeästi määritelty, miten toimia papiston oikeustapauksissa. Ensinnäkin miten tulee toimia rikoksista tuomittavan piispan suhteen (Antiokian synodin kanonit 14&15, Sardikan synodin kanonit 3–5, Karthagon synodin kanonit 12&19, Kyrillos Aleksandrialaisen kanoni 1, Apostolinen sääntö 74)60. Samoin kanoneissa myös määrätään miten toimia niissä tapauksissa, joissa pappi tai diakoni on tuomittavana rikoksista (Karthagon synodin kanonit 11, 12, 20, 28, 62, Khalkedonin synodin kanoni 9)61. Samoin määrättiin, että jos papiston jäsen haluaa tulla tuomituksi maallisessa tuomioistuimessa, tulee hänet erottaa virasta (Karthagon synodi 15)62. Kanoneissa määrätään myös siitä, keitä voidaan oikeustapauksissa kuulla ja ketkä saavat puolustaa tai syyttää syytettyjä (Karthagon synodin kanoni 128, Khalkedonin synodin kanoni 21)63. Samoin kanoneissa määrätään, miten tulee toimia tuomittujen papiston jäsenten kanssa (Karthagon synodin kanoni 79, Kyrillos Aleksandrialaisen kanoni 1, Khalkedonin synodin kanonit 23&29)64. Kuitenkaan näitä henkilöitä ei ole erotettu virasta, vaan he ovat saaneet jonkin muun rangaistuksen.
9) Papiston erottamistapaukset. Kanoneissa on myös selkeä määrittely, miten tulisi toimia papiston erottamistapauksissa. Kanoneissa käsitellään, miten papisto tulee erottaa (Sardikan synodin kanoni 14, Efeson synodin kanoni 5)65. Samoin ilmoitetaan selkeästi, että papiston jäsenet eivät voi itse anoa eroa ilman mitään syytä (Kyrillos Aleksandrialaisen kanoni 3)66. Samoin kanoneissa kerrotaan, kuinka tulee toimia erotettujen papiston jäsenten kanssa (Antiokian synodin kanonit 1&6, Sardikan synodin kanoni 13, Apostoliset säännöt 11&12, Nikean I synodin kanoni 5)67. Yleisesti toimintaohjeet erotettujen papiston jäsenten kanssa ovat seuraavanlaiset: Jos heidät on erotettu virasta, voi heihin pitää yhteyttä, mutta he eivät saa toimittaa missään palveluksia. Jos heidät taas on erotettu myös kirkon yhteydestä, tulee heitä karttaa eikä heidän kanssaan tule olla tekemisissä. Jos jompaakumpaa näistä toimintaohjeista rikkoo, joutuu itsekin kirkollisen oikeuden piiriin. Tämä tilanne muuttuu, jos synodi palauttaa papiston jäsenen joko a) virkaan tai b) kirkon yhteyteen. Tilanteen muutokseen voi vaikuttaa myös papiston jäsenen aito katumus, kuten Trullon synodi 21. kanoni asian ilmaisee.68
60 OKKS 1980, 124–125; PSK 1983, 25, 40–41, 55–56; PIK 1986, 95.
61 OKKS 1980, 256–261; PSK 1983, 53, 56, 58, 70.
62 PSK 1983, 54.
63 OKKS 1980, 277; PSK 1983, 93.
64 OKKS 1980, 278–279, 312–313; PSK 1983, 75; PIK 1986, 95.
65 OKKS 1980, 221–222; PSK 1983, 44–45.
66 PIK 1986, 96.
67 OKKS 1980, 58–61, 150–152; PSK 1983, 21, 23, 44.
68 OKKS 1980, 360–367.
15 10) Papiston jäsen perustaa oman kirkon. Kanonit ilmaisevat myös selkeän näkemyksen siihen, miten tulee toimia papiston jäsenten kanssa, jotka perustavat oman kirkon tai toimittavat piispan selän takana palveluksia. Jos joku papiston jäsen perustaa oman kirkkonsa ensin irtaannuttuaan kirkosta, tulee hänet erottaa virasta (Antiokian synodin kanonit 4&5, Karthagon synodin kanonit 10&11 Apostolinen sääntö 31)69. Samoin jos joku on erotettu virasta, mutta silti toimittaa niin kuin hän olisi vielä virassa, tulee hänet erottaa kirkon yhteydestä (Apostolinen sääntö 28)70. Papiston jäsen ei myöskään saa toimittaa mitään piispan tietämättä (Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen synodin kanoni 12, Apostolinen sääntö 39, Trullon synodin kanoni 31)71.
11) Muut. Viimeiseksi tahdon mainita hieman sekalaisia kanoneita. Näissä kanoneissa käsiteltiin muun muassa Simoniaa72, jonka kanonit yksiselitteisesti kieltävät (Basileios Suuren kanoni 90, Konstantinopolin patriarkka Gennadioksen kirja, Apostolinen sääntö 29, Trullon synodin kanoni 22, Nikean II synodin kanoni 5)73. Kanonit käsittelevät myös maallisen vallan kanssa toimimista (Sardikan synodin kanonit 7–9, Apostoliset säännöt 30&84, Khalkedonin synodin kanoni 12)74. Samoin kanonit käsittelevät papiston vihkimistilanteita, joissa todetaan, että papin vihkii piispa ja piispan vihkii vähintään 3 piispaa – tästä Suomessa poikettiin, kun pappismunkki Paavali vihittiin apulaispiispaksi vuonna 1955 (Konstantinopolin vuoden 394 synodin kanoni, Karthagon synodin kanonit 13&49, Teofilos Aleksandrialaisen kanoni 7, Apostoliset säännöt 1&2, Nikean I synodin kanoni 4.)75. Samoin papistolta myös kielletään kaikkinainen väkivaltaisuus (Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen synodin kanoni 9, Apostoliset säännöt 27, 66)76. Samoin papistolta kielletään harhaoppisten kanssa yhdessä rukoileminen ja sakramentaalinen toiminta, sekä yleensäkin heidän oppiensa hyväksyminen (Apostoliset säännöt 45, 46, 60, 65)77. Samoin kanonit ovat hyvin tarkkoja kastamisesta eli kenet saa kastaa ja miten tulee kastaa (Apostoliset säännöt 47, 49, 50)78. Myös kaikenlainen salaliittojen ja salaveljeyden ylläpitäminen on kirkon kanoneissa kielletty – näin ollen papiston jäsen ei voi olla esimerkiksi vapaamuurari (Khalkedonin synodin kanoni 18, Trullon synodin kanoni 34)79.
69 OKKS 1980, 77–78; PSK 1983, 22, 52–53.
70 OKKS 1980, 73.
71 OKKS 1980, 88–89, 373–374; PSK 1983, 102.
72 Simonia, eli virkaan vihkimyksen ostaminen rahalla.
73 OKKS 1980, 74–75, 367, 443–444; PIK 1986, 71–72, 98–100.
74 OKKS 1980, 75–76, 135, 264–265; PSK 1983, 41–43.
75 OKKS 1980, 39–42, 144–150; PSK 1983, 48–49, 53, 63; PIK 1986, 93.
76 OKKS 1980, 72–73, 115; PSK 1983, 100.
77 OKKS 1980, 93–95, 108–110, 114–115.
78 OKKS 1980, 95–101.
79 OKKS 1980, 273–274, 378.
16 Kanoninen traditio on, kuten tästäkin jo näkee, hyvin kattava. Tarkoitukseni ei ole tässä ollut käydä kaikkia papistoa koskevia kanoneita läpi, vaan antaa lyhyt läpileikkaus siihen, millaisia aiheita on käsitelty. Kanonit eivät ole juuri koskaan keskenään ristiriitaisia – tästä ainoana selkeänä poikkeamana ovat Karthagon synodin papiston pidättyväisyyttä koskevat kanonit, jotka ovat selvästi jyrkemmät kuin muu kanoninen traditio. Tutkimukseni lopussa on liitteenä lueteltuna kaikki pappeutta koskevat kanonit, mikäli lukija on kiinnostunut selaamaan ne läpi.
3. Kanoninen ymmärrys ortodoksisessa kirkossa
Ymmärrys kanoneiden merkityksestä on ortodoksisessa maailmassa ollut melko pitkälti samanlainen. Kanonit nähdään yhtenä kirkon opin tärkeimmistä tekijöistä. Tässä on tapahtunut myös muutosta, ja kanoneita on ryhdytty näkemään joko legalistisesti taikka liberaalisti. Tarkoitukseni onkin tässä alaluvussa käydä lyhyesti läpi kanonista näkemystä maailmalla ja Suomessa.
Sana κανων tarkoittaa mittatikkua, ohjenuoraa, viivoitinta.80 Kanonit ovat siis mittana siihen, miten tulee toimia. Kanonit eivät edusta maallista lakia, eikä niitä tule sen kaltaisina myöskään ymmärtää tai tulkita. Kanoneita ei kuitenkaan tule hylätä.81 Paljon on ollut puhetta siitä, että kanonit olisivat vanhentuneita ja niitä tulisi jopa muuttaa.
Tämä ajatus nousee liberaalista ajattelusta, ja näin ei L’Huillierin, Patsavoksen ja Timiadiksen mielestä tule toimia. Kanoneita voidaan kirjoittaa uusiksi, mutta niiden edustamaa oppia ei voida, sillä tämä oppi on kirkon traditiota. Tämä oppi kumpuaa kirkon traditiosta. Kanonit vahvistavat tämän opin ja tietyt tavat toimia kirkollisesti, joilla tätä oppia ja kirkon elämää toteutetaan. Kanonit tuovat esiin myös ortodoksisen kirkon synodaalista luonnetta, sillä ne ovat synodien asettamia. Tämän takia kanonien muuttamiseen tarvittaisiinkin ekumeenisen synodin kokoontuminen.82
Kanonit on yleensä ortodoksisessa maailmassa nähty lääkkeinä harhaoppisuuden sairautta ja syntiä vastaan, jota pappi tai piispa annostelee.83 Kanonien tarkoitus ei ole moralisoida ihmisiä, eikä rangaista heitä, vaan katumuksen kautta ohjata heidät kohti jumaloitumista.84
Kun puhutaan kanonien nyky-ymmärryksestä, on yleisesti vallalla kahta erilaista käsitystä, jotka ovat oikeastaan saman kolikon kaksi eri puolta. Ericksonin
80 Erickson 1991, 14; Liljeqvist 2011, 190.
81 Yannaras 1984, 173–177, 182; L’Huillier 1996, 7; Mihai 2014, 3.
82 L’Huillier 1996, 2; Patsavos 2003, 25; Timiadis 2003, 56–57.
83 Yannaras 1984, 181; Vlahos 2010, 331–332.
84 Yannaras 1984, 179; Vlahos 2010, 301.
17 mukaan näistä muodoista voidaan puhua ”legalistisena” ja ”anarkistisena” muotona. Itse käyttäisin muotoja ”legalistinen/rigoristinen” ja ”liberaali”. Molemmissa kanonit nähdään samalla tavalla, eli kirjaimellisena lakina.85
Legalistinen tulkinta pyrkii seuraamaan tätä lakia aivan äärettömiin saakka ja saakin kanonit vaikuttamaan shari’a-lain tapaisilta. Tämä kanonien tulkinta on kieroutunut ja poistaa kanoneilta niiden vaikutuksen lääkkeenä eli parantavana voimana, ja tuo sen tilalle ajatuksen tuomioistuimesta ja rankaisusta. Legalistinen kanonitulkinta on vajaa ja myös vaarallinen.86
Liberaali tulkinta sen sijaan pyrkii luopumaan kanoneista täysin, koska se näkee tämän ainoana vaihtoehtona, jolla saadaan kanonien kirjaimellinen tulkinta pois.
Tämäkään ei ole hyvä vaihtoehto, koska silloin myös poistetaan kanonilta sen hengellisen lääkkeen luonne. Tämä tapahtuu koska kanonin merkitys poistetaan tyystin.87
Kanonit ovat luonteeltaan askeettisia, eivät moralistisia. Niiden rangaistukset ovat, kuten yllä on todettu, parannuskeinoja. Tämän takia nämä parannuskeinot ovat aina myös tapauskohtaisia. Tämä tapauskohtaisuus tulee selkeimmin ilmi kirkon ekonomia-ajattelussa.88
Ekonomia periaate eli taloudenhoidon periaate. Tämä kanoneissakin määritelty ajattelu on tarkoitettu kumoamaan juuri legalistista, mutta nykyään myös liberaalia kanonitulkintaa. Yleisen ymmärryksen mukaan ekonomia periaatetta käytetään aina yksittäistapauksissa, eikä siitä ikinä tulisi tulla sääntöä, vaan se on aina poikkeus.
Ekonomiaa käytetäänkin niissä tilanteissa, jossa kanonin tarkka seuraaminen tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. On kuitenkin tärkeä huomata, että ekonomia periaate ei koskaan ohita kanoneita, vaan yksinkertaisesti soveltaa kanonien sanaa hellemmin.
Ekonomian tarkoitus on siis käytännönläheinen. Ekonomian soveltamisesta käytäntöön päättää aina rippi-isä tai papiston kurinpitotapauksissa useimmiten piispa.89 Ekonomian vastakohtana toimii ”Akribia” ajattelu, jossa kanoneita tulkitaan kirjaimellisesti. aiheesta ei ole juurikaan kirjoitettu, joten en sitä käsittele tämän enempää.
Suomessa kanonista näkemystä koskevaa kirjallisuutta ei ole julkaistu nimeksikään. Tämä kirjallisuus ja sen kirjoittajien näkemys kanoneista ei eroa juurikaan kansainvälisestä näkemyksestä. Myös suomalaisessa kirjallisuudessa korostetaan kanonien tärkeyttä ja sitä, että niitä ei saa unohtaa. Samalla Johannes korostaa sitä, että
85 Erickson 1991, 9–11.
86 Yannaras 1984, 188–189; L’Huillier 1996, 7; Patsavos 2003, 22; Mihai 2014, 9.
87 Erickson 1991, 9–11; Vlahos 2010, 330.
88 Yannaras 1984, 179, 182; Mihai 2014, 8–9.
89 L’Huillier 1996, 9; Allen 2001, 3–4; Patsavos 2003, 12–15; Vlahos 2010, 334.
18 kanoneissa on huomioitava kokonaisuus ja myös se, että kaikkia kanoneita ei välttämättä pysty toteuttamaan, vaikka niitä tulee kunnioittaa. Sekä Johannes että Jarmo Hakkarainen molemmat korostavat sitä, että legalistinen tulkintatapa kanoneista ei ole toimiva.90
Jarmo Hakkarainen kirjoittaa tietääkseni ainoana suomalaisena kanonien pastoraalisesta ja parantavasta näkemyksestä. Hän korostaa, että kanonien tarkoituksena on ohjata ihmisiä kohti pelastusta ja jumaloitumista. Kanonit toimivat tässä matkalla tienviittoina ja korjausliikkeinä. Kanonit pyrkivätkin kasvattamaan ihmisten hengellistä puolta ja elämää. Synodit ja sitä kautta myös kanonit kokoontuivat vastustamaan harhaopin sairautta, ja siihen tarkoitukseen kanonit edelleenkin pyrkivät.91
Sekä Hakkarainen että Johannes puhuvat myös ekonomian periaatteesta.
Johanneksella tämä jää mielestäni vähän pintapuolisemmaksi, mutta hänenkin määrittelynsä on jo riittävä. Johannes näkee ekonomian todella tärkeänä toimintana, jossa lempeyttä ja myötätuntoa osoitetaan täydellisyyden kustannuksella ja sen tarkoituksena on kirkon hengellisen elämän rakentaminen. Eli tätä tehdään tarpeen mukaan.
Hakkarainen taas syventää asiaa vähän lisää – hänen mukaansa ekonomian periaatteesta ei kanoneissa juurikaan puhuta. Kanoneissa on kuitenkin selvästi ekonomista ajattelua, koska niissä annetaan erilaisia kurinpitotoimellisia ohjeita määrälle ja laadulle, jotka riippuvat kurinpitotoimien kohteen katumuksesta (Katso muun muassa Basileios Suuren toinen kanoni). Hakkarainen määrittelee ekonomian hyvinkin samalla tavalla kuin Johannes, vaikkakin eri sanoin. Hänestä ekonomiassa on kyse siitä, että jokin kielletty asia voidaan toisessa tilanteessa antaa anteeksi ja sallia, mutta tämä ei kuitenkaan Hakkaraisen mukaan tarkoita sitä, että tästä ekonomiasta tulisi normi. Ekonomia on aina poikkeus, ja aina yksittäistapaus.92
Oman tekijänsä suomalaiseen kanoniseen ymmärrykseen tuovat ortodoksisesta kirkkokunnasta säädetyt lait ja asetukset. Vuonna 1969 annettiin laki ortodoksisesta kirkkokunnasta.93 Tätä seurasi vuonna 1970 annettu asetus ortodoksisesta kirkkokunnasta, joka on huomattavasti laajempi kuin vuoden 1969 laki.94 Jo lain ensimmäinen pykälä toteaa, että Suomen ortodoksinen kirkkokunta ”perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen itämaisen katolisen ja apostolisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan”95. Tämä näkemys on tosin kyseenalaistettu, sillä
90 Johannes 1976, 24, 178–185; Hakkarainen 2008, 18; Hakkarainen 2013, 173, 176–177.
91 Hakkarainen 2013, 172–173, 181, 184–185, 187.
92 PIK 1983, 41; Johannes 1976, 188–189, 194–195; Hakkarainen 2013, 189–190.
93 Parrukoski 1989, 12–32.
94 Parrukoski 1989, 33–89.
95 Parrukoski 1989, 12.
19 ainakin silloisen metropoliitta Johanneksen mukaan laki ei ymmärrä kanoneita lainkaan, vaikka se edellyttääkin kanonisuutta.96 Laissa, kuten myös vuoden 1970 asetuksessa, on paljon tekijöitä, joita kanonit eivät tunne. Oman tutkimukseni kannalta varsinkin kirkollinen ali- ja ylioikeus ovat merkittäviä tekijöitä, sillä kumpaakaan ei kanonisesta materiaalista löydy. Kanonisessa ajattelussa kirkollisen oikeuden käyttö on piispoilla, ei papeilla ja maallikoilla. Tämän lisäksi laki ortodoksisesta kirkosta sallii maallisen oikeuden tuomita papin ensiksi, jos papin tekemä rike on sekä maallisen että kirkollisen oikeuden jurisdiktion alainen.97 Monia muitakin ongelmia Johannes nostaa esille, kuten kirkolliskokouksen, jota kanonit eivät myöskään tunne, ja jonka ongelmana hän näkee sen, että kirkolliskokoukselle on siirretty piispojen velvollisuuksia ja virkaoikeuksia.
Tämän lisäksi Johannes nostaa esiin sen ongelman, että lain mukaisesti ortodoksisessa kirkossa kirkolliskokous voisi hoitaa kanonisia suhteita ilman piispoja.98 Johanneksen mukaan yleisortodoksinen tapa tulkita kanoneita on hyvin erilainen, kuin mitä ”laki ortodoksisesta kirkkokunnasta” edustaa. Tämä johtaa kanonien ja lain väliseen ristiriitaan, joka Johanneksen mukaan johtuu kanonien tuntemattomuudesta. Kanoneita on myös Johanneksen mielestä saatettu vääristellä tarkoitushakuisesti.99
Suomalainen kirjoitettu näkemys kanoneista ei siis poikkea juuri lainkaan kansainvälisestä muuten kuin pienen määränsä puolesta. Tämän näkemyksen soveltaminen käytännössä on sitten taas eri asia, mutta sama pätee myös kansainvälisessä kanonisessa ymmärryksessä. Ainoana selvänä erona on juuri laki ja asetus ortodoksisesta kirkosta, joiden kanoninen tulkinta eroaa yleisortodoksisesta tulkinnasta.
4. Pappeus ortodoksisessa kirkossa
Papiksi vihittävällä on nähty hyväksi olla tiettyjä ominaisuuksia. Näitä ominaisuuksia ovat olleet muun muassa teologinen pätevyys, terve mieli sekä keho, se että hän on ortodoksi ja uskoo ortodoksisesti sekä se, että hän olisi naimisissa tai pappismunkki tai muu selibaattiin vihkiytynyt. Pappeuteen vihitty ei voi mennä naimisiin vihkimyksensä jälkeen, kuten pappeuden kanoneita käsittelevässä alaluvussa on huomattu. Sen sijaan, jos pappiskandidaatti on moniavioinen, naimisissa laittomasti tai tehnyt jotain, mistä hän on menettänyt hyvän maineensa, ei häntä ole voitu vihkiä.100
96 Johannes 1971, 16–17.
97 Johannes 1971, 19; Parrukoski 1989, 22, 27, 87–88.
98 Johannes 1971, 20–22.
99 Johannes 1971, 23–25.
100 Patsavos 1975, 69, 72–73.
