P A I M I O N V A I H E I T A
K I R J O I T T A N U T
J U H O P Ä I W I Ö
T U R K U
O Y . T U R U N M A A N K I R J A P A I N O 19 4 0
a
"Jumalan armosta Turun piispa Pentti toivottaa kaikille tämän kirjeen lukijoille ijankaikkista menestystä Jumalassa.
Olkoon teille tiettävä, että kapitulimme suostumuksella olen teh
nyt erään tilusvaihdon seppä Haakkonin ja hänen vaimonsa kanssa.
Edellä mainittu Haakkon on meille ja meidän tuomiokirkollemme ikuisella oikeudella omistettavaksi tai paremmin meidän vapaasti säänneltäväksi luovuttanut Salossa sijaitsevan tilansa kaikkine kiin- teimineen, nimittäin peltoineen, niittuineen, metsineen, kalavesineen, olivatpa ne lähellä tai kaukana, ja me olem m e vastikkeeksi luovut
taneet hänelle ja hänen perillisilleen Paim iossa om istamamme tilan kaikkineen. Kuitenkin suljemme mainitusta vaihdosta pois erään laitumeksi (luhdaksi) nimitetyn alueen, minkä ym päri olem m e kai
va tta n e e t ojan tai teettäneet piiriaidan.
Tämän vaihdon varmemmaksi vakuudeksi on tämän kirjeen eteen pantu meidän ja meidän kapitulimme sinetit.
Annettu Kuusistossa Herran vuonna 1325 Pyhä Johannes latinalaisen-portin-edessä-juhlan toisena päivänä” (Anno Hornini M C C C X X V in crastino sancti Johannis ante portam latinam) s.o.
toukokuun 7 päivänä 1325.1
1 Juhlaa ”Ante portam latinam” vietettiin toukokuun 6 päivänä muis
toksi Johannes Kastajalle, joka keitettiin kiehuvassa öljyssä latinalaisen portin edustalla lähellä Roomaa.
Tähän asiakirjaan (aikaisimpaan Paimiota koskevaa tavattuun) vedoten vietettiin Paimion seurakunnan 600-vuotisjuhlaa v. 1926.
Silloin lausuttiin toivom us aineksien keräämisestä mahdollista Pai
mion historiaa varten. Asiasta lämmenneenä aloin, sikäli kuin muilta toimiltani jouduin, keräilemään yhtä ja toista Paimiota koskevaa.
Saaliin puin esitelmäin muotoon, joita vuosien kuluessa olen pitänyt muutamia kymmeniä milloin seurakunnalle, milloin Paimion opetta
jain kokouksissa, milloin nuorisolle, milloin suurelle yleisölle.
Osan niistä, lähinnä Paimion esihistoriaa ja kirkkoja s*ekä papis
toa koskevan rohkenen nyt kirjan m uodossa julkaista, kun Paimion nykyinen kivikirkko viimeksi kuluneen joulun aattona on täyttänyt neljännestuhat vuotensa ja kun kirkkohallintokunnassakin uudestaan virkosi ajatus Paimion m enneisyyden valaisemisesta.
Y ritys pelkältä harrastelijalta on kylläkin uskallettua. Mutta älköön tätä yritystä arvosteltako historiallisen tieteen ankaralla mittapuulla, vaan otettakoon se vastaan kuivana kertomuksena kap
paleesta Paimion menneisyyttä, jossa, varsinkin esihistoriaa kos
kevissa kohdin, on nuoren mielen innoittamiseksi käytetty "runol
lista” vapautta, monen mielestä ehkä liikaakin.
Jos tällä julkaisulla onnistuisin innoittamaan paimiolaisia, etenkin sen nuorta polvea, kotipitäjänsä ja esivanliempainsa menneisyyden tutkimiseen ja kunnioittamiseen, olisi tarkoitukseni saavutettu. Sil
loin, lähimmässä vastaisuudessa voisi nousta "poika Poimarista, uros Uudestakylästä” sanelemaan synnyt syvät, paljastamaan tiedot pätevämmät.
Tämän julkaisun vastaanotosta riippuu, jos Jumala suo, kannat
taako julkisuuteen laskea muita esitelmissäni aikoinaan käsittele- miäni Paimion kirkko- ja hallintopitäjää koskevia asioita.
Turussa, elokuun 5 päivänä 1940.
Juho Päiivip.
P itäjän a s e m a
Paimion pitäjä sijaitsee Varsinais-Suomen eteläosassa 60° 25' pohj. lev. ja 2° 15' länteen Helsingin meridiaanista, Paimion joen ala
juoksun ja Paimion lahden perukan kummallakin puolella, rajoittuen Angelniemen, Halikon, Marttilan, Tarvasjoen, Liedon, Piikkiön ja Sauvon pitäjiin, kuuluen kunnallisessa suhteessa Turun ja Porin lää
niin, oikeudellisessa suhteessa Turun hovioikeuden piiriin, Piikkiön kihlakunnan Kaarinan, Kakskerran, Piikkiön, Kuusiston, Paimion käräjäkuntaan sekä kirkollisessa suhteessa Turun arkkihiippakunnan Tuomio rovastikuntaan. Se on ollut itsenäisenä seurakuntana jo aina
kin 1300-luvulta lähtien ja hallintopitäjänä arvatenkin samoilta ajoil
ta. Se on pinta-alaltaan ilman vesiä n. 239,5 km2. Asukasmäärä km2 kohti on n. 21,4 henkeä. Suurin pituus pohjoisluoteesta itäkaakkoon on 21 km, leveys itäkoillisesta länsilounaaseen 18 km. Paimion kir
kolta on maanteitse Turkuun 27,9 km, Saloon 28,4 km. Rantarata Turku— Helsinki kulkee pitäjän poikki. Rautatieasemia on yksi, nim.
Paimion asema pitäjän keskustassa, n. 3A km kirkolta, ja pysäkkejä kaksi, Kauhainen lännessä ja Kevola idässä. Vielä viime vuosikym menellä oli laivaliike Turusta Paimion lahteen, Tuuvalaan. Nyt sen
sijaan on säännöllinen linja-autoliikenne eri suunnille, mikäli lumi ei tuota esteitä.
PA IM IO N PITÄJÄ / '
L u o n to ja m a a p e r ä
Pitäjän halki pohjoisesta etelään kulkee Paim ionjoen laakso. Joki juoksee sitä pitkin etelään, pitäjän pohjoisosassa jyrkkien rantojen välissä. Eteläosassa, Vistalta lähtien, rannat huvenevat ja laakso levenee. Kohtisuorassa tätä laaksoa vastaan länsi-itäisessä suunnassa kulkee toinen laakso, joka alkaa Kuusiston salmesta Piikkiössä ja jat
kuu Viksbergin kartanon ohi Paimion lahden pohjoispäitse Saloa k oh den. Sen lisäksi on vielä Kalevanjoen laakso, joka koillisesta tullen y h ty y Tupilassa Paim ion- 1. Isonjoenlaaksoon. Pitäjän kaakkois
osassa on muutamia pienempiä laaksoja. Laaksot ovat kaikki van
haa meren pohjaa, lahtien ja salmien jätteitä. Muut osat pitäjää ovat kallioita ja kivisiä sorakumpuja, joiden välissä on rahkasoita. Suu
rempia tällaisia karuja alueita on pitäjän itäosassa sekä Paimion lahden itäpuolella, muutamia pienempiä jokilaaksoja lukuunottamatta.
/P it ä jä n kiinteän kallioperän m uodostavat graniitti ja gneissi.
Kaakossa, Huson kylässä, lähellä Sorkan taloa ja Priitanmäessä, on muutamia kalkkikivi-esiintymiä, ja on siellä aikoinaan poltettu k alk k ia /
Kallioperän päällä lepäävät irtonaiset maalajit ovat alinna m o- reenisora ja hiekkamuodostumat, niiden päällä alimpana glasiaali- ja postglasiaalisavet, ylinnä turvemuodostumat ja tulvamaat.
Paim io on tyypillistä rannikko-aluetta, joka on ollut m yöhäisjää- kauden ja jääkauden jälkeisten merien vaikutusten alaisena. Sitä todistavat paljaat kalliot, kivinen, huuhdottu m oreenisora ja laakso
jen pohjassa olevat postglasiaaliset savet.
M yöhäisjääkauden meri on peittänyt pitäjän. Jääkauden jälkeisen meren pohjaan kerrostuivat siihen tulleet lietteet. Niin joutui jää
meren saven päälle suolaiseen ancylusjärveen laskeutunut liete ja sen päälle litorinamereen kerrostuneita aineksia. Kun maa edelleen kohosi n. 1 m. 100 vuodessa, ehkä enemmänkin, huuhtelivat litorina- meren aallot rinteitä, kulettaen litorinasaven päälle m oreeni- ja hiek- kakerrostumista hiekkaa. Sitäpaitsi on Paimion joki tulviessaan kul
jettanut hiekkaa, jota saven päälle kerrostuneena on joen alajuoksun vartisilla mailla.
Jääkauden aikana on syntynyt m y ös se peräkkäisinä kumpuina
esiintyvä harjuntapainen muodostuma, joka kulkee Paimion joki
laakson itäpuolta Juntolasta pohjoisessa Sauvon rajaan etelässä.
Tämän yhteydessä on pienempiä hiekka-alueita, joista suurin on Pai
mion kirkon kaakkoispuolella.
Suomen Saviteollisuus O .Y :n alueella Paim ion aseman läheisyy
dessä toimitetusta porausprofiilista käy selville maalajien kerrosjär- jestys. Se on seuraava:
0— 1,30 m. jotenkin jäykkää, ruosteenväristä, plastillista savea, 1,30— 1,70 m. harmaanruskeata ja harmaata, jotenkin kosteata savea, 1,70— 2,20 m. sinisenharmaata, kosteata savea, 2,20— 12 m. sinisen- harmaata, kosteata savea, syvem m ällä hiekkavuorokertoja, 12—
alaspäin soraa. Tehdyistä piileväanalyyseistä on päätetty, että savi 3 m. syvyyteen asti on kerrostunut suolaisessa vedessä, 3,6 m. syvällä m urto- ja makeassa vedessä, 4,2 m. syvällä olevassa savessa yksin
om aan makeassa vedessä. 6,6 m. syvällä ei tavata piileviä. Saven pintakerrokset 2,5 m. syvy yteen ovat kerrostuneet vähäsuolaisessa murtovedessä. Niin lienee myöhäisjääkauden aikana moreeni- eli murtokivisoran päälle kerrostunut n. 5 m. jäämeren kerrallista savea, jonka pohjakerrokset ovat muodostuneet hiekan ja saven vuoroker- roista. Kun Keski-Ruotsin salmet jäiden sulattua aukenivat, otaksu
taan siihen asti suolaköyhän veden käyneen suolaisemmaksi. Tällöin ei syntynyt kerrallista savea, vaan karkeammat ja hienommat aineet ovat yhdistyneet. Kun maa kohosi, sulkeutuivat Keski-Ruotsin sal
met. Silloin vedet Itämeren syvänteessä muuttuivat makeammiksi.
Tuona aikana kerrostui m ereen laskeutunut liete n.k. ancylossaveksi jääm eren saven päälle. Tanskan salmien auettua muuttui Itämeren vesi vähitellen suolaiseksi. Makean veden piilevät häviävät ja sijaan tulevat murto- ja suolaisen veden piilevät. Ja ancylossaven päälle laskeutuvat litorinameren kerrostuneet ainekset, joista muodostu
neissa mustissa n.k. litorinasavissa tavataan runsaasti orgaanisen elämän moninaisuutta todistavia rikkaita rikkiyhdistyksiä.1
M yöhäisjääkauden meri on peittänyt koko Paimion. Jääpeitteen painosta vapautuneen maan noustessa on aallokko huuhtonut litorina- merestä kohonneiden kallioiden laet irtonaisista maalajeista sekä jy r
1 Vrt. B. Aarnio: Agrogeologisia karttoja N :o 4. Paimion pitäjä.
känteet hienoimmista aineista. Sulamisveden mereen tuomat liete- aineet ovat kerrostuneet laaksojen pohjiin ja rinteille. Maan yhä nous
tessa muuttui Paim io saaristoksi.
Vielä noin 3000 vuotta e.Kr. oli Paim iossa lahtien halkeamaa man
nerta vain koillisessa Tarvasjoen, idässä Halikon ja kaakossa Angel- niemen rajamailla. Muu Paimio oli vedenalaista. Ainoastaan nykyään n. 30 metriä tai enemmän merenpintaa ylempänä olevat kohdat olivat saarina tai luotoina näkyvissä. Suurin saarista oli R ivovuoren hal
litsema Pirunsaari. Sen eteläpuolella oli joukko pikkusaaria ja luo
toja, joista suurin oli siitä Valksalmen erottama Vartio-salo.
1000 vuotta myöhemmin oli maa noussut ja meri alentunut n.
6— 10 m. Seurauksena tästä olivat luoteisen Paimion saaret yh tym i
sen kautta luvultaan harventuneet ja kooltaan kasvaneet. Koillisessa oli maatumista jatkunut niin, että nykyisen Iso- ja Vähä- eli Kalevan- joen lakeuksien väliin oli syntynyt pitkä Oinila— Puran sekä n yk yi
sen Kalevan- ja Hanhijoen aukean väliin Hanhenniemi. K oko Kale
van lakeus oli vielä meren peittämä. Sekä Ruokolinnaan että S ilvo
laan voitiin purjehtia. Pirunsaari ja Vartsalo luotoineen olivat y h ty neet Vistansaareksi. Tämän koillispuolelle, Hanhijoen, mantereen ja Pouta- eli Sauvonjoen väliin oli syntynyt Karhunsaari, kaakkoispuo
lelle olivat muodostuneet Ilttulan, Maljamäen ja Huson saaret. Vis- tansaaren eteläpuolella oli Pitkänkedonsalmen siitä erottam a isompi idänpuoleinen Luuspään- ja pienempi lännenpuoleinen Vallerinnan- saari. Lounaassa kohoava Ahdistusmäki oli saanut jatkoa Skjör- bäckiä ja Tuuvalaa päin.
Noin 1200 e.Kr. olivat luoteisen Paimion saaret suurimmaksi osaksi melkein nykyistä rautatietä ja Nauristietä m yöten yhteenkasvettu- neet. Turuntien eteläpuolen ja Isonjoen länsipuolen Paim io oli edel
leen saaristoa. Sen saarista mainittakoon: Tani, Potkela, Auvola, Penimäki ja Hevonpää. Vistan, Luuspään ja Vallerinnan saaret oli
vat yhtyneet, Ilttulan ja Marjamäen saaret yhdistyneet, Huso niemis- tynyt ja laajentunut. Huson erotti Maljam äestä Suolapaltansalmi ja Kurjesta Riitamaansalmi. Sydän-Paim ioon päästiin jok o suoraan Paimionlahtea pitkin tai Angelniemen kautta käyttämällä Poutasal- mea ja sen jatkoja, Rekottilan, tai Preitilänsalmea, jotka yhtyivät Hanhensalmeen ja sen kautta Oinila-Puran ja Vistan nokkien välitse
P A I M I O N P I T Ä J Ä
M ere n peittäm ä maa eri aikoina
1 :5 0 .0 0 0
■ = M eran p ir t a v. 1925 j . K r.s. ■ — m uinaislinna BM = „ „ n. v. 1 2 0 0 e. K r s. ^ kirkko
m = „ „ n. v . 2 0 0 0 e. K r.s. a • a su in - j a oleilu p a ik k oja HB “ n » n . t>. 3 2 0 0 e. K r.s. e hiidenhiuhaita
Paimionlahteen. Tuona aikana voitiin vielä esteettä purjehtia Junto- laan ja Kaupelaan asti.
N. 100 vuotta e.Kr. oli itäinen Paim io Isojokea ja Paimionlahtea myöten mannertunut, lahdet ja salmet olivat umpeutuneet. Vain ete
lästä pisti syvälle Iso-Heikoisiin asti salmesta muodostunut Pouta- eli Maljalahti, joka Suolasalmen kautta oli yhteydessä Riitalahden kanssa. Paimionlahden itäinen ranta ulottui suunnilleen nykyiseen Sauvontiehen. Läntisen Paimion lahdet ja salmet olivat umpeen kas
vaneet Tanisten nientä m yöten. Tanistensalmen eteläpuolella oli monista saarista syntynyt, nimeänsä vastaava, Mevonpää yhtyneenä Penin, Potkelan, Auvolan y.m . saariin. Kiviniemensaarikin oli me
restä noussut. Lounaassa oli Ahdistusmäki levittäytynyt Nummen- päähän ja Aakoisiin asti. Fuilan saaret olivat yhtyneet. Paimionlahti ulottui Rukki joelle asti, josta jatkui leveä uoma Juntolaan saakka.
N. 900 j.Kr. oli Paimio maan nousun johdosta mannertunut niin, että lahden pohjukka oli M oisiossa. Saaristo oli hävinnyt. Lahdesta oli noussut Herrankartanon korkein kohta. Vallerinnansalmeen oli muodostunut lähelle Nummenpäätä kannas, joka erotti sen Paim ion- lahdesta.
1500-luvulla j.Kr. oli Paimionlahden perukka vielä M oision ja R ä- päiän paikkeilla. Satama oli Räpälässä. Herrankartanon saari oli itäpuolella yh tynyt mantereeseen, muodostaen jalan näköisen nie
men, varpaat etelään, kantapää pohjoiseen, jalkapöydän ja mantereen välillä etelässä sekä nilkan ja mantereen välillä pohjoisessa sata
maksi sopiva lahti. Vistan ja Herrankartanon välillä oli järven tapai
nen laajenema, josta kapea uoma johti laajalle lahdelle. Tällöin olivat Meltola ja Viksberg vielä meren rannalla.
Sen jälkeen o n maa edelleen noussut ja meri paennut. Herran
kartanon nientä ei ole enää. Meltolaan ei voida laivastoa sijoittaa.
Jaakopin kappelin juurelle ei veneellä päästä niin kuin vielä 100 vuotta sitten. Viksberg, vanha Hevonpää, ei saa iloita aaltojen loiskeesta, vaan lisääntyneestä ja yhä lisääntyvästä pelto- ja laidunmaastaan.
Entinen Meriniittu on nyt hedelmällistä peltoa. Ja Vistan kylä, joka 400 vuotta sitten sai kalastaa ja kesäisin nauttia jokilaajenem an suo
masta virkistyksestä, saa nyt ty y ty ä likaisenharmaan jokiuom an tarjoamaan nautintoon.
P A I M I O N P I T Ä J Ä
M ere n peittäm ä maa eri aikoina
1 :5 0 .0 0 0
■ Meren pinta v. 1925 j. Kr.s. m = muinaislinna
RH = „ n. n. 1500 j. Kr.s. + kirkko
m = „ „ n. v. 900 j. Kr.s. Jk m asuin- ja oleilupaikkoja
E l = „ „ n- r. 100 e. Kr.s. & hiidenhiuhaita
Kuten aikaisemmin on mainittu, kuuluu Paimio maisematyypiltään rannikkoalueeseen, jolla kalliot ja murtosorakukkulat vaihtelevat niiden välissä kulkevien kapeampien tai leveäm pien laaksojen kanssa.
Maanviljelykselle tärkein maalaji, savi, peittää laaksojen pohjat.. Se on yleensä jäykkää postglasialista savea. R yynisavea tavataan ainoastaan pitäjän lounaiskulmassa Paimion lahden rannalla. Enin on sitä Meltolan kartanon luona. Paikoin peittää saven ohut turve- kerros, kuten esim. Kalevan aukealla ja Paim ionjoen suun itäpuolella.
Kalevalla on turvekerroksen alla tavallisesti ohut kerros karkeata hiekkaa. Pitäjän koillisosassa ja paikoin eteläosassa on turvekerros paksumpi, jopa 100 cm, Paim ionjoen laaksossa rautatien eteläpuolella peittää saven joen tuoma tulvahiekkakerros 30— 80 cm. Samoin on muutamissa muissa paikoissa, esim. Spurilan kartanon eteläpuolella ja Skjörbäckissä pienempiä hiekan peittämiä savimaita.
P a im io n a s u tu s
Jo niihin aikoihin, jolloin itäinen Paim io oli merestä noussut, lie
nevät Paimion mantereen ja sitä lähinnä olevien suurempien saarien rannoilla olevat hietakankaat ja harjujen päivänpuoleiset rinteet lah
tien poukamissa olleet asuttuja. Asuttua oli ainakin Oinila-Askalan niemi, joka Iso- ja Vähäjoen nykyisten laaksojen välissä ollen, ulot
tui Rukkijoelle, jossa noin 700 m. levyinen kannas sen yhdisti mante
reeseen. Niemi oli erittäin sopiva kalastaja-asutukselle. Idässä oli rauhallinen sisävesistö Kalevan perille asti ja niiden takana laajat metsästysmaat. Pohjoisessa oli tilaisuutta kalastukseen aina Juntolan koskelle asti. Eräretkillä sopi käydä Nybyn, vanhan Marttilan puo
lella, jopa painua Hämeen puolelle Somerolle, Tammelaan, vieläpä edemmäskin. Lännessä tarjoivat laajat saaristovedet luotoineen ja kareineen monenlaista meren saalista. Etelässä voi se, ken rohkeni, liikkua avarammillakin vesillä. Mutta selkävesien luodoille sijoittu
mista lienee vielä yleensä kartettu.
Tähän mennessä tunnetaan Askalan kylän Toispuolojan nummi, n.
200 m. pituinen, nykyään mäntymetsän peittämä soraharju Paimion jokilaakson itäisellä sivulla Nummentalon ja Keskitalon maalla T a r-
vasjoelle johtavan tien vasemmalla puolella, tieltä kivenheiton mat
kan päässä, pitäjän, ehkäpä koko Varsinais-Suomen, vanhimmaksi asutuskeskukseksi. Siellä on tavattu asumusten jätteitä sekä kivi
kauden alkuajoilta, arviolta kolmannelta vuosituhannelta e.Kr., jolloin
Pari ju m a la n k u va n k atk elm aa T oisp u oloja n n u m m elta eri p u olilta näh tynä. V a sem p aa n savih u vioon on piirretty v y ö ja olkaim et, oik ea n p u oleisessa (sivu k u va ssa) n ä h yy hartioihin
p istettyjä ku op p ia .
Paimionlahti leveänä ja saaririkkaana on nummen rantoja huuhtonut, että kivikauden loppupuolelta, jolloin maa oli kohonnut niin paljon, että luoteinenkin Paim io rautatien pohjoispuolella ja Nakonlinnasta Juntolaan vedetyn viivan länsipuolella oli mannertunut, Kalevanlah- den perä Kaimalaan asti maatunut, Pirunsaari, Vartiosalon, Kuopilan ja Luuspään saaret yhteenkasvettuneet ja jokivarsien savimaat kui
ville kohonneet. Sama paikka on vielä kivikauden jälkeenkin ollut vähintään kahdesti asuttuna. Paikalla v. '1926 ja 1931 tehdyissä koe- kaivauksissa on tavattu jäännöksiä 4 eri asutuskerroksesta. Vanhim
masta, pohjimmaisesta, likaisenharmaasta kerroksesta on eri ottein tavattu saviastiain palasia, jotka ovat kivikautemme vanhimpia, pala
neita luumuruja ja savesta poltettuja pienien, sirojen idolien, 6 juma
lankuvan osia, joita niitäkin pidetään vanhimpina Suomessa lö y ty neistä, eteläisiä ja itäisiä teitä tänne Kaakkois-Euroopasta kulkeutu
neina. Ne lienevät uskonnollisten käsitysten sitkeydellä säilynyttä kulttuuriperintöä niiltä varhaisilta ajoilta, jolloin maamme alkuasutus erkani yhteisestä pesästään jostain itäisestä Itä-Euroopasta. Samasta pohjakerroksesta tavattiin 2 metrin pituisina syvennyksinä koskemat
tomaan hiekkaan ulottuvia, kylmänä vuodenaikana käytettyjä, kah
den maattavan sängyn levyisiä maakuoppia, joiden reunoilta nuo edellämainitut idolit löytyivät. Erään kuopan lähistöllä oli n. 65X 30 cm. laajuinen tulikuoppa hiilloksen säilyttämistä varten. ' Eräästä kaivausalueesta tavattiin n. 1 m. läpimittainen kiviliesi puolipys-
T oispu olojan n tim m en löytöjä . V a sem m a lla vu orikristallista isketty kaavin, oik ealla savih elm i.
tyine reunakivineen ja hiilisohjuineen sekä sen pohjoispuolella läm mön kokoojana ja tuulen suojana korkea maakivi. Liettä on otaksut
tavasti ym päröinnyt jonkinmoinen kotalaitos. Toispuolojan nummelta on talteenkorjattu toista tuhatta saviastian palaa, n. 500 iskosta, 30 hiointa, pari kivitalttaa, kirves, hiottujen esineiden katkelmia, vuori- kristallista isketty, kaunis, pieni, läpinäkyvä kaavin, kuutiomuotoi- siksi hakattuja kivenmukuloita y.m . sekä harvinainen saviastia, joka saatiin jotenkin eheänä Kansallismuseoon v. 1931.
Niiden harvain kaivausten perusteella, joita tähän mennessä Pai
miossa on suoritettu, on mainittava kivikauden aikaisena asuinpaik
kana ollut Rukkijoen Kuotisten nummen luoteinen alirinne Kehinojan torpan liiterin itäpuolella. Se on samalla todettu kivikautiseksi hau
tausmaaksi. Sieltä on löydetty veneenmuotoinen kivikirves, tasa
pohjaisen, pienen saviastian puolikas, hioimen kappale, uusintateroi- tuksen alainen kourutaltta ja varhaiskampakeramisia saviastiain palasia.1
1 Vrt. A. M. Tallgren: "Varsinais-Suomen esihistoria” Paimion osalta ja "Muinaistieteellisillä tutkimuksilla Paimiossa” Uusi Aura 6/i 1929 N :o 5 sekä Ella Kivikoski: "Paimion Rukkijoen vasarakirveshauta” , Suomen Museo 1934 ja kirj. Uuden Auran N:oissa 271, 271 v. 1933.
H ietahivinen hioin, jo lla kiviaseita on K ovasta litisfealiivestä tehty
silitetty ja teroitettu. kourutaltta.
Siitä asemasta päättäen, mikä menneen ajan Paimiolla on ranto- jensa puolesta ollut, ja niihin erinomaisiin vesiteihin, kalastus- ja metsästysmahdollisuuksiin katsoen, joita täällä asuville on tarjou
tunut, voidaan olettaa, että Paimion jokilaakson rinteet paikotellen, sitä mukaa kuin maa on kohonnut, Kruuvaisista ja Juntolasta lähtien Kuusvuorelle ja Spurilaan sekä vasemmalta puolelta Sauvon rajoille asti on kivikauden aikana ollut asuttua, pohjoisessa ehkä jo n.s. Lito- rinameren valtakaudella, jolloin Itämeri oli laajimmillaan. Samoin on hajalöytöjen nojalla oletettavissa, että Kalevanjoen varrella ja kummallakin puolella sitä viivaa, joka ajatellaan vedetyksi Vistalta Kurkeen, on kivikauden myöhempinä aikoina asutusta, sitä van- hempaat kuta korkeammalla merenpinnasta paikka on sijainnut. Yli-
N ä ytteitä T oisp u oloja n n u m m elta löyd etyistä varhaishivihautisista saviastianpaloista.
Vistalla rakennusten pohjia ja salaojia kaivettaissa 40— 70 cm. s y v y y dessä havaitusta hiilimurskasta ja tulikuopista päätellen, joita esim.
kansanopiston alueella on kaksikin päällekkäistä 5— 10 cm. paksuista, toisistaan noin 10— 20 cm. olevaa kerrostumaa, on Vistan nummi ollut suosittu alkukansan oleskelu- ja asuinpaikka.
Sikäli kuin meri pakeni, siirtyi asutus entisille pikkusaarille ja luodoille. Senvuoksi ovat pronssikauden asutusjäännökset alempana kuin kivikauden. Rautakaudella muuttuu asutuksen suunta mereltä ylöspäin mantereeseen.
E s ip a im io la is te n a lk u p e r ä in e n k o tip a ik k a ja e lä m ä n t a v a t
Tähänastiset asutus-, keramiikka-, hauta-, idoli- ja irtolöydöt pal
jastavat 'Osapuilleen Paimion alkuasukasten alkuperän, elinkeinon,, elintavat, uskonnon ja kosketuksen naapureihin.
/ ' Kuten edellä on viitattu, on Paimion vanhimman kivikauden jät
teinä pidettävä Askalan kuoppa-asuntoa ja idoleja, ehkäpä myös.
alkeellista pyörökirvestä, jotka lienevät alkuisin n. 5000 vuoden takaa.
Noita idoleja, kotijumalan kuvia, pitänee muotonsa ja tekotapansa perusteella katsoa vanhaksi kotiperinnöksi suomalais-ugrilaisen hei
mon yhdessäolon ajoilta Itä-Euroopassa. Ne johtavat siihen melko varmaan otaksumaan, että Paimionkin asuttaminen on tapahtunut idästä päin aikana, jolloin Suomen ja Ruotsin välinen meri oli n y
kyistä leveämpi, niin aava ja levoton, ettei sille ollut tukkiruuhella yrittämistä puolelta eikä toiselta. Silloin oli Paim io osana kivikau- denjäntisim m istä kulttuuriseuduista.
Tänne siirtyi uudisasukas • toisensa jälkeen. Täällä hän valitsi veden partaalta päivänpu-oleisen metsänrinteen, kaivoi jonkun maa- kiven ym pärille matalan kuopan ja pystytti tuon kiven tuelle kota- telineet, peitti kodan oksilla, turpeilla, karhunsammalilla, lumella ja.
sitä mukaa kuin suurempaa metsänriistaa sai, taljoilla. Keskellä kotaa tai kiven kupeella oli tulikuoppa, lämmönkokoojana tuo kivi.
Tarpeen mukaan kaivoi hän yhden tai useampia maakuoppia kodan yhteyteen. Sen reunoille hän sijoitti ihmisenmuotoiset jurnalanku- vansa, joissa hän palvoi esi-isäin henkiä ja haltijoita. Ruokansa hän hankki merestä ja metsästä. Saaliinsa hän joko keitti savipadassa tai paistoi sen puuvartaassa tai savusti tai auringossa kuivatti sen ja säilytti varastonsa joko maakuopissa tai paalutelineillä, mitkä taitavasti peitti pedoilta suojaan. Työkalunsa hän itse valmisti, nahat rakensi, vaatteensa valmisti, väänsi vitsaksia kutoaksensa niistä verkkoja ja rysiä. Vaim o ja lapset olivat miehen apuna kotiaska
reissa. Mies oli perheen pää, sen pappi ja tuomari. Joutohetket vie
tettiin nykyisiä ja muinaisia puhelemalla, omista ja isäin urhoteoista kertomalla, eräretkikokemuksia muistelemalla. Kuolleet haudattiin matalaan hautaan. Kivistä ehkä ladottiin arkun tapainen. Ruumiin
mukaan pantiin saviastia ruokineen, juomineen sekä vainajan k äyt
tämät aseet.
Tällaista voimme kuvitella elämän olleen esim. Askalan Toispuol- ojan nummella n. 200 miespolvea sittemj)Sellaisena lienee elämä jat
kunut vielä myöhemminkin, nuoremman kivikautisen kulttuurin aikoina (2800— 2500 e.Kr.). Sellaisena kivikauden kolmannenkin jak
son (2500— 1600 e.Kr.) aikana. Sellaisena vielä kivikauden viimeisen
kin jakson aikana (1600— 1400 e.Kr.), vaikka koruissa, työkaluissa ja aseistuksessa alkaa näkyä vähitellen vierasta läntistä ja eteläistä vaikutusta.
E sip a im io la is te n v e r i s e k a a n tu u
Jo kivikauden loppuaikoina lienee täältä uskallettu länteen ja län
nestä käyty täällä. Niin tutustuttiin Viikinkien pronssiaseisiin ja koruihin 1300— 500 e.Kr., jolloin pronssikauden otaksutaan Varsinais- Suomessa vallinneen. Pronssin saanti riippui kokonaan merentakai
sesta tuonnista tai liikeyhteydestä itään. Idän vaikutus näyttää kui
tenkin loppuneen. Yhteys länteenkin tuntuu heikolta, koska Paimiosta ei tähän mennessä ole tavattu muuta kuin yksi pronssikauden ase, nim. norjalaismallinen onsikirves Helsbergiin kuuluvasta hiekkahar
justa, ja arvellaan sen olevan 500 vaiheilta e.Kr. Kuitenkin on täällä runsaasti pronssikauden aikaisia muistomerkkejä, hiidenkiukaita, sen ajan hautapatsaita.
Olettamus, että meren rannoilla ja luodoilla asuneet varsinais
suomalaiset olisivat tänne Skandinaviasta siirtyneitä merenkävijöitä ja kauppiaita tuskin pitänee Paim ioon nähden paikkaansa. Päinvas
toin voitaneen olettaa, että täältäpäin on liikuttu, sitä mukaa kuin asutus siirtyi saarille, ryöstö- ja kaupparetkillä Ruotsin puolella.
Ihmisvirrallahan on aina ollut taipumus suuntautua idästä länteen Silti on lännestä voinut tulla yksi ja toinen merenkulkija ja kauppa
mies tänne, tuoden mukanaan taitonsa, tietonsa, tapansa ja usko
muksensa. Lännen mies nai paimiolaisen naisen, piti perheessä peri
tyt tapansa, poltti perheensä kuolleen jäsenen yhdessä tämän tär
keimmän jääm istön kanssa, sitä ennen ladottuaan jollekin korkealle
paikalle maan pinnalla ruumiille arkuntapaisen. Haudalle kantoi tai kannatti hän kiviä muistopatsaaksi.
Samassa määrässä kuin esipaimiolaisten veri sekaantuu lännen miesten vereen, muuttuvat tavat läntisiksi, mutta kieli säilyy enem-
H iid en kiu a s M a lja m äen kirkkoniitun m äellä.
mistökielenä, ja sen mukana uskomukset. Niin omistivat paimiolai- set, jälkeläisinä kivikauden esi-isistä, lännen miesten hautaustavat Halkilahdessa, Penimäessä, Hiidenalassa, Lovessa, Maljamäessä, Luuspäässä y.m . luodoilla ja niemillä. Siten polttohautaus on yleis
tynyt kivikauden vanhojen asutuspaikkojen lähistöllä, meren lahtien ja salmien varsilla.
K iviröykkiöt ovat ehkä vain johtomiesten hautapatsaita. Näitä on Paim iossa kaikkiaan 42— 45. Näistä ovat Paimion muinaisessa saa
ristossa: Halkilahden metsässä 1, Tanisissa 3, Penimäessä 2—3, Hii
denalassa 1, Meri-Anttilan M yllym äellä '1, Kyllälän Koi vuorella 1, Valkeavuorella 1, Lovessa 1, Potkelan Linnavuorella 1, Hevonpään Lassinmäellä 1, Korvenpään Varamäellä 2, Meltolassa lahden ran
nalla 1, Fuilassa 1, Skjörbäckissä 1. Vanhalla mantereella ja enti
sillä saarilla on niitä: Arossa 2, Siililän Nokkalan Ohutvuorella 1, Mustavuorella 1, Nakolinnassa 1, Vartsalon Nenämäellä 1, Lähteen- ojanm äellä 1, Maljamäen Kirkkoniitunvuorella 2, toisella puolen kylää 3, Luuspäässä 3, Vähä-Heikoisten Ylivuorella 2, Kovalan Alitalon
maalla 1, Rekottdassa 3— 4, Anttilan metsässä 1, Lopen Varasvuo- rella 1, Ruokolinnan Kuharikuononvuorella 3.
Uusi hautaustapa oli siis levinnyt koko pitäjään. Useimmat röyk kiöistä ovat samoilla seuduin, joskin jonkin matkaa lähempänä sil-
H iidcnhiuas M a lja m ä en hirhkoniitun m äellä.
loisia vesiä, kuin missä kivikauden kansan asuinpaikat nähtävästi ovat sijainneet. Tuolta ajalta lö y ty y varmaan muitakin, tavallisen kansan merkitsemättömiä hautoja. Jotkut noista pronssikauden pat
saiksi oletetuista saattavat olla m y ös vanhoja uhripaikkoja, varsin
kin Hiidenalan ja Nakonlinnan.
Aikain kuluessa ovat monet noista hiidenkiukaista hajoitettuja.
Joistakin, esim. Luuspään kiukaista, on osa käytetty kivisten talous
rakennusten rakennusaineiksi. Toisia on nuoriso huvikseen hajoitel- lut. H arvoja niistä on tarkemmin tutkittu. Tutkituista ei ole löydetty muuta kuin arkuntapainen kivilatomus, tuhkaa ja poltettua luuta, ei pronssia. Olisiko tuo merkkinä silloisten paimiolaisten köyhyydestä, vaiko heikoista liikennesuhteista, vaiko kitsaudesta, vaiko siitä, että täällä vielä elettiin enimmäkseen kiviasekulttuurin kannalla, vaikka nähtävästi oli jo opittu kaskeamalla maata viljelem ään ja sekä lähi- että kaukokauppaa harjoittamaan.
Pohjolasta on lähimpinä vuosisatoina e.Kr., n.s. room alaisella rau
takaudella, tapahtunut väestösiirtoja Pohjois-Saksan jokien suulle.
Siirtolaisista mainitaan erittäin gootit, joiden alkukotina pidetään Qottlandia ja Voionmaata, jonka kanssa Varsinais-Suomikin oli ollut liikesuhteissa ja jonka täällä asuvat yksilöt muka olisivat olleet siir
tolaisten joukossa sekä jättäneet Varsinais-Suomen jok o autioksi tai
” Pohjois-Suom en lappalaisten” takamaaksi. Tällainen otaksuma ei kuitenkaan sovi Paim ioon nähden. Vaikka ei täältä, paremmin kuin Varsinais-Suomesta yleensä, tunneta löytöjä tuolta ajalta, 500— 390 e.Kr., tuntuu mahdottomalta, että täällä, missä vedet pakenemistaan pakenivat jättäen jälkeensä lihavan savipohjan, jolla kasvoi tuuhea ruovosto, runsas pajukko, tuuhea lepistö, koivisto, tammista, kuusisto, jota kaikkea sopi kasketa ja kasken jälki helposti ihmisvoiminkin kuusen puolikkaasta tehdyllä risuäkeellä muokata, missä edelleen oli runsaasti kalaa vesissä ja riistaa metsissä, ei olisi ollut asutusta.
Muinaistieteellisten todistuskappalten puutteen tuolta ajalta ei tarvitse todistaa autioitumista tai entisestä rintamaasta takamaaksi muuttu
mista. Pikemmin voi se merkitä pitkää pula-aikaa seurauksena lii
kenteen ja kaupan pysähtym isestä, aikaa, jolloin oli elettävä kivikau
den tapaan säästävästi. Jatkuihan kivikautta maassamme vielä niyö- hempäänkin.
Voitaneen siis olettaa, että Paimio oli asuttua esiroomalaisenakin rautakautena ja ettei täältä asutusta ole puuttunut sen jälkeen, kun kantaväestö tänne siirtyi. Asutus tosin lienee ollut harvaa ja luonnon tarjoamat edellytykset niin suuret, että kehittyneemmissä oloissa eläneet ihmiset näkivät täällä sellaisia elämisen ja ansion mahdolli
suuksia, joita paimiolaiset vielä eivät ym m ärtäneet ja osanneet h y
väksensä käyttää. Sentähden voivat Suomenlahden eteläpuolelta, Virosta täällä kauppamatkoillaan käyvät havaita paitsi hyviä kalas
tusvesiä ja m etsästysmaita m y ös vielä paljon käyttämätöntä viljelys
maata. Kotimaassaan kehittyneempään maanviljelykseen perehtynei
nä vaihtoivat tai valtasivat he itselleen alueita tai rupesivat palvele
maan alkuasukaskaskiviljelijää sekä käyttämään uutta viljelystapaa, peltoviljelystä, johon sopivat lihavat laaksot mereltä lähtien. Niin alkaa Paim iossa vähitellen uusi elämisen muoto jokien suista ja rantamilta yläm aata päin. Jokien väliset metsämaat, läntinen saa
risto ja jokien latvapuolet olivat jo k o vallan autioita tai harvaan asuttuja erämaita.
Virosta tänne siirtyneet sulivat alkuasukkaisiin.
Kun Kooman valta kukistui, katkesivat Pohjolan yhteydet room a- Jaismaailmaan. Seurasi liikenteellisesti hiljainen aikakausi, jota kesti 700-luvun loppuun j.Kr. Täällä joudutaan elämään omavaraisesti.
Tuotanto kotimaistuu, vaikka vielä tuntuu maakunnassamme Skan
dinavian ja Viron vaikutusta.
Varsinais-Suomen löyd öt virolaissiirron ajoilta ovat yleensä har
vat. Perin harvat ovat ne Paimiossa.
Pakanallisen rautakauden asuinpaikkoja ja kalm istoja ei tähän mennessä o le tavattu muualla kuin Kuusvuoressa 1936. 1841 tavattiin Sievolassa raha-aarre, joka sisälsi lähes 200 kapp. arabialaisia, saksa
laisia ja anglosaksilaisia rahoja Ethelredin ja Knut Suuren ajoilta, n.
1000 korvilta j.Kr. Tuolloin oli Sievola vielä hyvin lähellä joensuuta ja harjoitti sekä meriliikettä että kauppaa.
M yöhem pään rautakauteen kuulunevat m yös Vistan Paltan maalta löydetyt 2 hopeaista rannerengasta ja spiraalikierteinen hopearengas sekä Hevonpään Alitalon maalta tavattu rautakirves ja Halkilahden Matolan Hiittenpolulta n. 2 kyynärän syvy yd estä saatu hevosen
kenkä.
Verensekaantuminen on jouduttanut alkusivistyksen kehitystä, mutta esikansa on ollut siksi voimakas ja itsenäinen, että se on kautta aikojen p ystyn yt panemaan elämään oman panoksensa ja säilynyt vain suomalaisena. Paim io on ollut ja on harvoja aitosuomalaisia rannikkopitäjiä. Se on voinut itseensä sulattaa vieraat kansanainekset ja säilyä suomalaisena rahvaanpitäjänä.
E s ip a im io la is te n p u o lu s tu s la ito s
Komeimpia ja huomattavimpia esihistoriallisia muistomerkkejä 'o v a t, paitsi hiidenkiukaat, vanhat vuorilinnat. Ne ovat olleet histo- riantakaisen kansan vartio-, puolustus- ja turvapaikkoja. Ne sijait
sevat mäenlaella tai vuorilla, joiden loivimm ille puolille on vieritetty kivistä valli eli muuri, joka useimmiten ym päröi koko mäenlaen. L oi- vimmalla puolella on portti tahi portteja. Vallituksen päällä on näh
tävästi ollut kaadettuja puita tai hirsikertoja suojaamassa linnan pihaa ja sinne vetäytyneitä vihollisia vastaan. Puolustusasema on käytetty kiviä, nuolia, kilpeä, myöhemmin keihästä, tapparaa ja miekkaa. Linnan paikka on valittu siten, että jyrkänne on sillä suun
nalla, mistä vihollisen odotettiin tai kokemuksesta tiedettiin tulevan.
Vuorilinnat ovat sotaisen ja rauhattoman ajan merkkejä. Tällaisen tiedetään aikakauden vuodesta 600 j.Kr. olleen. Senvuoksi oletetaan niiden olevan peräisin noilta a j o i l j ^ ^
Katsottaessa niiden asemaa Paim iossa johtuu kuitenkin ajattele
maan, että ne ovat jo paljon aikaisemmilta ajoilta, että niitä on samaan tarkoitukseen käytetty vuosisadasta vuosisataan ja teknilli
sesti parannettu kunkin ajan tarpeita vastaaviksi. Kenties ovat ne aikaisemmin olleet seudun yleisiä kokoontumispaikkoja, käräjäpaik- koja tai pyhättöjä, hiisiä.
Silmäiltäessä Paimion karttaa ja maastoa sellaisena kuin se oli siihen aikaan, jolloin tällaisilla vuorilinnoilla voi otaksua olleen todella jotakin merkitystä, huomaa, että niistä N a k o l i n n a on ollut Pai- mionlahden läntisellä rannalla vartioimassa reittiä pohjoiseen, Jun- tolaan, ja suojaamassa seudun asutuksia sekä silmälläpitämässä ete
lästä, mereltä, selkävesiä tulijoita tahi läntisen saariston luotojen lomitse pujahtelevia pohjoiseen pyrkijöitä. Vartiosalon rannalla oleva vartija, jona vuoroonsa toimi mies perheestä, voi helposti antaa Na- konlinnan vartijalle tulisoihdulla tai muulla tavoin merkin uhkaavasta vaarasta. Rivovuoren vartija voi antaa hälyytysm erkin joka linnaan.
Nakonlinnan vartija voi nähdä lahden yli pitkin Hanhensalmea merk
kitulet kaakkoon päin sijaitsevista R e k o t t i l a n j a I s o - H e i - k o i s t e n l i n n o i s t a , joista edellinen oli mainitun salmen suun ete
läisellä, jälkimmäinen pohjoisella rannalla. Kumpikin vartioi Maljan- salmesta ylöspäin pyrkivää vihollista. Lähestyvästä vaarasta voi
tiin M aljam äen luodolta antaa näille merkki, kun vihollinen oli vielä kaukana etelässä Sauvon ja Angelniemen vesillä. Iso-Heikosten lin
nan lähin tehtävä lienee ollut suojata Preitilän salmea ja ympäristön asutusta sekä antaa merkki R u o k o ! i n n a a n mantereelle lahtia, salmia ja jokia pitkin yrittävästä vihollisesta. Mantereestakin, Hä
meestä käsin tulevaa vihollista oli näistä linnoista helppo pitää sil
mällä.
/
Nämät neljä linnavuorta lienevät siis jo 2000 tienoilla e.Kr. suo
rittaneet vartio- ja puolustustointa Paimiossa. P o t k e 1 a n linna- vuori, silloin vielä asumattomassa saaristossa, on vasta ensimmäi
sinä Kristuksen syntymän jälkeisinä vuosisatoina voinut liittyä ed el
listen jo kauan suorittamaan vartio- ja suojelupalvelukseen, sillä sil
loin oli läntisessä saaristossa maan nousun vaikutuksesta muodostunut lahdentakainen manner, jossa voi syntyä asutusta. Sitä mukaa kuin salmet umpenivat, lahtien perät ja rannat maatuivat, joet pureutuivat tai ojittuivat ja vanhat m erijärvet soistuivat, menettivät Ruokolinna, Rekottilan ja Iso-Heikoisten linnat merkityksensä ainakin n. 600 tie- noissa j.Kr. Sen sijaan palvelivat Nakonlinna ja Potkelan linnavuori Paimiota vielä monta vuosisataa lännen ryöstäjiä ja Hämeestä päin Paimion jokea alaspyrkiviä idän rosvoja vastaan.
Mainitut linnat ovat aikoinaan muodostaneet asuttua Paimiota suojelevan renkaan, toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olleen puo- lustusketjun. Voim m e mielessämme kuvitella niiden tärkeyttä aika
naan.
Kun Vartiosaaren rannalta, Rivovuorelta tai muualta annettiin merkki, synnytti se liikettä jokaisessa linnassa. Lähiseudun asuk
kaille tiedoitettiin uhkaavasta vaarasta. Vaimot, lapset, eläimet, kal
leudet koottiin linnan turviin ja puolustusvalmistuksiin ryhdyttiin.
Miehet käyttivät aseitaan. Vaimot, lapset ja vanhukset kokosivat kiviä viskelläkseen tai vierittääkseen niitä linnaan kiipeilevää vihol
lista vastaan. Taisteltiin elämästä ja kuolemasta luonnonihmisen rajuudella. Jos saatiin vihollinen pakosalle, iloittiin. Ja kun varm is
tuttiin sen paosta, palattiin kotiin rauhantoimiin. Mutta vartijatta ei linnaa jätetty.
S iir ty m in e n k r is tin u s k o o n
Edellä on mainittu, että V arsinais-Suomeen, oletettavasti Pai
mioonkin, tuli joitakin ruotsalaisia, jo nähtävästi pronssikaudella. Siir
tolaisuus vilkastutti liikenneyhteyttä ja kulttuuriyhteyttä länteen.
Esiroomalaisella ajalla n äkyy yh teys laimenneen ja viimein kansain
vaellusten pyörteissä katkenneen. Virosta saapuu uutta väestöai-
*
nesta, joka sulautuneena alkuväestöön synnyttää nykyisen painiio- laisen kansan.
Kun Voionmaan vuojolaiset, gottlantilaiset, viikinkikaudella 800—
1150 j.Kr. taas saivat yliotteen Itämeren kaupassa, uudistuu ja vah
vistuu entinen kulttuuriyhteys länteen sekä kauppayhteys itään.
Mälarin laakson miehet tekevät Venäjän retkiä. Russien valta perus
tetaan. V uojolaiset järjestävät kauppasuhteet. Esi-isäin retkiä muis
tellen poiketaan Russien N ovgorodista Sumj-heimon, varsinaissuoma
laisten hyviin satamiin, sellaisiin kuin Koroinen Aurajoen, Räpälä Paim ionjoen, Rikala Halikonjoen suussa, joissa tavattiin turkiksia m yyviä kauppatuttavia.
Russien vallan perustajain venäläistyttyä alkaa venäläinen vaiku
tus v y ö ry ä vanhoja kauppateitä Suomeen. Niin lumotaan karjalaiset N ovgorodin politiikan ystäviksi. Samalla värvätään heitä venäläisten nimellisesti viralliseen uskontoon, kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.
Aikanaan on käynyt hämärä huhu venäläisten vaikutusvallasta maas
samme. Ehkäpä tuolloin ovat kieleemme kotiutuneet venäläistä perua olevat sanat sellaiset kuin pappi, risti, raamattu, pakana, kummi, joita Ahlqvist arvelee juuri venäläisten lähetyssaarnaajien tänne tuomiksi.
Molem mat katoliset kirkot ovat lähetystoimessaan mukautuneet kansan pakanalliseen uskontoon ja käsitykseen. Venäläisellä lähetys
toiminnalla lienee ollut hyviä liitekohtia vanhoissa heimouskonnoissa.
Tuntuu siltä, kuin ristinpalvelus maassamme olisi vanhaa palvontaa ja että kirkollinen ristinpalvelus, jolla keskiaikana maassamme, erit
täin Hämeessä, oli sangen keskeinen asema, olisi, niinkuin Väinö Voionmaa arvelee,1 katolinen muunnos aikaisemmasta palvonnasta.
Pyhän Ristin kirkkoja on Varsinais-Suomessakin, esim. Taivassa
lossa, ja paikannimissä usein esiintyy risti sana. Paimion Aakoisissa on Ristivieru, Auvolassa Ristiniittu ja Ristikankare, joissa paikoissa kerrotaan muinoin olleen risti. Nimi voi olla vasta krstillisenä aikana syntynyt, mutta voi se olla esikristillinenkin. Pakanuuden ajan lopulla olivat, m uinaislöydöistä päätellen, rintaristit Karjalassa yleisiä.
1 Väinö Voionmaa: "Oman maamme heimot ja niiden historiallinen tutkiminen” Hist. Aikakausk. 1925, siv. 121— .
Tuolta ajalta on Varsinais-Suom esta löydetty tietääksemme vain yksi risti, sekin kallis, hopeinen, kirkkoylim yksen asuun sopiva.
Silti ovat ristit täälläkin voineet olla Kalevan naisten yleisiä rinta- koristeita ja palvonnan esineitä.
Jos ristinpalvelus on kuulunut varsinaissuomalaiseenkin heim o- uskontoon, on se ollut helpoittamassa kristinuskon tänne leviämistä, onpa se alunperin tapahtunut Hämeen kautta venäläisten lähetyssaar
n a a ja t toimesta tai lännestä m erirosvojen ja kauppiasten välittä
mänä. Jälkimmäiseen olettamukseen viittaavat Paim iossa esiintyvät risti sanalla alkavat paikat, ne kun ovat lähellä silloisen meren rantoja.
Olemme maininneet pitäjässä muinoin vallinneen asevelvollisuu
den puolustusta varten. Kun asutus oli niin taaja, että voi syntyä jonkinmoista yhteistoimintaa, jaettiin pitäjä puolustusta varten 4 lin
nakuntaan: Nakonlinnan, Ruokolinnan, Iso-H eikois— Rekottilanlinnan ja Potkelanlinnan, joista historiallisena aikana muodostui 4 verokun- taa: Isonjoen, Sauvonjoen, Kurjen ja Merikulman boolit. Linnakunnan kukin vartijakunta hankki vartijat ja määräsi palvelusvuorot.
Puolustusvelvollisuuden lisäksi lienee ollut vapaaehtoinen retki- velvollisuuskin ryöstöjä ja verotusta varten. Kunkin kihlakunnan tuli maakunnan päällikön kehoituksesta rakentaa ja varustaa mää
rätty luku merikelpoisia soutu- tai purjealuksia, määrätyn airoparin suuruisia "kihlakuntia” . Kihlakunta jaettiin laiva- ja teljokuntiin.
Edellisistä jokainen hankki yhden "kihlakunnan” , jälkimmäiset piti
vät huolen miehistön ja muonan hankkimisesta. Paimion merikul- mal takin lienee tuollaisia Ruotsissa yleisiä ledung-retkiä tehty.
Niillä tutustuttiin m.m. läntisen maailman elämään, tapoihin ja kris
tinuskoon otaksuttavasti samoihin aikoihin kuin Ruotsissakin, joka tapauksessa ennen n.k. ensimmäistä ristiretkeä. Se lienee ollut kuningas Eerikin varsinaissuomalaisten pyynnöstä heidän itäisiä vihollisiaan vastaan tänne tekemä ledung-retki, jolle kirkollisen lei
man antoi piispa Henrikin ja pappien mukanaolo. Ehkäpä tunnus
tettiin retkikunnan päälliköksi Kristus, joten ei oltu kuninkaan, vaan Kristuksen retkeläisiä. Tähän sotilaallisen avunannon tarkoitukseen liittyi Varsinais-Suomessa ennestään olevien kristittyjen järjestä
minen roomalaiskatolisen kirkon organisatioon.
1100-luvulla elettiin täällä suuren maailman mukana kenties vilkkaammin kuin milloinkaan aikaisemmin, mutta saatiin m yös kokea vihollisen ryöstöjä, pakkoverotusta, hävitystä ja murhia.
N ovgorodilaiset ja venäläistyneet varjaagit yksinään tai liittolaisi
neen kävivät miltei säännöllisesti sotatoimin varsinaissuomalaisten kimppuun. Kun päälliseksi vielä hämäläisetkin saattoivat villiintyä ryöstöretkien tekoon, käsitämme tilanteen vakavuuden. Pääsihän tänne sekä mereltä päin että järviä ja jokia pitkin. Esim. Paimion- joki, joka saa alkunsa Som eron Nairassuolta, Tammelan Torron- suolta ja Letkunjoesta,, oli yhteydessä Hämeen laajojen vesistöjen kanssa ja hämäläisten lyhin ja mukavin reitti Itämerelle. Tänne he toivat tavaroitaan. Täällä he niitä vaihtoivat ulkomaan tuotteisiin ja rahaan. Täältä oli vilkas laivaliike Ruotsiin vielä 1500-luvullakin.
Siksi on Paim io (Pem ar) aikoinaan ollut tunnetuimpia paikkoja maassamme. Se on niiden harvojen paikkojen joukossa, jotka ovat merkityt esim. Suomen vanhimmalle kartalle vuodelta 1539^
Voim m e olettaa, että Varsinais-Suomen rannikkokansa, sen mu
kana Paimionkin merikulma M oisiota ja Spurilaa myöten, kiusaan
tuneena alinomaisesta hengen ja omaisuuden menettämisen uhasta itäisen vihollisen taholta, väsyneenä joka-kesäiseen vartiopalveluk- seen ja sodankäyntiin, valitsi edustajia neuvottelemaan yhteisistä toimenpiteistä vihollisen lyöm iseksi niin, ettei sen mieli enää tekisi palata näille maille. Tuloksena neuvotteluista oli avun pyyntö Ruot
sista. Jotta p yyn tö tehoaisi, luvattiin luopua ryöstöretkistä Ruot
siin ja pyydettiin pappeja vahvistamaan ja levittämään kristinuskoa, jonka harjoittajia täällä jo oli olem assa. Sotilaallinen apu tuli, ja Varsinais-Suomen kristityt alustavasti järjestäytyivät roomalais
katolisen kirkon tapojen mukaan piispa Henrikin toimesta.1
Retkeläisten maihinnousupaikkana on todistuksitta pidetty Tur
kua. T äysi kunnia Turulle ja niille hurskaille miehille, jotka m yöhem min, 1600- ja 1700-luvulla, senvuoksi, että Turku oli maan pääkau
punki sekä sen aineellinen ja henkinen keskus, määräsivät Turun retken päämääräksi. Ei liene kuitenkaan pyhyyden loukkaamista,
1 Vrt. ”N.s. ensimmäinen ristiretki Suomeen Ruotsin edellytysten kan
nalta katsottuna” . Hist. Aikakausk. 1926, siv. 85— 125.
jo s uskaltaa tuota kaikkea epäillä ja ajatella, että, jo s Eerikin ret
kellä on ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja järjellistä tarkoitusta, on se tehty sellaiseen paikkaan, jonne sisämaasta vihollinen on voi
nut helposti päästä, jonne sen senvuoksi on ollut tapana tulla ja jossa sen yrityksiä nousta mereltä on ollut helppo vastustaa. Paremmin kuin Turku ja Aurajoki on nämä ehdot täyttänyt Paim io R äpälöi- neen ja Halikko Rikaloineen. Sotatoim ien ei ole tarvinnut olla y h te y dessä kirkollisten järjestely- ja käännytystoimien kanssa. Retken päämäärä on voinut olla silloinen Etelä-Suomi Aurajoen eteläpuo
lella, kirkollisen järjestelytoim en alueena Pohjois-Suom i Aurajoen pohjoispuolella. Oli miten oli, nähtävästi oli tuolloin jo Paim iossa
kin kristinuskon tuntijoita.
R o tk e r I n g e n p o ik a , P a im io n e n s im m ä is iä k r is titty jä
Nähtävästi toimeliaimpia edellämainittujen Varsinais-Suomen miesten neuvotteluissa ja avunpyyntöpäätöksessä lienee ollut Van- hilan ja Kumilan (m yöh. Spurilan) isäntä R ötker Ingenpoika, van
hemman Jägerhorn-suvun kanta-isä.
Kerrotaan, että tämä mies oli kaunisvartaloinen, komea, miehe- käs, urhoollinen ja vahva, rohkea eränkävijä, innokas merien kyn
täjä ja arvattavasti pelätty nowgorodilaisten, karjalaisten ja häm ä
läisten löylyttäjä. M etsästys- ja sotatorvenaan hän käytti suurta häränsarvea.2
Oletamme tämän miehen olleen yhtenä lähetystössä, joka var
sinaissuomalaisten puolesta kävi Ruotsissa sen mahtimiehille tilan
netta kuvaamassa ja heidän apuaan anomassa. Saatamme olettaa hänen selitelleen, että k ysym yksessä ei ollut ainoastaan varsinais
suomalaisten etujen varjeleminen, vaan m y ös ruotsalaisen rauhan turvaaminen, länsimaisen sivistyksen säilyttäminen ja kristinuskon Pohjolassakin alkaneen voittokulun varmentaminen sekä m olem minpuolisen liikenteen häiriintymisen estäminen. Meillä lienee lupa olettaa, että hänen vakuuttava puheensa ja miehekäs esiintymisensä
2 G. W . Lagus: "Finska adelns gods och ätter” , siv. 197.
(lähetystössä aikaansai sen, että apu luvattiin lähettää ja pappejakin toimittaa kristinoppia opettamaan. Hän tiesi kertoa Paim iossa ja lähipitäjissä rannikolla olevan kristinuskon tuntijoita, jotka olivat Kivinenään rakentaneet pienen pyhäkön, minkä nim ikkopyhim yk- senä oli Jaakoppi vanhempi.1 Tuosta sopisi apuretkikunnan vakuut
tautua poikkeamalla tuttua reittiä itse paikalle ja laskea maihin Räpälässä, josta on lyhyt, päivän matka, Koreisiin, jo s sinne mielisi.
Voim m e kuvitella, että Rötker Ingenpojan tuoma tieto luvatusta avusta kulovalkean tavoin levisi Paim ioon ja lähimpään ym päris
töön ja että se oli apua odottaville tervetullut sanoma, mutta Isojoen yläjuoksun vartisille ja kalevankulmalaisille kauhistus, nämä kun aina olivat silloisia varakkaampia merikulmalaisia kadehtien ja heitä isienuskon luopioina vieroksuen olleet taipuvaisia yhtymään vihollisiin.
Nakonlinnan ja Potkelanlinnan väki oli taattua. Muiden linnain väellä oli vanha kantansa, mutta alistuivat om an etunsa vuoksi Röt- ker Ingenpojan komentoon.
Merikulman tosin harvalukuiset, vielä kastamattomat kristinus
koon mieltyneet valvoivat viikkokaudet nähdäkseen merkkitulen Potkelan vuorilinnasta ilmoittavan odotetun liittolaisen olevan Pa
raisten saarien takaa lähestymässä Paimion selkää ja lahtea. Nakon- linnassa taas valvotaan pohjoisesta tulevaksi odotettua vihollis
joukkoa.
Jo nähdään Merikulman rannoilta merkkitulia Paraisten saarilla, Kuussaaressa y.m . Potkela tiedoittaa apuretkikunnan lähestyvän.
Nakonlinnan vartijoilta pääsee helpotuksen huokaus. Pakanalinnain väki vapisee.
Viesti kierii kylästä kylään. Kaikki ovat jalkeilla. Merikulman väki ja R ötker miehineen rientää veneillään alas Kiviniemeen, jonne, ihan meren rantaan, lähelle vanhaa Hiittä, pakanallista pyhäkköä, kristityt ja retkillään kristillisyyteen tutustuneet olivat pienen kap
pelin, edellämainitun, vaatimattoman hirsikirkon kyhänneet, jotta siinä, niinkuin ennen Hiidessä, voisivat uhrata rukousuhrin aiotun
1 Vrt. Juhani Rinne: "Kirkkotutkimuksen lisiä seurakuntahistorian valaisemiseksi”. Suomen Kirkkohist. seuran vuosikirja 1917— 20, siv.
265— ,
matkan onnistumiseksi ja kiitosuhrin onnellisesta paluusta, jotta siellä voisivat pistäytyä pyhim ystä palvomassa, hyvää kalan- ja hylkeensaalis-, karja- ja viljaonnea saamassa. Siellä kävi saariston ja rannikon kansaa muualtakin, miltei koko Etelä-Suomesta, sillä Jaakoppi oli näiden seutujen arvattavasti ainoa kirkko. Suottapa ei myöhempi aika ole sitä nimittänyt "seitsem än seurakunnan kir
koksi” . Onpa sitä mainittu seitsemän joenkin kirkoksi, koska se oli muka ainoa kirkko Aurajoen ja Siuntionjoen (Sjundeä) eli Aura
joesta seitsemännen joen välillä. X
Tuonne Kivinenän vaatimattomaan pyhäkköön rientävät lähiseu
dun kristityt lahjoineen osoittamaan kiitollisuuttaan lähestyvästä avusta. Sieltä oli niin mukavaa soutaa liittolaista vastaan, lausua hänet tervetulleeksi ja ojentaa hänelle pyhitetty lahja.
Kun piispa näki pienen pyhäkön ja sieltä tulleet miehet, lämpeni hänen sydäm ensä. Hän siunasi vastaantulijat nuoruusvuosinaan Paraisilla oppimallaan suomenkielellä, astui heidän veneeseensä ja soudatti itsensä pappien kera Jaakoppiin, jossa toimitti jumalan
palveluksen. Kuningas, jaarli ja muita johtomiehiä astui R ötker Ingenpojan veneeseen ja seurasivat Henrikkiä.
Vahvistuneina palasivat ruotsalaiset herrat jumalanpalveluk
sesta aluksiinsa. Rötker seurasi heitä. Ankkurit nostettiin. Kiirei
sesti Rötkerin luotsaamana soudettiin Räpälään ja M oisioon, sillä Nakonlinnasta näkyi merkkitulia, naapurilinnoistakin nousi savua, miehiä nähtiin täysissä varusteissa, kutka soutaen jokea ylös, kutka sen rantoja juosten, suuntaavan matkansa Nakonlinnaan. Sinne oli ylimaasta vihollinen saapumassa. Se ehti Levälahteen samanaikai
sesti kuin ruotsalaiset saapuivat Moisioon.
Pohjoisesta tuleva vihollinen yritti vallata linnan. Mutta Nakko väkineen tuiskutti vimmatusti kiviä ja nuolia. Taistelun jo kuu
mimmillaan ollessa saapuvat ruotsalaiset heitä seuraavine paim io- laisineen paikalle jakaantuen 2 ryhmään. Toinen hiipi joen oikeata rantaa linnan kohdalle, toinen Rötkerin opastamana kiertää linnan länsipuolitse. Vihollinen joutuu kahden tulen väliin, kärsii suuren mieshukan ja pakenee, mutta joutuu R ötker Ingenpojan takaa-aja- mana täydelliseen häviöön alapuolella Junnon kosken. Pakoonpääs- seet yhtyvät Liedon Vanhanlinnaan kokoontuneeseen joukkoon.
Rötker Ingenpojan kaunis ulkomuoto, neuvokas ja peloton urhool
lisuus sai osakseen ruotsalaisten yleisen kunnioituksen ja kuninkaan ihailevan suosion. Kun R ötker oli palannut takaa-ajoretkeltään ja ilmoittanut pakenijat osaksi tuhotuiksi osaksi hajaantuneiksi, kutsui kuningas hänet aseenkantajakseen. Ruotsalaiset alkoivat kutsua häntä sotatorvensa, häränsarvensa mukaan Jägerhorniksi. Sen ni
misenä jokainen hänet tästä lähtien tunsi ja sen nimisenä hän vast
edeskin ruotsalaisten keskuudessa kulki. Retken päätyttyä seurasi hän kuningasta Ruotsiin. Täällä hän eräässä taistelussa 1160 vai
heilla tanskalaisia vastaan kunnostautui niin, että tuli jälkeensä nykypäiviin asti jättämään pysyvän, kauniin muiston. Kun hän sar
vellaan puhalsi voittolaulua, tanskalaiset siitä hämmästyneinä lähti
vät pakoon, jättäen jälkeensä niin suuren saaliin, että sillä voitiin 1161 rakentaa Danmarkin kirkko vähän matkaa Upsalasta. Sel
laista aikaansai Rötkerin jägerhorn, metsästäjäsarvi.
Kuten sanottu, pidetään R ötker Ingenpoikaa vanhemman Jäger- horn-suvun kanta-isänä. Täm ä sukuhaara on introdusoitu Ruotsin ritarihuoneeseen 1634 numerolle 114 aatelismiesten joukkoon ja Suomen ritarihuoneeseen 12A 1820. Suvun vaakunana on jo ainakin keskiajan lopulla ja uudenajan alussa käytetty kannikkeessa riip
puvaa m etsästyssarvea. Ehkä on Turun historiallisessa museossa säilytetty vanha, keskiaikainen lasisessa säiliössään tummalla alus
talla seisova juomasarvi tuo Rötker Ingenpojan sotatorvi, joka alku
peräiseen tehtäväänsä tarpeettomana on joskus 1300-luvulla muu
tettu juom asarveksi. Sarvi on suusta läpimitaltaan 14,6 cm. ja vetä
nee n. 2 litraa. Sen suuta suojaa n. 6 cm. levyinen kullattu kupari- hela, jota kiertää vanha n.s. minuskelikirjaimilla laadittu kirjoitus:
” drik f o c lat ga mik help maria iaspar melchi” . P rofessori Juhani Rinteen mukaan olisi kirjoitus keskeneräinen, siitä kun tilan puut
teessa olisi pois jään yt: ” or balthasar” . Täydennettynä merkitsisi tämä kirjoitus suomeksi: ” Juo pois ja anna kiertää! Minua auttakaa Maria, Casper, Melchior, Balthasar!” Kolme viimeksi mainittua nimeä tarkoittavat kolmea Itämaiden viisasta, jotka kävivät Jeesus- lasta kunnioittamassa. Näiden nimet ja kuvat esiintyvät usein, var
sinkin 1400-luvulla, Marian nimen yhteydessä hädässä auttajina.
Koristelusta ja kirjaimista päätellen on tämän juom asarven arveltu olevan 1400-luvulta, mutta kielimuodosta päätellen jo 1300-luvulta.
Jos mainittu juom asarvi, joka perintönä on kulkenut kädestä toiseen, kunnes on päätynyt viimein museoon, on R ötker Ingen
pojan, Paimion Vanhilan ja Kumilan isännän, Spurilan Jägerhornien kantaisän, yhden Paimion esikristityistä sotatorvi, sopii paim io- laisten sitä katsella oman miehensä jättämänä kalliina muistona his
toriamme alkuajoilta, joka vaaran hetkenä kutsun tullessa velvoittaa empimättä astumaan urho-isäin jälkiä taisteluun ja kuoloon kaiken sen puolesta, mikä meille on kallista ja rakasta.
Rötkerin opastamana purjehti kuningas Koreisiin, kukisti Aura
joen partaalla Liedossa olevaan Vanhanlinnaan puolustusasentoon kerääntyneet pakanat, minkä tehtyään ja linnan vallattuaan sekä pakkokasteen toimitettuaan, kun retkeläisten kanssa sovittu aika oli päättynyt, palasi, R ötker mukanaan, Ruotsiin. Piispa Henrikki jäi maahamme kirkollistointa järjestämään, kunnes sai surmansa har
haan johdetun kristityn Lallin kädestä Köyliön järven jäällä. R ötker jäi kuninkaan aseenkantajaksi ja lienee palannut Suomeen Danmarkin kirkon valmistumisen jälkeen.
K r is tin u s k o n v o i t t o
Eerikin retken jälkeen lienevät paikkakunnan kristityt rohkeam
pina käyneet Kivinenän kappelissa hartautta harjoittamassa. Heitä ohjaamaan lienee jätetty joku pappismunkki, joka valitsi itselleen asuinpaikan meren rannalla n. 3 km. Jaakopista. Paikkaa ruvettiin kutsumaan Munkkilaksi. Sieltä harjoitettiin hiljaista lähetystointa lähimmässä ym päristössä. Ja kristillisen maailmankatsomuksen koskettamat merenkulkijat ja kauppiaat kertoillessaan ja jäljitel- lessään näkemiään ja kuulemiaan tietämättään tekivät kristillistä valistustyötä kotiseutunsa seurapiireissä.
Niin leviää hiljakseen uusi usko tai oikeammin vanha usko pukeu
tuu kristilliseen kaapuun. Tietäjät ja loitsijat menettivät vähitellen vaikutusvaltansa, elleivät taikoihinsa yhdistäneet jotakin kristityiltä ja papilta opittua, sillä Jaakopin pappia pidettiin loitsijoista suurim-
pana. Aletaan jäljitellä uuden uskon harjoittajain sekä papin me
noja ja sanoja. Kristillisyys on näin saanut muodollisen voiton, joskaan ei asiallista ja mieltä muuttavaa. Kaikki tämä tapahtui pakotta ja otteluitta. Kiivaimmat kalevalaiset vetäytyivät omaan loukkoonsa omia pakanallisia menojaan harjoittamaan. Siitä kai johtuu vanhan kansan vielä käyttämä sanasutkaus: "Kalevalaisilla ei ole Jumalaa.”
Niin oli kulku- ja kauppayhteys kristityn maailman kanssa vähi
tellen hionut paimiolaisia. Puiden siimeksessä meren rannalla sei
sova kappeli veti puoleensa ikävöiviä, rauhattomia sieluja sieltä ja täältä laajalta alueelta. Neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten pal
velus, pappismunkin ihmeellinen, käsittämätön puhe ja laulu, hänen pukunsa, käyttäytym isensä, kynttilät, pyhäsavu, messutoimitus y.m herättivät vastakaikua monessa sinne tulleessa pakanassakin ja tuotti tyy d y tystä hänelle, vainajien ja henkien palvojalle. Pianpa pakana kotiin palattuaan otti Jaakopin kappelin pyhimykset, kirkon pyhät vainajat, ot^jen pakanallisten vainajainsa joukkoon, kävi heil
lekin karsikossaan uhraamassa, sekä, milloin niin teki mieli ja muu
ten sopi, salaa Jaakopin kappelissa, tuossa uudessa, vanhan sijaan, tulleessa Hiidessä. Salaa, sillä julkinen kristillisyys oli vielä vaa
rallista niin kauan kuin om assa pitäjässä oli kalevalaisia, kiukkuisia isien uskon miehiä ja naisia ja niin kauan kuin vielä pakanallisesta Sydän-H äm eestä käytiin täällä, paitsi kauppa-, m yös kostoretkillä luopioita kurittamassa.
Vasta kun Ruotsin valtiollinen yh teys oli vakiintumassa ja kir
kollinen elämä järjestym ässä, kun lähetystoim en johtajaksi, piis
paksi maahamme määrättiin jo vuosikausia täällä Nousiaisten -lähe
tyssaarnaajana toiminut dominikaanimunkki Tuomas, tarmokas ja ankara mies, ja kun lähetystoimen keskustaksi tulee Räntämäki, alkavat Paim ion ja niiden pitäjäin kristityt, jotka käyttivät Jaako—
pin kappelia yhdyssiteenään, saada itselleen riittävää tukea. On luultavaa, että Tuom as tuotti maahamme, m.m. Paimioon, oman munkkikuntansa munkkeja, ehkä suomalaisia miehiä, joista ne, jotka määrättiin näillä seuduin toimimaan, sijoittuivat Jaakopin pappis
munkin luo, vanhaan Munkkilaan, josta kävivät lähetysretkillä Pai
mion jokivartta Sydän-H äm eessä asti. Heidän työtään oli tuke—
massa Tuomaan rautainen tahto, joka ei pelännyt uskottomia ja luopioita vastaan käyttää aseellistakin voimaa, jo s niikseen tuli.1 Nähtävästi olivat munkit jonkun ajan kuluttua tänne saapumi
sestaan lähelle silloista joen suuta olevalle, lahden itäiselle rannalle kiinni kasvavalle Niittuluodolle, Ängisholmaan, m yöh. Herrankar- tanoon, ruvenneet rakentamaan itselleen yhteistä asuntoa, luosta
ria. Viljelysmaansa oli heillä osaksi alempana, vastaisella rannalla Hirvonpään ja Laaroisten välissä, jonne jo Jaakopin ensimmäiset papit olivat kaskimaan itselleen varanneet. Samalta puolen he lähempääkin, noin kilometrin päässä Niittuluodosta, saivat viljelys
alueen. Kauanko munkit täällä olivat, Turkuunko he täältä muutti
vat perustaaksensa sinne luostarin Aurajoen vasemman rannan mä
keen, siitä ei ole tietoa, yhtä vähän kuin siitäkään, mihin kaikkiin tarkoituksiin Niittuluotoa siellä olevine rakennuksineen on käytetty.
Ainakin 1500— 1600 vaiheilla on se, Ängisholm, ollut voudin asun
tona ja lienee siitä saanut nimen Herrankartano.
Munkkilan munkkien tärkeimpänä huolena t e e n k in oli kirkon rakentaminen lähemmäs pitäjän keskustaa, silloista hämäläisten satamaa. Asiaan innostuneiden Isojoen kristittyjen luku ja varat olivat pienet. Kuitenkin saatiin kirkko toimeen arvattavasti jo 1200- luvulla. Se rakennettiin M oision Sillankorvaan, Isojoen ja Kotkojan muodostamalle niem elle ihan Isojoen vesirajaan vastapäätä Vähä- 1. Kalevanjoen suuta, yläpuolelle Räpälän sataman. Kirkon aikaan
saamista helpotti se, että pakanuudenajan vanhan asutuskeskuksen, Moision, haltijat, Fincke-suvun esi-isät, jo olivat kristittyjä ja että Vanhilan ja Kumilan isännät, Jägerhornit ja Purat, olivat kanta
isänsä aatteen lujia kannattajia.
Niin tapahtui Paimion, kuten koko Varsinais-Suomen ristiminen, rauhallista tietä kotimaisin voimin. Kotimaisia miehiä käytti Tuom as piispa apunaan varmaan Hämeenkin ristimisessä, koska niitä riitti hänen aikanaan vielä Vironkin lähetyssaarnaajiksi, joista tunnetaan varsinaissuomalainen Kaikkivalta.
Eivät kerro meille aikakirjat, miten Paim ion munkit täällä lähetys
1 Vrt. G. A . Donner: ”Om missionsmetodena vid tavasternas krist- ning”. Suomen Kirkkohist. sran toimituksia X X V III, siv. 10— 26.
