PORIN HISTORIA III

PORIN HISTORIA III

Juhani Saarinen

5. OSA

HENKINEN ELÄMÄ

Ulvilan emäseurakunta

Porin kaupunkiseurakunta oli lyhyen ajan vuosina ^1584—1602 ollut itse- näisenä kirkkokuntana,

sitten ^se oli liitetty

laajan Ulvilan emä- seurakunnan yhteyteen. Näin oli asian laita vielä Venäjän vallan aikaan tultaessa. Ulvilan emäseurakuntaan kuului varsinaisen Ulvilan seurakunnan lisäksi kaikkiaan kuusi kappeliseurakuntaa: ^{Porin kaupunki- ja maaseura-} kunta sekä Noormarkun, Ahlaisten, Pomarkun, Nakkilan ^ja Kuhaan seura-

kunnat. Kaikkien näiden seurakuntien hengellisestä elämästä huolehti Ulvilan kirkkoherra kappalaisten

Ulvilan kirkkoherran virkaa hoiti ^1800- luvun alussa isänsä ^jälkeen tähän asemaan v. 1786 päässyt hovisaarnaaja Fredrik Lebell, joka toimi Ulvilassa ^aina kuolemaansa saakka v. 1819. Hä- nen jälkeensä v. 1824 sai virkaan valtakirjan virsirunoilijana esiintynyt ja monien kirkollisten komiteoiden jäsenenä toiminut lääninrovasti Bengt Ja- kob Ignatius. Ulvilaan siirtyessään hän ^oli jo 63-vuotias ja ^{ennätti ennen} kuolemaansa hoitaa virkaa vain kolme

Vuosien 1829—41 välisenä aikana Ulvilan kirkkoherrana toimi professorin arvonimen v. 1827

jumaluusopin tohtori Gustaf Renvall, joka edeltäjiensä tavoin hoiti tätä hy- vätuottoista virkaa kuolemaansa asti.

Ulvilan kirkkoherran virka oli näihin aikoihin ^hyvin tavoiteltu. ^Sen saivat haltuunsa ansioituneet ja jo suhteellisen iäkkäät pappismiehet. ^Sen vuoksi viranhaltijoiden toimiaika Ulvilassa ei ylimalkaan muodostunut ko- vin pitkäksi, ja jokaisella heistä tämä virka oli viimeinen. Kaikkien Ulvilan kirkkoherrojen virkaura 1800-luvulla päättyi

kuolemaan. ^Näin oli siis

myös asian laita Renvallin jälkeen v. ¹⁸⁴² kirkkoherraksi tulleen jumaluus- opin tohtorin, lääninrovasti Gabriel Hirnin. ^Hänen vaikutusaikansa Ulvilassa

jäi vain seitsemäksi vuodeksi. ^Ainoastaan kolme viikkoa ennen Porin paloa v. 1852 astui virkaan rovasti Herman Helien, ^joka siten joutui ensi töik-

seen kiinnittämään erityistä huomiota hädänalaisten seurakuntalaisten avus-

tamiseen. Helien, jonka virka-aika kesti poikkeuksellisen kauan, aina ^vuo-

teen

1871 saakka, sai sittemmin myös olla näkyvällä tavalla mukana Porin

uuden kirkon rakentamistyössä ja nähdä ^sen vihdoin vuosikymmenien

Ulvilan pappila. Satakunnan museo, Pori.

suunnittelun jälkeen valmiina. Kirkkoherra Helien oli myös liikkeelle pane- vana voimana ryhdyttäessä vuosisadan puolivälin jälkeen kehittämään Porin

kansanopetusoloja, minkä lisäksi mainittakoon hänen olleen säätynsä edus- tajana sekä vuoden 1863 että vuosien ¹⁸⁶⁷ —68 valtiopäivillä. Tästä puoleen tulikin tavaksi valita Ulvilan kirkkoherra valtiopäivämieheksi pappissäätyyn.

Niin myös vuosina 1873 ^—76 virassa ollut rovasti August Lilius oli mukana vuoden 1872 valtiopäivillä.

Porin kappalaisena toimivat

aikana varapastori Karl Vahlroos (1793 —1820), pastori Elias Ekbom (1825 —1856), varapastori Karl Fredrik Riedell (1859 —1869) ja pastori Aksel Gabriel Ylander (1872 —1882).

Kap-

peliseurakuntien pyrkiessä itsenäisiksi kirkkoherrakunniksi laaja Ulvilan emä- seurakunta alkoi ^viime vuosisadan puolivälin jälkeisinä aikoina pirstoutua.

Keisarillisella käskykirjeellä marraskuun 18. päivänä 1861 määrättiin Noor- markku ja Nakkila kirkkoherrakunniksi, minkä lisäksi Ahlainen ja Pomarkku määrättiin samanaikaisesti liitettäviksi kappeliseurakuntina Noormarkun yh-

teyteen.

Näiden eron tapahduttua käytännössä myös Porin kaupunki- ja maaseurakunta haki oman kirkkoherrakunnan muodostamisoikeutta. Kuul-

tuaan

asiassa myös Ulvilan seurakunnan mielipidettä senaatti päätti tammi- kuun 15. pnä 1877

anomukseen ja määräsi eron tavalliseen

suoritettavaksi sitten, kun se voi tapahtua seurakunnan silloisten pappien

etuja loukkaamatta, toisin sanoen sen jälkeen kun nämä syystä tai toisesta poistuisivat virastaan. Asetettu ehto ^tuli käytännössä koskemaan juuri

nen seurakuntien eron vahvistamista Ulvilan kirkkoherraksi nimitetyn lää- ninrovasti Karl Emil Stenbäckin poistumista. Hän oli

viran suhteellisen

nuorena, vain 43-vuotiaana, ja hoiti sitä kuolemaansa asti. Kerrotaan Poris-

sa

hänen kirkkoherrakautensa alkuaikoina: ”Pori itsenäistyy sit-

ten,

kun Stenbäck kuolee”. Kun kirkkoherra Stenbäck saavutti melkein 85 vuoden iän, muutettiin

hänen virkakautensa loppupuolella siten, että kun sanan tilalle sijoitettiin sana jos.

Tämä oli tietenkin yksinomaan suorasukaista satakuntalaista huumo- ria sillä sekä ^papisto että seurakuntalaiset kunnioittivat suuresti kirkkoher-

ra Stenbäckiä. Hän harjoitti hiljaisuudessa laajaa yksityistä hyväntekeväi- syyttä, mikä nieli huomattavan osan hänen ^suurista vuosiansioistaan. Joh-

tavana

satakuntalaisena suomalaisuusmiehenä hän ahkeroitsi erityisesti suo-

menkielisen kouluopetuksen tehostamiseksi Porin seudulla. Hän oli Porin yksityisen suomenkielisen lyseon johtava perustajajäsen ja toimi useita vuo- sia koulun johtokunnan puheenjohtajana. Pappissäädyn edustajana kaikki-

aan kahdeksilla valtiopäivillä Stenbäckillä oli lisäksi tilaisuus vaikuttaa Po- rin lyseon ottamiseen valtion haltuun ja suomenkielisen oppikoululaitoksen

laajentamiseen koko valtakunnan alueella. Lisäksi Stenbäck oli jäsenenä kol-

messa yleisessä kirkolliskokouksesssa sekä Turun tuomiokapitulin asessorina vuosina 1890—97.

Reposaaren seurakunnan muodostaminen

Ennen kuin ^Porin kaupunki- ja maaseurakunta käytännössä itsenäistyi- vät, Porin seurakunnallisissa oloissa toteutettiin eräs toinen merkittävä ja taustaltaan mielenkiintoinen Reposaarta koskeva järjestely. Reposaari oli ol- lut kaupungin ja kaupunkiseurakunnan osa, kunnes se oman kirkon val- mistuttua v. 1876 muodostui rukoushuonekunnaksi. Oma pappi saarelle saatiin kuitenkin

vuodesta 1885 lähtien, jolloin saaren kansakoulun- opettajaksi valittiin papiksi vihitty Oskar Silfvenius. ^Samaa käytäntöä yh- distää opettajan ja saarnaajan virka jatkettiin aina

1900 saakka, jolloin kaupunginvaltuusto päätti

nämä tehtävät toisistaan.

Kirk- koneuvoston ehdotuksesta kirkonkokous ^päätti sen vuoksi v. 1901 perus-

taa

Reposaarelle satamapapin viran. ^Senaatin vahvistettua ^päätöksen vielä

samana vuonna tuomiokapituli määräsi pastori F. Å. Vasaman Reposaaren

vt.

komministeriksi. Vakituiseksi viranhaltijaksi tuli vuodesta ₁₉₀₅ alkaen

tätä ^ennen Ulvilan kappalaisena toiminut pastori Johan ^{Oskar Rindell.}

Heti tämän jälkeen ryhdyttiin Reposaarella puuhaamaan saaren irrotta- mista kirkollisesti itsenäiseksi seurakunnaksi. Kun Pori oli aivan 1900-lu-

vun alussa rakentanut uuden ulkosataman Mäntyluotoon, jo aikaisemmin itsensä syrjityksi

reposaarelaiset pelkäsivät saarensa olojen ke- hittämisen saavan vastaisuudessa osakseen vieläkin vähemmän huomiota kuin ennen. Tämän vuoksi he kytkivät kirkolliseen eroajatukseen _myös kunnallisen itsenäistymispyrkimyksen. Kirkollista erohanketta ajamaan va-

littiin v. 1907 toimikunta, ^johon kuuluivat tohtori O. A. Hornborg, pas- tori J. ^{O. Rindell,} kauppias R. Saine ja kalastaja E. Holmström. Toimi- kunta valmisteli varsinaisen tehtävänsä ohella ilmeisesti myös kunnallista

eroa, koska ^sen jäsenet toimivat näkyvillä paikoilla ^siinä kansalaiskokouk-

sessa, joka pidettiin viimeksi mainitun asian merkeissä maaliskuun 28. pnä v. 1909 Reposaaren palokunnantalossa. Tässä kokouksessa jo entuudestaan katkeroituneet ja Mäntyluodon

rakentamisen vuoksi vielä

reposaarelaiset saatiin ^helposti tekemään yksimielinen päätös pyrkiä joka suhteessa eroon Porin kaupungista. Kokouksen valtuuttamina kauppiaat R.

Saine ja R. Wahlroos, tohtori O. A. Hornborg, luotsi A. Malmqvist se-

kä kalastaja E. Holmström toimittivat jo toukokuussa samana vuonna senaattiin anomuksen, missä pyydettiin Reposaaren, Tahkoluodon, Katava-

saarten

ym. ympäröivien

erottamista kunnallisesti, kirkollisesti, oi- keudellisesti ja hallinnollisesti Porin kaupungista ja muodostamista erityi- seksi kaupunkikunnaksi. Perusteluiksi anomuksessa lueteltiin lukuisia sellai- sia kaupungin varsinaisille kaupunkilaisille tarjoamia etuisuuksia, joita il-

man reposaarelaisten täytyi tulla toimeen. Tällaisia olivat mm. sähkövalais-

tus, likaviemärit ja kauniit ^{puistot. Kaikkien} kunnallisten virastojen ja lai-

tosten

sekä monien koulujen sijaitseminen lähes kolmen peninkulman pääs- sä Porissa oli tietenkin myös epäkohta, jota ei voitu jättää mainitsematta.

Lisäksi reposaarelaiset katsoivat itseään

siinä, _että kaupunki an- toi saaren asuintontit ainoastaan vuokralle eikä

niitä ikuiseen ^omis- tukseen, niin kuin varsinaisessa kaupungissa säännöllisesti tehtiin.

Asian käsittely eri virkaportaissa kesti niin kauan, että Porin kaupun- ginvaltuusto joutui määrittelemään kantansa asiaan lopullisesti

1914. Antamassaan lausunnossa valtuusto leimasi anomuksen

ker-

rassaan nurinkurisiksi ja osittain vääriksi. Vastauksen henki oli vielä sel- västi säätyjakoinen siten, että valtuuston mielestä esikaupungeissa ja kau- pungin reuna-alueilla asuvien ei sopisi vaatia kaikkia niitä etuja, joita kes- kikaupungilla on tarjolla. Etäällä keskuksesta olevat asukkaat ^eivät valtuus-

ton

käsityksen mukaan koskaan voisi päästä etuihin nähden samaan ase-

maan kuin

kuntalaiset

Läänin kuvernööri puolestaan totesi omas-

sa lausunnossaan, että saaren kaikkia kehitysmahdollisuuksia ei ilmeisesti

ollut käytetty tehokkaasti hyväksi ja että etenkin asunto-oloihin ja

veydenhoitoon nähden Reposaari oli jäänyt huonolle kannalle ja suosit- teli suostumista tehtyyn anomukseen sekä myös Mäntyluodon satama-alu-

een liittämistä

kaupunkiin.

Vaikka koko kysymys olikin alkujaan pyörähtänyt liikkeelle kirkolli- selta pohjalta ja tätäkin ^{puolta asiasta} kaiken aikaa käsiteltiin, Porin ulko- satamien muodostaminen itsenäiseksi kaupungiksi oli tulevaisuudennäkymil-

tään siksi laajakantoinen kysymys, että seurakuntajaon uusiminen sai osak-

seen selvästi vähemmän mielenkiintoa. Tuomiokapitulin määräämässä viral- lisessa Reposaaren kirkonkokouksessa 23.8. 1909 oltiin edelleen sitä miel-

tä, että ero pitäisi

ja oltiin valmiit maksamaan kirkkoherralle 5 000 markan vuosipalkka. Porin kirkonkokouksessa sen sijaan asetuttiin vastustavalle kannalle ja vedottiin ennen

ja oikeastaan vain siihen, että Itsenäisen seurakunnan ylläpito Reposaarella tulisi asukkaille taloudel- lisesti ylivoimaiseksi. Ulvilan seurakunnan kirkkoherra K. E. Stenbäck puo- lestaan ^puolsi

viitaten siihen, että saaressa on jo oma kirk- ko, kirkonpalvelijat sekä hautausmaa. ^Turun ja Porin läänin kuvernööri se- kä Turun tuomiokapituli kytkivät lausunnossaan kirkollisen eron samaan

aikaan vireillä olevaan kunnalliseen erohankkeeseen ja suosittelivat

mista kirkolliseen eroon vain, jos myös kunnallinen ero pannaan toimeen.

Kuitenkin jo siinä vaiheessa, ^jolloin kaupungin perustamisanomus

lähti lausuntokierrokselle, senaatti antoi 22.1. 1913 päätöksen, ^jonka mukaan Reposaaresta ja sitä ympäröivistä luodoista oli muodostettava Reposaaren kirkkoherrakunta silloisen papiston jätetty ä vitkansa.

Kun senaatti v. 1915 kielteisellä päätöksellään murskasi reposaarelaisten toiveet saada

itsenäinen kaupunki, innostus kirkollista eroakin kohtaan laimeni tuntuvasti. Nyt tultiin tarkemmin ajatelleeksi itsenäistymi-

sestä aiheutuvia kustannuksia. Vuonna 1924 Reposaarella herätettiin ^hen- kiin ajatus sellaisen muutoksen aikaansaamisesta vuoden 1913 päätökseen,

että Reposaaren kirkkoherrakunta saisi itsenäistymisensä jälkeenkin olla yh- teistaloudessa ^Porin kaupunki- ja maaseurakunnan kanssa. ^Porin kirkonko- kouksen taivuttua ^aiottuun järjestelyyn tehtiin v. 1925 asiasta ^anomus val- tioneuvostolle, ^joka teki myönteisen päätöksen seuraavana vuonna. Kom- ministeri Rindellin kuoltua Reposaaren muodostuminen kirkkoherrakunnak- si pantiin toimeen toukokuun 1. pnä 1929. Ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin Kanneljärven kirkkoherra Antti Oskari Pulkkinen, ^{joka astui vir-} kaansa kesällä 1930.

Porin kaupunki- ja maaseurakunta

Ennen Reposaaren seurakunnan lopullista itsenäistymistä Porin kaupun-

ki- ja maaseurakunta oli ^myös muodostunut kirkkoherrakunnaksi. Ulvilan

kirkkoherra K. E. Stenbäck kuoli tammikuun 13. pnä 1919, minkä jälkeen Porin ero Ulvilasta vihdoin tapahtui yli neljän vuosikymmenen odotuksen

jälkeen. Syksyllä ₁₉₁₉ toimitetussa kirkkoherran vaalissa sai eniten ääniä sotarovasti Nils Artur Malin, joka seuranneen välivuoden jälkeen ei kui- tenkaan

virkaa

vaan pyysi eron. Se myönnettiin hänelle

ja uudet vaalit toimitettiin vuoden 1921 lopulla. Melko ylivoimaisella ään-

ten

enemmistöllä virkaan valittiin kirkkoherra Stenbäckin poika Kaarlo Joo-

seppi Kivekäs, ^joka Porin kaupunki- ja maaseurakunnan ensimmäisenä kirk- koherrana astui virkaansa vuoden 1922 alussa. ^Hän hoiti sitä kuolemaan-

sa saakka v. 1930. Vain kaksi

(1932 —34) virassa ennätti ennen kuo- lemaansa olla teologian tohtori Oskar Alander, jonka jälkeen rovasti Aapo Santavuori toimi tehtävässä vuosina 1936—43.

Seurakunnan kappalaisi-

na olivat ^pastori Lorenz Vilhelm Häggström (1886 —1912), varapastori M.

N. Lauha (1915 —19) ja pastori Väinö Vartio (1920 —44). Seurakuntaan pe- rustettiin sen muodostuttua kirkkoherrakunnaksi myös toisen kappalaisen

virka, jonka hoitajana oli vuosina 1921 —38 pastori Samuli Huttunen.

Kirkkorakennussuunnitelmia 1800-luvun alkupuolella

Vuonna ¹⁸⁰¹ Porissa raivonneelta tulipalolta onnistuttiin yhden vaivai- sen mökkirähjän lisäksi pelastamaan ainoastaan 1700-luvun alussa rakennet-

tu

puukirkko. Kerrotaan Anna Lagerblad-nimisen Jumalaa ^{pelkäävän nai-}

sen pysytelleen alttarin edessä rukoilemassa koko palon ajan, minkä vuok- si temppelin ihmeeltä vaikuttavaa ^{säilymistä pidettiin} hänen rukoustensa ansiona. Sen sijaan palossa _tuhoutui perusteellisesti kirkon erillinen kellota- puli. Se korvattiin kuitenkin heti ^palon jälkeen väliaikaisella tapulilla.

Uuden vakituisen kellotapulin puuhaamiseen ryhdyttiin jo v. 1807, jolloin tuomiokapitulin välityksellä lähetettiin Ruotsin kuninkaalle anomus puisen

tapulin rakentamisesta. Ennen kuin

ennätettiin käsitellä, alkoi kui- tenkin asian kehittelyn keskeyttänyt Suomen

Vasta v. 1811 asiakir-

jat palautettiin Suomeen ja toimitettiin senaatille, joka tiedusteli porilaisil-

ta,

vieläkö nämä halusivat jatkaa asian käsittelyä. Vuoden ¹⁸¹² alussa pi- detyssä kirkonkokouksessa päätettiin ilmoittaa senaatille, ^että kaupunkilai-

set ovat

täysin tyytyväisiä väliaikaiseen kellotapuliinsa, minkä vuoksi uu-

den hankkiminen _saisi toistaiseksi jäädä.

Ilmeisesti jo tässä vaiheessa Porissa alkoi vakiintua ^käsitys, että koko-

naan uuden kirkon rakentaminen jo

ja ahtaan vanhan kir- kon tilalle olisi pian edessä, minkä vuoksi väliaikaisuus kellotapulin osal-

ta

saisi jatkua uuden pyhätön valmistumiseen saakka. Koska kirkon ra-

kentamisen tiedettiin tulevan kalliiksi, jouduttiin Porissa kuitenkin vielä

Ulvilan kirkkoherroja. Vasemmalla Herman Helien

^ja oikealla Karl Emil Stenbäck

Satakunnan

Pori.

vuosikymmeniä tulemaan

vanhalla paanukattoisella kirkolla, johon esimerkiksi 1830-luvun alussa mahtui samanaikaisesti ^vain

joka seit- semäs kaupunki- ja maaseurakunnan äidinkieleltään suomalainen jäsen. Kirk- koa oli ^tosin v. 1826 laajennettu siten, että sakaristo oli yhdistetty varsi-

naiseen kirkkosaliin ja kirkon kylkeen rakennettu uusi papinhuone,

tällainen järjestely oli

vain tilapäisesti. Vuonna 1833 tehtiin

sen vuoksi vihdoin kirkonkokouksessa päätös uuden kirkon rakentamises-

ta

entisen tilalle.

Piirustukset ja kustannusarvio tilattiin intendentin- konttorilta, jonka johtajana toimi näihin aikoihin empirerakennustyylin

tunnetuin suomalainen ^edustaja arkkitehti Carl Ludvig Engel. Hänen joh- dollaan laadittujen piirustusten mukaan Poriin piti rakennettaman perus- piirteiltään tyypillinen "Engelin kirkko” ristikeskuksineen, kupoleineen ja pylväineen. Kirkon laskettiin maksavan kaikkiaan 151 ^125:20 ruplaa val- tion velkaseteleitä. ^Senaatti vahvisti kyseisen rakennussuunnitelman

1834.

Heti piirustusten hyväksymisen jälkeen vuoden ¹⁸³⁴ lopulla pidetyssä

kaupunki- ja maaseurakunnan kirkonkokouksessa syntyi seurakuntien kes-

ken ^riita kirkkorakennustyön aloittamisen ajankohdasta. Kaupunkiseura-

kunnan jäsenten mielestä kirkon ^pitäisi valmistua

20 vuoden kulut-

tua,

kun

maaseurakuntalaiset ^{vaativat ripeämpää} toimintaa. Erimie- lisyyttä syntyi myös niistä perusteista, joiden mukaan kaupunkiseurakun-

nan osuus, 2/3 rakennuskustannuksista, pitäisi seurakuntalaisilta kerätä. Kun asiasta ei lopultakaan päästy yksimielisyyteen, seurakunnan kirkkoherra, ro- vasti Gustaf Renvall alisti koko ^asian maaherran kautta senaatille. Tämä ei kuitenkaan halunnut

kysymyksessä minkäänlaista kantaa, vaan käs- ki maaherraa vielä kuulemaan seurakuntalaisia ja yrittämään hyväntahtoi-

sen sovintoratkaisun aikaansaamista.

Maaherra puolestaan määräsi Eura- joen pitäjän nimismiehen G. Ölanderin toimimaan sovittelijana. Hänen joh- dollaan pidetyissä kokouksissa saavutettiin sikäli yksimielisyys, että myös

maaseurakunta taipui rakennusaikaan nähden kaupunkiseurakunnan ehdot-

taman

20 vuoden kannalle. Kun maaseurakuntalaiset jo aikaisemmin oli-

vat

sopineet, että jokainen 15

täyttänyt tilallisluokkaan kuuluva mak-

saa

rahastoon neljä killinkiä sekä torppari- ja käsityöläisluok- kaan kuuluva kaksi killinkiä vuodessa, olisi ratkaisematta enää kysymys kaupunkilaisille tulevan rasituksen oikeudenmukaisesta jaosta. Koska siitä ei

aikaan sopuratkaisua, maaherra määräsi v. 1836 tekemällään ^pää- töksellä, että kaupungin talonomistajat

yhdessä l/3:sta rahastoon kaupungin ^puolesta kerättävästä

talojensa arvon mukaisessa suh-

teessa.

Jäljelle jäävän osan kokoamiseksi kalkki kaupunkilaiset, siis myös

talonomistajat, oli luokiteltava neljään varallisuusryhmään ja maksu jaet-

tava

näiden kesken siten, _että yhden henkilön osalle tuleva summa kah- dentui aina siirryttäessä alemmasta ryhmästä seuraavaksi ylempään. Kaiken kaikkiaan kaupunkiseurakunnan _oh kartutettava kirkonrakennusrahastoa

2 000 ruplaa valtion velkaseteleitä vuodessa. Kirkon valmistusmisaikaan nähden maaherra

noudattanut seurakuntalaisten yhdenmukaistettua _toi-

vomusta,

vaan lähinnä arkkihiippakunnan tuomiokapitulin esityksestä mää- räsi, että kirkon oli oltava valmis viimeistään ₁₅ vuoden kuluttua ja

tä rakennustöihin oli ryhdyttävä ennen

1846.

Rahaston kartuttamisen merkeissä vierähti vuosikymmen, minkä jäl- keen

1845 pidetyssä kirkonkokouksessa ^päätettiin

kirkonrakennus- komitea, johon puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan lisäksi valittaisiin kym-

menen jäsentä kaupunki- ja viisi jäsentä maaseurakunnasta. Puheenjohta- jaksi valittiin Ulvilan kirkkoherra,

Gabriel Hirn

varapuheen- johtajaksi kappalainen, ^pastori Elias Ekbom.

Ryhdyttyään työhönsä ja tutustuttuaan vuosikymmenen takaisiin suun-

nitelmiin komitea löysi niistä erinäisiä vikoja. Sen mielestä kirkkoa ei pitäisikään rakentaa _enää entiselle paikalleen, koska käytettävissä oleva tila oli liian ahdas. Etäisyys kirkosta lähimpiin naapuritaloihin tulisi ole-

maan vain vaivaiset 20 kyynärää. Jotta kirkon arkkitehtuuri pääsisi pa-

remmin oikeuksiinsa, tarvittaisiin ^kirkon ympärille enemmän tilaa. Myös paloturvallisuuden ^kannalta suurempi väljyys olisi tarpeellista. Sitä paitsi vanha kirkonpalkka oli koko kaupunkia ajatellen jäänyt syrjäiseksi sen jäl- keen, kun kaupunki oli alkanut kasvaa itään ja etelään päin. Jokin ^paik-

ka lähempänä kaupungin maantieteellistä keskustaa olisi siksi ^{entistä sopi-} vampi. Aikaisemman suunnitelman varjopuolena ^pidettiin edelleen ^sitä,

tä vanha kirkko pitäisi hävittää, ennen kuin päästäisiin rakentamaan

ta.

Haittana sitä ei pidetty kuitenkaan siksi, että niin jouduttaisiin tuhoa-

maan arvokas historiallinen ^muisto, vaan siksi, ^että seurakunnille pitäi- si rakennusajaksi pystyttää väliaikainen kirkko. Komitean vakavin huomau-

tus

koski kuitenkin rakennettavaksi suunnitellun kirkon kokoa. Vanhaa

1 370 neliökyynärän pinta-alaista kirkkoa oli v. 1834 pidetty liian piene- nä kaupunki- ja maaseurakunnan ⁷ 400 suomenkielisen jäsenen tarpeisiin.

Koska seurakuntien suomenkielisen väestön määrä oli

1845 ^men- nessä kasvanut jo 8 647 hengeksi ja uuden kirkon ^pinta-ala oli vain ¹ 500 neliökyynärää, olisi uusi kirkko samanlaisen laskutavan mukaan jo valmis-

tuessaan

tai ainakin

vuoden kuluttua liian ^pieni voidakseen

dyttävästi täyttää tehtävänsä kasvavien seurakuntien hengellisen elämän ^kes- kuksena.

Mainituin perustein kirkonrakennuskomitea pyysi senaatilta, että inten- dentinkonttorille annettaisiin tehtäväksi laatia uudet kasvaneen ^{väestömää-} rän mukaan mitoitetun ja muutoinkin paikallisiin olosuhteisiin sopivan kir- kon piirustukset. Uutta kirkon sijoituspaikkaa komitea ei kuitenkaan osan-

anomuksessaan esittää. Kapteeni F. F. Wallenstrålen johdolla joukko kaupunkilaisia sen sijaan toimitti senaattiin anomuksen, ^missä pyydettiin,

että kirkkoa ei rakennettaisi entiselle paikalleen, vaan kaupungin etelälai- dalla olevalle alueelle (suunnilleen nyk. Itäpuiston pää). Ehdotettu ^paik- ka oli kieltämättä avara ja sikäli ^keskeinen, että se sijaitsi yhtä kaukana silloisen kaupungin laitimmaisista osista. Ehdotus oli kuitenkin varsin epä- sovinnainen, koska se merkitsisi kirkon siirtämistä kaupungin hallinto-, ^si- vistys- ja liikekeskuksesta periferiana pidetylle seudulle.

Oman lausuntonsa anomuksista

intendentinkonttori ^asettui yli- malkaan puoltamaan uusien piirustusten laatimista ja myös ehdotettua

kirkon sijaintipaikkaa. Se tähdensi erityisesti, että entinen kirkontontti oli aivan liian lähellä jokea. Ankara kevättulva voisi vakavasti vaurioittaa raskaan kivikirkon perustuksia. Ilmeisesti kirkon naapurina olevan kou- lurakennuksen kallistuminen ^ja seinien repeily olivat huolestuttavia esimerk- kejä siitä, mitä kirkolle voisi tapahtua, jos se rakennettaisiin entiselle pai- kalle. Kirkonrakennuskomitean anomuksen ja siitä annettujen lausuntojen

johdosta senaatti päätti v. 1847 pyytää intendentinkonttorilta uudet ^pii-

rustukset ja kustannusarvion ^Poriin rakennettavaa, kellotornilla

vaa kivikirkkoa

Konttorin uusi johtaja, arkkitehti Ernst Lohrmann suunnitteli seuraavina vuosina goottilaistyylisen kivikirkon, johon mahtui- si samanaikaisesti noin 3 000 henkeä. Hänen arvionsa mukaan kirkko ^mak- saisi 46 084:82 hopearuplaa eli 2 906:19 hopearuplaa enemmän kuin _1830- luvun alussa suunniteltu kirkko. ^Senaatti vahvisti

puolestaan piirus- tukset ja kustannusarvion v. 1851.

Minkäänlaisiin käytännön toimenpiteisiin porilaiset _eivät kuitenkaan

nättäneet ryhtyä ennen vuoden 1852 toukokuussa

paloa, joka hävitti maan tasalle ^suurimman osan kaupunkia ja myös muistoista rik- kaan puukirkon. Onnettomuus asetti kaupunkilaiset uuden tilanteen

kirkon rakentamista ei voitu ^enää siirtää.

Uuden kirkon rakentaminen

Kaupungin palon jälkeen lääninarkkitehti Georg Chiewitz laati kaikessa kiireessä Porille uuden asemakaavan, jonka hallitsija vahvisti vuoden ¹⁸⁵² marraskuussa. Siinä kaupungin kirkon ^paikaksi suunniteltu alue ^{määrättiin} varattavaksi asuintonteiksi, minkä ^vuoksi kirkolle oli etsittävä uusi paik- ka. Senaatin v. 1851 tekemä päätös, jonka mukaan kirkko oli rakennetta-

va kaupungin etelälaitaan, oli herättänyt ankaraa arvostelua monilla tahoil- la. Asiasta oli käyty kiivashenkinen väittely, jossa uuden palkan kannat- tajat olivat muodostaneet niukan enemmistön. Arkkitehti Chiewitz ratkai- si kiistan omalla tavallaan sijoittamalla kirkon entisen kuninkaankartanon paikalle jokirantaan Isolinnankadun ^päähän. Hän tuli tähän ratkaisuun epäi- lemättä lähinnä arkkitehtonisista syistä pitäen lähtökohtana sitä kiistämä- töntä tosiasiaa, että Porin kaupunki aukeni selvästi joelle päin. Tämän vuoksi jokirantaan syntyvän kaupungin julkisivun kauneudesta ja komeu-

desta oli erityisesti huolehdittava. Kirkkoarkkitehtuurin _tässä suhteessa ^an-

tamasta

lisästä ^ei ollut mahdollista ^luopua, koska julkisia rakennuksia oli Porissa muutenkin vähän. Kun joelle näkyvän raatihuoneen ja uuden kir- kon välillä olevaan kahteen rantakortteliin määrättiin rakennettavaksi ^aino-

astaan

kivitaloja, oli ^toivoa saada luoduksi

^rytmikäs ja edusta-

va kokonaisuus.

Ennen kuin kuitenkaan oli mahdollista ryhtyä

kirkon ra-

kennussuunnitelmaa, seurakuntien oli huolehdittava välttävän tilapäiskirkon aikaansaamisesta. Koska ^heti palon jälkeen kirkoksi

rakennus oh aivan liian ahdas, päätettiin kesällä 1852 pidetyssä kirkonkokouksessa ra-

kentaa väliaikainen kirkko ^palossa tuhoutuneen Seurahuoneen tontille Ju-

hannuslehtoon.

Tämä yksinkertainen,

tehtävänsä hyvin täyttävä

hirsirakennus valmistui vielä samana vuonna. Sinne hankittiin kaksi

ta

kirkonkelloa tulipalossa tuhoutuneiden tilalle ja maalautettiin jopa alt- taritaulu, ^jossa kuvattiin itämaan viisaiden käyntiä Jeesus-lapsen luona.

Pian tämän jälkeen alkanut itämainen

viivästytti muutamalla ^vuo- della kirkon rakennustyön aloittamista, sillä sodan levottomissa oloissa ^ei katsottu voitavan ryhtyä näin suurisuuntaiseen hankkeeseen. Vasta v. 1856 käytiin tosi toimiin asian saattamiseksi lopulliseen ratkaisuun. ^Suomen

si, itsevarma ja omavaltaisuuteen ^taipuva kenraalikuvernööri kreivi Berg ar-

vosteli kuitenkin mainittuna ^vuonna Porissa käydessään kirkon rakennet-

ta

ja ulkonäköä sekä antoi arkkitehti Carl Johan ^von Heidekenin tehtä- väksi laatia uuden ehdotuksen ja kustannusarvion. Seurakuntalaiset saivat

tutustua

von Heidekenin tyyliltään uusgoottilaiseksi suunnitteleman kir- kon piirustuksiin v. 1857, jolloin he myös yksimielisesti selittivät olevansa

niihin tyytyväisiä. Kustannusarvio oli

melkoisesti, sillä von Hei- deken laski kirkon maksavan 60 013:40 hopearuplaa eli 13 928:58 hopea- ruplaa _enemmän kuin arkkitehti Lohrmannin suunnittelema kirkko. Yleis-

ten

rakennusten intendentin

hyväksyvän lausuntonsa ^senaatti vah- visti sekä kirkon piirustukset _että kustannusarvion marraskuun 2. pnä

1858.

Vuoden ¹⁸⁵⁹ alussa ^päästiin hankkimaan tulevan kirkon ^paikalle raken- nusaineita, joita tarvittiin

määrät. Samanaikaisesti ruvettiin myös tutkimaan tarkasti maapohjaa. Sen uskottiin olevan kyllin lujaa kes- tämään paalutuksittakin raskaan rakennuksen painon. Roudan sulettua voitiin toukokuun lopulla 1859 aloittaa perustustyöt, mitkä saatiin suori- tetuksi loppuun vielä ennen vuoden päättymistä. Tämän jälkeen päästiin keväällä 1860 käsiksi muuraustyöhön, johon palkattiin ₁₆ turkulaista ja 8 porilaista _muuraria. Jouluun ^{mennessä oli päästy vähän} yli puolivälin. Täl- löin ^suoritti arkkitehti Chiewitz rakennuksella katselmuksen. Antamassaan lausunnossa hän ^totesi arvostelunaan, että kivi- ja muuraustyöt oli tehty oikein hyvin. Vuoden 1861 aikana jatkettiin töitä ja saatiin ne käytännöl- lisesti katsoen päätökseen. Saman tien rakennettiin kirkon sinkkilevyillä ka-

tettava

katto. Tämä työvaihe päättyi vuoden ₁₈₆₂ toukokuussa. Viimek- si mainitun vuoden kuluessa saumattiin myös ulkoseinät, rapattiin sisäsei- nät sekä katettiin kirkon lattia.

Tornirakennelman valmistuminen aiheutti ^paljon hankaluuksia ja rii-

taa.

Arkkitehti Chiewitzin suunnitelman ja yksityiskohtaisten piirustusten mukaan tornin huippu tuli rakennettavaksi valurautaisista osista. ^Työ an-

nettiin v. 1860 tehdyllä kirkonkokouksen päätöksellä äskettäin toimintan- sa aloittaneen Porin Konepajan suoritettavaksi. Pian ^sopimuksen allekirjoit-

tamisen jälkeen alkoi kaupungissa liikkua huhuja, _että tornin huipun va-

luosiin menee enemmän rautatavaraa, kuin piirustuksissa ja kustannusarvi-

ossa oli edellytetty. Tämä aiheutti hankausta seurakuntien ja konepajan vä-

45 Porin historia.

lillä sekä viivästytti runsaasti työn valmistumista. Sovittelijana esiintyi ark- kitehti Chiewitz, joka myönsi tehneensä laskelmissaan virheen. ^Sovintoon

ei kumminkaan päästy, vaan asia jouduttiin alistamaan kuvernöörin ja se- naatin tutkittavaksi. ^Tämän hyödyttömän välivaiheen jälkeen seurakunnat ja konepaja solmivat toukokuussa ^{1862 sopimuksen} tarvittavien osien hank- kimisesta uusien, tarkistettujen piirustusten mukaan. Sopimuksessa edellytet- tiin nimenomaan, että huipun paino ei saa ylittää 450 kippuntaa. Vaikka pieniä ristiriitoja esiintyi vieläkin, työ alkoi kuitenkin edistyä melko no-

peasti. Huhtikuussa 1863 konepaja ilmoitti valutyön olevan valmis, min- kä jälkeen toimeenpannussa tarkastuksessa työ hyväksyttiin ja Suomen olois-

sa ainutlaatuinen, vähän yli 60 tonnia painava tornin huippu nostettiin paikoilleen saman vuoden kesällä. Konepaja esitti tämän jälkeen seurakunti-

en maksettavaksi ¹⁷ 079 hopearuplan laskun. Seurakunnat pitivät sitä kui- tenkin liian suurena. Ne tarjosivat vain 14 025 ruplaa, _Kun laskutuksen perusteista ei päästy yksimielisyyteen pitkällistenkään neuvottelujen jälkeen, kiista täytyi

tuomioistuinten ratkaistavaksi. ^Kaikki oikeusasteet lä- pikäytyään prosessi päättyi

senaatin tammikuun 15. pnä v. 1869 an-

päätökseen, jossa seurakunnat velvoitettiin maksamaan konepajan

lasku lyhentämättömänä sekä lisäksi ^{4 000} markkaa (1 000 ruplaa) työn kes- keyttämisestä konepajalle aiheutuneesta tappiosta.

Jo ^{vuoden 1861 aikana oli ryhdytty toimiin kirkon} sisustuksen suun-

nittelemiseksi. Läänin kuvernöörille lähetettiin anomus, että arkkitehti _Chie- witzille annettaisiin tehtäväksi laatia piirustukset kirkon saarnatuolista, alt- tarista, penkeistä, sisä- ja ulko-ovista sekä lämmityslaitteista. Chiewitz

kikin tarpeelliset suunnitelmat, mitkä kirkonkokous v. 1862 hyväksyi huo- mautuksitta. Kun tämä työvaihe oli

käyntiin, tuli ajankohtaisek- si kirkon sisämaalauksen, alttaritaulun sekä kynttiläkruunujen suunnittelu.

Maalaustyöstä päätettiin pyytää ehdotus

kuolleen arkkitehti Chiewit- zin ^oppilaalta arkkitehti Fredrik Wilhelm Liichowilta sekä hovimaalari Ro- bert Wilhelm Ekmanilta. Heidän ehdotuksensa mukaan katto ja seinät oli- si maalattava aluksi siniseen vivahtavalla liimavärillä _ja sitten vaalean hiek- kakiven värillä, ^penkit tammenvärisiksi ja sen jälkeen lakattava. Lehterei- den alustat oli puolestaan maalattava seinien värisiksi öljy värillä. Kirkonko- kous halusi kuitenkin jättää seinät ja holvit kokonaan maalaamatta,

päätti maalaustyön muutoin suoritettavaksi mestarien ohjeiden mukaan.

Alttaritaulun maalaajaksi pyydettiin hovimaalari Ekmania, joka suorittikin

työn. Ekman käytti aiheena hänelle rakkaaksi ja tutuksi tullutta Kristuksen ylösnousemusta.

Alttaritaulun valmistuttua koko suuritöinen kirkkorakennus oli valmis.

Lopputarkastuksen suoritti joulukuun 3. pnä 1863 arkkitehti Liichow. Hä-

nen

hyväksyvän lausuntonsa seurakunnat voivat

uuden

Pronssinen kynttilänjalka ja hopeinen kalkki Porin kirkosta. Suomen Kansallismuseo.

kirkon käyttöönsä. Kirkon vihkiäisjuhla pidettiin uudenvuodenpäivänä 1864.

Noin viisituhantinen seurakuntalaisten joukko oli

jo aamuvarhai- sella kirkkoon, ^missä vihkitoimituksen suoritti Ulvilan kirkkoherra läänin- rovasti Herman Helien Porin kappalaisen K. F. Riedellin ja eräiden mui-

den ^pappien

Kirkkorakennuksen kustannusarvio oli ollut noin 60 000 hopearuplaa;

tosiasiallisesti työ tuli kaikkiaan maksamaan noin 120 000 ruplaa. Tämän summan kokoon haaliminen oli

työ, mikä onnistuakseen edel- lytti kaikkien mahdollisuuksien hyväksikäyttöä. Vuoteen ¹⁸⁵² mennessä kir- konrakennusrahastoon oli kaupunkiseurakunnassa kertynyt varoja _{11 730:40} ruplaa. Kolehdit, keräykset ja jotkut lahjoitukset tuottivat muutamia

hansia ^ruplia,

työhön ryhdyttäessä vajaus oli vielä huomattava. Ero-

tus

täytyi tietenkin ^peittää aluksi lainoilla. Vuonna 1859 seurakuntalaiset anoivat ^Suomen pankin hypoteekkirahastosta 20 000 hopearuplan lainaa,

ta

koska ^rahasto oli vastikään lakkautettu, senaatti kehotti seurakuntia ^ryh-

tymään toimenpiteisiin saadakseen lainan julkisten rakennusten lainarahas-

tosta.

Vielä samana vuonna senaatti sai käsiteltäväkseen kirkkoherra Her- man Hellenin Porin kaupunki- ja maaseurakunnan puolesta allekirjoitta-

man laina-anomuksen. Kustannusarvion paikkansapitämättömyys oli jo täl-

löin ^käynyt ilmeiseksi, minkä vuoksi lainaksi pyydettävä summa oli ^nos-

tettu

30 000 ruplaksi. Lainalle pyydettiin 15 vuoden maksuaikaa. Senaatti suostui syyskuun 19. pnä v. 1859 anomuksen kalkkiin osiin.

Tämä vuosien ¹⁸⁶⁰ ja 1861 aikana kahdessa erässä

summa ei vielä kuitenkaan riittänyt, vaan kummankin seurakunnan oli hankittava muitakin lainoja. Kaupunkiseurakunta sai niitä muun muassa kaupungin sa-

tamakassasta, leski- ^ja orpokassasta, kirkon viinikassasta, kauppias C. Mar- tinilta ja kauppiasklubin avustusrahastosta. Vuonna 1865 kaupunkiseura- kunnan velkataakka ^oli yhteensä 237 600 markkaa (59 400 hopearuplaa) ja maaseurakunnan

kymmentä tuhatta markkaa ^pienempi. Vuodes-

ta

1867 lähtien kaupunkiseurakunnassa alettiin verotuksella koota varoja kirkkorakennusta

tämä voi tuoda apua vain hitaasti. Vuo-

teen

1870 mennessä laina oli pienentynyt

220 000 markkaan. ^Kovin lyhytaikaisiksi määrättyjen lainojen kuoletusten alettua, seurakunta joutui voittamattomien vaikeuksien

Sen vuoksi kaupunkiseurakunta anoi se-

naatilta 240 000 markan suuruista pitkäaikaista lainaa. Senaatti myönsi pyy- detyn summan v. 1871 ja määräsi sen kuoletettavaksi 37 vuodessa.

Aikaisemmat lainat oli jouduttu

rakennusvaiheen aikana, jol- loin kukaan ^ei ollut

sanomaan mitään varmaa lopullisista kus- tannuksista eikä seurakunnan taloudellisesta tilasta rakennustyön päätyttyä.

Tämän vuoksi lainojen kuoletussuunnitelmat eivät olleet olleet reaalisella pohjalla. Vasta tämän vuoden 1871 lainan

aikaan kokonaistilanne oli selvillä, minkä vuoksi seurakunnan velkatalous

saatiin järjestyneelle ja suunnitelmalliselle kannalle. Vuotuisella verotuksella kootuilla varoilla suo- ritettiin rakennuslainan kuoletukset ja korot. Viimeinen erä maksettiin

mikuussa 1916, jolloin siis kaupunkiseurakunnan osuus kirkon rakennuskus- tannuksista saatiin maksetuksi.

Vastavalmistuneessa kirkossa jouduttiin aluksi tyytymään vanhalla

tien nakertelemalla urkuharmonilla soitettuun musiikkiin,

jo

1868 ruvettiin kirkkoon puuhaamaan kunnollisia urkuja. Erinäisten vaihtoehtojen puntaroinnin jälkeen päätettiin tilata ne J. ^A. Zachariassenilta Uudestakau- pungista. Vuoden 1872 helluntaina käyttöön vihityt

olivat ^28-ääni- kertaiset ja erittäin puhdassointiset. Vuonna 1913 kirkkovaltuusto _päätti uusia ne perusteellisesti. Vuoteen 1916 mennessä urkujen suurentaminen 45- äänikertaisiksi ja sähköistäminen oli suurinpiirtein

suoritetuksi, vaikka lopullisesti uusimistyö saatiinkin valmiiksi

v. 1927.

Kuten alemmin on kerrottu, kirkon seinät ja katto oli jätetty raken- nusvaiheen aikana maalaamatta. Uudelleen sisämaalauskysymykseen palattiin

vasta

v. 1898, jolloin kirkonkokouksessa _päätettiin suorittaa näiden osien

maalaustyö arkkitehti A. Krookin laatimien ehdotusten mukaisesti. Seinät,

pilarit ja lehtereiden alustat maalattiin vaalean ruskeiksi. Seinäpintoihin tuli

lisäksi tummia ristejä. Kattolaipiot puolestaan saivat sinisen pohjavärin ja

sen päälle maalatut kullanväriset tähdet. Pilarit, alttarikuori sekä ovien ja Ikkunoiden pielet koristettiin runsailla kukka-aiheisilla maalauksilla.

1920-luvun alussa alettiin suunnitella kirkon hartautta herättävän kau- neuden lisäämiseksi kuorin ikkunoiden koristamista lasimaalauksilla. ^Taitei-

lija Magnus Enckell ^suostui laatimaan ehdotuksen, mitä

arvostelu- lautakunta ^piti

Suomen taiteen merkittävänä voittona ja Po- rin kirkon kaunistuksena. Taiteilija Enckell valmisti työnsä Pariisissa, mis- tä se osina toimitettiin Poriin. Seurakuntalaiset saivat ensi kerran ihastella Marian ilmestystä, Vapahtajaa työtätekevien ja raskautettujen lohduttaja-

na sekä Kristuksen ylösnousemusta esittäviä taideteoksia juhlajumalanpalve-

luksessa helmikuun ^21. pnä 1926. Tätä iloa ei ollut

taiteilijalle it- selleen, sillä hänen vaelluksensa ^päättyi Tukholmassa vähää ennen maala-

usten

lopullista kokoamista.

Reposaaren kirkko

Reposaarella ei vielä 1800-luvun alkupuoliskolla ollut omaa kirkkoa ei- kä edes minkäänlaista rukoushuonetta. Vain kerran vuodessa oli saaressa

pana järjestää jumalanpalvelus. Se pidettiin tavallisimmin juhannuksena ul- koilmatilaisuutena kauniilla Kappelinluodolla. Kyseessä oli nähtävästi keski- kesän suuren juhlan kunniaksi järjestetty juhlajumalanpalvelus, joka liit-

tyi yhtenä osana suurin joukoin laivoilla Porista Reposaarelle juhannusta viettämään tulleiden kaupunkilaisten muilta osiltaan varsin kevyeen ohjel-

maan. Satunnaisesti järjestettiin Reposaarella jumalanpalveluksia myös mui- na aikoina ja muissa paikoissa,

ajan oloon tällainen järjestely ei voinut tyydyttää varsinkaan 1870-luvulta lähtien lukumäärältään tuntuvasti

lisääntyvää saarelaisten joukkoa.

Koska kaupungin virallisen tahon mielenkiinto ^Reposaarta ja sen oloja kohtaan ulottui vain jokiväylää pitkin

saakka, täytyi yksityisten rcposaarelaisten tässäkin asiassa

aloite omiin käsiinsä.

Vuonna 1874 kauppias Gustaf Sohlström ja tullipäällysmies Wilhelm Nordblad ^panivat alulle keräyksen, jolla oli tarkoitus koota

Har- maavuorelle rakennettavaa rukoushuonetta

Suurelta osaltaan koti- maisten ja ulkomaisten merimiesten kartuttamaan rahastoon ^kertyi

1883 mennessä varoja ⁶ 280 markkaa.

Kaupunginvaltuusto lupasi jo ^v.

1875 kirkolle vuokratta ^{tontin kyseiseltä} vuorelta ja 500 markkaa raken- nusavuksi.

Sen lisäksi Anniskeluyhtiön voittovaroista myönnettiin

na vuosina määrärahoja samaan tarkoitukseen. Keräyksen jo ensi vuosina

tuottamasta

ilahduttavasta tuloksesta rohkaistuneina ryhdyttiin Reposaarella

v. 1875 käytännön toimiin kirkon rakentamiseksi. Piirustukset tilattiin

Tukholmasta, missä joku

norjalaisittain

raken- nusmestari laati ne pohjamuodoltaan säännöllistä kuusikulmaista kirkkoa ja kahdeksankulmaista kellotapulia

Rakennukset valmistuivat nopeas-

ti, sillä jo juhannuksena 1876 pidettiin kirkossa noin 2 000 henkeen ^nou-

sevan porilaisen huviretkeläisjoukon läsnä ollessa läheskään kaikki ^eivät mahtuneet kirkkoon ensimmäinen jumalanpalvelus. Varsinaiset viralliset vihkiäiset ^pidettiin

parin viikon kuluttua heinäkuun 9. pnä 1876.

Kirkko oli kuitenkin vaatimaton ja puutteellinen. Pieni

oli

että siellä jouduttiin tulemaan ^toimeen urkuharmonilla aina

1940 saakka, jolloin

kauppaneuvos Werner Hacklinin lahjoittamilla varoil- la ^saatiin hankituksi kirkkoon

Paljon pahempi

kirkon olemas- saolon alkuaikoina oli sitä vastoin se, että siellä voitiin pitää jumalanpal- veluksia vain kesäisin. Kirkossa ^ei ollut minkäänlaisia lämmityslaitteita.

Kylmä viima sekä lumi työntyivät talvisin hataran lautarakennuksen ^ra- kosista sisään. Näissä oloissa jumalanpalvelukset pidettiin kylmänä vuoden-

aikana kansakoulun suuressa eteisessä, kunnes ^v. 1901 kansakoulu päätettiin

varata

pelkästään koulun omiin tarkoituksiin. Tällöin oli pakko ryhtyä va-

kirkkoa talvikuntoiseksi. Tarvittavat päätökset ja suunnitelmat saatiin tehdyksi vuoden 1902 kesään ^mennessä, jolloin työt aloitettiin. Jo

seuraavana talvena kirkkoa ^{voitiin käyttää} varsinaiseen tarkoitukseensa.

Vuonna 1905 kirkossa suoritettiin joitakin vähäisiä muutostöitä. Seuraava- na vuonna sijoitettiin paikalleen taiteilija Felix Frangin maalaama alttari- taulu, joka esittää Jeesusta herättämässä opetuslapsia Getsemanessa. Sitten kun tämä oli tehty, kirkko joutui olemaan vailla riittävää huolenpitoa noin parin vuosikymmenen ajan. Seurauksena ^oli sekä ^itse rakennuksen

tä kellotapulin paha rappeutuminen. Kunnostustöitä alettiin tehdä

1920-luvun puolivälin jälkeen. Vuoteen 1928 mennessä saatiin parvekkeen laajennus, kirkon sisämaalaus, taiteilija Lennart Segerstrålen suorittama kat- tokoristeiden maalaus, valaistuslaitteiden asennus ja eräät vähäisemmät pa-

rannustyöt valmiiksi.

Siten Reposaarella oli

seuraavana vuon- na itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi käytössään täysin uusittu ja erikoislaatui- sella mereen vivahtavalla värityksellään sekä kauniilla karuudellaan seurakun- talaisten mielissä hartautta herättävä kirkko.

Hautausmaat

Aina kaupungin perustamisesta lähtien käytössä ollut Porin vanhin hau-

tausmaa

sijaitsi kirkon vieressä jokirannassa nykyisen Hallituskadun etelä- reunalla Rantapuiston kohdalla. Aivan asuintonteissa kiinni oleva hautaus-

maa oli vuosisatojen kuluessa käynyt ahtaaksi ja oli 1800-luvun alussa jo

enemmänkin kuin täyttynyt. Kirkkomaan pinta oli kohonnut ^paikoin noin neljän kyynärän (2,4 m) verran aidan takaisen kadun

yläpuolelle. Kun kiinnostus terveydellisten olojen kohentamista kohtaan alkoi herätä 1700- luvun lopulla, kiinnitettiin huomiota ^myös hautausmaan keskeiseen sijain- tiin. Sen arveltiin edistävän kosteina kesinä kaupungissa yleisesti esiintynyttä mätäkuumetta. Vuoden 1801 palon jälkeen kaupungin edistykselliset pii- rit tekivät ehdotuksen hautausmaan siirtämiseksi syrjäisempään ja samalla rauhallisempaan paikkaan kaupungin ulkopuolelle, noin venäjänvirstan pää-

hän kirkosta lounaaseen sijaitsevaan Hamppustenmäkeen. Vaikka ehdotus herätti vanhoillisissa kaupunkilaisissa ankaraa vastarintaa, siirto saatiin kui- tenkin toteutetuksi. Kesäkuun _{11. pnä} 1809 kirkkoherra Frekrik Lebell vihki uuden (nyk. vanha) hautausmaan tarkoitukseensa.

Vanha kirkko-

maa tasoitettiin. Se jäi osittain asutuksen alle. Kirkon ympärille jääneestä- kään hautausmaan

ei pidetty minkäänlaista huolta, ^{vaan sen}

tiin olla törkyisessä kunnossa ja

1830-luvulla kaupunkilaisten kar- ja käyskeli jo entisen hautausmaan paikalla aivan kirkon seinustalla, ja 1850-luvulla mikään ei enää muistuttanut monien kymmenien porilaissuku- polvien viimeisestä lepopaikasta.

Vain ^yhden tynnyrinalan ja seitsemäntoista kapanalan laajuinen uusi hau-

tausmaa

osoittautui myös pian ahtaaksi. Se jouduttiin v. 1830 laajentamaan pinta-alaltaan lähes kaksinkertaiseksi. Vielä 1850-luvun ^lopullakin hautaus-

maata

suurennettiin. Kun tämäkin lisämaa oli tullut käytetyksi, alettiin

taas

suunnitella hautausmaan siirtämistä

^paikkaan.

Kirkonkoko- uksessa tehtiin aivan vuoden ₁₈₈₀ lopussa asiasta periaatteellinen päätös,

johon saatiin senaatin vahvistus seuraavana vuonna. Uudeksi paikaksi valit- tiin hiekkainen alue ^ns. Hirsipuunmäen ja Vähänrauman kylän ^itärajan vä- listä. Kaupunki luovutti alueen seurakunnalle ilmaiseksi. Seurakunta puo- lestaan kunnosti sen hautausmaaksi. Vuodesta 1884 alkaen vainajat hau- dattiin tähän uusimpaan, vielä nykyäänkin käytössä olevaan hautausmaahan.

Nykyiseen vanhaan hautausmaahan vainajia saatiin tämän jälkeen kätkeä enää vain erikoisluvalla.

Jälleen ^1900-luvun alkupuolella jouduttiin sellaiseen tilanteeseen, _että hautausmaiden laajennus oli

Vuonna 1912 seurakunta ^osti kaupun- gilta pienen alueen, joka tyydytti tilantarpeen vain lyhyeksi ajaksi. Jo ^sa-

man vuosikymmenen lopulla kirkkovaltuusto ^päätti ryhtyä toimenpiteisiin lisäalueen ostamiseksi kaupungilta hautausmaan itäpuolelta. Asia lykkään- tyi kuitenkin 1930-luvun ^lopulle asti. Marraskuun 11. pnä 1939 pidetys- sä kirkkovaltuuston kokouksessa hyväksyttiin 109 577 neliömetrin suuruisen maa-alueen

kaupungilta 850 000 markan kauppahinnalla.

Sen jälkeen ^kun hautausten toimeenpano vanhalla hautausmaalla oli lo-

petettu,

seurakunta alkoi hoitaa sitä puistoalueena. Myös uudesta hautaus-

maasta

ruvettiin samoista ajoista lähtien pitämään parempaa huolta kuin ^ai- kaisemmin. Vuonna 1912 kirkkovaltuusto velvoitti noudattamaan tarkkaa

järjestystä hautapaikkoja suunniteltaessa. Erityisesti oli ^pidettävä huolta uuden ^puolen säännönmukaisuudesta. Kaksi

myöhemmin päätet- tiin hautausmaan ^vanhan osan ympärille rakentaa lauta-aita. ^{Uusi osa sen} sijaan ympäröitiin pensasaidalla. Koko hautausmaata

teetettiin yleis- suunnitelma, ^jonka laati puutarha-arkkitehti Schalin. Sen toteuttaminen jäi kuitenkin maailmansodan jälkeiseen aikaan. Tällöin hautausmaiden ja kir- kon ympärille luodun puiston hoito saatiin myös vakituiselle kannalle.

Juseliuksen ^mausoleumi

Kaupungin uudelle hautausmaalle rakennettiin v. 1891 pienehkö, kaunis siunauskappeli. Tämän goottilaistyylisen rakennuksen ^oli suunnitellut ^arkki- tehti J. ^{B. Blomqvist. Noin} vuosikymmentä myöhemmin hautausmaalle pys- tytettiin monumentti, jonka synnyn

ja vaiheet traagisella tavalla ^ker-

tovat

kaiken katoavaisuudesta. Kesäkuussa 1898 porilainen suurliikemies, vuorineuvos Fritz Arthur Juselius kääntyi kirkkojen rakentajana ja uudis- tajana

arkkitehti Josef Stenbäckin puoleen ja pyysi tätä laati-

maan piirustukset vastikään nuorena kuolleen tyttärensä hautakappelia var-

Suostuttuaan _pyyntöön Stenbäck suunnitteli perusosaltaan 8-kulmaisen uusgoottilaista tyylisuuntaa edustavan, terävään huippuun päättyvällä jyrk- känousuisella ^kupolilla

kappelin. Sen rakentaminen pantiin he- ti alulle.

Stenbäck laati myös mausoleumin kaunistamista lasi- ja freskomaalauk-

silla tarkoittavan kokonaissuunnitelman ja sai ylimalkaan ulkomaisia ainek-

sia ja taiteilijoita kannattavan rakennuttajan taivutetuksi edustamaansa ^ko-

timaisuutta suosivalle kannalle. Vuonna 1899 Stenbäck saattoi siksi esitel-

lä oman perusideansa Akseli Gallen-Kallelalle, Pekka Haloselle ja Väinö

Blomstedtille sekä pyytää näitä esittämään

ehdotuksensa lasimaalauk-

siksi ja freskoiksi, jotka symbolisella tavalla kuvaisivat kuoleman voittoa

materiasta ja hengen voittoa kuolemasta. Porissa

taiteilija Gal-

len-Kallela innostui ajatukseen, koska hänelle tarjoutuisi

tilaisuus pääs-

tä luomaan jotakin monumentaalista ja

samalla niitä taiteelli-

sia näkemyksiä, jotka olivat hänen sisimmässään alkaneet hahmottua ja

siytyä silmin havaittavaan

hänen oman tyttärensä poismenon jäl-

keisinä vuosina. Eräässä kirjeessään Stenbäckille Gallen-Kallela sanoi: ”Ai-

heet

minusta niin ylevät, että oikein sydäntä viiltää niistä haaveil-

la. On minulla

jo ennen kauan ollut samanlaiset aiheet mielessäni

vaikk’ ei niin rajoitetussa yhteydessä. Aikomukseni on kuvata kansamme

hiljaista kaarevaa kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin.”

Juseliuksen mausoleumi. Satakunnan

museo, ^Pori,

Saatuaan

1900 Pariisin näyttelyn freskot valmiiksi Gallen-Kallela

toi syventyä kypsyttelemään ajatuksiaan mausoleumin freskotöistä. Tinki- minen Juseliuksen kanssa maksusta kesti aina vuoden 1901 syksyyn saak- ka. Tällöin saatiin vihdoin aikaan sopimus, jonka mukaan Pekka Halonen

sai tehtäväkseen eteisen ja Akseli Gallen-Kallela varsinaisen mausoleumin koristelun. Gallen-Kallela aloitti työnsä jo samana syksynä kupolin holvi- pintojen puu- ja kasviaiheisen freskokoristelun osalta. Pääosa työstä jäi kui- tenkin kahteen seuraavaan kesään. Näinä vuosina syntyivät tiiviin työn

loksina Kosmos-, Paratiisi-, Kevät-, Rakennus-, Tuonela-, Syksy-, Talvi- ja Hävitys-freskot sekä kuorikappelin ja kryptan koristelu. Loppukesällä

1903 Gallen-Kallelan elämän ^suurin tehtävä ja hänen

hui- pennukseksi luonnehdittu työ oli lopullisesti valmis.

Vain

myöhemmin alettiin freskoissa havaita ensimmäisiä merk- kejä siitä hämmästyttävästä ja pelottavasta sairaudesta, joka sittemmin oli

täydellisesti ja ikuisiksi ajoiksi hävittävä nämä Suomen maalaustaiteen his- torian huomattavimmat taideluomukset. Pintoihin oli monissa kohdin il-

mestynyt

selittämättömästä syystä jauhemaisia täpliä ikään kuin huurret-

ta,

joka uhkasi jatkuvasti levitä. Pian läikkien kohdalta alkoi irtautua rap-

pausta

ja freskopintaa ^sen mukana putoilla ^pois. Parannuskeinoa tätä il- meisesti kosteuden, kylmyyden ja joidenkin kemiallisten

aiheut-

tamaa

tautia

ei

eikä erityisesti edes yritetty löytää. Se- kä mesenaatti että taiteilija suhtautuivat asiaan katkeroituneesti ja välillä

jopa toisiaan syytellen. Kumpikin halusi unohtaa koko asian ja sillä välin

houtumisprosessi jatkui. Joitakin suunnitelmia tosin tehtiin 1910-luvulla,

mutta

toiminnan asteelle niissä ei päästy.

F. A. Juseliuksen ^{kuoltua v. 1930 mausoleumi jäi} Juseliuksen

jälkisäädöksessään

Sigrid Juselius-Säätiön ^(Sigrid Juselius ^Stif-

telse) hallituksen hoitoon. ^{Tämä päätti} toimituttaa täydellisen tutkimuksen mausoleumissa ja teettää tarpeelliset korjaus- ja suojaustyöt. Vuoden 1931 loppupuolella suunnitelmat oli

valmiiksi, ja työt olivat jo käynnis- sä, kun joulukuussa mainittuna vuonna uusi suuri onnettomuus, tulipalo kohtasi mausoleumia. Pahoin turmeltuneessa kappelissa oli ^sen jälkeen enää vain pieni osa Gallen-Kallelan freskoista kunnossa. _Säätiön hallitus ryh- tyi heti tämän jälkeen toistamiseen ja entistä perusteellisemmin mausoleu- min uusimistöihin. Vuonna 1933 työt alkoivat edistyä suunnitelmien mu-

kaisesti. Ne jatkuivat useiden taiteilijoiden suorittaessa eri osuuksia aina kyseisen vuosikymmenen loppuun saakka. Päätyön, freskojen uudelleen maa-

lauksen, suoritti mestarin poika taiteilija Jorma Gallen-Kallela, joka sai työnsä päätökseen kesällä 1939, vain runsaasti puoli

_{ennen kuin} hän kaatui sankarina Karjalan kannaksella vuoden 1940 alussa.

Reposaaren hautausmaa

Monessa suhteessa Porin rinnalla lapsipuolen asemassa olleella Reposaa- rella oli myös hautausasioiden hoito hankalaa, koska ^saaressa ei ollut omaa

hautausmaata, vainajat piti kuljettaa kauas Poriin tai Ahlaisiin saak- ka. Tosin joitakin reposaarelaisia tiedetään haudatun Kappelinluotoon, vaik- ka siellä ^ei ollutkaan siunattua

Vasta v. 1893 saareen alettiin puu- hata omaa hautausmaata. Porin kirkonkokoukselle tehtiin anomus hautaus-

maan perustamisesta ja ilmoitettiin samalla, että yksityiset henkilöt olivat luvanneet

tähän tarkoitukseen lähes tuhat markkaa ja puolisen-

sataa

päivätyötä. Kirkonkokouksessa ei kuitenkaan

maaseurakuntalais-

ten

vastustuksen vuoksi aikaan myönteistä ratkaisua. Vasta kaupunginval-

tuuston

myönnettyä ajateltua hautausmaata

ilmaiseksi alueen ja sen

täytteeksi painolastimaata, kirkonkokous otti työn teetettäväkseen touko- kuun 17. pnä 1895 pidetyssä kokouksessa. Syksyllä 1896 oli ^{niin suuri} osa

hautausmaasta käyttökunnossa, _{että se}

juhlallisesti vihkiä tarkoituk-

seensa pyhäinmiestensunnuntaina _{v. 1896.}

Autonomian ajan alussa ^Suomen oppikoululaitos rakentui peruspiirteil-

tään kaksisataavuotisten perinteiden varaan. Vain 1700-luvun ”hyödyn aika- kauden” pyrkimykset olivat vähän tuulettaneet vanhan koulun klassisuuden ummehtamaa ilmapiiriä,

uudistuspyrkimykset olivat kuitenkin jää-

neet

ylimalkaan lyhytaikaisiksi.

Porin triviaalikoulussa jaksettiin muita kauemmin

vanhoilli- suuden painetta, koska 1700-luvun puolivälissä vaikuttaneen rehtori Johan

Kraftmanin käsitykset yksilöllisten oppimisedellytysten huomioon ottamises-

ta,

luonnonmukaisten opetusmenetelmien käytöstä ja reaaliaineiden merki- tyksestä olivat juurtuneet syvälle porilaiseen koulumaaperään. Kraftmanin perinnön vaalija, rehtori Fredrik Reinhold Brander piti omalta osaltaan huo- len ^siitä, että omaksutut

ja kasvatustavoitteet ^saivat vaikuttaa kou- lun henkeen aina 1800-luvun alkuun saakka.

Gripenbergin koulu

Triviaalikoulun aseman Porin koulu-uudistuspyrkimysten kärjessä peri autonomian ajan alussa ns. Gripenbergin koulu. Opetus- ja kasvatustyöstä kiinnostunut kapteeni Odert Henrik Gripenberg oli Keski-Eurooppaan suun-

tautuneella opintomatkallaan perehtynyt syvällisesti Pestalozzin aatteisiin ja järjestelmään. Niiden innostamana hän perusti v. 1812 Hämeenlinnaan sisä- oppilaitoksen, jossa oli tarkoitus soveltaa käytäntöön suomalaisessa ympäris- tössä kansainvälisesti

kasvatusoppineen ajatuksia. Seuraavan vuo-

den lokakuussa Gripenberg siirsi kokeilukoulunsa Poriin, ^missä laitos

tiin ^lämpimästi

Koulun kasvatuksellisena tavoitteena oli ”herättää, edistää ja pitää voimassa uskonnollista ja siveellistä toimintaa nuorisossa

valla, joka johtaisi perusteellisiin, kaikille kansalaisille käyttökelpoisiin tie- toihin Jumalasta, ihmisistä ja luonnosta”. _Suurimman osan ajastaan oppilai- den tuli olla opettajien valvomassa keskeytymättömässä ja tarkoituksenmukai-

sessa toiminnassa, jotta kasvatuksella saavutettaisiin mahdollisimman hyvä

los. Ulkomaailman turmeleva vaikutus, aiemmin ehkä saadut huonot

ajatukset ja

saataisiin näin tehokkaimmin kitketyksi kasvatettavista.

Koulun opetuksellinen painopiste kohdistettiin uusiin eläviin kieliin,

matiikkaan, luonnontietoon, historiaan, filosofiaan ja siveysoppiin. ^Vieraiden kielten opetuksessa pyrittiin käytännön kielitaidon kehittämiseen hankki-

malla kouluun mm. syntyperäinen ranskalainen ja saksalainen kielen

taja.

Gripenbergin johtaman sisäoppilaitoksen suosio Porissa oli alusta ^pitäen

taattu.

Jo

¹⁸¹⁵ oppilasmäärä oli ₂₆ ja nousi pian sen jälkeen aina 47:ään saakka. Porille vahingoksi Gripenbergin oli kuitenkin taloudellisten

keuksien vuoksi siirrettävä koulunsa ^{v. 1818} perimälleen Voipalan tilalle Sääksmäelle.

Muuton jälkeen Porin ainoaksi kouluksi jäi

vain vanha triviaalikoulu.

Triviaalikoulu

Porin palon tuhottua v. 1801 myös triviaalikoulun rakennuksen kaupunki joutui taistelemaan koulunsa puolesta tamperelaisten pyyteitä

Onnis-

tuttuaan

estämään koulun siirron Tampereelle Porin vaikeudet keskittyivät huoneisto-ongelmiin. Koulu sijoitettiin ensin palosta säästyneeseen kirkkoon,

mutta

muutettiin pian porvariston hallinnollisiin tarpeisiin hankkimaan ra-

kennukseen. Koulutyön edellyttämää rauhaa tämä järjestely ei kuitenkaan

taannut, sillä

kokoukset ja hallinnolliset toimet häiritsivät alati kou- lun työskentelyä. Ohuen lautaseinän takainen ^{kaupungin putka ei} liioin li- sännyt toimintaedellytyksiä. Venäläisten joukkojen

maaliskuussa 1808 Poriin tämä monitoimitalo muutettiin venäläiseksi sotilassairaalaksi;

koulu sai

tilapäisen tyyssijan kaupungin kirkossa. Jo ^{ennen sodan}

mistä vireille

koulun uudisrakennushanke herätettiin henkiin ^heti so- dan päätyttyä. Vaikka voitettavana oli hankalia taloudellisia valkeuksia, kou- lutilakysymys saatiin onnelliseen ratkaisuun jo v. 1812. Syyslukukauden al- kaessa entisen koulun paikalle joen

tiilitalo ^oli valmis

oppilaat

Yli vuosikymmenen kiertolaiselämän jälkeen normaaliin työrytmiin päässyt triviaalikoulu oli kuitenkin uusi vain ulkonaisesti. Sisäisesti sitä hal- litsi vanhan koulujärjestelmän hartaan ihailijan, rehtori ^Carl Fredrik

Johnssonin ^{(1804 —39) klassinen} henki. Hyödyn aikakauden reaaliai-

neet

eivät olleet ^{minkään arvoisia}

pienen, laihan, ^hopeahap- sisen pedagogin mielestä. Uusia kieliä paljon tärkeämpinä hän piti vanhoja kieliä. Jokaisen ^{oppineen tuli} Johnssonin ^{käsityksen mukaan}

^latinaa

ja erityisesti hepreaa, jota ”Jtimala ^{ja hänen pyhät enkelinsä}

^puhuneet

pyhien patriarkkojen ja isien kanssa”.

Vanhoillisuus ja edistystä vieroksuva perusvire ei ollut ominaista ^triviaa- likoululle ainoastaan oppiaineiden, vaan myös

ja kasvatusmetodien puolesta. Uudenaikaisen pedagogiikan käsitykset eivät

vastakai- kua Johnssonin patriarkallisesti johtamassa koulussa. Muistinvarainen opiskelu

ja ulkoluku olivat kaikki kaikessa. Oppilaiden harrastusta ja opiskeluhalua lisättiin viljelemällä uutterasti vanhaa ja suoraviivaista kasvatuskeinoa; _ruu-

miillista kuritusta. ^Varsinkin 1830-luvulla eräät kollegat Fogelholm, Fors- man ja Frosterus käyttivät sitä niin yleisesti ja kovakätisesti, että por- mestari ja kaupunginvanhimmat valittivat menettelystä piispantarkastukses-

sa v. 1835.

Samoin säilyivät vielä 1800-luvun alkupuolella käytössä

vanhan koulun palvelustoimista. _{Enää ei} oppilaiden tosin tarvinnut tulla aamulla kouluun halkotaakka kainalossa,

koulutalon siivoukseen ja jär-

jestyksen valvontaan heidän täytyi edelleen osallistua. ^Samoin piti jonkin oppilaan aamuisin juosta opettajan luo määrähetkellä ilmoittamaan kellonaika.

Porin triviaalikoulun oppilaat olivat kotoisin Porin ja Rauman kaupungin lisäksi yleensä Satakunnan asutuksen rintamailta ja vesijaksojen hedelmäl- lisiltä rantatienoilta, ^{siis ylimalkaan} vauraimmilta seuduilta. Absoluuttisesti eniten koulu sai oppilaita suomenkielisen talonpoikaisväestön keskuudesta,

mutta

suhteellisesti eniten poikiaan kouluttivat silti säätyläiset: papit, opet-

tajat, virkamiehet ja kauppiaat. Säätyläisperheiden pojat miehittivät ^yleensä

ns. latinaluokan, kun

porvarien, käsityöläisten ja talonpoikien pojat tyytyivät useimmiten apologista- eli kirjuriluokan tarjoamiin alkeistietoihin.

Koulunkäynnin rajoittaminen apologistaluokkaan oli samalla tietysti usein käytettävissä olevien taloudellisten mahdollisuuksien sanelema pakkoratkai-

su.

Porin triviaalikoulun oppilasmäärä vaihteli viime vuosisadan alkupuolella 5-vuotiskausin laskettuna keskimäärin seuraavasti;

1811—l5 163 oppilasta 1816—20 151

1821—25 157

1826—30 203 oppilasta 1831—35 160

1836—40 108

Pysyttyään pitkään tasaisesti vähän yli puolentoistasadan tienoilla ^oppilas- joukko kasvoi äkkiä 1820-luvun jälkipuoliskolla. Huippuunsa ^se nousi v. 1829, jolloin koulun kirjoissa oli 219 poikaa. Seuraavana vuonna alkoi vuosikym-

menen mittainen lasku, mikä pudotti oppilasmäärän v. 1840 alle ^sadan.

Taantuvan kehityksen perimmäinen syy oli Porin koulun asemassa

teutettu

ratkaiseva

Vuoden ¹⁷²⁴ koululaissa oli ^säännös, jonka

kaan oppilaita ei

päästää suoraan yliopistoon sellaisten hiippakuntien

triviaalikouluista, ^joiden alueella toimi lukio (kymnaasi). Kun Turku me-

netettyään yliopistonsa sai v. 1830 korvikkeeksi lukion, mainittua säädöstä

oli sovellettava myös Porin triviaalikouluun. Viimeiset Porin koulun rehto-