Rantakylän sahan vaiheita
S "* alvella 1951 sahanomista- L . / ]'a Viljo Savolainen siirsi
/ Myllymäelle perustaman-
^ sa sahan koko toiminnan Karstulan Rantakylälle. Silloin vielä Rantakylälle ei talvisin ollut aurattua tietä, vaan koneet piti tuoda Jyväs- lahdesta, Keuruuntien varresta he
vospelillä. Sahan paikan Savolainen osti Onni Mäkiseltä. Häneltä ostet
tiin myös ensimmäiset tukit.
Ensimmäinen asettaja oli Mylly- nen, vanha mies. Hän ja Minkkisen Onni olivat ruuvailemassa koneita paikalleen. Sirosen Heikki oli ra
kennustöissä ja myöhemmin urakoi perheineen taapelissa. Pirttisen Lau
ri avusti puiden hankinnassa.
Vaimo Sally ja lapset muuttivat kylälle vasta -5 4 ja asuivat aluksi läheisessä Taikinasaaressa, kunnes Viljo Savolainen osti sahan vieressä olevan Pirttilahden talon Toivo Mä
kiseltä. Siitä tuli perheelle koti.
Alkuun sahattiin vain kesäl
lä, enimmäkseen kakkosnelosta, pahimpina pakkaskuukausina ei sahattu. Vähitellen toiminta laajeni:
höyläämö rakennettiin kohta sahan jälkeen. Tukit ajettiin ensin läänille ja 60-luvulta lähtien kuorimon kautta järveen. Sitten ne vietiin kuljettimel- la (ransportilla) saharakennukseen, jossa ne kulkivat raamien läpi. Näin syntyi parrua, lankkua, lautaa. Va- jaakanttiset pintalaudat ajettiin sär- mäyssahan (kantin) läpi kaappariin, jossa päät tasattiin. Jätepuu meni haketukseen.
Ensin oli käytössä yksi kehäsaha 1.
raami, sitten saatiin toinenkin. Aset
taja teroitti terät ja asetti "tällin".
Virran Venni tuli sahan mukana Myllymäeltä ja toimi kauan asetta
jana. Vuosien mittaan tehtävää hoi
tivat myös Arvo ja Tapani Kujamo, samoin Matti Into useita vuosia. Jos
kus sesonkiaikoina tehtiin kahtakin vuoroa, ja parhaimmillaan työssä oli kolmisenkymmentä henkeä.
Asettajalle rakennettiin asunnok
si kapea ja korkea rakennus, joka sai nimen Törppölä. Siinä oli aluksi myös sahan konttori.
Vielä 50-luvulla puutavara tuo
tiin suurimmaksi osaksi lautoissa
uittamalla. Sen ohella käytettiin myös kuorma-auto- ja traktorikul
jetusta. Sahalla oli oma keluvene, jossa oli petrolilla käyvä Olympia- venemoottori. Lauttoihin saattoi mennä rekkakuorma tukkeja. Lossin salmesta piti uittaa yöllä, ettei häirin
nyt liikennettä. 60-luvulla uitettiin enää tilapäisesti, kun Riuttasalmen siltaa ei vielä ollut. Kun siltapenkat 60-luvun puolivälissä oli jo tehty, ui
tettiin viimeiset puut sahalle. (Silta valmistui v. -67.)
Autionkylältä ajettiin paljon puita.Sahan rannasta oli talvitie Suoniemensuon taakse Kaijanmä- keen, jossa oli kovat savotat.
Rannassa tukit lajiteltiin koon mukaan.Isoimmista tukeista tehtiin lankkua ja lautaa, pienistä tuli vain kakkosnelosta. Paljon sahattiin myös ratapölkkyjä. VR osti niitä, kun rau
tatiet olivat sota-aikana menneet huonoon kuntoon. Niihin piti tehdä piilukirveellä veistopinta,ne eivät kelvanneet sahapinnalla. Ne ajet
tiin M yllymäkeen ja sieltä junalla edelleen.
Korean sodan aikaan 50-luvulla rakennuspuutavaraa meni hyvin ulkomaille asti. Silloin tarvittiin myös vieraita autoja ajamaan. Par
haimmillaan viisi kuorma-autoa ajoi puita sahalle yhtä kyytiä, muistelee 80-vuotias Heikki Mäkinen, joka oli
sahalla alusta lähtien noin 35 vuotta eläkkeellejääntiin asti. Hän työsken
teli mm.kaapparissa (katkomasirk- k elissä).
- Minä panin ensimmäisen puun sieltä tulemaan, kun vuonna -5 1 ru
vettiin sahaamaan. Palkka oli alkuun 30 penniä tunnilta. Kekkosen aikaan se nousi kolmeen markkaan, ja sil
loin alkoi sahalle tulla työmiehiä.
Pian saatiin sitten ikälisät ja muut, Heikki jatkaa.
Strömberg (eli "Rom ppainen") tarvitsi koivua ja oli sen huomattava ostaja kymmeniä vuosia, 40-luvun lopulta lähtien. Se käytti koivua muuntajien eristeenä. Se osti myös pakkaustavaraa, josta se valmisti laatikoita.
Höyläämössä tehtiin paneelia, lattialautaa ja erilaisia listoja kitti- listasta alkaen, kaikkea talon raken
tamiseen tarvittavaa. Höyläämöstä meni putki kutterinpurusiiloon.
Kutterinpurua (=höyläkoneen pieniä lastuja) käytettiin eläinten kuivikkeena ja eristeenä seinien vä
lissä. Sahajauhoa haettiin 50-luvulla jäiden säilytystä varten, kun ei ollut sähkökäyttöisiä kylmiöitä.
Puut kuivattiin aluksi ulkona taapelissa. Oli myös puilla lämmi
tettävä pieni kuivaamo. Se oli tar
peen varsinkin talvella, jos oli jäistä tavaraa. Myöhemmin rakennettiin isompi, sähköllä toimiva kuivaamo
Kuorimo piti olla hakkeen takia.
Pinnat ja rimat, joista ei tullut lau
taa, haketettiin, ja hake meni Ää
nekosken, Lievestuoreen ja Mäntän sellutehtaalle.
Sahalla oli myös "rautatie": yksi rata (=pienet kiskot puurakenteisella alustalla) meni höyläämöön, kolme rataa lautatarhalle. Ihmisvoimalla työnnettiin niitä pitkin laudat taape- leihin, joita oli kahden puolen rataa.
Myöhemmin radat purettiin ja tava
ra pantiin traktorien peräkärryyn.
Alkuaikoina ei ollut minkäänlais
ta nosturia. Puut nostettiin käsipelis
sä tuoreina kyytiin. 70-luvun alussa tulivat trukit tavaran lastaukseen.
Helpotti, kun sai trukilla nostaa lautanipun ylös. Peräkärryyn ka- rotettiin (= pantiin varvi lautoja ja Sahan perustaja Viljo Savolainen.
3
rimat väliin) , ja trukilla sai pinkata päällekkäin.
Suurin piirtein kerran päivässä oli Vaasan-reissu. Omalla Mersulla ajettiin puutavaraa Vaasaan. Kol
men maissa aamuyöstä lähdettiin ja mennä jyristettiin Pohjanmaan tienvarsitalojen ohi, annettiin näin asukkaille aamuherätys, muistelee Savolaisen tytär Kaarina, joka jos
kus meni samassa kyydissä opiske
lupaikkaansa.
Vuosien mittaan ehti olla monta kuskia. Virmalaisen Tuomas, Saari
sen M artti ja Aumasen Leo, "Leksa", ajoivat kauan, myöhemmin myös Honkosen Unto j a Mäkisen Arto. Atii eli Pirttisen Eero oli hänkin traktorin ja auton kuljettajana, samoin Valkei
sen Eero ja Kauppis-Topi. Vuorisen Eino ajoi Thames-merkkistä autoa, Kallion Jaakko Mersua ja myöhem
min venäläistä Katzia.
Vaasan-reissuista on jäänyt elä
mään monta hupaisaa juttua. Esi
merkiksi kerran Atii kertoi ajaneensa jäniksen päälle, mutta jänis mokoma
se vain loikki auton alta metsään kor
vat rasvassa!
Joskus saattoi keväthölseessä sat
tua, kun tien penkat olivat pehmeät, että liian etupainoinen kuorma kellahti ojaan ja autokin siinä sai lommoja. Sahanomistaja Viljo Sa
volainen oli joviaali mies ja kuittasi asian huumorilla, Heikki Mäkinen muistelee.
Kotrantalainen (Mäkisen Onni)ja Järveläinen (Mäkisen Tauno) olivat pitkäaikaisia työmiehiä. Metsä- rantalainen (Niemisen Uuno) ja Suojalainen (Mäkisen Arttu) tekivät pääasiassa rakennushommia.Myös Kaupin Eino teki pitkän työpäivän raamin takana tavaran vastaanotta
jana ja ransportissa. Naisista Hiekan Aini oli rimapuolella pinoamassa ja katkomassa Kantolan Meerin ja Palanderin Rauhan kanssa. Kotiran
nan Salli (nyk. Katajamäki) oli jonkin aikaa merkkaamassa jalkamittoja lautoihin ja lankkuihin. Muutamia Kangasahon poikia ja tyttöjäkin oli. Tupalan ja Järven pojat saivat
kesätöitä ja tienasivat taskurahoja monena kesänä.
Sahasta tuli vuosikymmeniksi tärkeä työllistäjä pienelle kylälle, jopa naapurikylillekin. Viljo Savolai
sen jälkeen v.1967 vastuu siirtyi hä
nen pojilleen, Uolevi, Juhani ja Matti jatkoivat isänsä työtä.Vuosi 1988 oli viimeinen, jolloin saha oli toimin
nassa. Suhdanteet huononivat, ko
nekanta kävi vanhanaikaiseksi, olisi vaatinut uusimista. Raha oli kallista ja korot korkealla. Tärkeän ostajan Strömbergin tilaukset vähenivät.
Eikä sahoilla näytä kovin valoi
salta nytkään. Ainakin vielä kesällä tehdyn toimialojen kannattavuus- vertailun mukaan lähes joka toinen saha pyöri tappiolla.
Matti ja Uolevi Savolaisen, Kaarina Parkkosen ja Heikki Mäkisen muisteluista koonnut Kerttu Lehtonen
4
