Pappeuden ja diakoniuden palauttaminen

Tässä alaluvussa käsittelen tapauksia, joissa kirkollisissa oikeusasteissa on pohdittu pappeuden tai diakoniuden palauttamista henkilöille. Näitä tapauksia oli muutamia, ja niiden lopputulokset eivät olleet täysin samanlaisia. Tapauksia, joissa pappeuden palautusta harkittiin, oli kaksi. Näiden lisäksi yhdelle henkilölle palautettiin diakonius tutkimusajankohtanani.

Ensimmäinen käsittelemäni pappeuden palauttamistapaus tapahtui vuonna 1961. Tällöin Pastori, joka oli menettänyt pappeutensa vuonna 1957, sai sen takaisin.

Pastori oli väärentänyt asiakirjoja ja tämän takia tullut huhtikuussa 1957 tuomituksi kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa.

Tämän takia oli piispainkokous nähnyt samana vuonna mahdottomaksi, että Pastori olisi voinut jatkaa papin viran toimittamista.¹⁷³

Tästä oikeustapauksesta ei mennyt kuin vähän yli puoli vuotta, ja jo marraskuussa 1957 presidentti armahti Pastoria alentaen tuomion vuodeksi vankeutta, jonka Pastori suorittaisi kolmella vuodella ehdollista vankeutta. Pastorille palautettiin kansalaisluottamus tässä samalla.¹⁷⁴

Tämän jälkeen Pastori ilmeisesti oli pyytänyt pappeuden palauttamista, sillä tammikuussa 1961 kokoontunut piispainkokous keskusteli asiasta. Piispainkokous totesi,

173 SOKHA, F775, Fe2/4; SOKHA, PKP, Cd1, 1953–1969.

174 SOKHA, F775, Fe2/4.

42 ettei se näe syitä miksi Pastorille ei voitaisi pappeutta palauttaa. Piispainkokous totesi kuitenkin, että Pastorin vakinaiseen seurakuntavirkaan asettamisella olisi ehto. Tämä ehto olisi, että asettaminen voisi tapahtua vasta sen jälkeen, kun hiippakunnan piispa puoltaisi sitä saatuaan ensiksi seurakunnan hallintoelimiltä virkaan nimittämistä puoltavan lausunnon.¹⁷⁵

Pastorin pappeuden palauttamisessa ei käytetty mitään kanonisia perusteluita, eikä sitä perusteltu myöskään ortodoksisesta kirkosta olevilla asetuksilla (tässä vaiheessa, vuonna 1961, ei vielä ollut kirjoitettu lakia koskien ortodoksista kirkkoa). Pappeuden palauttamiselle ei löydy kanonista perustetta, sillä kanonit eivät tällaista toimintaa tunne, kuten luvussa III.3 tuon esille. Sen sijaan tapauksessa olisi ollut kanonisempaa alun perinkin määrätä pitkä toimituskielto, jonka jälkeen Pastori olisi voinut palata tehtäviinsä.

Toinen pappeuden palauttamista koskeva tapaus alkoi joulukuussa 1961, jolloin piispainkokous päätti, että Pappi ei saanut jatkaa pappina hänen tekemiensä rikosten takia – mitä nämä rikokset ovat, ei käy dokumenteista selville. Kuitenkin hänestä todettiin, että hän ei voi jatkaa pappina, ja että hän joutuisi kirkolliseen ylioikeuteen.

Pappi teki kuitenkin oman ratkaisunsa ja erosi kirkkoherran virasta. Piispainkokous katsoikin asian loppuun käsitellyksi heti tammikuussa 1962.¹⁷⁶

Asia ei ollut kuitenkaan loppuun käsitelty, sillä Pappi pyrki saamaan pappeutensa takaisin jo vuonna 1963. Pappi pyysi piispainkokoukselta oikeutta toimia matkapappina tai muuta piispojen hänelle sopivaksi näkemää tehtävää. Piispainkokous päätti huhtikuussa kokouksessaan, että Papille ei voitu palauttaa papillisia oikeuksia. Sen sijaan piispainkokous koki, että Pappi voisi hyvin toimia uskonnonopettajan virassa.¹⁷⁷

Tästä kahden vuoden päästä Pappi pyysi uudestaan pappeutensa palauttamista. Pappi oli jättänyt anomuksensa maaliskuun 12. päivä, ja kirkollishallitus käsitteli asiaa maaliskuun 15. päivä. Kirkollishallitus ei nähnyt voivansa puoltaa Papin pyyntö pappeuden palauttamisesta, mutta jätti asian päätöksen piispainkokoukselle.

Piispainkokous kokoontui 16. päivä maaliskuuta ja päätti, että sekään ei voi palauttaa pappeutta. Piispainkokouksessa nähtiin, ettei Papin näkemys hänen eroamiseensa johtaneista tekijöistä ollut muuttunut. Tämän takia ei piispainkokous nähnyt hyväksi lähteä muuttamaan päätöstään.¹⁷⁸

175 SOKHA, F775, Fe2/4; SOKHA, PKP, Cd1, 1953–1969.

176 SOKHA, KHPK, Ca49, 1961; SOKHA, PKP, 9.1.1962, 3§; SOKHA, PKP, Cd1, 1953–1969.

177 SOKHA, PKP, 25.4.1963, 3§.

178 SOKHA, PKP, 16.3.1965, 1§; SOKHA, PKP, Cd1, 1953–1969.

43 Tämän jälkeen meni 15 vuotta, ennen kuin Papin asia oli seuraavan kerran piispainkokouksen pöydällä. Tammikuun 16. päivänä vuonna 1980 kokoontunut piispainkokous keskusteli uudestaan Papin asiasta, ja päätti että Pappi saisi jälleen toimittaa papin virkaa. Erikoista on se, että piispainkokous näkee kyseessä olleen vain erikoisen pitkän toimituskiellon, eikä pappeuden menettämistä. Varhaisempien piispainkokousten käyttämät sanamuodot antavat kuitenkin selvästi ymmärtää kyseessä olleen pappeuden menettämisen, eikä niinkään toimituskiellon. Samalla kuitenkin myös tämän piispainkokouksen päätös puhuu ”papillisten oikeuksien palauttamisesta”, eli pappeuden palauttamisesta.¹⁷⁹

Tässä Papin tapauksessa ei myöskään ole kanonisia perusteita pappeuden palauttamiselle. Tapauksessa oli kummallista se, kuinka piispainkokous väitti, ettei se ole poistanut Papilta tämän pappeutta. Kun dokumentteja tarkastellaan, on kuitenkin selvää, että piispainkokous teki juuri tämän vuonna 1962. Kokouksen päätöksen sanamuodot viittaavat selvästi pappeuden poistamiseen, eivätkä niinkään pitkään toimituskieltoon.

Samoin pappeuden palauttamisen dokumentissa sanamuoto viittaa selvästi pappeuden palauttamiseen, ei pitkästä toimituskiellosta vapautumiseen.

Pappeuksien lisäksi tutkimusajankohtanani palautettiin myös yksi diakonius. Tämä diakoniuden palautus tapahtui aivan arkkipiispa Paavalin kauden lopulla, vuoden 1987 kesäkuussa. Tapauksessa pohdittiin erään diakoniutensa menettäneen Diakonin mahdollisuutta tulla asetetuksi ehdolle erään seurakunnan diakonin virkaan. Dokumentoinnista ei käy ilmi, minkä takia Diakoni oli diakoniutensa menettänyt. Piispainkokous totesi, että syytä diakoniuden palauttamisen esteeksi ei ollut, vaan se voitiin Diakonille palauttaa. Palautuksessa otettiin ensisijaisesti huomioon Diakonin aseman erinäisissä tapahtumissa sekä hänen nuhteeton toimintansa vuosien saatossa muun muassa lukijana. Toissijaisesti huomioitiin myös käytännön tarpeet, eli seurakunta tarvitsi diakonia hetimiten. Piispainkokous toteaakin, että se voi ”Kirkon ekonomiaperiaatteen pohjalla palauttaa kaikki diakonin oikeudet tästä päivästä lähtien”

Diakonille.¹⁸⁰

Vaikka Diakonin tapauksessa ei käytetty lainkaan kanonista materiaalia, vedottiin siinä kuitenkin erääseen hyvin tärkeään kanoniseen periaatteeseen. Ekonomia periaatteeseen. Kuten olen aiemmin jo maininnut, ekonomia periaatetta voidaan käyttää rikkeestä määrätyn rangaistuksen lieventämiseen. Ekonomiaa käytetään yleensä määräaikaisten rangaistusten lieventämiseen, eli esimerkiksi toimituskiellon

179 SOKHA, PKP, 16.1.1980, 2§.

180 SOKHA, PKP, 17.6.1987, 2§.

44 lyhentämiseen. Ekonomia periaatteen käyttäminen tässä Diakonin tapauksessa on siksi ongelmallista, koska pappeuden/diakoniuden menettäminen ei lähtökohtaisesti ole määräaikaista, vaan lopullista. Tämän takia ekonomia periaatteen soveltuvuus Diakonin tapaukseen ja diakoniuden palauttamiseen hänelle on kyseenalaista.

Vaikka kaikissa näissä kolmessa tapauksessa palautettiin pappeus/diakonius, oli palautusta edeltävä toiminta hyvin erilaista. Varsinkin Papin kohdalla, jossa pappeuden palauttaminen hänelle kesti lähes 20 vuotta. On toki ymmärrettävää, että jos Papin tekemä rike on ollut vakava, että pappeuden palautus voi kestää pitempään. Dokumenttien pohjalta on kuitenkin hyvin vaikea sanoa, oliko rike vakava. Pastori sen sijaan sai ainakin pappeutensa melko nopeasti takaisin. Diakonin diakoniuden saamisen nopeudesta ei voi dokumenttien pohjalta sanoa yhtään mitään, sillä piispainkokouksen pöytäkirja ei kerro, koska Diakoni oli sen menettänyt.