Porin historia I · DIGI

PORIN HISTORIA I

Jaakko Jalmari

2. OSA

ULVILAN KAUPUNGIN SISÄISTÄ KEHITYSTÄ

ULVILAN ASEMA KAUPPAPII R I

Epäilemättä

jokainen edellä kuvatuista Ulvilan kaupallisen aseman ulkonaisista kehitysvaiheista vaikuttanut kaupungin ja Satakunnan kaupan sisäiseenkin elämään. Ja vaikka nimenomaan keskiaikaisten lähteiden miltei täydellinen häviäminen tekeekin niiden yksityiskohtaisen valaisemisen mah- dottomaksi, eroaa Ulvila kuitenkin keskiaikaisen kauppansa yleisluonteen puolesta kaikista muista kaupungeistamme. Tämän erikoisluonteen määräsi ensisijaisesti Kokemäenjoki. Yhtä vähän kuin mui- nainen Telje pystyi näet Ulvila koskaan saamaan täysin hallitsevaa yliotetta Kokemäenjokilaakson sekä maantieteellisesti että historiallisesti ^{perin oma-}

laatuisesta talouselämästä tai ^siitä merellisestä kilpailusta, joka sillä oli Satakunnan valtavirran suun vallaskartanojen ja purjehdukseen tottuneiden rantakylien kanssa.

Erikoisesti hämmensi ja heikensi Ulvilan kauppaa vieläpä sen herkim- mässä pitkäaikaisessa alkuvaiheessa

vanha Telje. Ollen vuoden 1413 vero- määristä päättäen vielä tällöin taloudellisesti Ulvilaa mahtavampi, on se epäilemättä tämän jälkeenkin pysynyt kilpailukykyisenä. Vasta

v:sta 1441

—1442 alkavan suomalaisen kauppapolitiikan ja kauppavapauden ansiosta pääsi Ulvila paraimpaan tehoonsa.

Yhtä vähän kuin Teljestä saattoi Ulvila saada ^yliotetta perustajansa, kirkon, perinnäisestä talous- ja kauppaoikeudesta. Epäilemättä edusti kirkon talous- ja kauppakuja Pirkkala—Telje—Koskenkylä—Lammainen—Ulvila, jossa kirkolla vaihekauteen 1441—1442 asti oli eräänlainen kauppakartanonsa, tiluksineen, kalastamoineen ja tuloineen itsenäisintä, omalaatuisinta ja yhte- näisintä rajoittavaa tekijää Ulvilan kaupalle, jota piispa Maunu Tavast

v:sta 1442 lähtien ilmeisesti kuitenkin pyrki entistä paremmin ymmärtämään.

Ylivoimaista taloudellista ja kaupallista mahtitekijää Ulvilan kaupun-

gille merkitsi myös kruunu, jonka hallintokeskus sijaitsi Kokemäen karta-

nossa. Vaikka sikäläinen kartano- ja verotuotanto pysyikin omana suljet-

tuna sekä siihen nähden, että se tavallaan yhteni Teljen vanhan vaikutus-

Kokemäen kartanon seutua. Valok. Kansallismuseo.

alueen kanssa, huomattavana talouspiirinä, niin paransi Ulvilan ^kaupassa vv.

1441—1442 tapahtunut hallinnollinen muutos ja tätä seuraava pitkä vapaa- kauppakausi Kokemäenkin hallinnollis-kaupallisia suhteita joensuukaupunkiin.

Uuden virin itse Ulvilan kaupalliseen elämään toi vv. 1441 —1442 järjesty- vän Ison kartanon ”läänitys”. Sen pani alulle Olavi Svärd ja sitä kehitti hänen poikansa Pietari Svärd. Liittämällä omistukseensa Sunniemen ja Viik- kalan

sekä huomattavia kalastusoikeuksia

Kokemäenjoella ja sen suuvesillä nousi tämä jokisuun uudeksi vallaskaupiksi, jonka 'liikettä”

hänen vävynsä Olavi Drake ja Kustaa Slatte jatkoivat. Voi tuskin katsoa sattumaksi, että uusien vallaskauppienkm nousu ja vaurastuminen rinnastuu Kaarle Knuutin- pojan ja Maunu Tarastin ajoista alkavaan vapaakauppakauteen.

ULVILAN VIENTI JA TUONTI

I

Vasta esitetty ylimalkainen silmäys Kokemäenjokilaakson historiallisesti peräkkäisiin taloudelliskaupallisiin suurtekijöihin tarjoaa välttämättömän todellisuuspohjan arvioitaessa, mitä mahdollisuuksia Ulvilalla oli keskiajan Satakunnan päätuotteiden, turkisten ja kalan vientiin.

Kuten edellä

koetettu osoittaa, osui Ulvilan synty aikaan, jolloin Sata-

kunnan muinainen turkistalous oli kokenut suurimman murroksensa. Vaikka

Ulvilan kaupungin sisäistä kellitystä

Ulvila alkuaikanaan pyrkikin privilegioituun asemaan Teljen turkismarkki- noilla, ei tämän oikeuden ylläpidosta Bo Jooninpojan jälkeen joka var- maan erinomaisen hyvin tajusi turkiksen poikkeuksellisen markkina-arvon

ole todisteita. Täten voitaneen turkiskaupan toiveista luopumista pitää Ulvi- lan kannalta todellisuutta vastaavana. Kun sellaistenkin ylivoimaisten talou- dellisten tekijäin kuin kirkon ja kruunun täytyi turkisten saannin tyrehtyessä ilmeisen vastahakoisesti tyytyä turkisverojen

niin jäi se turkismäärä, joka Ylä-Satakunnan turkismailta seuloutui näiden ostokykyisten kilpailijain ohi Ulvilaan, vientiartikkelina, joka Pohjanlahden rannoillakin joutui suoraan Tukholman ja Turun vetopiiriin, suhteellisen vähiin.

Vaikka kirkko ja kruunu epäilemättä sulkivat myös varsinkin arvokala- verotuksellaan ja kalastamoillaan melkoisen osan kalan tuotosta omaan käyt- töönsä, niin jäi Ulvilalle kuitenkin Kokemäenjoen poikkeuksellisen rikkaasta talonpoikaisesta arvokalapyynnistä vakinaista ja nopeata ostajaa vaativa vientiartikkeli, jolla tuskin oli määrältään tai laadultan maassamme tai silloi-

sen Pohjanlahden rannikon jokilaaksoissa vastinetta. Epäilemättä piileekin juuri runsaassa talonpoikaisessa arvokalassa Ulvilan keskiaikaisen viennin perusartikkeli, jonka vakinainen ja varmaan kalantulokausiin kytkeytyvä osto tarjosi kiitollisen tilaisuuden varata muukin talonpoikainen tuotanto Ulvilan viennille.

Kirkon ja kruunun vero- ja kartanotuoton kulkiessa omia teitään jäi Ulvilalle talonpoikaisen viljan ja muun maan tuoton, hevosviennin, ^karja- talouden ja tämän tuotteiden, kuten voin,

monin tavoin käsiteltävän lihan ja Sten Sture vanhemman privilegiossa lueteltujen vuotien, lampaan ja pukin nahkojen

”y.m. sellaisen tavaran” myöjänä huomattava joskin raken- teeltaan yksipuolinen vientitavaravalikoima. ^{Tätä täydensi vielä sellainen} varsinkin ^lähtevän suolalaivan

luonnollinen lasti kuin ranta- ja Pohjois- Ulvilan keskiajan lähteistä todettava hylkeen traani

sekä varmaan jo van- himpaankin "Saksan ^{kauppaan” kuuluvat erilaiset} metsän tuotteet,

kuten piki, terva, puutavara, varsinkin laudat ja lehterit sekä erilaiset puuvalmis- teet. Kokonaisuudessaan tarjosi Ulvilan vienti nimenomaan vuosien 1442

1485 välisenä vapaakauppakautena hyvän pohjan sen tuontikaupallekin.

II

Tuontikaupan ylivoimaisena pääartikkelina oli Ulvilalla ^{sen ran-} nikko- ja virtamaastossa sitten friisien ja saksojen päiviltä asti tuiki välttä- mätön suola. Sekä kaupunkioikeuksien perusteella että senkin

ettei sellaistenkaan Kokemäenjokilaakson taloudellis-kaupallisten tekijäin kuin kir- kon, kruunun kartanotalouden, Teljen seudun tai edes Ylä-Satakunnan, ^jotka vanhoista ajoista olivat olleet vieraan suolahuollon

kannattanut pitää

199

omia suolalaivoja tai vaikeahoitoisia suola-asemia, joutuivat nekin, kuten osaksi asiakirjalähteistäkin

selviää, Ulvilan suolakaupan varaan. Suolasta tulikin täten Ulvilan välttämättömin ja yleisin kotoinen myyntiartikkeli. Sitä myö- täili ainakin Satakunnan talonpoikaisväestön keskuuteen muukin kaupunki- tavara kuten metallit kotoisia malmeja lukuun ottamatta ja valmiit metallituotteet sekä Kustaa Vaasan luetteloa seurataksemme "humala, verka” ja sen ohella varmaan keskiajan kirjava kangastavara "sekä kaikki

mitä kansanmies siinä maanääressä tarvitsee”.

^{Se erilainen} eurooppalainen esineistö, josta esihistorialliset löydöt kertovat, oikeuttanee historiallisten lähdetietojen puuttuessakin edellyttämään, että Ulvilan tuonti kokonaisuudessaan on edellä mainittujen tuotteiden lisäksi aikoinaan käsittä- nyt melkoisen sekä kulloinkin ajan makua seuraten vaihtelevan valikoiman erilaisia ulkomaan tuotteita, jokapäiväisen elämän tarveaineista ja esineistä myytäviksi ja tuliaisiksi ^tuotuihin ylellisyyskankaisiin, juhlapukuihin ja koristeisiin sekä juhlapöytään pantavia maljoja, herkkuja ja juomia, väkevää saksalaisolutta ja eri viinilajeja myöten. Sen kituliaisuuden jälkeen, joka 1300-luvun loppu- ja 1400-luvun alkukymmenien aikana vallitsi, ja ennen sitä jäytävää kaupallista hivutustautia, jonka Sten Sture vanhemman kaupallinen kiristyspolitiikka aiheutti, oli Ulvilalla Rauman rinnalla Suomen vapaakauppa- kautena tuontikaupassaankin huomattavin keskiaikainen nousukautensa.

ULVILAN VEROTUS

Käsitystä Ulvilan vapaakauppakautena kasvaneen viennin ja tuonnin hedelmällisestä vaikutuksesta Ulvilan elämän nousuun joka ei ole lähteiden

numeroin tai tilastoin valaistavissa varmentaa kiintoisalla ja historiallista ^kehitystä havainnollistavalla tavalla Ulvilan verotuksen tarkastelu.

Vanhinta verokantaa Ulvilassa edustivat vielä 1500-luvun tilikirjoissa kruunun näkökannalta luonnehditut Ulvilan verotilalliset,

joita vuoden

1548 kymmenysluettelo puolestaan kirkon vanhalta perinnäislinjalta nähtyinä

luonnehtii Ulvilan talonpojiksi." Tähän näkökantaan liittyy talonpoikien

oma ilmoitus, että he olivat perineet kaikkiaan kolmeksi savuksi" arvioidun

maansa esi-isiltään ja maksaneet siitä veroa.

Kun on kaupungin puitteista

mahdotonta selittää tällaista ihmeellistä kameraalista

joka

maksoi n. 10 markkaa maa- ja karjaveroa, niin

täysi syy nähdä siinä jäte

Ulvilan kauppalan syntyä varhaisemmasta Vanhastakylästä tai alkuperäisestä

jonka kylkeen Vanhastakylästä lunastettu kauppala kasvoi. Alue,

jonka alkuperäistä maalaisluonnetta valaisee sekin, että siellä vielä v. 1540

pidettiin 12 hevosta, 39 lehmää, 12 hiehoa ja 29 lammasta, kuvastaa

Ulvilan kaupungin sisäistä kehitystä

joka tosiasiallisesti teki kirkon vanhan kauppakartanon verovapaaksi,

meidän keskiajan kaupungeissamme täysin poikkeuksellista kehitysuraa. Veron his- toriallista omalinjaisuutta osoittaa

kin, että vielä häikäilemätön Kustaa Vaasakin säilyttämällä sen erikoisluon- teen korotti sen v. 1540 nähtävästi pitkäaikaisesta perinnäismäärästä 18 markkaan.

Esitetyn vanhanaikaisen perusveron lisäksi tuli se määrältään tuntematon

Rahapaja Olaus Magnuksen mukaan.

mutta tuskin mitätön rahamäärä tai etu, jonka kruunu pidätti Ulvilan aikaisemman kirkollisen kauppakartanon läänittämisestä, tapahtui veron suoritus siitä sitten kerta- tai vuotuismaksuna tai palkkaetuna palveluksesta tai esim. eräänlaisesta kauppa-asiamiehyydestä.

Vieläkin selvemmin kuin käsitellyissä vain Ulvilalle luonteenomaisista erikoisveroista tai -eduista ilmenee vapaakauppakauden elvyttävä vaikutus itse Ulvilan kaupungin sopimusveron poikkeuksellisen runsaassa kohoamisessa.

Kun näet Rauman veromäärä vuoden 1476 privilegiossa ilmoitetaan 80 markaksi,

niin voidaan siihen

että Ulvila ja Rauma vapaakauppa- kauden aikana ja sen jälkeenkin yleensä kulkevat tasaveroisina samassa kauppa-poliittisessa ja -oikeudellisessa kehityslinjassa,

samoin kuin ottamalla huomioon, että kumpikin mainituista kaupungeista 1500-luvun alkukymme- ninäkin maksoi samansuuruisen 100 markan vuotuisveron,

hyvin perustein edellyttää Ulvilankin jo 1470-luvulla kiivenneen vähintäin 80 markan vuotuis- veroon.

Kun Turun vuotuisvero, 600

ei vuodesta 1413 lähtien rahanarvon huomattavasta huonontumisesta huolimatta noussut, vaan

saattoi päinvastoin poikkeuksellisesti laskea 400 jopa 300:kin ^markkaan,

Faksimile otteesta, jonka Jöns Bure teki Eerik Pommerilaisen verokirjasta v.lta^{Hjl3. Ulfsby} vas. tois.riv. alhaalta.

201

niin kohosi sitä vastoin Ulvilan veromäärä v. 1413 sille määrätystä vuotuis- verosta 20 markasta 80—100 markkaan, siis nelin—viisinkertaiseksi. Päätelmä,

jota myös Rauman veromäärän tarkastelu vahvistaa,

että Suomen vapaakauppakaudella w. 1442—1485 on ollut erittäin hedelmällinen vaikutus Länsi-Suomen kaupunkien ja varsinkin Ulvilan kaupalliseen ja taloudelliseen

nousuun.

Todennäköisesti herättivät ^Ulvilan erikoisverot ja sikäläisen sopimus- veron nousu sekä erinäiset muut sieltä kertyvät kruunun tulot, kuten 2 markkaan ja 2 äyriin nouseva tonttiäyrivero,

tullimaksut,

ja sakkorahat

kaupungille uuden

Sten

joka seurattuaan v:sta 1472 kylmän laskelmallisesti Ulvilan kehitystä alisti heti koko Suomen herraksi tultuaan vuoden 1485 privilegiolla Ulvilan ydinkaupan ja v:sta 1502 koko sen kaupan Tukholman ja epäilemättä lähinnä omien sikäläisten kauppahuoneidensa

sekä nähtävästi vain nimellisesti Turun alaisuuteen. Vapaakaupan aikana luonnollisesti kasvanut verotaakka, jonka huojentamiseen ei Sten Sturen tapaisen kovakouraisen taloudellisen diktaattorin aikana ollut mitään mahdolli-

suuksia, muodostuikin lopulta perinnäiseksi kahleeksi siinä epätoivoisessa

jota Ulvilan alkavan riutumiskauden porvarit saivat käydä rinnan heidän kauppa- ja liikenneasemaansa uhkaavaa säälimätöntä luontoa ja säälimättömän itsekästä herraansa vastaan. Kuten

kauppa- politiikka periytyi sen ahtaissa oloissa yhä kohtuuttomaksi paisunut verokin Kustaa ^Vaasalle, jonka ei ulvilalaisten ilmeisen köyhyyden vuoksi kuitenkaan onnistunut lukuun ottamatta kolmen matkaverokuorman heinämäärää ja pientä lohiveroa

saada, kuten Raumalla, itse vanhan sopimusveron raha- määrää 100 markkaa nostetuksi. Tämän suuruisenakin piti säälimätön veroruuvi rinnan edellä kuvatun ja jatkuvasti ^kiristyvän kauppapolitiikan kanssa Ulvilan kaupungin koko Kustaa Vaasan hallituskauden taloudellisen kestokyvyn ellei suorastaan romahduksen rajalla.

ULVILAN SUHDE KIRKKOON

Yhtä omalaatuiseksi kuin kaupungin verohistorian kuvastama asenne kruunuun, muodostui Ulvilan oikeudellinen ja taloudellinen suhde kirkkoon.

Kun Ulvilan seurakunnassa jo v. 1344 mainitaan nimeltä tuntematon kirkkoherra sekä eri yhteiskuntaryhminä porvarit ja seurakuntalaiset.

niin

ilmeisesti sekä kauppalan suhde pitäjään että sen tästä johtuva osuus kirkon ja pappilan rakentamiseen ja ylläpitoon sekä papin, lukkarin, ja kirkon- isäntien

vaaliin ja palkkaukseen joutunut jo alkavan seurakunnallisen itse-

hallinnon aikana järjestetyksi. Lähteistä ei selviä, miten nämä rasitukset,

Ulvilan kaupungin sisäistä kehitystä

joita piispat kirkolle ja sen koristeluun poikkeuksellisen anteliaasti myöntä- millään aneilla osaltaan kevensivät, jakautuivat pitäjän ja kaupungin kesken, mutta itse kaupungissa seurasi perinteissään tarkka kirkko niiden määrää- misessä Ulvilan syntyvaiheiden luomaa yhteiskuntarakennetta.

Patriarkallisimpia kirkonkin veronmaksajia olivat kuten näkyy vielä vuoden 1548 kymmenysluettelosta Ulvilan kaupungin talonpojat, joista pidettiin kruunun tilikirjoista täysin poikkeavaa luetteloa ja joiden erikois- luonne selittyy heidän alkuperäisestä, myöhempisyntyisestä porvaristosta eroavasta kirkolliskameraalisestakin asemastaan. Vaikka hallituksen toimeen- panema kirkon verojen

tekeekin vaikeaksi arvioida, missä määrin 1500-luvun puolivälin kirkolliset suoritukset ilmenevät luonteeltaan tai määräl- tään

niin sisältänee Ulvilan kaupungista kannettu n. ¹⁰ leiviskään nouseva ruokalisä-, lehmä- ja nokkaverovoi

ainakin huomattavan osan sikäläisten talonpoikien kirkolle maksamasta sääntöverosta.

Nuorempaa kirkollista veroperinnerataa edustavat Ulvilassa sikäläisten porvarien rahakymmenykset, jotka

1548 nousivat äyriin

eli lähimain 6 markkaan.

Vaikka esitetyt Ulvilan kaupungin kirkolliset ^{sääntö- eli perusverot} kuvastavatkin kiintoisalla tavalla itse kaupungin kehitystä, antavat ne kirkon taloudesta ^kuitenkin vain köyhän runkokuvan. Mainittuihin perusveroihin voidaankin lähteiden puutteesta huolimatta lisätä ^{esim. ne varmat} juoksevat tulot, joita kirkko sai loistavista juhlistaan sekä nähtävästi niiden yhteyteen kytkeytyneistä markkinoista joiden luku ehdotettiin Kustaa Vaasan aikana rajoitettavaksi kahteen

eri tilaisuuksiin annetuista lahjoista, miltei kunniavelvollisuudeksi tulleista testamenteista ja niistä erilaisista ^pyhistä toimituksista, joissa kirkko seurasi jäsentään kehdosta ^hautaan. Myös kirkkoherran tulot, jotka selvästi perin alhaisen ja kaavamaisen arvion mukaan ilmoitetaan v. 1514 neljäksi markaksi,

nostivat Ulvilan kaupungilta juoksevan peruspalkkaosuuden lisäksi tulevat toimitusmaksut, lahjat ym. sekä varsinkin laajasta Ulvilan pitäjästä kertyvät runsaat luontais-, raha- ym. suoritukset huomioon ottaen saajansa seudun rikkaimpien kauppien

ellei suorastaan heidän kärkimiehekseen.

Kirkkoherran käytännöllistä liike-elämän tuntemusta edisti erikoisesti

että hänen tointaan,

jälkeen kuin Ulvila v. 1352 oli tullut regaalipitäjäksi, katsottiin hallituksen myöntämäksi kirkolliseksi läänitykseksi.

Tämä näköjään mitätön muodollisuus selittänee osaltaan, ^miksi ei ^Ulvila,

jonka regaaliset kirkkoherrat jatkuvaa perinnettä tuntematta eivät

näytä lähteneen opillisten ansioiden pohjalta vaan hallinnollisten suosikkien

ja kansliakasvattien piiristä, kehittynyt huolimatta tunnettujenkin kirkon-

miestemme suhteista ^sinne

^{Rauman tavoin} luostari- eikä todettavasti

edes koulukaupungiksi. Lukuun ottamatta ensimmäistä v. 1355 nimeltä

203

tunnettua kirkkoherraa Herman- nusta™ joka saksalaisnimisenä ^voi polveutua pitäjän itsehallinnon ajalta, saattavat jo Haakon Olofs-

son

Laurens Andree

ja Jop

hyvin olla kansliatietä edistyneitä hallitus- vallan kirjureita. Erikoisen tyypil- lisen esimerkin hallinnollisesta kansliakasvatista tarjoaa v. 1505 kuollut Maunu Laurinpoika, jota Sten Sture vanhempi käyttää v.

1491 Turun linnan voutina ja vuo- sina 1495—1499 hallintotehtävissä Viipurissa

ja joka v. 1498 maini-

"Ulvilan kirkonpapin” Pietari Antinpojan rinnalla tai jälkeen

"palvelee valtionhoitajaa” tämän hoidattaessa omaan tiliinsä Ulvilan kirkkoherran virkaa

ja Turun tuomiokirkon Pyhän

alt- tarisäätiötä.

Samaa itsekästä vir- kojen hoidattamista omaan tiliinsä

jatkoi piispa Lauri Suurpään neu- voista välittämättä

Svante

jonka aikana Ulvilassa mainittu Lauri oli ilmeisesti ensi sijassa vain hänen käytännöllisiä pappis-

Ulvilan mestarin veistosPyhästä Olavista edestä katsottuna. Valok. Kansallismuseo.

toimia hoitava paikallinen "palvelijansa”.

Kiintoisimman todisteen Ulvilan kirkollisesta läänittämisestä tarjoaa kui-

tenkin sen kuuluisimman keskiaikaisen kirkkoherran Pietari Jaakonpoika

Guton eli Sunnanväderin virkaan tulo. Tämä valtionhoitaja Svante Sturen

ja Sten Sture nuoremman kansleri

oli viimeksi mainitun vuosina 1512 ja 1513

Suomeen tekemillä retkillä tehnyt täällä herralleen korvaamattomia poliittisia

palveluksia ja katsoi varmaan syystä ansainneensa palkinnon. Valtion-

hoitajan suostumuksesta saikin hän kenties jo täkäläisten tehtäviensä

korvaukseksi hoitoonsa Ulvilan,

jonka kirkkoherran virkaan toisenkin

henkilön ilmestyttyä kilpailijaksi hän sai syksyllä v. 1514 pyhän isän

vahvistuksen.

Kun hän edelleenkin hoiti kanslerin tehtäviä ja hänellä

lisäksi ^oli Tukholman kirkkoherran virka sekä kirkollinen virka Veste-

roosissakin, niin oli Ulvilan kirkkoherran virka

tosiasiallisesti ^muuttunut

Ulvilan kaupungin sisäistä kehitystä

miltei puhtaasti kirkollis-taloudelliseksi läänitykseksi, jonne viranhaltija asetti jonkun vähäpalkkaisen sijaisen.

varmaan sekä valtakunnan kansliassa että Ulvilassa yleiseen tietoisuuteen päässeitä läänitysperinteitä

jatkoi Kustaa Vaasa läänittäessään

1526 pitäjän kirkkoherranviran säännöllistä vuosittain kansliaan tilitettävää korvausta vastaan sen viimeiselle hänen ajaltaan säilyneistä lähteistä tunnetulle edustajalle Pentti Maunun- pojalle, Bength

Suurin piirtein niveltyy se kehityksen kaari, joka Ulvilan kirkon keski- aikaisesta hallinnosta hahmoutuu, havainnollisella ja vakuuttavalla tavalla

jonka edellä olemme Ulvilan kaupan ja sen yleisten rasitusten vaiheista piirtäneet. Kuten aikaisemmin Ulvilan kauppakartano oli askel askelelta alistettu vakinaisen hallinnollisen sekä Sture- ja Kustaa Vaasan ajasta jatkuvasti kiristyvän hallinnollisen läänityksen ja valvonnan alaiseksi, niin siirtyy Ulvilan kirkkopatronaattikin Ulvilan pitäjälle ja kaupungille kylmä- kiskoisille valtion palvelijoille. Samalla päätyy

isällinen huoli, jota piispa Lauri Suurpää kirkon perinteiden mukaisesti katsoi Ulvilassakin patronaatti-

oikeuden perusteeksi, sielunhoidon kustannuksella lääniherran melko julkean taloudellisten etujen kiristämiseen.

Tämä ei koitunut vain kirkon tarkoitusten vahingoksi. Ei liene näet vain oikkua, että Ulvilan kauppakartanon vallaskaupit ja regaalipapit erään- laisina valtion läänimiehinä sattuvat asiakirjoissakin lähimmäs toisiaan.

Tosiasiallisesti tuli Ulvilan kauppakartanosta ja kirkkoläänistä kaksi vakinaista ja nähtävästi välittömästi Tukholman ja sen kanslian alaista kaupallista tark- kailu- ja valvontakeskusta, jotka lopuksi Kustaa Vaasan toimesta sulautuivat yhteen. Nämä valtion ja Tukholman valvontakeskukset, jotka varmaan myös pitivät yllä säännöllistä kaupallista yhteyttä Tukholmaan, tulivat Ulvilassa luonnollisimmiksi tukiasemiksi

kiristyvälle kauppapolitiikalle, joka hitaasti mutta varmasti riudutti Ulvilan kaupan sekä sen porvariston viimeisen vihannan.

PORVARISTON ^{ASEMAN KEHITYS}

Epäilemättä

kysymys siitä, ketkä porvaristoon laskettiin, pysynyt vaikeana ongelmana läpi koko Ulvilan historian. Jo Ulvilan kaup- palan v. 1348 tekemä valitus vallaskauppeja vastaan, jotka eivät täyttäneet velvollisuuksiaan kaupallista yhdyskuntaansa kohtaan, puhuu sekä tämän että sen jäsenoikeuden epämääräisyydestä. Nähtävästi ilmenee yhteisen porvarin ja Pohjanrannan kaupankävijäin välistä jännitystä myös Ulvilan v. 1365 saaman kaupunkiprivilegion yhteydessä.

Epäilemättä seurasi ^{silti lähteiden} vaiteliaisuudesta huolimatta varsinaisen porvariston asema Ulvilan kaupunkikautenakin karkein

205

Kopio Sten Sture Ulvilalle myöntämästä privilegiosta. Valtionarkisto.

piirtein kauppaoikeuksien ja niiden mukaisen käytännöllisen kaupankäynnin kehityskäyrää.

Tätä kahden kontrollin alaista todellisuuspohjaa seuraten on sen Ulvilan pitkän lamakauden, joka poikkeuksellisen alhaisesta verosta päättäen osuus vuoden 1413 molemmin puolin, täytynyt perusteellisesti heikentää porva- riston asemaa sekä ulospäin että varsinkin sen omassa elämänpiirissä.

Tätä synkkää taustaa vasten piirtyy suomalaisen kauppapolitiikan ja siihen

kiinteästi liittyvän vapauden ja varsinkin n.s. Saksan kaupan elvyttävä

Ulvilan kaupungin sisäistä kehitystä

vaikutus Ulvilan porvariston aseman voimakkaaseen vahvistumiseen ^tavallista selväpiirteisempänä. Tätä havaintoa porvariston aseman ilmeisestä lujittu- misesta tukee sekin, että Ulvilan ^veron nousuun nelin—viidenkertaiseksi näyttää rinnastuvan vastaanvanlaista kaupan elpymistä myös sikäläisessä kauppakartanossa. Ei voikaan olla epäilystä siitä, että vapaakauppakausi merkitsi Ulvilassa jonka kehityskulkua Raumallakin todettava verrannais- ilmiö vahvistaa porvariston aseman ja itsetunnon perusteellisinta vakiintu- misvaihetta.

Yhtä kiintoisaksi kuin kuvattu Ulvilan porvariston aseman kiitollisin ja onnellisin kehitysvaihe muodostui sen piinallinen laskukausi. Tosiasiallisesti joutui näet Ulvilan porvaristo, joka ei voinut saada tukea asemaansa herransa läänimieheltä Ulvilan kauppakartanossa tai edes hallituksen etuja palvelevalta hengelliseltä esivallaltaan, vuodesta 1485 siis parikymmentä vuotta ennen kuin Rauman porvaristoon käytiin käsiksi Sten Sturen mielivaltaisen ^kaup- papoliittisen kokeilun uhriksi.

eivät valtionhoitajat, jotka vuosien

1504 ja 1512 privilegioilla riistivät Ulvilalta vapaan kaupan sen parhailla tuotteilla syötävällä tavaralla varoittaneet erikoisesti uppiniskaisuuteen taipuvaa porvaristoa kiellon rikkomisesta. Ulvilan porvarit joutuivat näin eräänlaisina koko maan jopa osaltaan valtakunnankin

kauppaelämän sijais- kärsijöinä aloittamaan sen pitkäaikaisen näivetystaudin, johon he lopulta sortuivat.

On ilmeistä, että porvariston koostumus, joka kaikissa Suomen keskiajan kaupungeissa on ollut herkästi kauppapolitiikasta ja vallitsevista kauppasuhdanteista riippuvainen, on karkein piirtein Ulvilassakin ollut ^näiden määräämä. Sekä keskiajan lähteiden miltei täydellinen puuttuminen että 1500-luvun lähteet joista vuoden 1548 kymmenysluettelo mainitsee kaikkien silloisten ^porvarien ja parin käsityöläisenkin nimet jättävät kuitenkin lukijan varsinkin sen johdosta, että vain joku harva sukunimi sukeltautuu esiin yleisen, mitään sanomattoman -son

-nimistön valtajou- kosta, miltei läpäisemättömän hämärän eteen. Ulvilan väestökoostumuksen selvitystä hämmentää sekin, että vanha kaupungin rajojen sisällä sijaitseva talonpoikais-Ulvila poikkeaa tässäkin kohdin perusteellisesti varsinaisen kaupungin porvarialueesta. Asutuksen koostumisen ja nimenomaan sen piirissä tapahtuneiden vaihtelumahdollisuuksien kannalta onkin syytä käsitellä mainittuja asutusalueita ^erikseen.

TALONPOIKAIS-ULVILA

Muinainen talonpoikais-Ulvila, joka maaveroltaan erosi kau- pungin tonttiäyri- ja kirkollisilta maakymmenyksiltään kaupungin raha- kymmenysalueesta, oli siinä ^määrin rakenteeltaan maaomistukseen ^{ja toden-}

207

näköisesti perinnäiseen vapaakauppaan perustuva, että sen piirissä olennaisia väestömuutoksia tuskin

voinut

kuten epätasaiset maaveroluvutkin osoittavat tapahtua muuten kuin avioliitto- tai perinnönjakotietä. Täten se on vilkastuvaankin kauppaan riittävältä asutuskoostumukseltaan ollut edellä kuvatuista kaupallisista kehityskausista suhteellisen riippumaton. Mää- räävimmin onkin sen väestökoostumukseen vaikuttanut sikäläisen asujamiston

sukuvaltainen syntyperä.

Ilmeisesti on näet kysymyksessä jonkin harvan ja lähinnä kuten kolmen savu-veron perusteella tuntuisi uskottavalta kolmen alkutilan

pirstouma- alue. Kun Isonkartanon paikalla sijainneella kirkon kauppakartanolla ilmeisesti oli

nimensä

niin on todennäköisesti asianlaita sama toisil- lakin alku-Ulvilan perustiloilla. Piilisikö näin ollen pitkää periytymä- ja jakau- tumiskehitystä edustavan -son

-nimistön joukosta esiin pulpahtavissa Budde ja Spinck eli Spincke-nimissä toisten pirstoutuneiden alkuperäistilojen nimet?

Mikään ei ajallisesti ja asiallisesti ^{vastusta tekemäämme} olettamusta.

Edellyttämämme

saattaisi hyvin olla ennen Ulvilan syntyä aluetta hallinneen Kokemäen kirkkoherran Kokemäenjokilaakson ja sen suuseudun rikkaita kalakymmenyksiä varten välttämätön ranta tai satamatila.

Maunu Budde, joka

kuollut Kokemäellä ennen kevättä v. 1326, joka nähtävästi on entinen sikäläinen vouti

ja jolla mainitaan olleen sekä perillisiä

että tiloja, on kaikesta päättäen kirkkoherran tavoin tarvinnut sekä kruunun kalaveroja että mahdollisesti yksityistäkin liiketoimintaansa varten puoti- tai satamathan. Nimen maastoutuminen esim. Fribyhyn eli

jossa nimen- omaan Ulvilan kauppalan Buddella mainitaan tila,

ja mahdollisesti Luvian Lemlahdelle,'

jossa esiintyvä Bodhe kuuluu ilmeisesti tähän yhteyteen, viittaa samantapaiseen Ulvilan seutuun pureutumiseen, jota jo suvun 1320-luvun omistukset Kokemäellä osoittavat.

Spinki eli Spincke on laajasta levinneisyydestä päättäen vanha länsi- suomalainen

jonka jäseniä tunnetaan Perniöstä, Turusta ja Ulvilan pitäjästä.

Kun vanhin suvun jäsen mainitaan jo vuosina ^1330, 1331 ^vieläpä tehtävissä,

jotka osoittavat, kuten Ulvilassakin täytynee edellyttää, läheistä yhteistoimintaa kirkon kanssa niin juontuvat suvun alkujuuret maassamme viimeistään 1300-luvun alkuun jopa todennäköisesti jo 1200-luvun puolelle.

Ajallisesti saattaa Spinki-suku täten vaivattomasti palautua talonpoikais- Ulvilan syntykauteen. Niin ikään viittaavat sellaiset nimen paikalliset maas- toumat kuin Spinki-niminen saari Porin edustalla ja todennäköisesti myös Pinkjärvi, ruots.

Luvialla, jossa, kuten edellä on mainittu, vallitsi

ennen vuotta 1420 yleiseen tunnettu kokemäkeläinen kalastusnautinta, Spinki- nimiseen mahtisukuun, joka

saattanut iältään ja merkitykseltään osallistua

jo vanhan talonpoikais-Ulvilan

Ulvilan kaupungin sisäistä kehitystä

Myös käsiteltyjen sukujen nimen säilyminen ja niiden kantajien patri- arkalleen asema sekä alueeltaan säilyneessä Ulvilan alkuperäisessä kirkolli- sessa kauppalassa että sen kylkeen nousseen hallinnollisen kaupungin porva- rien piirissä saisi alkuperäisistä sukuoikeuksista ja -perinteistä riittävän ja luonnollisen selityksen. Esittämämme todennäköisyyden mukaan olisi meillä Ulvilan Budde

joka sen piirissä esiintyvästä Jöns-nimestä

päättäen on voinut tarjota vanhaa kulttuuri- ja veren perintöä ruotsinkielisen kirjalli- suutemme suurimmalle keskiajan hahmolle Jöns Buddelle, ja siihen rinnastu- vassa Spinki-suvussa ainoalaatuisia ja luonteeltaan Satakunnan tunnettuihin suurtalonpoikiin rinnastettavia sekä heidän rintamailtaan lähteneitä keski- aikaisen kauppakulttuurimme patriiseja.

VARSINAISEN PORVARISTON KOOSTUMUS

Sellaiseen elimellisesti jatkuneeseen sukuperinteeseen, joka saattoi säilyä maanviljelyn ja kaupan varaisen talonpoikais-Ulvilan vallassuvuilla, ei ollut mitään mahdollisuuksia viereisen kaupungin porvareilla, jotka pienien tonttiensa ja pirttiensä turvin olivat olennaisesti liikkeensä harjoituksesta ja kulloinkin vallitsevista kaupallisista suhdanteista riippuvia. Tämä selittänee, ettei heidän joukossaan tunneta ainoatakaan sukua, joka voisi iässä tai arvovallassa kil- pailla talonpoikais-Ulvilan vapaakauppien kanssa. Epäilemättä piti porvarien

lukumäärä, tasa-arvoisuus jopa varmaan keskinäinen kilpailu ja kateuskin nousun keskiajan kaupallisessa ajattelussa niin rakkaan "yhteisen porvarin"

tasapääjoukosta kurissa. Tällaisista ^{syistä pysyikin Ulvilan varsi-} naisen porvariston koostumuksessa kauppapolitiikan ja -suh-

danteiden vaikuttama vaihteliaisuus ^yhtä olennaisena kehityspiirteenä kuin perinnäinen tasapainoisuus talonpoikais-Ulvilassa.

Niinpä riippuu tuskin vain lähteiden häviämisestä, ettei ainoakaan Ulvilan varsinainen porvarissuku ulotu edes sen lamakauteen ennen ja jälkeen vuoden 1413. Näin ollen on tuskin uskallettua kuvitella, että vitaliaaniaika vei Ulvilalta, joka samoin kuin sen merikauppa oli kuin tarjottimella, sen perin harvalukuiset saksat ja karkoitti sen suomalaisetkin kaupit turvallisempaan sisämaahan varsinkin Teljeen niin tyystin, että ehkä vain 20—30 porvarin vahvuinen asukaskoostumus järkkyi perustuksiltaan ellei suorastaan pitkänä lamakautena kokonaan kulunut loppuun.

Kuvattua taustaa

täytyi Ulvilan nousemassa olevan Rauman tavoin saada porvaristonsa viimeisen vihannan edellä kuvatun vapaan suomalaisen kauppapolitiikan vallitessa. Ja lähteiden ja nimien puutteessakin on porvariston riutumiskautta edustavista lähteistä melkoisella varmuudella luettavissa sen koostumuksen päälinjat.

14 Porin historia.

209

Niinpä näyttää juuri puheena olevalle ajalle tyypillinen Saksan kauppa, jota aikaisemmistakin saksalaisperinteistä vapaa Rauma hoiti poikkeuksellisen edullisesta satamastaan pääasiallisesti omin

ikään kuin Kokemäenjoen laakson ja kaupungin omien kauppamuistojen verestäjiksi

Ulvilaan sen viimeiset

joista minkälaisia muuttoja ja vaihteluita heidän keskuudessaan heidän viimeisen vuosisatansa aikana onkin tapahtunut pieni jäte säilytti uskollisuutensa kaupungilleen sen katkeraan loppuun asti.

Epäilemättä elvytti

vapaakauppakausi myös kotimaisen porva- riston muodostumista. Omalla tavallaan tehosti sitä kauppavapauden herät- tävän vaikutuksen lisäksi myös paikallinen kilpailu Rauman kanssa. Vaikka ei tarkkarajaisia kauppapiirejä Ulvilan ja Rauman ympärille syntynytkään, niin keskitti kuitenkin elinvoimaisen uuden kaupungin synty eteläiseen naapu- ristoon Ulvilan vilkastuvat kauppasuhteet ja uusien porvarien kaupunkiin

muuton Satakunnan suurelle valtavirralle sekä tämän laajaan pohjoispuoliseen vetopiiriin.

Yksityiskohtaisesti ei kysymys siitä, mistä Ulvilan väestö joka laske- malla vuoden 1548 kymmenysluettelon ilmoittaman 50 porvarin ja

kymmen- kunnan talonpojan luvun viisinkertaiseksi nousee lähimain 300 henkeen polveutuu tai miten

kielellis-kansalliselta rakenteeltaan jakaantuu, ole lähteiden epäselvyyden vuoksi ratkaistavissa.

Edellä esittämältämme kauppahistorialliselta taustalta ^{ei vaikuta}

että sellaiset Ulvilan riutumiskauden enimmältä osalta vasta 1500-luvun alkupuolen lähteissä esiintyvät ja saksalaisilta vaikuttavat

kuin

Bulder,

Fordel,

Hvitkop, Poya

Selle

ja Sunder- gelt

viittaavat ensisijaisesti Tukholmaan, jota täytyneekin pitää varsinkin eri tahoilta toimintamahdollisuuksia etsivän suhteellisen vähävaraisen saksa- laisen siirtolaisvirran lähimpänä suurena maastoumakeskuksena. Kuten anta- mistamme viitteistäkin

onkin useimmilla edellä oletetuilla saksalais- suvuilla yhteyksiä juuri valtakunnan pääkaupunkiin. Todennäköisesti joutuivat muutkin kuin asiakirjallisesti todettavat Fordel ja Bulder

luopumalla van- hoista saksalaisperinteistään joiden uskonnollisesta ja kielellisestä yllä- pidosta esim. Ulvilasta säilyneen saksankielisen korusaarnakirjan katkelma'"

kaunopuheisesti kertoo ja myötäytymällä hallituksen kiristyvään kauppa- politiikkaan jopa osaksi tavallaan

asiamiehinäkin jouduttamaan kaupun- kinsa ja, kuten esim. Ulvilan luhistumiskauden huomatuimmat saksat Markus

ja Knuut Bulder saivat kokea, omaakin kovaa kohtaloaan.

Mainittujen saksojen rinnalla, joiden muutto Ulvilaan, kuten

oli varmaan voimakkaasti entisestään taantumassa,

ei Ulvilassa voida todeta

Tukholmasta muuttaneita ruotsalaissukuisia tai -nimisiä siirtolaisia. Sen-

tapaiset perin harvinaiset ja lähinnä ruotsalaisiksi tulkittavat sukunimet kuin

Ulvilan kaupungin sisäistä kellitystä

Osa Ulvilan kartanoon ryöstetystä saksankielisestä killan ^? korusaarna kirjasta. Isot alkukirjaimet punaisia.

Getth,

Glomse ja Smårodt selittyvät näet riittävästi jo kotoisistakin verran- naisnimistä.

Epäilemättä piilee lisäksi ^kaupungin runsaan -son-nimistön varjossa joukko ruotsinkielisiä, alkuaan meikäläisiltä varsinkin Ulvilan pohjoispuolisilta ruotsalaisalueilta polveutuvia ja niiden kauppaa hoitavia porvareita jopa siinä määrin, että Ulvilaa varmaan täytyy nimenomaan sen laajan pohjoispuolisen ruotsalaisasutuksen vaikutuksesta pitää suhteel- lisesti melkoista ruotsinvoittoisempana kuin Raumaa ja Turkuakin.

Ilmeistä enemmistöä edusti kaikesta päättäen runsaan -son-nimistön piirissäkin kaupungin suomalainen porvaristo. Jo sentapaiset nimet kuin Verkko Eerik ja Karja Jussi

ilmentävät ikään kuin vahingossa viralliseen ruotsinkieliseen luetteloon päässeinä verestä ja mehevää keskiaikaisen suomen- kielen käyttöä kaupunkilaisten kesken. Vieläkin valaisevampia ovat sellaiset

suomalaiset porvarinimet kuin Kiusa, Lavilainen, Nurkka, Pappi ja Ruski.

Näistä viittaa Ruski ilmeisesti edellä käsitellyn muinaisliikenteestään tutun Ruskelan

Lavilainen Lavian

Kiusa Kokemäelle ja Kallialaan,

Nurkki Kallialaan, Vesilähteen ja Lempäälään

ja Pappi Kallia-

laan.

hoitaessa kotoisten laivurien lisäksi merikauppaa ja Ulvilan ruotsalaisen porvariston huolehtiessa kaupungin pohjoispuolisesta ruotsalai- sesta takamaastosta ovat sen suomalaisporvarit kuten esittämiemme nimien piirtämä alue osoittaa viimeiseen asti pitäneet yllä yhteyttä miltei Koke- mäenjokilaakson joka pitäjässä todettaviin kauppeihin, kauppamiehiin ja kesteihin

sekä heidän välityksellään koko Satakunnan valtavirtaan ja sen ainoalaatuiseen kaupalliseen menneisyyteen.

Ulvilan loppuun asti laajajännitteinen kaupallinen asema selittää myös

211

luonnollisesti erään sen asujamiston koostumuksessa ilmenevän arvoituksen:

käsityöläisten suhteellisen heikkouden.

Lukuun ottamatta sellaisia lähinnä omaa tarvetta varten välttämättömiä ammattilaisia kuin talonpoikais-Ulvilalle luonteenomaista makkarantekijää

tai porvari-Ulvilalle välttämättömiä ammatinharjoittajia kuin puuseppää, seppää ja räätäliä, edustaa säilyneissä lähteissä heidän rinnallaan vain säämiskäntekijä ammatillista erikoisalaa. Helposti ymmärrettävää

ettei Ulvila pystynyt kilpailuun vanhan ylämaansa kehittyneen käsiteollisuuden kanssa, jolla esim. Kokemäellä ja Karkussa näyttää olleen eräänlaisia kes- kuksiakin ja joka verokirjoista esiin vilahtavan erilaisen ammatin- harjoituksen lisäksi pystyi mikäli Olaus Magnuksen karttakuvaan voi luottaa

Merikarvian —Närpiön

rantamaassa rakentamaan laivoja ja sisempänä

maassa Karkussa

valamaan tykkejäkin. Vieläkin vähemmän oli

Ulvilan käsityöllä kilpailumahdollisuuksia

jonka ammattilaisilla

ja heihin verrattavilla piireillä päinvastoin oli eräistä perinnönjaoista päätellen

vetovoimaa Ulvilaan

ja varsinkin sen ympäristöön, kuten Puusoohon, Ruos-

niemeen ja Söörmarkkuun.

Käsityöläisistään oli Ulvilalla näin ollen tuskin

mitään tukea siinä perin tylyssä jopa käsittämättömän väkivaltaisessa ^loppu-

tilityksessä, joka Ulvilan tuhon yhteydessä suoritetaan koko Satakunnan

ainoalaatuisen kauppakulttuurin kanssa.

ULVILA ^PORI MENNEISYYDEN JA ^TULEVAI-

SUUDEN ^{VAI H E} LINJALLA

PORI SATAKUNNAN KAUPUNKI- JA PORVARI-

KULTTUURIN

Elämäntarinansa lopullisesta päättymisestä huolimatta tarjoaa Ulvila havain- nollisen jopa monessa suhteessa ainoalaatuisen kuvan länsieurooppalaisen kau- punkiajatuksen vähittäisestä ja monivaiheisesta juurtumisesta maahamme. Poh- joisimpana keskiaikamme kaupunkina ei Ulvila silti ollut suunnallaan vain vas- taan ottamansa länsimaisen kaupunkikulttuurin uloin verso läntisen rannik- komme partaassa. Se oli myös tavalla, jota nykyajan ihmisen on vaikeata edes

eräänlainen länsimaisen kaupunkikulttuurin majakka mittaamattoman itäisen ja pohjoisen erä-Suomen laidassa. Tällaisessa asemassa muodostui sen koko elämä ei vain meikäläisin mitoin vaan laajalti maamme ulkopuoleltakin katsottuna ikään kuin suureksi ja kiintoisaksi kokeiluksi eurooppalaisen kauppakulttuurin ja maamme mahtavien eräaarnioiden keskeisestä vuorovaiku- tuksesta. Ja tähän kokeiluun täytyi jokaisen Ulvilan sukupolven osallistua koko olemuksensa jopa pahimpina koettelemuksien päivinä koko olemassa olonsa hin- nalla.

Havainnollisemmin ja katkerammin kuin mikään

edeltäjistä joutui kui- tenkin Ulvilan viimeinen sukupolvi suorastaan puustavillisesti puhuen uhraamaan

mitä se edeltävien polvien perintönä piti elämänsä perustuksena.

Tältä kannalta lähtien koki Ulvilan kaupungin viimeinen sukupolvi ja esi- isiensä vuosisatoja vanhan uskon väistymisessä uuden opin tieltä tähänastisen uskonnollisen ja hengellisen elämänsä suurimman järkytyksen. Vaikka julkinen vastarinta uutta ja ankaraa kirkollista esivaltaa vastaan ei päässytkään todetta- vasi ilmoille, niin selittynevät sellaiset myöhemmät vanhan opin kannattajat kuin hävinneestä suomen kieliopista tunnettu porilainen Olaus

ja raumalainen Johannes Jussoila

vain olettamalla, että uskonnollinen ristiriita

on jatkuvasti kytenyt länsisuomalaisen porvarin sielussa.

Tätä sielullista rikkinäisyyttä lisäsi se kalvava epätietoisuus, jossa porva- risto sai elää ennen Helsinkiin muuttoaan, karkoituksen säälimätön toimeenpano

sekä oudoilla ovilla vietetyt rikkinäiset ja kaikissa suhteissa epävarmat ja repi- vät pakolaisvuodet. Sielullisesti oli Ulvilan viimeisellä porvaripolvella raunio- kaupunkiinsa palattuaan entisestä olemuksestaan tuskin jäljellä muuta kuin ihmisen viimeinen seuralainen: lepattava tulevaisuuden toivo.

Epäilemättä tunsi kaupungin viimeinen sukupolvi myös

että se

jonka se palatessaan tapasi, ei enää ollut missään suhteessa sama kuin

jonka

kohtalon kovasta käskystä kerran oli jättänyt.

mitä julma juutti oli säästänyt, katsoi kotoinen hallitus despoottisen "isällisen” huolen- pitonsa ja ankaruutensa oikeudella kirkkojen kalleuksia ja pyhiä kirjoja myöten uuden "majesteetin perinnöksi ja omaksi”. Ensin hallitsijan ja sit- temmin herttuan hallussa ehti Ulvilan kartano jo ennen porvarien paluuta perus- teellisesti hävittää sellaiset keskiaikaiset erikoisuudet kuin talonpoikais-Ulvilan ja Ulvilan vallaskaupit jopa vallata sen kaupankin, jota varsinaiset porvarit olivat

hoitaneet. Mitä mahdollisuuksia oli rutiköyhillä porvareilla, joilla epäilemättä oli täysi murhe jo rappeutuneiden talojensakin korjaamisessa, nuorta

herraansa ja hänen juhlistettua kartanohoviaan

joka varmaan jo oli ehtinyt tulla alueensa kaupalliseksikin keskukseksi saattaa voimaan aikai- semmat talous- ja kauppaoikeutensa? Ulvilan kartanohovi

kuten vuo- den 1558 erittäin täydellinen ja valaiseva jäljempänä Porin perustamisvaiheen kuvauksen yhteydessä lähemmin käsiteltävä inventario-luettelo

sekä asultaan että oikeuksiltaan

ruumiillisesti ja henkisesti loppuun kuluneen porvariston rauniokaupungista siinä määrin, että esim. keski- näisten oikeuksien ja porvarien verojen välitön järjestely kävi väistämättömäksi.

Ja pääsy siitä umpikujasta, johon oli ajauduttu, kävi tuskin kummallekaan puo- lelle mahdolliseksi muuten kuin suorittamalla uusi epätoivoisen rohkea hyppäys ainoaan mahdolliseen ja kummallekin tuttuun ulkosatamaan: Poriin.

Vaikka tosin emme

mihin valmisteluihin Ulvilan kartanossa on ryh- dytty ennen kuin nuori herttua teki päätöksensä Poriin muutosta, niin täytynee edellyttää, että hän on sinä n. kolmen viikon

jonka hän ennen rat- kaisuaan on Ulvilassa viettänyt,

jo oman etunsa sekä hankkeen toteutumis- mahdollisuuksienkin kannalta neuvotellut porvariston tai ainakin Ulvilan silloi-

"kaupunkihallinnon” kanssa. Ja tulos edellytettävistä neuvotteluista mer- kitsi molemminpuolista uhrausta. Herttua uhrasi suunnittelemansa suurvarus- tuksen, josta todellisuudessa tuli hänen suuri pilvilinnansa, hyväksi periaatteelli-

sesti ja kohta myös käytännössä romanttisen sekä varmaan monien rakkaiden kevätmuistojen kultaaman kartanohovinsa Ulvilassa. Ulvilan porvarit puoles-

taan

jättivät heille luvatun kymmenen vuoden verovapauden turvin rappeutu-

neet ja monien osalta varmaan täydellistä uusintaa vaativat kotinsa ainaiseksi

Ulvila—Pori menneisyyden ja tulevaisuuden vaihelinjalla

ryhtyäkseen viimeisin voimin rakentamaan meren partaaseen uutta tulevaisuu- den kaupunkia.

Muutollaan teki Ulvilan viimeinen sukupolvi

joka on liiaksi unohtu- nut, Porin Satakunnan kauas ulottuvien kaupunki- ja porvariperinteiden elimel- liseksi jatkajaksi.

aikaisemmasta kuninkaallisesta

alueensa kaupallistakin itsenäisyyttä korostavan herttuan kaupunkiin tunsi Ulvilan vii- meinen ja Porin ensimmäinen porvaripolvi tavalla, jolle ei ole muissa kaupun- geissamme

seisovansa muodollisesti ja tosiasiallisesti kaukaa juon-

menneisyyden ja kauas kantavan tulevaisuuden historiallisella rajalinjalla.

PORI MAAKAUPAN JA KILTOJEN MAAN

PERILLISENÄ

Yhtä selvä rajalinja kuin Ulvilan ja Porin välisessä vartionvaihdossa ^ilme- nee siinä perusteellisessa

jonka Kustaa Vaasan järjestelmällinen vaino Satakunnan ikivanhaa maakauppaa vastaan paljastaa.

Ikään kuin salamanvalaistuksessa välähtää sen yhteydessä vielä kerran näkyviin Satakunnan ainoalaatuinen

vanhan kestikaupan ja kauppakulttuurin mei- käläisenä rintamaana. Poikkeuksellisella tavalla kirkastaa nimenomaan kirkon

ja kaupan luomaa harrasta yhteisymmärystä ja yhteyttä keskiajan porvarin ja talonpojan kesken Satakunnan sekä maassamme että laajalti sen ulkopuolellakin

hakeva kiltalaitos.

Sekä itse kilta-sana että sen Suomessakin tunnettu yhteiselämään ja yhteis- intresseihin viittaava latinainen nimitys convivium ja kiltaveljeyttä tai -sisa-

Vanhavxallinen ^{kousa Loiviijoen} laaksosta. Piirros v:lta ^{1887. Vampula.}

215

ruutia korostava latinainen toisintonimi fraternitas

kuvastavat keskiajan elämälle tyypillistä uskonnollis-sosiaalista tarvetta. Tämän tyydyttä- miseksi perustettiin tavallisimmin jonkin pyhimyksen nimeä kantavia sekä van- hinten eli oldermannien johtamia, jäsenistöltään suljettuja seuroja keskinäisen hartauden, veljeyden, avunannon ja hyväntekeväisyyden ylläpitämiseksi sekä yhteisten asiain käsittelyä, juhlia, seurustelua ja ilonpitoa

Ei voitane katsoa sattumaksi, että juuri Satakunnassa

juuriltaan aina "kalevai-

siin” aikoihin palautuva muinaisajan talonpoikaisperinne käräjineen, juhlineen, pitoineen ja juominkeineen sekä jo friisiläisten tuntema

ja saksalaiskaupan tuoma kilta-ajatus risteytyvät juuri muistorikkaassa Kokemäenjoen laaksossa samalla saaden ilmeisesti molemmin puolin lämpimän vastaanoton. Suomalainen ja kaikesta päättäen juuri Satakunnan kilta-alueella

sananlasku

kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan

kuvastaa havainnollista ja varmaan yleisesti tunnettua eläytymistä kiltahen- keen ja -juhlintaan. Sekä tämä

milteipä kalevaisen riehakas veto kiltatupaan ja -elämään että maamme ulkopuoleltakin saatavat varmat histo- rialliset tiedot hävinneistä killoista tekevät epäilemättömäksi, että niiden luku

on Satakunnassa aikoinaan ollut suurempi ja niiden elämä paljon värikkäämpi kuin meidän aikoihimme säilyneiden tietojen ja muistojen rippeiden perusteella on pääteltävissä. Miten

rikas ja monipuolinen kulttuuriperinne avautui- sikaan näkyviimme, jos meillä olisi käytettävissämme kaikkien Satakunnan kiltojen nimet ja tunnukset, niissä pidetyt oldermanni- ja jäsenluettelot, niiden säännöt ja

tiedot itse kiltatuvista, niiden sisustuksesta ja

niiden perinnäisistä juhlaohjelmista y.m.

Niistäkin välittömistä ja välillisistä

Yhdestä juurakosta veistetty juhlapöydän jalka. Loimaalta?

Turun linnan museo.

tiedonmuruista, joita onnellisen sattuman oikusta on säilynyt jälkimaailmalle, on pää-

että kiltatuvat ja kiltaelämä ovat keskiajalla lämmittäneet ja yhdistä- neet koko silloista Satakuntaa. Vaikka tus- kin voi lähteiden vaiteliaisuudesta huoli-

edellyttää, että mikään Satakun- nan keskiaikainen pitäjä olisi ollut tällaista

julkista ajan kirkollissosiaalista kulttuuri- keskusta vailla, niin pureutuivat kilta- elämän ja -kulttuurin juuret syvimmäs

edellä esitettyjen Satakunnan hallitsevien kaupallisten kulttuurikeskusten

Tavallaan odotuksen mukaista

että

edellä kuvattu 1300-luvun alkukymmenien

Ulvila—Pori menneisyyden ja tulevaisuuden vaihelinjalla murros turkistalouden alalla on melkoisesti kaven-

tanut kiltaelämän mahdollisuuksia Pirkkalassa.

Sikäläisen niityn nimenä tunnettu Kiltakukkaro

paljastaa kuitenkin vieläpä eloisalla tavallakin ainakin erään paikallisen, iältään ja luonteeltaan hämäräksi jäävän killan.

Kaupalliselta asemaltaan heikomman Sastamalan luonne selittänee

etteivät siellä mahdolli- sesti olleet talonpoikaiskillat’ ole ainakaan tois- taiseksi voineet jättää nykytietämämme mukaan varmasti todettavaa elonmerkkiä itsestään. Toi- saalta tekee alueen jokapäiväinen liikenne sen ylä- puolella sijaitsevan Pirkkalan ja alapuolella olevan Huittisten ^halki mahdottomaksi ajatuksen, että kiltalaitos ja -elämä olisi voinut jäädä sille vieraaksi

Vanha juhlapöydän jalka Huittinen. Huittisten

museo.

vielä vähemmin sekä sinänsä että jo yhteisten pyhimysjuhlienkin vuoksi tunte- mattomaksi. Tätä käsitystä vahvistaa Huittisissa sekä 1480-luvun

asiakirja- maininnoista että myöhemmästä paikannimistöstäkin tuttu Sammun kiltatupa,

joka havainnollisella tavalla puhuu kilta-ajatuksen kotoisuudesta

joka ei tiettävästi koskaan saavuttanut hallitsevaa kaupallista asemaa.

Erikoisen kiinteästi maastoutui kilta-ajatus keskiaikaisen Kokemäen vanhan Teljen molempiin korviin. Epäilemättä oli Teljen lännenpuoleisella Kokemäen veljeydellä jonka ikä huolimatta siitä, että se mainitaan

vasta v.

palau- tuu epäilemättä paljoa varhaisemmaksi sekä alueen hallitsevan aseman vuoksi että siitäkin päättäen, että kaikki keskeisen tärkeät asiat ratkaistiin siellä, suo- rastaan— mikäli näiden vapaiden seurojen arvojärjestyksestä voi puhua erään- lainen maakunnan pääkillan asema. Poikkeuksellisen eloisasti kuvastavat kilta- elämän pureutumista myös Teljen itä- tai pohjoisselustaan sellaiset Kokemäen Hintikkalan kylässä nykyaikoihin asti säilyneet nimet kuin Killan

Killan luoto ja Killan kirkko, jota viime vuosisadalla muistiinpannun perimätiedon mukaan kivikehys oli aikoinaan ympäröinyt ja jossa

viiden sylen pitui- seksi ja kahden kyynärän levyiseksi arvioitua pöytää vielä silloin nähtävine jalkoineen oli kerran säilytetty.

Jos vielä rohkenee

että Kokemäen pääkillan ja sekä kylän nimen että kauppaelämään viittaavan Mankarin eli Man- koisten mukaan lähinnä saksojen ja seudun talonpoikien yhdyssiteeksi soveltu- van Hintikkalan killan lisäksi ainakin johonkin perimätiedon tuntemista pitäjän

seutukirkoista ja kappeleista on joskus liittynyt kuten hyvin perustein voi edellyttää joko laajempi- tai suppeampialainen kulmakunta- tai kyläkilta, niin voitaneen kilta-ajatuksen katsoa

aikaisimman ja syvimmälle ulottuvan sekä ulkonaisestikin näkyvimmän ilmauksensa juuri Satakunnan his- toriallisessa sydämessä.

217

Poikkeuksellisella tavalla osoittaa kiltalaitoksen jatkuvaa elinvoimaisuutta sen juurtuminen

jossa jo v:lta 1344 todettava edellä käsitelty Pyhän Gertrudin kilta valottaa varsinaisen kauppalan aikaisimmin todettavaa varhais- vaihetta. Sitä seurasivat itse kaupungin piirissä Ulvilan kiltatupa

ja Pyhän

Olavin kiltatupa,'

joista siihen

ettei mitään huomattavaa ammatil- lista eroavaisuutta kaupungissa tunneta, toinen Ulvilan kilta

saattaisi edustaa esim. alueellisesti ja oikeudellisesti omalaatuista talonpoikais-Ulvilaa, toinen varsinaista porvari-Ulvilaa.

Yhtä kiintoisa on kehitys uuden kiltakes- kuksen ympäristössä, jossa tavataan elinvoimainen maakiltasikermä. Ulvilan

"yläpuolella” kuuluivat siihen Killan niityn nimestä päättäen Harjavallan Pirk- kalan kilta

ja Nakkilan Villilän kilta

ja alapuolella joen suupartaissa Koivis- ton ja Suosmeren kiltatuvat.™

Kokemäenjoen alueeseen liittyy keskiaikaisen kiltakulttuurinkin alalla Eura- joen laakso, jossa v:lta 1568 Eurasta ja Eurajoelta tunnettujen ilmoitusten mukaan oli useita vanhoilta ajoilta periytyneitä kiltoja.

Kokonaisuudessaan hakee se kiltavyö, joka Kokemäenjoen ja Eurajoen suilta kurottautuu aina Pirkkalaan asti, erikoisluonteeltaan vertaansa koko Pohjolassa. Omassakin maassamme ylittää Satakunnan kiltojen luku sen perus- teella, mitä nykyisin tiedämme, sekä kaupunkiemme Turun ja Viipurin että tunnettujen maalaiskiltojemme yhteismäärän. Erikoisesti korostuu Sata- kunnan poikkeuksellinen merkitys muinaisena kiltojen

jos

että muualta maalaiskiltoja

vain kolme: kaksi

Kirkiusundin ja Kemiön

kaupallisesti tärkeän Tavastkymen

ja kolmas Pyhän Knuutin

Ahvenanmaalta.

Edellä esitettyjen lyhyiden viittausten taustalta selittyy Satakunnan kilta- perinteen sisäinenkin voimakkuus ja monipuolisuus. Yksistään vapaaehtoisuu- teen perustuvana todistaa jo kiltatonttien saanti samoin kuin muistot killoille kuuluneista niityistä, luodosta y.m. huomattavaa alttiutta näitä seuroja koh-

taan.

Niin ikään kysyivät kiltatuvat joiden edustavuus, päättäen

että

esim. Ulvilan Pyhän Gertrudin, Kokemäen ja Huittisten Sammun kiltatupia on

ilmeisesti kauan käytetty yleisten käräjien pitopaikkoina,

varmaan vetänyt

vertaa muinaisrunojen ja esim. yläsatakuntalaisen perimätiedon tuntemille

suur- eli juhlapirteille rakentajiltaan ja ylläpitäjiltään laaja-alaista ja yleistä

kulttuuriharrastusta. Satakunnan keskiaikaisen kiltahengen vaikutuksesta selit-

tyvät myös sellaiset täältä tunnetut

kuin viittaukset "laittomaan ^juma-

lanpalvelukseen”, s.o. kiltapyhimysten

killan pöytiin —joista,

kuten Niilo Valonen on osoittanut, eräät kuvatulta kilta-alueelta säilyneet,

koristejalkaiset ja jykeälevyiset pitopöydät näyttävät säilyttäneen elimellisesti

jatkuneen muiston

kiltakattiloihin, joista pieni Pyhän Olavin kattila melko

kauan mainitaan 1500-luvun tilikirjoissa, sekä varmaan kaikille veljesyhtymille

välttämättömään kiltakukkaroon.

Satakunnan rikkailta kiltamailta polveutu-

Ulvila—Pori menneisyyden ja tulevaisuuden vaihelinjalla

Juhlapöytä Suodenniemeltä. Porin museo.

nevat

vanhat rukoustorvet

ja alkuaan ehkä muinaisilla kiltapöydillä leikillisen rangaistuksen uhalla —"maksetut” tai "lunastetut juhlakousat” ja nimipäiväkousit

sekä sellaiset juhlintaan liittyvät nimitykset kuin pikari, kruusi y.m. Kuvatun esineistön valossa ei voi olla suurta epäilystä

että Satakun-

kiltojen runsasantiset juhlapöydät ovat notkuneet puraista herkuista, mitä Kokemäenjokilaakson kiltaemännät ja saksojen olut- ja viinikellarit pystyivät tarjoamaan. Mutta vuorovaikutus ulottui paljoa syvemmälle. Kuten koko Koke- mäenjoki edustivat myös sen killat jatkuvaa ja välittömintä länsimaisten kult- tuurivaikutteiden

Suomen sydämeen.

Poikkeuksellisella tavalla kuvastaa Satakunnan kiltojen merkitystä myös kuningas Kustaa Vaasan niihin kohdistama huomio. Ilmeisesti niiden koke- musten nojalla, joita hän Ulvilan kartanon ahnaana suurkauppina oli sikä- läisen kaupungin tuhotessaan hankkinut kuvatuista Satakunnan maakaupan

symboleista, ryhtyy hän järjestelmälliseen vainoon kiltoja vastaan. Nähtävästi hallitsijan määräyksestä on vuosien 1556—1557 inventarioluettelojen mukaan Ulvilassa

Suos-

meren ja Pyhän Olavin killat suljettu ja niiden irtaimisto kiltakattiloita ^ja ilmeisesti kalustoja ja kirjoja myöten ryöstetty Ulvilan kartanoon. Sekä tämä Ulvilan kiltoihin kohdistunut väkivalta että Eurasta ja Eurajoelta v:lta 1568 polveutuvat ilmoitukset, joissa kerro- taan, miten esivallan on täytynyt monissa oikeudenkäynneissä, kokouk-

sissa ja oikaisukäräjissä tuomita ja

Keskiaikaisenviinitynnyrin kantaja. Toden- näköisesti Suomessa kopioidusta ja kuvi-

tetusta n.s.Kalmarin kopiokirjasta.

219

julistaa laittomiksi killat, Gilder, joita näiden seutujen asukkaat olivat vanhoista ajoista tottuneet pitämään, osoittavat, millä kiintymyksellä Sata- kunnan talonpojat länsisuomalaisten ^{porvarien tapaan} pitivät kiinni van- hasta uskostaan ja kauppakulttuuristaan.

Vaikka mahdollisten kiltakellojen

ja rukoustorvien ääni, kiltamessu ja -laulut vaikenivatkin, kiltakynttilät sammuivat ja niiden kattilat ja veljesmaljat joutuivat ahnaan ryöstäjän kouraan, niin peri Pori vanhasta kiltojen

Suomen perinnerikkaimman ja kehittyneimmän kaupallisen ylämaan.

PORI V ARH

JATKAJANA

Yhtä elimellisesti kuin Porista tuli Satakunnan keskiajan porvarin ja talon- pojan kaupallisen tehtävän historiallinen jatkaja, saattoi se perustaa uuden kaupunkinsa ”e s i”- ja "varhai s”- Porin menneisyyden hämärään palau- tuvien perinteiden varaan.

I

Jo maantieteelliseltä asemaltaan on Porin edustalla sijaitsevan niemen, joka myöhemmin sai nimen Bärnäs eli Pärnäinen, täytynyt varhaisimmista ^ajoista asti osallistua siihen

joka solui sen ohi edes takaisin Kokemäen-

joelle. Historiallinen ajoituskin vanhimmalle esi-Porille tarjoutuu itsestään. Se

Kirstinnokka, Girstens Udd vuoden 1696 Porin kartalla. Huomaa Linnanmäki Slåtz Backan, Kuninkaan kartano, ^Konungs Gård, ja Kunin-

kaan kartanon Hevoshaka, Konungs Gårds Häst haga. Niemen eteläpuolella Kuninkaan lahti,

Kungsviken.

uiskovartiointi, jota kihlakunta tai kihlakunnat eli käyttääk- semme oikeata ajan väriä satakunnat ylläpitivät Porin kohdalla, palautuu näet alultaan aikaan, jolloin satakunnat esiin- tyvät ainoina kauppaturvan ja laivaliikenteen takaajina.

Samaan aikaan palautuu luonnollisimmin se vanha mark- kina- tai kauppapaikka, jonka Pietari Fortelius mainitsee ^van- han perimätiedon nojalla sijain- neen Porin lähellä. Kun mui- naisruno, kuten edellä on ole- tettu, suomentaa Birkan nimen Koivistoksi ja kun myös Suo-

menlahden pohjukan historial-

Ulvila—Pori menneisyyden ja tulevaisuuden vaihelinjalla lisistä lähteistä todettava ^{birk-asema on}

säilynyt Koiviston

niin saattaa myös Porin rajanaapurina tunnettu Koi-

joka aikoinaan on voinut käsittää koko esi-Porin

etsimättä säilyttää muiston satakuntien myöntämästä ja val-

muinaisesta markkina-asemasta.

Kieltämättä antoivat uiskovartioasema ja sen kupeella sijaitseva Koiviston mark- kinapaikka kerran vanhimmalle esi-Porille supisuomalaisen yleisleiman.

Yhtä herkästi kuin Satakunnan kaupan varhaisimpaan kehityskauteen osallistuu esi-Pori tätä seuraavan saksalaiskaupan läpimurtoon.

Nimenomaan liittää mainittu, asemal- taan tuntematon Saksankivi esi-Porin kiin- teästi siihen uuteen kaupalliseen viriin,

jota iältään ja perinteiltään ylemmän joki- varren Saksankivet edustavat. Vieläpä sai esi-Pori ja sen Saksankivi poikkeuksellisen korostuneen merkityksen vertaistensa jou- kossa sen vuoksi, että jokainen saksalaiva poikkesi mennen tullen sen uiskovartioase- malla ja ilmeisesti myös aluksen kesti seu- dun tutulla Saksankivellä. Näyttääpä suo- rastaan siltä kuin tämä väistämättömien

olosuhteiden luoma vartio- ja kauppakos- ketus olisi luonut muinaiseen esi-Poriin

eräänlaisen harvinaisen saksalaissuomalai- sen purjehdus- ja kauppamuistomerkinkin.

IJfOO-luvun

ta. Yksityiskohta Pyhän Henrikin muistoarkusta. Valok. Kansallismuseo.

Tämä näyttää piileytyvän siihen vielä Porin kaupungin synnyttyäkin kruu- nulle ja ilmeisesti aikaisemmin Porin linnalle sekä varhaisimmin paikalliselle aluevallalle kuuluneeseen

joka on Porissa kulkenut Kirstinnokan nimellä. Tällä ei voi siihen

ettei mitään tämännimistä julkisen elämän vierasmaista tai kotoista valtijatarta tunneta, olla mitään tekemistä myöhä- syntyisen naisnimen kanssa.

käy vielä arvoituksellisemmaksi, kun historiallisten lähteiden nojalla on osoitettavissa, että kysymyksessä oleva

"nokka” ei ole kuulunut Kirstille tai hänen omistukselleen,

on vasta maan kohoamisen ja virran tuoman hiekan luoma. Kun Kirsti kauniina kansan-

johdannaisena joutuu pakosta syrjään, niin täytyy suomenkielisen Kirstin-

221

muodon varjossa piillä jokin sitä lähenevä alkuperäinen ja ilmeisesti vieras- kielinen paikannimi.

Nimi esiintyykin jo v. 1599 muodossa Kirstenen, jonne kuningas Kaarle IX määräsi erään Lahdelle, Viken s.o. Kirstinnokan eteläpuoliselle Kuninkaan- eli Herran

Kungs- eli Herreviken ajautuneen kuningattaren laivan

vedettäväksi ja korjauksen jälkeen liitettäväksi hallitsijan käyttöön.

Nimi

vaikeudetta jaettavissa osiin

jossa loppuosa merkitsee "kiveä”.

Vaikuttaa siltä kuin paikan eteläpuolinen Kungsviken olisi elimellistä perintöä aikaisemmalta julkiselta aluevallalta ja

kuninkaallinen laiva-asema

muinaisesta paikallisesta uiskovartiosta. Nimelle

kuitenkin jo varhain yritetty toistakin selitystä.

Tätä voidaan lähetä seuraamalla Kirstinnokan ruotsalaista nimeä. Vuo- den 1696 Porin kartalle on sikäläisen kuninkaankartanon itäkylkeen ja heti samaisen kartanon hevoshaan pohjoispuolelle merkitty Girstens Udd, joka voita- neen epäilyksittä jakaa muotoon Gir-stens-Udd.

Kun tästäkin nokkaa vastaava udd voidaan myöhäsyntyisenä poistaa, niin jää jälelle vanha

jossa loppuosa tarkoittaa selvästi "kiveä”. Alkuosan on maanmittari joko kuule- mansa tai näkemänsä perusteella tulkinnut sanaksi gir-, jolla hän varmaan tar- koittaa purjehduskielen gira, "tehdä mutka tai poikkeama” tai gir-sanaa

kityksessä "mutka" eli "poikkeama”.

Joka tapauksessa näyttää hän esitetyssä valossa ja siitä huolimatta, että paikka ilmeisesti jo vuosisatoja ennen "nokaksi"

muuttumista oli menettänyt muinaisen tehtävänsä, käsittäneen sen vanhaksi purjehdusmerkiksi, jollaiseksi se Kokemäen pohjoisen valtaväylän ja Vähille raunioille vievän vanhan reitin erottajana erinomaisesti soveltuikin. Näin ymmärrettynä viittaa merkkikivi lähinnä sekä korkeussuhteiltaan että tehtäväl-

lään jo saksojen ajan vilkkaaseen purjehduselämään.

Samaan

puhuu paikan varhaisimpaan toimikauteen viittaava toden- näköinen alkuperäisnimi.

Kuten J. W. Ruutkin asiakirjallisten tietojen nojalla säännöllisesti käyttä- mästä Kirstein-nimestä

ilmenee, on alkuperäisen saksalaisen nimen loppuosana sana -stein

Alkuosana saattaa olla joko saksan "giren", "poiketa"

termin juurisana ja nimissä harvinainen "Gir-”, "poikkeama”

tai varhaissaksa- laisissa keskiajan nimissä yleinen ”Ger-”, merkityksessä "keihäs”.

Edellisessä tapauksessa olisi kivi sen ruotsinkielisen nimen mukaisesti lähinnä vain purjehdusmerkki, jälkimmäisessä kivi, joka oli merkitty keihäällä tai keihäs- miehellä, jollaista 1400-luvun alkupuolella tehdyssä Pyhän Henrikin muisto- arkussa kuviteltiin muinaissuomalaisen joensuuvartion asetunnukseksi. Kum- mankin vaihtoehdon mukaan on kysymyksessä Porin maaperään juurtunut ja todennäköisesti joko Saksankiveen tai sen lähistöön liittyvä saksalaisen kauppa- kulttuurin muistomerkki.

Edellä esitettyjen viitteiden valossa antoivat ainoalaatuinen