Arkkipiispa Paavalin kattavasta elämäkertateoksesta on ilmestynyt joulukuussa 2019 ensimmäinen osa10. Tutkimuksen kannalta ei ole keskeistä käsitellä hänen koko elinkaartaan Pietarissa syntyneestä Georgi Guseffista Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispaksi asti. Tarvittavat elämäkerralliset tiedot on sisällytetty pääosin alaviitteisiin, seuraavassa alaluvussa käydään lyhyesti läpi Paavalin elämänvaiheet alkaen vuodesta 1945.
2.1.1 Kuoronjohtajana ja kanttorina kirkon palveluksessa 1945–1955
Georgi Guseff syntyi Pietarissa 1914. Viipuriin 1919 muuttanut perhe suomensi sukunimensä Olmariksi, Georgista tuli Yrjö Olmari. Viimeisen kerran nimi muuttui Laatokan Valamossa vuonna 1938 munkiksi vihkimisen kautta. Luostarielämän katkaisi talvisodan alkaminen 1939 marraskuussa. Jatkosodan päätyttyä pappismunkki Paavali siirtyi Keiteleelle, jonne Konevitsan luostari oli evakuoitu, mutta vain vajaan kahden kuukauden jälkeen hän jätti luostarin ja muutti Joensuuhun.11 Paavalin vastuulla oli hänen iäkäs äitinsä, heidän suhteensa oli hyvin läheinen ja vahva.12 Joensuuhun muutettuaan Paavali sijoitti äitinsä ensin tuttavaperheiden luo, mutta lopulta otti hänet asumaan omaan talouteensa. Vuoden 1945 Paavali toimi Joensuun seurakunnan kanttorin sijaisena täydellä palkalla. Samana vuonna hän otti vastuun Aamun Koitto -lehdestä toimien sen päätoimittajana aina vuoteen 1955 asti. Työtilanne muuttui vuoden 1946 alussa, jolloin Erkki Piiroinen tuli takaisin hoitamaan kanttorin virkaansa ja Paavali jäi vaille ansiotyötä.13 Hän olisi voinut mennä Valamon luostariin, mutta luostari, joka oli liittynyt Moskovan patriarkaattiin 1945,
10 Tuomikoski, 2019. Valamon Luostari.
11 Piiroinen, E, 2000 48–49.
12 Piiroinen, E, 1993 42–43.
13 Piiroinen, E, 2000 59–60.
ei suostunut huolehtimaan Paavalin äidin ylöspidosta, joten Paavalin oli järjestettävä heidän asumisensa jossakin muualla kuin Valamon luostarissa.
Raskaitten sotavuosien, evakkotien ja toimeentulohuolien taakan alla Paavali joutui tilanteeseen, jossa toimeentulon hankkiminen kirkon palveluksessa ei ollut mahdollista, ja hän joutui siirtymään maalliseen ansiotyöhön Myllykoskelle.14 Yhteys ortodoksiseen kirkkoon säilyi tilanteesta huolimatta tiiviinä. Hän jatkoi edelleen Aamun Koitto -lehden päätoimittajana, ja harjoitti kuorotoimintaa Myllykoskella menestyksekkäästi pitäen ortodoksisen kirkkomusiikin konsertteja ja johtaen kirkkolaulua palveluksissa.15 Näihin vuosiin ajoittuivat kahdet ensimmäiset sotien jälkeen pidetyt kirkkolaulupäivät, joista tarkemmin luvuissa 3.1.
Vuonna 1948 Paavali valittiin Kuopion seurakunnan vt. kanttoriksi ja tässä tehtävässä hän jatkoi yhtäjaksoisesti seuraavat seitsemän vuotta huolehtien koko ajan myös iäkkäästä äidistään.16 Paavali työskenteli vuosina 1945–1968 myös ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston (OKJ) päätoimittajana, tuona aikana sekä jumalanpalveluskäsikirjat että nuottilaitokset uudistettiin niin sisältönsä kuin kieliasunsa puolesta. Tämän suururakan Paavali suoritti tohtori Boris Soven ja isä Aari Surakan kanssa.17 Kuopion kanttorina toimiessaan hän oli päävastuussa Kotkan ja Helsingin kirkkolaulupäivistä, joista tarkemmin luvuissa 3.1 ja 3.2.
2.1.2 Piispana kirkon palveluksessa 1955–1987
Arkkipiispa Herman ei terveydentilansa huononemisen vuoksi enää jaksanut hoitaa kaikkia virkavelvollisuuksiaan, minkä vuoksi kirkkokunta päätti perustaa arkkipiispan avuksi apulaispiispan viran. Vuonna 1955 marraskuun 27. päivänä ainoana hakijana virkaan valittu pappismunkki Paavali vihittiin piispaksi. Uuden aseman myötä työtehtävien määrä kasvoi varsin mittavaksi, jonka vuoksi piispa Paavali luopui Aamun Koiton päätoimittajuudesta, mutta OKJ:n johdossa hän halusi jatkaa.18 Seuraavana vuonna 1956 Paavali valittiin Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunnan puheenjohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti vuoteen 1960, eli siihen asti kun hänet valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi.19 Yksi järjestön tehtävistä oli nimenomaan kirkkolaulupäivien järjestäminen.
14 Tuomikoski, 2019, 267.
15 Karjalainen, 1973, 106.
16 Tuomikoski, 2019, 270. Piiroinen, E, 2000, 70–71.
17 Tuomikoski, 2019, 384–392. Piiroinen, E, 2000, 80. Karjalainen, 1973, 110.
18 Piiroinen, E, 2000, 85–86.
19 Piiroinen, E, 2000 91.
Paavali valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi 29.8.1960. Suomen ortodoksisen kirkon päämiehenä Paavali oli aina vuoteen 1987 asti, kaiken kaikkiaan 27 vuotta.20 Arkkipiispa Paavali menehtyi vain vuoden kuluttua siitä, kun hän luopui arkkipiispan virastaan. Marraskuun 9. päivänä hän sai jo viidennen sydäninfarktinsa, josta hän kuitenkin selvisi, mutta marraskuun lopulla hän sairastui keuhkokuumeeseen, joka yhdessä heikon sydämen kanssa johti rauhalliseen kuolemaan joulukuun toisena päivänä 1988. Arkkipiispa siunattiin haudan lepoon Uuden Valamon kirkossa 8.
joulukuuta.21
20 Laitila, 2000
21 Kristoduli, 2008 226–233.
3 PAAVALI JA KIRKKOLAULUPÄIVÄT
”TULKAA, KOHOTTAKAAMME ILOHUUTO HERRALLE, RIEMUHUUTO PELASTUKSEMME KALLIOLLE. KÄYKÄÄMME KIITTÄEN HÄNEN KASVOJENSA ETEEN, VEISATKAAMME HÄNELLE RIEMUVIRSIÄ” PS. 95
Näillä psalmin sanoilla surevan Karjalan heimon ikivanha lohduttaja, pyhä ortodoksinen, kreikkalaiskatolinen Kirkko kutsuu hajalla olevia lapsiaan saamaan lohdutusta ja rohkaisua yhteisestä kirkkolaulusta, tapaamaan laulajatovereita, muistelemaan entisiä lauluretkiä iki-ihanaan Valamoon ja saamaan innostusta laulamaan uusissa, vaikeissakin olosuhteissa.22
Näin alkoi Aamun Koitossa keväällä 1947 julkaistu kutsu ensimmäisille sotien jälkeisille ortodoksisille laulupäiville. Sodan päättymisestä oli kulunut vain kaksi vuotta. Rintamalla saadut haavat olivat jo ehtineet umpeutua, mutta korvaamattomat menetykset – ihmishenget, kotiseutu, vuodet rintamalla – olivat jättäneet pysyvät jäljet karjalaisiin siirtolaisiin. Entiset tiiviit kyläyhteisöt olivat hajallaan eri puolilla maata, ortodoksit olivat muukalaisia omassa maassaan. Luterilainen valtaväestö ei aina suhtautunut suvaitsevaisesti uusiin tulokkaisiin, etenkin jos nämä olivat
”kreikkalaiskatolisia”. Paavalin reaktio ortodoksien hajaannuksen tilaan oli musiikki. Hänen sanansa laulupäiväkutsussa ovat rohkaisevia ja kannustavia, ne kehottavat toimintaan.
Asuessaan Myllykoskella vuonna 1947 Paavali sai nimityksen laulupäivien laulunjohtajaksi, ja toimi tässä tehtävässä aina apulaispiispaksi vihkimiseensä asti (1955). Paavali alkoi kirjaimellisesti kerätä ortodokseja takaisin yhteen musiikin avulla. Edelliset laulupäivät oli järjestetty ennen sotia 1936 Suistamolla ja sitä ennen kolme kertaa Valamon luostarissa Laatokan saarella.23 Suistamossa oli tehty päätös laulupäivien järjestämisestä viiden vuoden välein, mutta sodan vuoksi näin ei voitu menetellä.24Paavali ryhtyi tarmokkaasti selvittämään laulupäivien järjestämismahdollisuuksia.
Laulujuhlien järjestämisvastuu oli Pyhän Sergein ja Hermanin Veljeskunnan harteilla. Veljeskunta nimitti Paavalin avuksi kolmihenkiset toimikunnat järjestämään valtakunnalliset ortodoksiset laulupäivät. Helmikuussa 1946 Aamun Koitossa julkaistiin kysely25, jolla kartoitettiin halukkuutta laulupäivien järjestämiseen. Vastauksia saapui niukasti, mutta siitä huolimatta Paavali jatkoi määrätietoisesti valmistelutyötään.
On kuitenkin vaikea uskoa, että ennen niin voimakas kirkkolaulun harrastus olisi näin tyystin hävinnyt. Niinpä tiettävästi meillä on innostuneita kirkkokuoroja ja tiedetään viimeaikoina uusiakin perustetun. Eräänä syynä ilmoittautumisien vähälukuisuuteen lienee ollut se, että esitetty kysely oli luonteeltaan vain yleinen. Mutta kirkkolaulun harrastuksen kuin monen muunkin asian suhteen olemme vielä näin sodan jälkeen kuin talviunesta 22 AK 10/47, 68.
23 OLP VI, 3. Ensimmäiset laulupäivät järjestettiin 29–30.6. 1929 Valamossa arkkipiispa Hermanin aloitteesta.
24 AK 17/1947, 113.
25 Kyselyä ei helmikuun lehdessä (AK 2–3/1946) ole, joten se lienee toimitettu lehden välissä ylimääräisenä irtolehtenä. Lehden sivumäärä oli rajoitettu johtuen kansanhuoltoministeriön määräyksistä, sodanjälkeinen paperipula oli suuri. Samoin oli rajoitettu lehden painosmäärä 1600 kpl:een.
vasta heränneitä vai mahdammeko niin voimakkaasti uneksia takaisinpaluuta, ettemme osaa uusissa olosuhteissa toimia entisellä tarmolla. Olipa asian laita miten tahansa, niin uskoa sopii, että kyllä laulun harrastuskin vielä elää ja tulee aikanaan esille.26
Ennen sotia oli pidetty neljät laulupäivät, joten sotien jälkeiset ensimmäiset laulupäivät olivat järjestyksessä viidennet ja ne pidettiin Viinijärvellä ja Joensuussa elokuussa 1947. Tapahtuma onnistui niin hyvin, että kuudennet laulupäivät päätettiin pitää jo 1948 Iisalmessa. Iisalmen jälkeen laulupäiviä alettiin pitää säännöllisesti kolmen vuoden välein: seitsemännet 1951 Kotkassa, kahdeksannet 1954 Helsingissä, yhdeksännet 1957 Varkaudessa. Tämän jälkeen aikaväli muuttui neljäksi vuodeksi: kymmenennet Iisalmessa 1961, yhdennettoista Ilomantsissa 1965.
Kahdennettoista laulupäivät järjestettiin 1967 Oulussa ja viimeisen kerran Paavalin elinaikana tässä muodossa Helsingissä 1973, kolmannentoista kerran.
Paavali oli päävastuussa sotia seuranneiden neljän ensimmäisen tapahtuman ohjelmiston kokoamisesta. Hän toimi laulunjohtajana ja vastasi laulettavan materiaalin valitsemisesta ja painettujen vihkojen toimittamisesta. Piispaksi vihkimisensä jälkeen hän ei toiminut enää laulunjohtajana, mutta kuului edelleen itseoikeutetusti yhtenä jäsenenä laulujuhlatoimikuntaan ja vaikutti sitä kautta ohjelmistojen kokoamiseen. Laulujuhlien ohjelmaan sisältyvien jumalanpalvelusten perusrungon muodostivat jo aiemmin julkaistut jumalanpalveluskirjat, joita täydennettiin erillisillä julkaisuilla tarpeen mukaan. Laulujuhlia varten painettiin useita A5 kokoisia vihkoja, lisäksi käytettiin monisteita ja jopa käsinkirjoitettuja nuotteja (Viinijärvi).
Seuraavissa luvuissa käsitellään laulujuhlien ohjelmistot yksityiskohtaisesti kronologisessa järjestyksessä. Vuosien 1947–1951 laulujuhlat (Viinijärvi, Iisalmi ja Kotka) käsitellään yhtenä kokonaisuutena niiden ohjelmistojen samankaltaisuuden vuoksi.