V, J. KALLIO U S
J ' / \ / "
K I I K A L A N
V A I H E I T A
KIIKALAN VAIHEITA
K i r j o i t t a n u t V. J. K A L L I O
H e l s i n g i s s ä 1 9 3 2
Turun k a u p u n g in k irja sto Åbo S ta d sb ib lio te k
T U R K U
- . 2 /
htoX
i
J u l k a i s t u
K i i k a l a n s e u r a k u n n a n k u s t a n n u k s e l l a .
Helsinki 1932, Oy. Gutenberg
A LK U LA U SE.
Kiikalan entisyyden tutkijalla on sangen vähän käytettä
vänä aikaisemmin kirjoitettuja esityksiä. Uskelan kirkon
arkistossa on eräs hyvin lyhyt, G. Renvallin laatim a kirjoi
tus, joka sisältää eräitä tietoja kirkosta ja papistosta. S a moja asioita koskettelevat Tengström ja Strandberg suurissa, viime vuosisadan alkupuolella julkaisem issaan kirkkohisto
riallisissa kokoomateoksissa. Kun vielä mainitaan Suomen
maa-teoksen K iik alaa koskeva artikkeli ja A. M. Tallgrenin äskettäin ilmestyneessä Varsinais-Suomen esihistoriassa julkaistu tutkimus seudun esihistoriasta, niin on esitetty huomattavin osa siitä, mitä paikkakunnasta on kirjoitettu.
Kun tutkittavana oleva pitäjä muinaisina aikoina on kuulunut Uskelaan, joka taas on käsittänyt koko Salon seu
dun, niin on ollut välttämätöntä esittää Salon seudun vai
heita verraten laajasti. Näin on saatu sopiva tausta ja on voitu sitä vastaan ymmärtää moni muuten ehkä häm ärä tai irrallinen ilmiö.
Pääasiallisesti on tarkasteltu kirkollisia asioita, koska ne tällaisessa esityksessä ovat sopivim pia käsitellä ja ovat muutenkin keskeisimpiä. Suppean tilan ja lyhyen tutki- musajan vuoksi on uudemmat ilmiöt jätetty hyvin niukan käsittelyn varaan.
Lopuksi pyydän kiittää kirkkoherra Hj. Alvea, joka työni aikana on osoittanut suurta harrastusta sitä kohtaan ja ystävällisesti luovuttanut kirkonarkistosta asiakirjoja käytettäväkseni, sekä koulutoveriani, pankinjohtaja J . Va
lajaa, joka K iikalasta kotoisin olevana on antanut minulle useita arvokkaita tietoja.
Lähdeluettelo on lopussa. Sulkumerkkien sisällä olevat numerot viittaavat siihen.
Toivon, että esitykseni herättäisi kiikalalaisissa jatkuvaa harrastusta kotiseutunsa m uinaisia vaiheita kohtaan.
Helsingissä, 14. p. syysk. 1932.
V. J . K a l l i o .
M A A N TIETEELLIN EN K A T SA U S.
Kiikalan pitäjä sijaitsee Varsinais-Suomen itäosassa siten, että Salon kauppalasta on sen kirkolle matkaa vähän yli 3 penikulmaa. Kun Salosta päin kuljetaan sinne pitkin Uskelanjoen laaksoa, niin huomataan luonnon muuttuvan jollakin tavalla jyrkkäpiirteisemmäksi. — K iikala on erit
täin vaihtelevaa seutua. Siellä on järviä ja viljavia laaksoja, mutta niiden ohella jylhiä vuoriseutuja, joissa kukkulat saat
tavat olla yli 120 metriä merenpinnan yläpuolella, kun ne lähempänä merenrantaa ovat paljon m atalam pia. Pitä
jässä tavataan kallioita, jotka jyrkin, lähes 35 metriä kor
kein rintein kohoavat notkojen reunoille. Jyrkät seinämät ovat paikotellen halkeamien ja rotkojen rikkomia. M aan
pinnalla on siellä täällä suuriakin siirtolohkareita. Kallio- perusta on Omenajärven tienoilla enimmäkseen moreeni- soran peittämä, jonka vuoksi pintamuodot ovat siellä peh- meäpiirteisempiä. Pitäjän eri osissa on lisäksi laajoja suo
maita ja lyhyitä harjuja ( 1 ) * ) .
Suurin järvi on kirkon lähellä oleva Kiikalanjärvi eli Kurajärvi, joka laskettiin vuosina 1901— 02. Siitä juoksee vesi kiemurtelevan Hidolanjoen kautta Uskelanjokeen; sii-
*) Sulkumerkkien sisässä olevat numerot viittaavat lopussa olevaan lähdeluetteloon.
hen laskevat lisäksi Syväoja ja Lautelanoja, joiden alajuok
sut ovat pitäjän alueella. Kiikalan kaakkoiskulman läpi vir
taa Varesjoki, laskien Aneriojärveen Suomusjärvellä. Jä r vistä mainittakoon vielä Omena- ja H irsjärvi (1 ).
Vuoden keskilämpö on + 4 ° C, vuotuinen sademäärä noin 635 mm ja lumen syvyys noin 45 cm (1 ) .
Kiikalan pinta-ala ilman vesistöjä on 242 km2. Siinä on seuraavat kylät: Hidaisenpyöli, Hidola, Hirvelä, Kesälä, K iikala, Komisuo, Kruusila, Kärkelä, Peltola, Pirilä, Ras- vala, Rekijoki, Revä, Saari, Satokoski, Silva, Säräjärvi, Vanhakylä ja Yltäkylä (1 ) .
ESIH ISTO R IA .
Paikkakunnan esihistorian ymmärtämiseksi emme voi rajoittua pelkästään Kiikalaan vaan on meidän otettava taustaksi koko Salon seutu niinkuin eräissä muissakin koh
dissa myöhemmin.
Ensimäiset ihmiset ilmestyivät Varsinais-Suomeen noin 6,000 vuotta sitten. Silloin alkanutta ajanjaksoa sano
taan kivikaudeksi, koska ihmisten aseet ja työkalut olivat valmistetut kivestä. Kivikauden asuinpaikat olivat veden rannalla. Salon seudulla oli meren rantaviiva silloin tykkä
nään toisenlainen kuin nykyään. M aan kohoamisesta on näet seurannut, että rantaviiva oli nykyistä ylempänä ja on vuosituhansien kuluessa vähitellen laskenut. Varsinais- Suomesta on kivikauden irtolöytöjä noin parisen tuhatta, mutta niitä ei ole tavattu siltä alueelta, joka on nykyisen merenrantaviivan ja 21 å 25 metrin korkeuskäyrän välillä.
Kivikauden lopussa, noin 1400 å 1200 e. Kr. oli siis me
renrantaviiva 21 å 25 metriä nykyistä korkeammalla, kun
se sen alkaessa noin v. 4000 e. Kr. oli 36 a 44 metriä ny
kyistä korkeammalla. Jo s ajattelemme Salon seudulla ran
taviivan noin 30 metriä nykyistä korkeammalle eli siis noin kivikauden keskivaiheille, niin saamme maisemakuvan, jossa merenlahden eräs poukama ulottuu ohi Perttelin ny
kyisen kirkon ja toinen Uskelan Pukkilan Sinivuoren torpan
Kivikauden esineitä Kiikalasta. Suomen Kansallismuseo.
ohi. Lahden leveys Salon kauppalan kohdalla oli silloin noin 5 km ja Uskelan Veitakkalan kohdalla noin 1 km (2 ) .
Salon seudulla oli kivikauden asuinpaikkoja ainakin U s
kelan Pukkilassa Sinivuoren lähellä, mutta jokseenkin var
masti myös Halikon Sauvonkylässä ja mahdollisesti Uske
lan Isossakylässä. Paikat sijaitsivat kaikki suojaisilla ja hiekkaisilla etelärinteillä. Mutta näitä vanhempi asuin
paikka on sijainnut Suomusjärven Laperlassa. Täm ä alue on ollut järviasuinpaikka. Sieltä tavatut esineet ovat hyvin
alkeellisia. Kirveet ovat iskemällä tehtyjä ja hionta rajoit
tuu vain teräosaan. Saviastianpalasia ei tavata. Suomus
järven kulttuuri edustaa kivikauden vanhinta osaa Varsi- nais-Suomessa. Vanhimmat maakunnan asukkaat tulivat ensin Suomusjärven tienoille idästä päin ja myöhemmin maakunnan muihin osiin. Noin v. 2000 å 1600 tienoilla
Kivikauden esineitä Kiikalasta. Suomen Kansallismuseo.
tuli meren yli Keski-Europasta indoeuroppalaista sotaista väkeä, jonka kulttuurin tunnuksia olivat veneen muotoiset vasarakirveet. Noin v. 1400 ä 1200 e.Kr. oli kivikausi lopussa (2 ) .
Edellä esitetty taustana tarkastamme nyt yksityiskohtai
semmin K iikalaa kivikaudella. Tämän ajan löytöjä on pitä
jästä noin 120, mikä on suhteellisen runsaasti. Esineistä on yli puolet toimittanut museoon keräilijä Kustaa Vass-
Suomentähti. Löytöjä on eri puolilta pitäjää. Niinpä on Rekijoelta saatu 7 talttaa, 2 kourutalttaa ja 5 keihästä, Yanhastakylästä 15 esinettä, Komisuolta 6, Peltolasta 12 talttaa ja Hidolasta 12 talttaa ja 1 tuura, jotka kaikki pai
kat muodostavat Uskelaan johtavaa jokialuetta lähellä ole
van ryhmän. Toinen löytöalue on lähellä Suomusjärven Laperlaa: Kruusila, Pirilä ja Rasvala. Näistä on saatu m.m.
pari hiointa, 8 kirvestä, 10 tasatalttaa, 2 kourutalttaa, 1 reikäkivi ja 1 veneen muotoinen vasarakirves 3 kyynärän syvyydestä Suutarin talon maalta. Eräät näistä esineistä ovat niin alkeellisia, että ne voidaan lukea Suomusjärven kulttuurin piiriin. Varmoja asuinpaikkalöytöjä ei K iika
lasta ole tavattu. Tehtyjen löytöjen perusteella on tultu kuitenkin sellaiseen tulokseen, että K iikalassa jo varhaisella kivikaudella oli suhteellisen runsaasti asukkaita, kun esim.
Kuusjoki oli erämaata ja Pertteli erittäin harvaan asuttua.
Noin v. 2000 tienoilla pitäjä autioituu ja pysyy sellaisena läpi koko pronssi- ja rautakauden aina historiallisen ajan alkuun saakka, sillä näiltä ajoilta ei sieltä ole tavattu muita löytöjä kuin yksi tuluskivi. Vaikka K iikalassa ei siis ole
kaan ollut pronssi- ja rautakaudella asukkaita, niin on mei
dän kuitenkin tarkastettava Salon seudun vaiheita näinä aikoina, voidaksemme paremmin ymmärtää Kiikalan seu- raavia vaiheita (2, 3 ) .
Pronssikaudelta, noin vuosina 1400— 500 e.Kr., jolloin aseet olivat pronssia, on Varsinais-Suomesta saatu talteen kaikkiaan vain noin 20 esinettä, niistä suunnilleen puolet Salon seudulta, Perniö mukaan luettuna. Sen aikuisia ovat m.m. komeat hiidenkiukaat, kruunut, joita esim. U skelassa on runsaasti. On otaksuttu, että tämän aikuinen väestö olisi Skandinaaviasta tulleita siirtolaisia. He asuivat siis vain
rannikolla; yläm aista, esim. Kiikalasta, oli kivikaudella asunut väestö siirtynyt kauemmaksi sisämaahan.
Seuraavalta ajanjaksolta, noin vuodesta 500 e.Kr. ajan
laskun alkuun ei Varsinais-Suomesta tunneta ainoatakaan löytöä ja vain muutamia on koko Suomestakin. Syystä tai toisesta — erääksi syyksi on arveltu ilmaston muuttumista kylmemmäksi — asukkaat muuttivat pois etelämmäksi.
Vasta Kristuksen syntymän tienoilla alkaa Varsinais-Suo- meen ilmestyä uusia ihmisiä, jotka käyttivät raudasta teh
tyjä aseita ja työkaluja. On voitu ratkaista, että nämä siir
tolaiset ovat tulleet Virosta meren yli ja muodostavat nykyis
ten varsinaissuomalaisten kantaväestön. Ensimäiset asuk
kaat asettuivat ensiksi jokien suualueille, m.m. Perniön- ja Uskelanjoen tienoille. U skelassa asutus pääasiassa keskit
tyi Isoonkylään ja aikaan ennen v. 600 j.K r.. Uskelanjoen suu oli silloin paljon lähempänä Isoakylää kuin nyt. Myö- hemmältä rautakaudelta tavataan runsaammin löytöjä H a
likosta, mutta myös jo kauempaa sisäm aasta, Perttelin Vih- malosta (2 ).
Nuorimmalta rautakaudelta ovat peräisin n.s. muinais
linnat, joiksi valittiin sopiva mäki ja rakennettiin siihen va
rustuksia. Salon seudulla on sellaisia useita Halikossa ja Uskelassa. Huomattava on, että muinaislinnoja on pari vä
hän kauempana sisäm aassakin, Perttelin Pöytiössä ja Muur
lan Järvisissä (2 ) .
Tutkittavalta alueelta Kiikalasta ei siis ole myöhem- mältäkään rautakaudelta asutukseen viittaavia muinaislöy
töjä. Tiedot rajoittuvat vain eräisiin kansantarinoihin, jotka voivat perustua pakanallisen ja kristillisen kauden raja- aikojen tapahtumiin paikkakunnalla, mutta voivat olla
I L
uudempiakin ja muualta tulleita. Mainitsemme ne joka tapauksessa tässä yhteydessä.
Kiikalan asuttamisesta kertoo kansantarina: Ennen ai
kaan asui seudulla suuria ja voimakkaita jättiläisiä. Kerran eräs niistä lähti käymään yli Kurajärven Vanhankylän ran
nasta Saarenkylän rantaan suuri santasäkki selässään.
Muuan toinen jättiläinen ” tirppasi” salaa säkin rikki, niin että santaa varisi veteen jättiläisen kulkiessa järven yli.
Mikolan Tirpannokan kohdalla putosi koko sisällys siihen.
Silloin jättiläinen suuttui ja lausui poislähtiessään: ” Tul
koon kuusi kurjaa kylää Kurajärven rannalle.” — Kiikalan Rasvalan kylän metsässä pitäisi olla ollut uhrilähde, johon uhrattiin, kun haluttiin päästä jostakin taudista. Aikaisem min on lähteen pohjassa nähty sinne uhrattuja esineitä. — Pappilan metsässä on ihmeellisen kaunis Kultalähde, jossa taru kertoo olevan aarteen. — Yltäkylässä on Ristinummi, jossa pidettiin yllä ristiä. Oli sellainen käsitys, että niin kauan kuin Lääppäin isännät pitävät ristiä kunnossa, hal
litsee taloja sama suku, muuten se joutuu vieraille. Kerran sitten jätettiin risti korjaamatta, ja tapahtui onnettomuuk
sia (3 8 ).
Kiikalaan nähden on käynyt selville, että se vielä paka
nuuden ajan lopulla eli noin v. 1150 j.K r. oli asumatonta seutua — yksi tuluskivilöytö rautakaudelta Tupanummelta ei todista asutusta. Mutta asutus on jo ehtinyt sitä melko lähelle, tietty raja kulkisi noin Perttelin Vihmalon ja Pöy- tiön sekä Muurlan Järvisten kautta. Hämeen rajalla, sen toisella puolella oli myös asumaton alue, jonka takana taas oli hämäläisasutus.
SALON SEU DU N P IT Ä JIE N SYNTY.
Luullaan, että M aarian kirkkopitäjä olisi alkuaan käsit
tänyt myös Salon seudun. Tätä otaksumaa tukevat m.m.
kansantarinat, jotka kertovat kirkkomatkoista sinne muinai
sina aikoina. Eräät kirjoittajat 1800-luvun alkupuolella, J. Tengström (2 4 ), Nils M. Tolpo (4 3 ) ja B. J. Ignatius (4 4 ) ovat esittäneet sellaisen arvelun, että Salon seutu olisi muodostanut ensi aluksi yhteisen Uskela nimisen suurpitä- jän, johon olisivat kuuluneet Uskelan historiallisesti tunne
tun entisen alueen lisäksi Marttila, Halikko ja Perniö. Tätä väitettä ei voida todistaa nykyään tunnetuilla asiakirjoilla;
niitä on ehkä ennen Turun paloa ollut olemassa. Mutta tätä mielipidettä tukevat eräät kansantarinat ja muut seikat, jos jätetään Perniö ryhmästä pois. Jo v. 1795 lausuttiin Uske
lan kirkossa pidetyssä katselmuksessa, että emäkirkon paik
ka on vanhimpia kirkonpaikkoja koko m aassa (4 6 ). Ja nykyään on kansalla edelleenkin se käsitys, että Uskelan pyhän Martin kirkko on seudun vanhin pyhättö, jossa H ali
kosta ja Marttilasta on käyty (4 5 ). Pyhä Martti oli kansan tietämän mukaan paavilaisaikana Halikossa pyhimyksenä, jonka päivänä ei saanut tehdä työtä; tämä viittaa siihen, että Uskelan Martinkirkko olisi ollut joskus myös halikko
laisten kirkkona (4 7 ). Marttilan ja Uskelan välillä on ollut suora kirkkotie, josta ainakin vielä v. 1912 oli olemassa siltajäännöksiä Hakosillan rotkossa U skelassa (4 5 ). Per
niön kuuluminen Uskelaan on epätodennäköistä. Paka- nuudenajan lopulla muodosti Uskelan- ja Halikonjoen suu- seutu oman erillisen kulttuurialueen ja Perniössä taas sen joen suuseutu toisen alueen. Näiden kahden paikan välillä on vieläkin eroittava metsäalue. On niin ollen toden
näköistä, että Uskelan vanha emäkirkko ja Perniön Ylis- kylän kirkko ovat kumpikin syntyneet entisille esihistorial
lisille paikoille jokseenkin samanaikaisesti.
Vanhasta Suur-Uskelasta irtaantuivat ensiksi Halikko ja Marttila. Niistä edellinen mainitaan epävarman tiedon mukaan jo v. 1313 ja varmasti v. 1330, jälkim äiseen kuu
luvia paikkoja v. 1316 ja Marttila v. 1409 (4 ) . Uskela mainitaan ensi kerran v. 1329, Salo v. 1325, Kuusjoen Impola ja Perttelin Kaivola noin v. 1401 sekä M uurila v.
1407 (4 ) . Salo, joka oli keskiajalta saakka Uskelan kap
pelina, lakkautettiin ja yhdistettiin Uskelaan v. 1800, mutta toteutettiin vasta v. 1833. Pertteli, joka oli myös Uskelan keskiaikainen kappeli, eroitettiin v. 1860 itsenäiseksi kirk
koherrakunnaksi. Siihen kuului osana Kuusjoki, mistä sei
kasta on tieto jo ainakin vuodelta 1667 (5 2 ). Perttelistä eroitettiin Kuusjoki, jonne v. 1822 oli perustettu rukous
huonekunta ja joka v. 1884 oli muodostettu Perttelin kappe
liksi, v. 1908 itsenäiseksi. M uurilaan, joka oli Salon kap
pelin alueella, perustettiin v. 1722 saarnahuonekunta, v.
1860 kappeli ja v. 1919 kirkkoherrakunta, toteutuen v.
1922 (2 0 ).
K IIK A LA N P IT Ä JÄ N SY N T Y JA E N SI VAIH EET.
Ruotsin valtioarkistossa olevassa Turun tuomiokirkon mustakirjassa on 2 asiakirjaa vuodelta 1332 ja yksi vuo
delta 1333, joiden on arveltu koskevan K iikalaa (4 ) . Jo Porthan ja myöhemmin Tengström, Hausen ja Leinberg ovat näin päätelleet, tosin ensiksi mainittu hiukan epäillen.
Kuitenkin jo v. 1822 kuuluisa suomenkielen tutkija G. Ren
vall, joka siihen aikaan oli Uskelan kirkkoherrana ja jolla
siis oli paikallistuntemusta, katsoi mahdottomaksi, että asia
kirjat tarkoittaisivat K iikalaa, vaan että ne luultavimmin koskisivat jotakin paikkaa lähellä Porvoota (5 ) . Kiikalan vaiheiden kirjoittaja ei pääse tämän kysymyksen ohi lausu
matta siitä mielipidettään. Emme halua ehdottoman jyr
kästi hyljätä sitä mahdollisuutta, että merkintä tarkoittaisi K iikalaa, mutta tahdomme vain esittää tässä eräitä tosiseik
koja, jotka tekevät päinvastaisen otaksuman todennäköisem
mäksi.
Kyseessäolevat asiakirjat koskevat kaikki erään kirkko
herran Henrikin omistusoikeutta Porvoossa olevaan Stens- bölen tilaan. N iissä sanotaan nimenomaan, että Henrik oli kirkkoherrana pitäjässä, jonka nimi on kirjoitettu seuraa- villa tavoilla: Kechala, Kekala, Kakelem ja Kyckalum.
Valtioarkistossamme olevien valokuvajäljennösten tarkasta
minen osoitti, että nimet olivat Mustankirjan painetussa kappaleessa oikein kirjoitetut. Sam oissa asiakirjoissa puhu
taan vielä Levajärvi nimisestä paikasta, joka eräässä koh
dassa rinnastetaan ” K ekalaan” . Sam asta Henrikistä ilme
nee edelleen, koko ajan saman Stensbölen riidan perusteella, että hän v. 1327 oli Porvoon, v. 1335 Hauhon ja v. 1337 Sauvon kirkkoherrana.
T ässä on ensinnäkin huomattava, että nimi ei ole Kiikala vaan siitä jonkun verran poikkeava. Toiseksi tuntuu oudol
ta, että K iikalassa, jossa vielä kristinuskon maahan tullessa oli tuskin ainoatakaan asukasta, olisi noin puolitoistasataa vuotta myöhemmin ollut niin kehittyneet olot, että Porvoon kirkkoherra olisi sieltä muuttanut K iikalaan. Jo s Kiikala 1300-luvulla oli itsenäisenä kirkkoherrakuntana, niin se jo v. 1401 tienoilla taas oli Uskelan osa. Sillä silloin oli Reki- joelta edustaja Antti läsnä katselmusmiehen ominaisuudes
sa, kun oli kysymys Uskelan pappilan niityistä. Ja myö
hemminkin, v. 1447 ilmoitetaan Rekijoenperän sijaitsevan Uskelan pitäjässä. V. 1492 liitettiin Someroon Uskelasta alueita, jotka olivat Kiikalan takana ja kuuluvat nykyään Somerniemeen, v. 1508 kuuluu Rekijoki edelleen Uskelan pitäjään (4 ) , ja Uskelan papiston palkkausluettelossa 1557 luetellaan nykyään K iikalaan kuuluvia kyliä (6 ) . Kaikki nämä seikat osoittavat, että K iikala ainakin 1400-luvulla ja enimmän osan 1500-lukua kuului Uskelaan. Vasta v.
1640 Kiikalasta Pietari Brahen toimesta tuli kirkkoherra- kunta, oltuaan jonkun aikaa tätä ennen Uskelan kappe
lina. Sam alla selvenee, että pitäjässä tätä ennen ei ollut pap
pilaa (7 ) .
Todennäköisin otaksuma on, että asutuksen levitessä rannikolta päin ylämaahan Kiikalan seudut ensi aluksi tuli
vat kuulumaan Uskelaan. Vasta v. 1640 olivat olot kehit
tyneet sellaiselle asteelle, että itsenäinen seurakunta voitiin perustaa.
Mutta näin ollen täytyisi esitetyissä asiakirjoissa m ai
nitun pitäjän sijaita jossakin m uualla. Kun sen nimistä ei ole, niin täytyy olla kysymyksessä vanha pitäjänimi, joka nyttemmin jo on hävinnyt. Suomen paikannimistöä tarkas
tettaessa ilmenee, että Keikkala-niminen paikka on tavatta
vissa Hämeessä, nykyisessä Kalvolan pitäjässä. Nämä H ä
meen seudut ovat tunnettuja siitä, että siellä on ollut van
hoja hallintopitäjiä, jotka nyttemmin ovat hävinneet. Nimet ovat jääneet pois käytännöstä ja alueet muuttuneet. Sellai
sia ovat esim. K ulsiala, Porras, Saario ja M äskälä. Ei ole millään tavalla mahdotonta, että siellä olisi ollut Keikkala niminen pitäjä, jonka nimen käyttö pitäjänä on säilynyt vain näissä kolmessa asiakirjassa. Päinvastoin viittaavat
monet seikat siihen. Ensinnäkin nimi sopii paremmin ään
teellisesti. Edelleen Keikkalan kylässä Kalvolassa on ollut vanha kirkko, josta on kivisakasti vieläkin jäljellä. Täm ä kirkko oli pyhitetty pyhälle Olaville eli Uotille. Kun pyhän Olavin kuva sakastista oli kerran viety Ratinojaan, niin Keikkalan pellot kansantarinan mukaan lakkasivat kasva
masta, ja oli kuva kiireesti vietävä takaisin (8 ) . Täm ä osoit
taa, että juuri Keikkalan nimellä kansan muistossa oli eri
koinen merkitys kirkkoon nähden. M ainituissa 1300-luvun asiakirjoissa esiintyy Levajärvi niminen paikka. Sellainen paikka on kyllä Porvoossakin, mutta kyseessä voi olla myös Lehijärvi, jonka niminen pitäjä jo v. 1405 mainitaan ja joka myöhemmin oli Hattulan kappelina ja siis lähellä K a l
volan Keikkalaa. Keikkala muuten mainitaan aika usein keskiajan asiakirjoissa, 4 kertaa jo 1400-luvulla. Eräs asia
kirjoista on päivätty Hattulassa, siis lähellä Kaivolaa. Näin on luonnollisemmin myös ymmärrettävissä kirkkoherra Henrikin siirtymiset pitäjästä toiseen (4 ).
Oli tämän asian laita nyt miten hyvänsä, niin on K iika
lasta asiakirjoissa varma tieto ainakin n. vuodelta 1401.
Silloin Antti Rekijoenperästä ( ” Anders Räkijjockenpärä” ), joka voi tarkoittaa vastaavalla tavalla Salosta päin itäisem- piä seutuja kuin Kuusjoella Kuusjoenperä, oli katselmus- miehenä Uskelan pappilassa (4 ). K iikala oli siis näihin aikoihin osa Uskelan kirkkopitäjää, joka oli silloin tavatto
man suuri, niinkuin jo edellä kerrottiin. Asutus sisämaahan päin oli vähitellen levinnyt siitä viivasta, jossa se oli paka
nuuden ajan lopulla. Ei ole sanottu, että esim. Kiikala ja Kuusjoki olivat jo silloin nykyisessä laajuudessa asuttu- neet, tiedot ovat aika niukkoja, mutta Uskelaan ne kuului
vat joka tapauksessa silloisessa laajuudessaan. Kuusjoen
Impola mainitaan noin v. 1401, Niilo Rasvalasta (K iik ala) v. 1440 (4 ) , Mattilanvaha, Lepistönlähde ja Rekijoki v.
1443, Vanhakylä ja Kiikalankylä v. 1479 (9 ) . Rekijoki mainitaan vielä v. 1447, jolloin Mikael Starke myi siellä olevat kiinteistönsä, käsittäen neljännen osan koko kylästä, 150 turunmarkalla Naantalin luostarille, jolla ne olivat vielä v. 1556 (1 7 ). Kiikalaan kuului ennen v. 1492 aina
kin osa seuraavista kylistä: Kerkola, Syvänoja, Häntälä, Suojoki, Talvisilta, Kaskisto, Lautela ja Terttilä, jotka m ai
nitun vuoden tienoilla, hiukan poiketen alkuperäisestä* eh
dotuksesta, siirrettiin Uskelasta Someron seurakuntaan ja jotka 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alulla tavataan tileissä Muurilan metsäseudun nimellä (4, 13— 1 5).
Uudenajan alussa, m aakirjan v. 1540 mukaan olivat seuraavat kylät olem assa: Yltäkylä, Peltola, Vanhakylä, Saari, Silva, Komisuo, Pirilä, Kruusila, Rasvala, Hirvelä, Rekijoki, K esälä, K iikala ja Hidola.
Kun Perttelin kappeli muodostui Uskelan kappeliksi todennäköisesti vasta vuoden 1440 tienoilla, jolloin kirkon sanotaan juuri valmistuneen ja pappila järjestettiin (4 ) , niin on luultavinta, että Kiikalan asutetut osat Perttelin ohella kuuluivat ennen mainittua vuotta Uskelan kirkko- pitäjään ja vuoden 1440 jälkeen keskiajalla ja luultavasti jonkun aikaa myöhemminkin siihen Perttelin kappelin osa
na. Tähän viittaisi se, että erään tiedon mukaan Perttelin vanhoissa tileissä olisi ollut mainintoja siitä, että kiikala- laisia oli haudattu Perttelin kirkolle (1 0 ).
K äräjillä v. 1689 lausuivat Kiikalan asukkaat, että kappeli oli muodostettu sinne noin sata vuotta sitten, paik
kakunnan oltua sitä ennen muinaisista ajoista saakka Uske
lan emäkirkon alaisena. Kun matka emäkirkolle oli pitkän
ja pahan tien takana, niin oli heille armossa myönnetty oikeus rakentaa oma kappelikirkko (1 1 ). Kiikalan kappeli perustettiin siis noin v. 1589. Ei käy oikein selville, raken- nettiinko samaan aikaan myös kirkko, mutta luultavasti suunnilleen näihin aikoihin. Koska K iikala siis edelleen oli Uskelan kappeli, niin vielä siis esim. v. 1621 kannettiin Uskelan papiston kymmenykset myös Kiikalasta (1 2 ).
Vasta v. 1640 Pietari Brahe m ääräsi Kiikalan seurakunnan perustettavaksi, perustellen tätä sillä, että suuret seurakun
nat on jaettava pienemmiksi (7 ) . Nimitys Kiikalan kap
peli säilyi kuitenkin vielä käytännössä jonkun aikaa. Vielä v. 1689 (1 1 ) käytetään sitä nimitystä ja vielä v. 1701 puhutaan kappalaisesta (5 3 ).
1600-luvun lopulla oli aikomuksena yhdistää K iikala takaisin Uskelaan, ja oli sellaisesta kysymys Paimion rovastin Henrik Florinuksen kesäkuussa v. 1689 K iikalassa suorittamassa rovastintarkastuksessa, mutta pitäjäläiset vas
tustivat yhdistymistä. Vieläkin kerran v. 1700 kirkkoherran viran joutuessa avonaiseksi jätti Uskelan kirkkoherra Ab
raham Agricola Tuomiokapituliin anomuksen samasta yh
distämisestä, mutta se hyljättiin (1 0 ). Vuosina 1724— 39 oli K iikala Someron kirkkoherran apupitäjänä, mistä sei
kasta vielä myöhemmin tulee puhe.
V. 1750 aletussa kirkonkirjassa on seurakunnan alue seuraaVa: Pirilä, K ruusila, Komisuo, Hirvelä, Hidola, Kär- kelä, K esälä, K iikala, Peltola, R asvala, Rekijoki, Silva, Saari, Vanhakylä ja Yltäkylä (1 6 ).
Kiikalan seurakunta oli luonteeltaan konsistoriaalinen.
K IR K K O .
Vuoden 1589 tienoilla rakennettu kirkko oli luultavasti Kiikalan ensimäinen. Se sijaitsi muistitiedon mukaan toi
sessa paikkaa kuin nykyään, Saarenkylässä lähellä pappi
laa. Paikasta tiedetään edelleen, että v. 1652 kirkon ja Saa-
Kirkko ennen korjausta. Suomen Kansallismuseon kuvakokoelma.
ren pappilan välillä oli silta (5 0 ). Kirkkorakennus oli v.
1704 jo niin huono, että piispa Gezelius piti sitä sopimat
tomana tarkoitukseensa, mutta oli se siitä huolimatta vielä v. 1726, jolloin piispa Witte piti seurakunnassa tarkastusta, yhä edelleen käytännössä. Hän kehoitti lopultakin todella käymään rakennuspuuhiin käsiksi. Rakennnusmestari, joka jo on valittu, laskekoon, kuinka paljon ja m inkälaisia tuk
keja tarvitaan, ja talolliset tuokoot niitä paikalle. Vanhasta kirkosta voidaan ottaa alttari ja saarnastuoli (1 8 ). Tästä
huolimatta oli vielä v. 1729, jolloin Somerolla pidettiin piispantarkastus, johon myös kiikalalaiset oli kutsuttu, työ yhä tekemättä, vaikka kirkossa seinät ja katto olivat niin rappeutuneet, että oli suorastaan hengenvaarallista pitää siellä jum alanpalveluksia. Piispa Tammelin kehoittikin sil
loin jyrkin sanoin ryhtymään uuden kirkon rakentamiseen ja tehosti sanojaan asettamalla erikoisen rakennuslautakun
nan, johon tulivat Daniel Gabrielinpoika kirkonkylästä, S a muel Yrjänänpoika Käm i Hirvelästä, Yrjänä Simonpoika Lempa Rekijoelta ja Juhana Simonpoika Örsi Yltäkylästä
(1 8 ).
Nyt oli pakko ruveta työhön. Paikaksi valittiin uusi alue, se, jossa nykyinenkin kirkko sijaitsee. Rakennusmes
tarina toimi Maunu Erikinpoika Rusko Pirilästä; hän sai työstä 104: 16 vt. ja kirkon eteläovesta 3 vt. erittäin. T ar
vittavaa rautaa ja nauloja ostettiin Kosken ruukista. Työ
halu ei liene kuitenkaan ollut oikein tyydyttävä, koska tileissä on v. 1730 merkintä, että rovasti Jaakko Ritzin käs
kystä on ostettu talolliselta Simo Juhananpojalta Vanhasta - kylästä 45 kannua olutta hintaan 1 1 :8 vt. käytettäväksi he
rättämään Kiikalan seurakunnan asukkaissa innostusta uu
den kirkon rakennustyöhön, jotta se saataisiin vesikaton alle. Lopullinen viimeistely näyttää tapahtuneen edelleen hitaasti, sillä vasta v. 1734 ostettiin lasia ja lyijyä kirkon ikkunoihin. Uudet penkit teki v. 1757 rakennusmestari Mikko K ällö hintaan 60 vt. (1 8 ).
Uusi kellotapuli rakennettiin v. 1747 tienoilla. Sen ra
kensi Mikko Yrjänänpoika 80 vt. korvauksesta (1 8 ).
Tätä kirkkoa korjailtiin v. 1773. Yksityiskohtia siitä on esitetty eräässä inventaariossa v. 1856. Kirkko oli 35 kyyn.
pitkä, 15 kyyn. leveä ja 9 kyyn. korkea katonreunaan saak
ka. Juhlatilaisuuksissa se oli ahdas. Siinä oli 2 ovea eteisi- neen, 7 ikkunaa ja 2 lehteriä. Sakaristo oli pohjoispuolella ja oli siinä pieni tulisija ja alla kellari. Permanto oli lan
kuista. Kirkko oli sisältä yleensä maalaamaton. Uusi saar-
Kirkko sisältä ennen korjausta. Suomen Kansallismuseon kuvakokoelma.
nastuoli oli rakennettu v. 1838 ja alttaritaulu oli sovitettu ikkunan yläpuolelle. Ulkoa se oli laudoitettu ja punaiseksi maalattu. Katto oli paanuista. Tornia ei ollut. Kellotapuli oli erikseen ja rakennettu v. 1800. Hautausmaan ym pärillä oli rappeutunut puuaita. Sinne päästiin kulkemalla kello
tapulin tai toisessa paikassa olevan asehuoneen läpi. H au
tausmaalla oli puinen luuhuone ja kirkon itäisellä seinus
talla v. 1773 rakennettu rustitilallisen Gabriel Lietzenin pe
rillisille kuuluva hautarakennus (1 9 ).
1850-luvulla tapaamme kiikalalaiset taas uuden kirkon rakennushommissa. Vanha oli rappeutunut, ja piispa oli teh
nyt huomautuksia uuden tarpeellisuudesta. Päätös rakenta
misesta tehtiin pitäjänkokouksessa jo v. 1850, jolloin ano
mukseen päätettiin liittää malliksi Suomusjärven kirkon pohjapiirustus (2 1 ). Piirustukset teki Helsingin intendentti- konttorissa E. Lohrmann (2 0 ). V. 1855 päätettiin pyytää kustannusarvio rakennusmestari Isak Lindströmiltä, jonka kanssa sitten tehtiinkin sopimus 430 hopearuplan palk
kiosta. Varat saatiin myymällä huutokaupalla asianomai
sella luvalla 75 tr. rukiita pitäjänmakasiinista. Rakennus
aineet tuotiin taloista. Uuden kirkon paikaksi valittiin kohta entisestä hiukan pohjoiseen, mutta samalta alueelta. M arras
kuussa v. 1859 oli kirkko valm is; vanha päätettiin myö
hemmin myydä huutokaupalla (2 1 ). Lämmityslaitos han
kittiin v. 1896 ja J. A. Zachariassenin tekemät urut v. 1897.
V. 1906 kirkkoa korjattiin (2 0 ).
Kirkon irtaimistosta on vanhin tieto vuodelta 1626, jol
loin mainitaan, että Uskelan kirkosta on sinne viety tina- pullo, tinakalkki ja pateeni (2 2 ). Vanhimmassa Kiikalan kirkon omaisuusluettelossa, joka on laadittu v. 1746, luetel
laan suuri m äärä kirkolle kuuluvaa tavaraa. Mainitsemme tässä eräitä tärkeimpiä niistä. Kirkossa o li: kullattu hopea- kalkki ja kultaamaton pateeni; pieni kello, jota käytettiin kutsumassa ihmisiä ripille, pastorin lahjoittama v. 1654;
Beata Stälarmin v. 1671 lahjoittama messinkinen, kaksi
piippuinen kynttiläjalka; tinapullo, joka v. 1736 oli vaih
dettu mestari Stälfotilta Turussa entiseen; tinamalja, ostettu v. 1681; tinakalkki, ostettu v. 1703; pieni kello, ostettu haa
viin v. 1744. Kirkonkelloja oli 2 : kenraali Erik Kruusen lahjoittama v. 1657 ja pienempi, joka ostettiin v. 1706
(2 3 ). Näistä edellinen valettiin v. 1792 Turussa uudelleen.
Kolmas suuri kello ostettiin v. 1756 (1 9 ). Kudoksia luetel
laan v. 1746 aika paljon: Curlanderin lahjoittama messu- kasukka sinisestä kamlotista v. 1658; toinen messukasukka kukillisesta silkistä, ostettu v. 1689 ja varustettu Peltolasta olevan Erik Curlanderin lahjoittamalla kultalankaristillä;
messupaita, jonka herra Nikolai-vainaja Somerolta oli lah-
Kunnantalo ja kirkko.
joittanut; Elisabet Drysenian v. 1719 lahjoittama valkea alttariliina; painettu, v. 1688 ostettu alttariliina; Haalin omistajan, neiti Hornin-lahjoittama alttariliina; M aria Mil- topaean lahjoittama alttariliina; Saara Collianderin v. 1717 lahjoittama, kullalla kirjailtu silkkinen kalkkiliina; Hedvig Regina Vikmanin lahjoittama kalkkiliina; v. 1685 ostettu paarivaate. Alttaritaulu, joka esitti Vapahtajan ristiinnau
litsemista, oli ” patruuna” Jaakko Juhana Kijkin lahjoit
tama. Kirkolla oli vielä v. 1654 ostettu raudoitettu arkku,
jossa oli 3 lukkoa ja sakaristossa Rekijoelta olevan kirkon- isännän Sigfrid Sigfridinpojan v. 1675 lahjoittama kaappi
(2 3 ). Pöytäkirjakirja mainitaan ostetuksi v. 1646 ( 23) ja
Kirkko korjauksen jälkeen v. 1932.
rippikirja v. 1730 kirjansitoja Juhana Gummerukselta Tu
russa (1 8 ). Edellinen lienee käytetty v. 1679 aloitetuksi historiakirjaksi ja jälkimäinen v. 1750 aloitetuksi rippi
kirjaksi. Myöhemmin saatiin kirkkoon kattokruunu, jonka
lahjoitti kauppias Baer v. 1756. V. 1758 ostettiin hopealla koristellusta sametista tehty messukasukka ja hankittiin alt- tarihopeat 1800-luvun alkupuolella, mainitaksemme eräitä vanhimpia seikkoja (1 9 ). Nykyisen alttaritaulun, joka esit
tää Kristuksen kirkastusta vuorella, on v. 1906 maalannut Berndt Lagerstam (2 0 ).
PAPPILA.
Pietari Brahe perusti Kiikalan pappilan v. 1640 m ää
rääm ällä Saarenkylästä Vo autiotalon papiston virkata
loksi. Tämän toimenpiteen hän uudisti v. 1648 ( 7 ).
Pappilan rakennukset, jotka ajan tavan mukaan olivat jaetut mies- ja karjapihoihin, sijaitsivat aikaisemmin jonkun verran toisessa paikassa kuin nykyään, lähempänä M ailan ja Mikolan taloja. Vasta 1800-luvun alkupuolella pappila siirrettiin nykyiselle paikalleen (5 3 ).
Vanhimmat tiedot rakennuksista tavataan katselmuskir
jassa vuodelta 1733. Silloiseen päärakennukseen oli v. 1728 Hidolan, Vanhankylän ja Peltolan yökuntien toimesta ra
kennettu 1 0 / 4X l 0 y 4 kyyn. suuruinen leipomo. Siinä oli saranoilla varustettu, mutta lukoton ovi, vanha per
manto, välikatto, uusi ja vanha ikkuna sekä liesi; sisus
tuksena oli 2 kiinteätä seinäpenkkiä, 2 vanhaa, kiinteätä sänkyä ja vanha pöytä, johon kuului pitkä istuin. Tämän vieressä oli rakennuksen levyinen ja 9 kyyn. pituinen pors
tua, jonka kunnossapito oli jaettu Kiikalan, Hidolan ja Ko- misuon yökuntien kesken. Porstuan toisessa päässä oli 2 kam aria, jotka kehnoutensa vuoksi oli hyljätty jo v. 1725 tarkastuksessa. Niissä oli uunit, ikkunat, saranoilla ja tuk- kilukoilla varustetut ovet. Toisessa oli 2 vanhaa, kiinteätä
sänkyä, 2 kiinteätä penkkiä ja pieni jalalla varustettu pöy
tä. Toisen kamarin alla oli harmaasta kivestä rakennettu pieni kellari. Koko rakennus oli päällystetty tuohikatolla.
Näiden sijalle olivat Kiikalan 6 ja Komisuon 3 talollista saman vuoden 1733 keväänä rakentaneet 2 uutta kam aria, joista vielä puuttui katto. T ässä työssä tuli Revän ja K är
kölän yökuntien olla apuna. — Pihan eteläosassa sijaitsi vierastupa eli piispantupa, joka oli 8 X 8 kyyn.; sen oli Kruusilan yökunta rakentanut jo ennen venäläisten m aa
hantuloa. Siinä oli 4 kuluneilla lyijykehyksillä varustettua ikkunaa, saranoilla, rikkonaisella lukolla ja avaimella va
rustettu ovi, kelvollinen uuni, valmis välikatto, jonkun ver
ran epätasainen permanto, 2 kiinteätä seinäpenkkiä, kiinteä sänky, pitkähkö, jalalla varustettu pöytä ja ulkokatto tuo
hesta. Edessä oli 5 kyyn. pitkä, tuvan levyinen porstua, jossa oli puusaranoilla varustettu ovi. — Itäpuolella pihaa oli 8 X 8 kyyn. suuruinen puoti ja sen päällä 2 luhtia. Siinä oli puusaranoilla varustettu ovi, tukkilukko ja avain. Luh
dit olivat muodostetut rakennusta hiukan leveämmiksi si
vuille päin, niin että toinen oli 6 ja toinen 4 kyyn. leveä ja molemmat 8 kyyn. pitkiä solaa mukaanlukematta. Kum
paankin luhtiin johti ovi. P äällä oli tuohikatto. Rakennus kuului Kruusilan yökunnalle. Sam alla puolella , oli 8 pilt
tuulla varustettu talli, jonka rakennusvelvollisuus oli Hir
velän yökunnalla. — Pohjoispuolella oli vanha ja kelvoton sauna. J a tässä olivatkin kaikki miespihan rakennukset. Ne oli vielä yhdistetty 22 syltä pitkällä aidalla, jossa oli idässä ja lännessä portti (5 3 ).
K arjapiha oli miespihasta luoteeseen. Siihen kuului uusi, 13 sijaa sisältävä navetta, jonka Yltäkylän, Silvan ja Saaren yökunnat olivat rakentaneet v. 1725 jälkeen.
Sitäpaitsi oli olemassa 2 vanhaa navettaa. Toisessa, jonka rakentaminen kuului Rekijoen yökunnalle, oli itäpuolella liiteri. Edelleen karjapihassa oli pohjoispuolella lautaka- tolla varustettu rehulato ja lammashuone, jotka molemmat kuuluivat Rekijoen yökunnalle. Ym pärillä oli aita (5 3 ).
Pappilaan kuului vielä ulkohuonerakennuksia. Koko pitäjän rakennettavaksi kuului riihirivi. Riihi oli 8 l/ 2X 8 ' / 2 kyyn., varustettu permannolla, puusaranoilla, mutta ilman lukkoa ja v. 1725 jälkeen peitetty tuohikatolla. S ii
hen liittyivät luuva ja lato, jotka olivat rappeutuneet. Ulko
huonerakennuksia oli vielä 2 vilja-aittaa sekä mallas- ja kuivaushuone. Pappilalla oli myös mylly yhteisenä S a a renkylän ja Silvan yksinäistilan kanssa, niinkuin v. 1747 mainitaan (5 3 ).
Päärakennus päätettiin uusia v. 1747. Uuteen suunni
teltiin sali, kaksi kam aria, kyökki ja porstua; siinä oli kivi
jalka. Kaikesta päättäen tämä suunnitelma toteutettiinkin (5 3 ).
Käydessään v. 1807 tarkastuksella pitäjässä oli piispa Tengström kehoittanut perinpohjin korjaam aan pappilan tai rakentamaan uuden (2 5 ). Kun v. 1812 oli pappilassa katselmus, niin otettiin tämäkin kysymys siellä harkitta
vaksi ja arveltiin, että pappilalla olisi sopivampi paikka n.s. Hakametsässä, joka olisi kauempana M ailan ja Miko
lan taloista. Ehdotetulla paikalla oli kumpu, jolle pääraken
nus oli ajateltu rakentaa. Kun pitäjäläiset arvelivat paikan tasoitustöiden koituvan kovin kalliiksi, niin tarjoutui vas
tatullut kirkkoherra Erling kustantamaan tasoitustyöt, min
kä jälkeen pitäjäläisetkin suostuivat pappilan siirtoon.
Uuden rakennuksen pituudeksi määrättiin 30 kyynärää, ja oli siihen rakennettava sali, kolme kam aria, eteinen ja
kyökki. Kamareihin ja saliin oli pantava kaakeliuunit, kyökkiin liesi. Ulkokatto oli tehtävä tuohesta. Sam assa kat
selmuksessa ilmoitettiin sitten yksityiskohtaisesti, mihin paikkaan mikin rakennus oli siirrettävä. Pappilan tuli olla valm is seuraavan vuoden syyskuussa, muiden rakennusten viimeistään v. 1816 (5 3 ). Siirto suoritettiinkin, ja on K iika
lan nykyinen pappila silloin ehdotetulla uudella paikalla (2 4 ).
Pappila.
Pappilan pellot olivat v. 1733 seuraavan nim isiä: Uusi- pelto, Kotopelto (2 k p l.), Toisenkylänpelto, Nokkapelto, Himajanpelto, Kurunpelto, ” Pattvalkaman” tilkku (myö
hemmin v. 1798 kirjoitettiin ” Pat Palkam a” , mikä tarkoit
tanee sam aa p aik k aa), Pinontausta ja Hamppumaa. Näistä kuusi ensiksimainittua oli sarkajaossa kylän muiden talo
jen kanssa. Niittyjä oli: Alhoniitty, Suoniitty, Mustasuppa, Vareksenniitty, Possulamminniitty, Assu, Jouhtenan järven ranta, Kaukoniitty ja M yllynala. Niistä myös osa oli sarka- jaossa naapurien kanssa. Vuonna 1762 toimitettiin kylässä
ensi kerran isojako, joten tämä järjestely muuttui. Kesti vielä kuitenkin tämän jälkeen aika kauan, ennenkuin pap
pilan pelto- ja niittyalue tuli nykyiseksi. — Ankara rae
sade turmeli pappilan niinkuin lähiseuduilla muutkin pel
lot 1 3 /6 1819. — Metsä oli alkuaan yhteinen Saarenkylän 2 naapurin kanssa (5 3 ).
Pappila oli yhden manttaalin suuruinen. Peltoa oli 1800-luvun alkupuolella vähän yli 16 tynnyrinalaa, johon kylvettiin 4 tr. syysviljaa, niittyjä noin 41 sekä laidun
maata ja metsää noin 361 tynnyrinalaa. Päivätyötorppa- reita oli 2 (2 4 ).
PAPISTO .
Niilo Eerikinpoika on ensimäinen pappi, jonka tie
detään K iikalassa vaikuttaneen. Konsistorion m ääräyksellä hän tuli sen ensimäiseksi kirkkoherraksi v. 1640 (7 ) . On sangen todennäköistä, että hän täällä toimi pappina jo aikaisemminkin. On edelleen jokseenkin varmaa, että Us
kelassa 1600-luvun alkupuolella tunnettu pappismies Niilo eli Nikolaus tarkoittaa tätä samaa henkilöä. Ja edelleen pidämme Strandbergin Perttelissä mainitsemaa kappalaista samana henkilönä (26, 1 0 ). A njalassa Uskelassa oli v.
1625 herra Niilo, kappalainen (2 8 ), v. 1630 Perttelissä Nikolaus Erikinpoika kappalaisena (2 9 ) ja v. 1632 Uske
lassa kappalainen Nikolaus, jolla oli 1 hevonen, 2 mullik
kaa, 2 lehmää, 1 hieho ja lampaita (3 0 ). Näiden ilmoitus
ten täytynee tarkoittaa sam aa edellämainittua henkilöä. Jo ennen häntä on kuitenkin täällä voinut olla toimessa joku muu pappismies.
Laurentius Johanneksenpoika Sarenius v. 1648— 1689.
Sai Tuomiokapitulin määräyksen noin v. 1648 (7 ) . Hän oli v.. 1689 äskettäin kuollut. Hänen poikiaan lienevät K as
per Sarenius, Mouhijärven kirkkoherra ja Johannes Sare
nius, Turun tuomiokirkon suomalaisen seurakunnan kappa
lainen (2 7 ). M aaherra syytti Tuomiokapitulissa tammikuus
sa v. 1660 Laurentiusta ja Kiskon kirkkoherraa Tuomasta siitä, että he olivat käräjillä olleet hum alassa, viisastelleet ja tapelleet. Tämän johdosta he Tuomiokapitulissa saivat nuhteita, katuivat ja lupasivat parannusta. Laurentius tuo
mittiin joko menettämään virkansa tai astumaan putkaan muutamaksi päiväksi; hän valitsi jälkim äisen vaihtoehdon.
Tuomas velvoitettiin maksamaan köyhille 10 taalaria (3 1 ).
Laurentius osti 7 /1 1660 Rekijoelta talon 120 vaskitaalarin hinnasta (5 1 ). Kesäkuussa 1657 Laurentius, joka loppuijäl- lään oli sairaalloinen, pyysi Tuomiokapitulilta apulaisek
seen M ikael Sakariaanpoikaa, mihin myönnyttiin (3 1 ). T ä
mä M ikael Sakariaanpoika Lundanus oli naimisissa Lau- rentiuksen tyttären kanssa ja kuoli v. 1684. Hänellä oli m.m. poika Daniel Lundanus, joka tuli v. 1685 Laurentius Sareniuksen apulaiseksi ja oli siinä toimessa tämän kuole
maan saakka. Laurentinus Sareniuksen kuoleman jälkeen pyysivät kiikalalaiset kihlakunnanoikeudessa v. 1689, että mainittu Daniel Lundanus nimitettäisiin heidän kirkkoher- rakseen, jotta 2 köyhää papinleskeä, tämän äiti ja äidinäiti eivät joutuisi kurjuuteen (27, 1 1 ). Tästä huolimatta häntä ei nimitetty.
Henrik Karkuensis v. 1690— 1700. Hän oli satakunta
lainen, tuli ylioppilaaksi v. 1658, kirkkoherraksi Kiikalaan v. 1690 ja kuoli v. 1700 (2 7 ). Hänen kuoltuaan pyysi Da-
niel Laudanus taas pastoraattia, mutta turhaan (1 0 ). ” Kap- palainen"’ Lauri mainitaan pitäjässä v. 1701 (5 3 ).
Josef Melartopaeus v. 1702— 1713. Hän tuli ylioppi
laaksi v. 1692, oli aikaisemmin pastorina Janakkalassa ja pataljoonansaarnaajana. Muutti täältä K arjaloh jalle ja kuoli v. 1728 (10, 2 7 ).
Isonvihan aikana ei K iikalassa ollut kirkkoherraa, vaan oli papin toimi tilapäisten voimien varassa. Tiedot siltä ajalta ovat jossain määrin ristiriitaisia. Venäläisten maahan tullessa hoiti papinvirkaa vuodesta 1713 alkaen edelläm ai
nittu Daniel Lundanus, joka kupli kesällä v. 1714. Sitten hoiti tointa hänen vävynsä Antti Vasenius vuoteen 1716, jo l
loin Samuel Lundanus M arttilasta tuli papiksi venäläisen päällystön määräyksestä ja oli K iikalassa kuolemaansa maaliskuuhun v. 1723 saakka. Sam uel oli edellisen Lunda- nuksen veli tai poika (5 3 ). Strandberg väittää, että Ison
vihan aikana olisi K iikalassa myös toiminut jonkun aikaa pappina H. Birclenius (2 6 ).
Jaakko Ritz v. 1724— 39. Hän oli oikeastaan kirkko
herra Somerolla, jonne hän oli tullut Venäjältä v. 1706.
Hän järjesti v. 1717 venäläisten jouJkkojen ylipäällystön käskystä väliaikaisen tuomiokapitulin Turkuun ja tuli itse sen puheenjohtajaksi. Hän pyysi kuninkaalta rauhan pa
lattua Kiikalaa apupitäjäkseen, mutta kuningas hylkäsi sen v. 1722 sillä perusteella, että moni Venäjältä sotavan
keudesta palannut pappi oli paikkaa vailla. Mutta v. 1724 tähän kuitenkin suostuttiin hänen elinijäkseen, ja oli yhtenä syynä edellämainitut ansiot väliaikaisen tuomiokapitulin järjestäm isessä. Hänen kuoltuaan 2 6 /1 2 1739 arveltiin, että kiikalalaiset olivat jo taas niin vaurastuneet, että oma kirkkoherra tulisi siellä toimeen (2 6 ).
Ritzin aikana virkaa K iikalassa hoitivat kappalaiset.
2 / 4 1725 tuli Sam uel Coriander (5 3 ) , joka oli nainut S a muel Lundanuksen lesken Elisabet Drysenian, ollen Corian
der jo hänen 3. miehensä (27, 3 2 ). Hän kuoli 18 /1 1732 (5 3 ) , ja sen jälkeen tuli papiksi Simon Åström. Häntä vas
taan oli käräjillä v. 1736 lukuisia syytöksiä huonosta käyt
täytymisestä. Åström oli erinäisissä tilaisuuksissa käyttänyt sopimatonta kieltä, oli juopotellut, oli tapellut lukkarin kanssa, oli sadatellut Tuomiokapitulia ja rovasti Ritziä, oli Ritzistä sanonut, että hullu olkoon ryssäläisen piispan ja kelmin kappalaisena ja vihdoin kerran saarnastuolista rat
kennut lausum aan: ’ Siat, koirat, sudet, maantungiot, korves kasvanet hullut, taitam attom at,--- prollat, ennen ku
sen ja katavan kannot tulevat autuixi cuin Kikalan seura- cunda” (3 2 ). Hänet eroitettiin toimesta v. 1737 (2 6 ).
Åströmin jälkeen hoiti virkaa Balthasar Vikman, joka tuli v.
1738 ja muutti pois v. 1743, ollen siis osittain vielä seu
raavan kirkkoherran aikana (2 7 ).
M ikael Vanonius v. 1740— 43. Tuli ylioppilaaksi v.
1728, maisteriksi v. 1735 ja Kiikalaan Marttilasta. Hän kuoli v. 1743. Puoliso oli Kristina Riman. Vanonius on julkaissut v. 1737 suomenkielisen muistokirjoituksen kirk
koherra Matth. Rimanin hautajaisiin (27, 5 3 ).
Yrjö Wollstedt (tai Wolfstedt) v. 1745— 54. Tuli yli
oppilaaksi v. 1737, Kiikalaan 1 5 1745 (5 3 ) ja kuoli 1754 (2 7 ). Puoliso oli M aria Kustaava Deutsch, synt. v. 1726 (3 3 ).
K ustaa Welin v. 1756— 86. Synt. 2 /2 1725, tuli yli
oppilaaksi v. 1744, maisteriksi v. 1751. Oli ennen K iika
laan tuloa pastorinapulaisena Somerolla. Hän kuoli v.
1786. Welin nai edeltäjänsä lesken M aria Kustaava Deut- schin (27, 33, 5 3 ).
Kustaa Levin v. 1786— 1809. Synt. 3 /1 1753, ylioppi
las v. 1771, maisteri v. 1775, pitäjänapulainen M aariassa v. 1777, varalehtori Turun koulussa v. 1783 ja samana vuonna rehtori Hämeenlinnan koulussa. Kuoli v. 1809.
Puoliso oli Kristina Juliana Barck Taivassalosta (26, 2 7 ).
Jaakko Juhana Erling v. 1812— 32. Synt. v. 1776, yli
oppilas v. 1794 ja kuoli v. 1832. Puoliso oli Susanna Lo
visa Zidbäck (26, 2 7 ).
Erik Almberg v. 1834— 35. Synt. v. 1789 Laitilassa, ylioppilas v. 1811, vihitty papiksi v. 1813, tuli pedadogiksi Uuteenkaupunkiin v. 1815, Prunkkalan kappalaiseksi v.
1828 ja nimitettiin Kiikalan kirkkoherraksi v. 1833. Oli myöhemmin M askussa ja Pöytyällä kirkkoherrana ja kuoli v. 1858 (2 7 ).
Juhana Lindeman (tai Linderman) v. 1837— 53. Synt.
v. 1798 Eurajoella, ylioppilas v. 1816, vihitty papiksi v.
1820; oli aikaisemmin papinviroissa Lemlannissa, Sun
dissa ja Liedossa ja tuli K iikalaan v. 1837. Kuoli v. 1853 (2 7 ).
Juhana E fraim Ahlgren v. 1857— 67. Synt. v. 1816 R aum alla; ylioppilas v. 1834, vihitty papiksi v. 1839. Toimi pedagogina Raum alla ja kappalaisena Nummella vuodesta 1849 alkaen, oli Kiikalan kirkkoherrana v. 1857— 67, jon
ka jälkeen oli Helsingin pitäjän kirkkoherrana. Julkaisi pari hengellistä kirjaa ja käänsi suomeksi kymmenkunta
(3 4 ).
Oskar Grönholm v. 1867—-79. Synt. v. 1833 Nakki
lassa, ylioppilas v. 1855, vihitty papiksi v. 1856, Ikaalis
ten kappalaiseksi v. 1866. Tuli Kiikalan kirkkoherraksi v.
1868, mutta toimi jo edellisenä vuonna virkaatekevänä (20, 4 2 ).
Arvid Lundén v. 1880— 85. Synt. v. 1846 Perttelissä, ylioppilas v. 1868, vihitty papiksi v. 1870. Toimi kappa
laisena H um ppilassa ja Perttelissä, Kiikalan kirkkoherrana v. 1880— 85, jonka jälkeen muutti Multiaan (3 4 ).
Johan A dolf K erppola v. 1887— 1916. Synt. v. 1854 K angasalla, ylioppilas v. 1876, vihitty papiksi v. 1881.
Hoiti papinvirkoja Honkilahdella ja Peräseinäjoella, tuli K iikalan kirkkoherraksi v. 1887 ja kuoli v. 1916 (3 5 ).
Johan H jalm ar Alve 1918— . Synt. v. 1880 Vehmaalla, ylioppilas v. 1903, vihitty papiksi v. 1911. Hoiti papin vir
koja Naantalissa, K aarinassa, A skaisissa, Angelniemellä, Paattisissa, Vahdolla ja Turun esikaupungeissa. Oli K iika
lassa jo v. 1916 lyhyen aikaa v.t. kirkkoherrana ja tuli vakinaiseksi 1 /5 1918, ollen edelleen toimessa. Puoliso vuodesta 1924 opettajatar Olga Vilhelmiina Seikko.
VANHIM M AT TIED O T L U K K A R E IST A JA M UISTA K IR K O N PA LV ELIJO IST A .
Lukkarina oli v. 1713 Eskil Erikinpoika, joka tässä ominaisuudessa mainitaan vielä v. 1730. Luultavasti häntä seurasi Mikko Modig, joka mainitaan jo v. 1733 (1 8 ). Hän oli syntynyt v. 1697 ja kuoli v. 1777 (3 3 ) . Viran hoita
jaksi valittiin v. 1778 pitäjänkokouksessa ” nuori porvari K arl David Wollstedt (tai W olfstedt). Hän oli syntynyt v. 1747, kuoli v. 1788 ja asui Kom isuolla (23, 3 3 ).
Vanhin tunnettu lukkari Eskil Erikinpoika toimi myös unilukkarina. Hän oli säilyttänyt kirkon varoja venäläisten
maahan hyökätessä (1 8 ). Vuosien 1776— 8 0 tienoilla oli unilukkarina Lauri Melin, syntynyt v. 1717, ja vuosien 1780— 96 vaiheilla Lauri Gyllenknut, syntynyt v. 1705 (3 3 ).
Kirkonisäntänä oli v. 1675 Sigfrid Sigfridinpoika Re- kijoelta. Tässä toimessa mainitaan sitten Gabriel Y rjänän
poika Nalkki Komisuolta v. 1712, Martti Henrikinpoika Kierikka Peltolasta v. 1723— 43 (tai 4 1 ), Jaakko Y rjänän
poika K ällö v. 1743 (tai 4 1 ) — 63, Matti Mikonpoika M i
kola v. 1763 alkaen ja Tuomas Juhonpoika K ällö v. 1778 (18, 2 5 ).
K IR K O LLIN EN KA N SA N O PETU S.
1600-luvulla keskittyi kirkollinen kansanopetus p ää
asiassa n.s. katekismuskuulusteluihin. Tapana oli, että pap
pi luki ensin kappaleen katekismuksesta ja käski sitten seu
rakuntaa lausumaan perässä. Kysym ys ei siis ole sisäluku- taidosta vaan ulkoluvusta korvakuulon mukaan. Vasta piis
pa Johannnes Gezelius alkoi toimia sisälukutaidon kehittä
miseksi. Vanhempien ja papiston ohella pidettiin lukkaria tärkeänä tekijänä sisälukutaidon opettamisessa. Papisto itse on toiminut pitäm ällä lukukinkereitä, jotka olivat syntyneet keskiaikaisista ripitysmatkoista, ja rippikoulun välityksellä, joka Turun hiippakunnassa järjestettiin 1700-luvun puoli
välin tienoilla.
Tarkastamme nyt, mitä tietoja on saatavissa toimista kansanopetuksen hyväksi K iikalassa. Rovastintarkastuk- sessa v. 1745 ilmoitti kirkkoherra, että lukkarilla oli ne
ominaisuudet, jotka lastenopettajan toimeen tarvitaan, ja että ne vanhemmat, jotka eivät itse kykene opettamaan lap
siaan, voivat kääntyä hänen puoleensa (2 5 ). Lukkarina oli tähän aikaan Mikko Modig. Vanhempien halu opettaa lap
siaan oli kuitenkin kovin pieni. Piispa Mennander kehoitti kirkkoherraa tarkastuksessaan v. 1758 sen vuoksi jyrkästi huomauttamaan vanhemmille heidän velvollisuudestaan toi
mittaa lapsille kristinopin opetusta. Lukkaria käskettiin käyttämään v. 1761 (2 5 ). Nämä kehoitukset kaikuivat kuitenkin aika kuuroille korville, sillä v. 1763 kirkkoherra Kustaa Welin totesi pitäjänkokouksessa, että vanhemmat laiminlyövät itse opettaa lapsiaan, ja lukkari on jo liika vanha. Sen vuoksi olisi pitäjään palkattava erikoinen las- tenopettaja. Ilman erikoista vastustusta suostuttiinkin tä
hän ja valittiin toimeen komministeri Jaakko Rhyzelius. So
vittiin, että hänen tulisi asua kirkonkylässä, hän saisi palk
kaa lapselta 12 killinkiä, joitakin ruokavaroja ja kyntti
löitä; rikkaampien toivottiin antavan muutakin. Opetusta annettaisiin 1 /3 — 1 /5 sekä lokakuun keskivaiheilta Tuo- m aanpäivään saakka niille, jotka halusivat eri maksusta lisäopetusta (2 3 ). Ei käy selville, toteutuiko tämä suun
nitelma, mutta luultavaa on, että opetusta jonkun aikaa näin annettiin. V. 1773 todettiin, ettei pitäjässä ollut sopi
vaa lastenopettajaa, jonka vuoksi kirkkoherra ehdotti, että toimeen otettaisiin ” skolaaripiltti” Jaakko Kellin Hämeen
linnan koulusta, ja että hän saisi palkkaa kapan viljaa ta
losta, mutta pitäjänkokous lykkäsi asian (2 3 ).
Opetus oli siis näihin aikoihin vain vanhempien ja luk
karin varassa. Vuonna 1778 piispantarkastuksessa sano
taan sen pääasiassa olleen vanhempien varassa, kun pitä
jässä ei ole juuri ollenkaan lukutaitoisia henkilöitä, jotka
opettaisivat, ja kun lukkari on ollut vanha. Mutta kun tämä nyt on kuollut, niin arveltiin saatavan uusi, joka olisi ope
tustoimeen sopiva. Lasten opetus alotettiin silloin 8- å 10- vuotiaana. Piispa arveli voitavan alottaa aikaisemmin (2 5 ).
Kun nuori lukkari David Wollstedt sitten samana vuonna valittiin, niin uskottiin hänen kykenevän auttamaan pitäjää tässä vaikeassa kysymyksessä.
1800-luvun alulla näyttää opetuksen järjestely jo jon
kun verran valoisammalta. Rovastintarkastuksessa v. 1804 ja piispantarkastuksessa v. 1807 ilmoitettiin vanhempien toimineen opettajina; he alottivat opetuksen jo lasten ollessa 7- å 8-vuotiaita. Kyläkuntiin oli ilmestynyt kirjantaitavia ihmisiä, jotka opettivat. Suuri ja ehkä paras apu oli ollut opiskelijoista, joita kuluneina vuosina oli pitäjässä oleskel
lut. Erikoisesti oli mainittava kirkkoherra Vanonius-vaina- jan tytär, ” mamselli” Kristina M argareta Yanonius, joka oli hoitanut opetusta. Piispa Tengström kehoitti järjestä
mään kyläkuntiin palkattuja opettajia (2 5 ).
Lukkari Ramstedt yritti v. 1847 hoitaa lastenopetusta n.s. Lancasterin järjestelm än mukaan, mutta ei onnistunut siinä saavuttamaan pitäjäläisten luottamusta (2 5 ). Pitäjä
läisillä ei näyttänyt vielä niin myöhään kuin v. 1853 olleen oikein täyttä luottamusta itse lukutaidon opetuksen välttä
mättömyyteenkään. Kun näet kirkkoherra Lindeman pitä
jänkokouksessa ehdotti, että piispantarkastuksessa ilmen
neen huonon luku- ja kristinopintaidon parantamiseksi seu
rakuntaan otettaisiin ja palkattaisiin pitäjän koulumestari, niin sitä vastustettiin jyrkästi, ja pastori totesi pahoilla mie
lin, kuinka hänen seurakuntalaisensa olivat kovin härkäpäi- siä tässä asiassa (3 7 ).
Papisto omasta puolestaan vaikutti lukusten ja rippi
koulun kautta. Lukuspiirejä oli 8 v. 1804. Rippikouluja oli pidetty jo v. 1758 tienoilla, jolloin valitettiin, että sinne oltiin haluttomia tulemaan (2 5 ).
On selvää, että pelkät kehoitukset ja määräykset siitä, että oli tehtävä niin ja niin, eivät aina auttaneet. Oli käy
tettävä myös jyrkem piä keinoja sanojen tehostamiseksi.
N iinpä kirkkoherra pitäjänkokouksessa v. 1757 ehdotti, että laiskanlukijoita otettaisiin kirkon kuoriin ennen jum a
lanpalveluksen alkamista ja kuulusteltaisiin heiltä siellä aina pääkappale kerrallaan. Tähän kyllä suostuttiin, mutta pitkän empimisen jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin pää
tettiin, että ne vanhemmat, jotka laiminlyövät lastensa ope
tuksen niin, etteivät ne 12-vuotiaiksi tullessaan osaa sisä- lukua ja Lutherin katekismusta ulkoa, saavat sakkoa 2 vas- kitaalaria (2 3 ). Rovastintarkastuksessa v. 1761 sanottiin tämä sakko 6 vaskitaalariksi. Jo piispa Mennander v. 1758 ehdotti myös jalkapuurangaistusta uppiniskaisuudesta eri
koisesti niille, jotka eivät tule rippikouluun. Jalkapuuta käytettiinkin, esim. v. 1778 oli sitä sovellettu kolmeen 20- å 30-vuotiaaseen mieheen, jotka eivät olleet oppineet luke
maan (2 5 ).
Tiedot kristinopin taidosta ja lukutaidosta ovat aikai
sintaan vuodelta 1745. Silloin sanotaan, että huomattava osa erikoisesti seurakunnan vanhemmista jäsenistä kykeni tekemään selkoa kristinopista. Heitä kehoitettiin edelleen
kin ahkeroitsemaan tässä erittäin tärkeässä asiassa (2 5 ).
Sisäluvusta todettiin v. 1778, että lapset olivat kovin tai
tamattomia tavaam isessa ja sisäluvussa. Ja olipa vanhem
piakin, jotka olivat aivan mahdottomia, erikoisesti v. 1778 Juhana Juhananpoika Saarenkylästä, Erik Henrikinpoika
Kruusilan Suutarilta ja Y rjänä Yrjänänpoika Rekijoelta, jotka olivat 20- a 30-vuotiaita. Näistä oli yksi, Juhana Juhananpoika läsnä Uskelan pappilassa piispantarkastuk
sessa v. 1778. Kun piispa Haartman häntä tutki, niin hän ei tuntenut edes kirjaim ia, osasi ” isämeidän” vaillinaisesti ja vaikutti kovin tyhmältä. Siitä huolimatta ei piispa kat
sonut voivansa estää häntä menemästä naimisiin, mihin hä
nellä oli halua, varsinkin kun hän töissään oli kunnollinen.
Nuorison kehnoa lukutaitoa valitettiin myös rovastintarkas- tuksessa v. 1780. 1800-luvun alulla näyttää tila olevan parempi. Kristinopintaidossa piispa Tengström v. 1807 to
tesi erikoisesti miehissä ymmärtämystä, joka oli harvinaista rahvaan piirissä. Rippikoululaisten taito oli vaihtelevaa, kuitenkin useimmiten välttävää (2 5 ).
K eväällä vuonna 1868 otettiin ensi askel kiertokoulujen perustamiseen. Kirkonkokouksessa sanottiin, että kun lasten lukemisen opettajan tarve on suuri, niin on pitäjään p al
kattava kiertokoulunopettaja, joka saa palkaksi 5 tr. rukiita vuodessa pitäjänmakasiinista ja 50 penniä lukukaudessa jokaiselta torpparilta, itselliseltä ja käsityöläiseltä, jolla on lapsia koulussa. Opettajaksi valittiin Juhana Kustaa Lind
roos, joka ennenkin oli opetustointa hoitanut. Sitäpaitsi asetettiin valiokunta laatim aan sääntöjä, jotka valmistuivat elokuussa. Niiden mukaan oli opetettava tavausta, sisälu- kua, katekismusta, raamatunhistoriaa, kirjoitusta, luvunlas
kua ja veisua. Pitäjä jaettiin 5 ” lukulääniin” . Y. 1872 pää
tettiin ottaa toinen kiertokoulunopettaja, mutta kun kirkko
neuvosto v. 1884 ehdotti, että lukutaidon parantamiseksi otettaisiin yksi uusi kykenevä opettaja entisen sijalle, niin päätettiin: ” mitään muutoksia kiertokoulujen suhteen ei tehdä, vaan ollaan vanhoillaan” . Lindroosille myönnettiin
v. 1886 2 tr. viljaa elatusavuksi, vaikka hän ei ollutkaan enää virassa. Opettajina toimivat mainitun lisäksi Pekka Sissanen ja K aarle August Hellström Piikkiöstä (2 1 ).
1880-luvulla kirkollisen kansanopetuksen merkitys vä
henee, ja sijaan astuu kunnallinen kansakoulu. Kiikalaan rakennettiin ensimäisen kansakoulun rakennukset v. 1882, ja seuraavana vuonna tuli pitäjään ensimäinen kansakou
lunopettaja Pekka Juhana Julkunen. Hän oli syntynyt v.
1849 Kuopiossa, muutti Halikosta v. 1883 Kiikalaan, jossa hän toimi v. 1902 saakka ja kuoli Salossa v. 1903.
P IK A P IIR T O JA K IR K O L L ISE ST A Y H T E IS
ELÄM ÄSTÄ.
Kastaminen tapahtui yleensä kotona. Piispa Haartman kehoitti kuitenkin v. 1778 kirkkoherraa suorittamaan sen kirkossa, jotta toimitus saisi juhlallisemman leiman (2 5 ).
Tapana oli täällä niinkuin muuallakin ennen aikaan hau
data kirkkoon. Y. 1726 pyysi kirkonisäntä piispantarkas
tuksessa saada rakentaa haudan kirkkoon, mutta kun kirkko oli täynnä vanhoja hautoja, niin arveltiin, että olisi ensin tut
kittava, mitä niistä voitaisiin halullisille myydä (1 8 ). Pitä
jänkokous myönsi v. 1772 G. Lietzenille oikeuden rakentaa haudan; se rakennettiin seuraavana vuonna kirkon seinus
talle ulkopuolelle (2 3 ) . Näihin aikoihin jo muuten aletaan pyrkiä siihen, että epäterveellinen tapa haudata kirkkoon saataisiin loppumaan. Piispa Haartman lausui v. 1778 K iikalassa tällaisia ajatuksia toivoen, että korkeintaan vain isännät ja emännät haudattaisiin kirkkoon (2 5 ).
Kirkossa oli tapana istua yleensä sam assa paikassa ja laadittiin laillisesti vahvistettu penkkijärjestys eri pitäjiin.
Kiikalassa nimismies Kustaa Broman pyysi v. 1745 rovas- tintarkastuksessa, että suoritettaisiin penkkijako, mutta muu seurakunta vastusti sitä. Vasta v. 1758 tämä ehdotus toteutettiin (2 5 ).
Yhteisiä asioita ratkaistiin pitäjänkokouksissa, joissa pappi piti pöytäkirjaa. N iissä käsiteltiin ennen aikaan myös sellaisia, puhtaasti m aallisia asioita, jotka myöhem
min ovat joutuneet kunnan huostaan. Oli myös tapana, var
sinkin aikaisemmin, esittää yhteisiä kirkollisia asioita kärä
jillä tarkasteltaviksi. Rovastin- ja piispantarkastukset oli
vat myös tilaisuuksia, joissa oli mahdollisuus tuoda esille kirkollisia asioita käsiteltäviksi. Kiikalan tarkastuksia on paitsi paikkakunnalla pidetty myös ainakin U skelassa ja Somerolla. Piispantarkastuksessa v. 1729 Somerolla, jonne myös Kiikalan asukkaat oli kutsuttu, oli sieltä läsnä vain 6 henkeä ja pastori Coriander, jolloin piispa katsoi, että pois
saolevat pitäjäläiset saivat maksaa sakkoa, joka kuudennus- miesten oli perittävä (1 8 ).
Pappi oli seurakunnassaan henkinen johtaja. Hänen tar
mokkuudestaan ja toiminnastaan riippui paljon, miten yh
teiset asiat menivät. Sangen monessa tapauksessa hän oli alotteentekijänä ja jonkinlaisena toimintasuunnan m äärää
jänä. T ässä selostettakoon lyhyesti eräs kirkkoherra Kustaa Welinin v. 1783 tekemä alote, joka koski pyhäpäivän viet
toa, koska se valaisee silloisia oloja.
Ensi aluksi tarkastettiin kirkossa käymistä. Kirkko
herra teki sen johdosta eräitä huomautuksia. Jotkut eivät tule kirkkoon jumalanpalveluksen alussa, vaan seisoskele
vat hautausmaalla tai sen ulkopuolella, kuluttaen aikaansa maailmalliseen jutteluun siihen saakka, kunnes aamuvirsi on veisattu. Erittäinkin nuorisolla oli sitten sellainen paha
tapa, että lähdettiin kirkosta pois heti saarnan loputtua.
Päätettiin tämmöisistä rikkomuksista antaa ensin sakkoa;
jollei tämä auta, niin sitten käytetään jalkapuuta tai haas
tetaan maalliseen oikeuteen. Edelleen todettiin, että nuo
riso ja palvelusväki vastoin sopivaisuutta kuljeskelivat sun- nuntai-iltaisin pitkin kyliä m aailm allisissa hommissa, vie
läpä saatettiin juopotella ja harjoittaa muuta pahuutta.
Päätettiin, että sunnuntain käyttäminen korttipeliin oli hyl
jättävä tapa, ja ettei sitä myöskään saanut käyttää tanssiin ja leikkiin (2 3 ). Taipum usta väkeviin juomiin varsinkin nuorison piirissä valitettiin myöhemminkin, vuosina 1804 ja 1807 (2 5 ).
Meidän aikamme silm illä katsottuina kirkon toimen
piteet olivat joskus jossain m äärin lapsellisia, joskin ne oman ajan mielestä olivat hyvinkin tärkeitä. Sellainen ta
paus on mielestämme eräs K iikalassa 1600-luvulla sattu
nut noitajuttu, joka oli jätetty Tuomiokapitulin käsiteltä
väksi Uskelan kirkkoherran Krister Agricolan toimesta, mutta joka todennäköisesti oli Kiikalan kirkkoherran al
kuunpanema. Talollinen Henrik Eskilinpoika Yltäkylästä oli ilmiannettu noituudesta ja käsiteltiin asiaa Tuomiokapi
tulissa tammikuussa v. 1660 ja syyskuussa v. 1661. Henri
kin väitettiin korottaneen itsensä jonkinlaiseksi epäjum a
laksi; kun jollekin tuli joku vika, niin se kääntyi hänen puo
leensa, ja hän otti ajaakseen pahan hengen ulos lukemalla loihtuja. Kun hän oli Tuomiokapitulissa vastaam assa, niin oli kolme talollista Kiikalasta hänen mukanaan. He väitti
vät, ettei Henrik noidu vaan rukoilee, asettuu polvilleen ja lukee. Piispa kysyi häneltä, miten hän lukee pahoja henkiä ajaessaan ? Silloin hän alkoi lukea Jum alan kymmentä käs
kyä, uskontunnustusta ja isämeidän-rukousta. Krister Agri
