PORIN HISTORIA III

PORIN HISTORIA III

Juhani Saarinen

2. OSA

1.MANUFAKTUURITEOLLISUUS

Kolme vanhaa tiilitehdasta olivat itämaisen sodan jälkeiseen aikaan ahta-

essa Porin ainoat teollisuuslaitokset. Muut sotaa edeltäneen ajan manufak- tuurit olivat lopettaneet toimintansa. Aivan samoin kuin laivanvarustuksessa täytyi teollisuudessakin lähteä liikkeelle jokseenkin tyhjästä. Laivanvarustuk-

sessa se kävi helposti päinsä, koska kaupungilla oli ^siinä vanhat ^perin-

teet ja tutut toimintamuodot, ^{joiden varaan} oli ^helppo rakentaa. Sen vuok- si on ymmärrettävää, että välittömästi ^sotaa seuranneina vuosina ^kauppiai- den taloudellinen aktiviteetti kohdistui ^ensi sijassa kauppalaivaston jälleen- rakentamiseen. Sen ohessa tunnettiin lisääntyvää mielenkiintoa teollisuuteen,

missä menestykseen johtavaa kokemusta oli kuitenkin ^{saatavana vain} kal- liisti maksettavilla erehdyksillä. Porin teollisuuslaitosten alkuhistoria 1850- ja

1860-luvun ”perustamisajalla” muodostaakin siksi epäonnistumisten ja katke- rien pettymysten sarjan. Kaupungin suurimpien tehtaiden perustajat, Porin teollisuuden uranuurtajat, eivät pystyneet yhdessäkään tapauksessa pitämään luomaansa laitosta lopullisesti käsissään. Perustamisvaiheet ^nielivät usein ^hei-

dän ^pääomansa tyystin. Kun luoton saanti oli valkeaa, heille ei yleensä jää-

nyt riittävästi käyttövaroja. Seurauksena oli tehtaan menettäminen usein pilk- kahinnasta toiselle yrittäjäpolvelle.

Porin Tulitikkutehdas

Porissa perustettiin 1850-luvulla yhdeksän ja 1860-luvulla yksitoista uutta

teollisuuslaitosta. Valtaosa oli vaatimattomia, muutaman työntekijän käsi- käyttöisiä manufaktuureja, ^joiden olemassaolo ^{kesti vain} joitakin vuosia.

Jou-

kossa oli kuitenkin ^eräitä tehtaita, jotka kehittyivät oman aikansa ja alan-

sa huomattavimmiksi yrityksiksi Suomessa. Tällainen oli ennen muita vielä tänä päivänä toimiva Porin Tulitikkutehdas. Sen perusti olemukseltaan väri- käs ruotsinmaalainen kauppias Kampus

Julius

^{Oldenburg. Hän oli saapunut}

Poriin v. 1840 ja seuraavana vuonna maistraatti ^oli myöntänyt hänelle kaup-

piaan oikeudet. ¹Hoidettuaan muutaman vuoden Tuorsniemen lasitehdasta se-

kä harjoitettuaan laivanvarustusta ja puutavarakauppaa Oldenburg alkoi suun-

nitella tehdasmaista tulitikkujen valmistusta. Hän haki v. 1850 sekä senaatilta että kuvernööriltä tehtaan perustamislupaa. Anomukset olivat kuitenkin ^tar- peettomia, sillä tulitikkujen valmistus ei uutena tuotantomuotona kuulunut

juridisesti sen paremmin ammattikuntalaitoksen alaiseen käsityöhön kuin halli- ja manufaktuurioikeuksien valvomiin manufaktuureihinkaan. Se katsot- tiin pelkästään kotiteollisuudeksi, jota sai vapaasti harjoittaa ottamalla huo- mioon tarpeelliset varovaisuusnäkökohdat. Vasta v. 1865 annetulla keisaril- lisella asetuksella määrättiin, _että fosforitulitikkuja ^{ei saa} valmistaa muualla kuin tehtaissa. Kun toimiluvan hankkiminen myös Porin Tulitikkutehtaalle tuli näin välttämättömäksi, tehtiin ^{asiasta anomus, jonka senaatti} hyväksyi

v. 1866.²

Tehtaalla oli kuitenkin jo tällöin takanaan monivaiheinen 15-vuotinen menneisyys. Oldenburg oli vuokrannut ^{käyttöönsä} Aittaluodon kruununtilan haltijalta, komissiomaanmittari von Schantzilta Isonsannan luodon lounaisen

osan. Hän rakensi sinne v. 1851 ylellisyyttä tavoitelevaan tyyliin pienoisen tehdasyhdyskunnan. ^Itse tehdas sijoitettiin saaren sisäosiin. ^Sen ja rannan

väliin luotiin puisto- ja puutarha-alue, jota Oldenburg alkoi kutsua ^Sofianleh- doksi (Sofiegarten) vaimonsa Sofia Souranderin mukaan. Puiston keskellä si- jaitsi prameilevan _upea päärakennus.

Joen

^rantaan rakennettiin ^asiaan kuulu-

va siro huvimajasekä uimahuone.³

Kalkkeen tähän komeuteen upposi kuitenkin enemmän rahaa kuin Olden- burgilla oh omasta takaa käytettävissään. Tämän vuoksi hänen täytyi ^tur-

vautua lainoihin. Luottojen saanti oli yleensä vaikeaa, mutta Oldenburgilta

se kävi erinomaisesti. Hän sai monia lainoja sukulaisuussuhteidensa perusteella.

Suomen Pankki lainasi hänelle varoja tehdasta, varastoja, tuontitavaroita se- kä raaka-aineita vastaan.Kun koko omaisuus oli kiinnitetty, ^Oldenburg hank- ki takaajia uusiin lainoihinsa. Hänellä oli aikanaan ilmeisesti eräs Suomen vai-

kuttavimpia takaajaluetteloita. Siinä vilisi tehtailijoita, professoreja, erilaisia neuvoksia ^ym. Luontaisilla hurmaajankyvyillään ja hienoilla suunnitelmillaan Oldenburg ”puhui ympäri” miltei kenet tahansa. Velkojen kasvaessa niiden hoito kävi kuitenkin mahdottomaksi. Oldenburgin oli tehtävä jotain tilan-

teen helpottamiseksi. Vuonna 1858 hän ^päätti muodostaa yhtiön. Hän jakoi tehtaansa 300 osaan ja alkoi myydä näitä osuuksia ¹ 000 ruplan kappalehin-

taan. Mainittakoon, että tehtaan todellinen arvo oli vain noin 100000 rup- laa. Osuuksia meni jonkin _verran kaupaksi varsinkin tehtaan suurimmille velkojille. Oldenburg jäi edelleen tulitikkutehtaan johtajaksi aina vuoteen

1861 saakka, jolloin osakkaat kyllästyneenä hänen toimintatapoihinsa syr-

jäyttivät hänet. Oldenburgin ^ura porilaisena liikemiehenä ja tuhtikkutehtai- hjana päättyi siihen. Pian tämän jälkeen hän siirtyi Viipuriin, missä ei kui-

tenkaan enää päässyt jaloilleen. Velkojat ahdistelivat jatkuvasti tätä ^miestä, jonka kirouksena ilmeisesti oli enemmän uneksimiseen kuin realiteettien ^ta- juamiseentaipuvainen luonne.⁴

Oldenburgin luoma tulitikkutehdas ^jatkoi kuitenkin toimintaansa. Osa- keyhtiölain tultua ^voimaan v. 1864 tehtaan omistajat päättivät ^muuttaa yri- tyksensä osakeyhtiömuotoiseksi. Senaatti vahvisti v. 1866 Porin Tulitikku- tehdas Oy:n ^säännöt, joiden mukaan osakepääoma 360 000 markkaa oh

jaettu 300:aan ¹ 200 markan ^arvoiseen osakkeeseen.⁵ Tehtaalla oli näihin ^ai- koihin kolme eri rakennusta, joissa oh yhteensä kaksitoista tehdassalia. ^Lai-

tosta laajennettiin v. 1869 vielä yhdellä neljähuoneisella tehdasrakennuksella.

Voimanantajana oli yksi caloric-kone. Tehtaan ^{muu koneisto} muodostui vii- destä vanerinleikkuu-, kahdesta tikkujenhakkuu- ja kahdesta rasialastukonees-

ta.

Tehdas oli huomattava työnantaja paikkakunnalla. Vuonna 1858 siellä työs-

kenteli viisi mestaria ja 360 työläistä. Huomiota herättää se, että työvoima koostui valtaosaltaan alle 15-vuotiaista lapsista. Kyseistä asiantilaa pidettiin onnellisena, koska paikkakunnan lapsillekin tarjoutui siten ansiomahdolli- suuksia. Edellä ^mainitusta huippuvuodesta alkaen laitoksen työväkeä vähen- nettiin kuitenkin vuosittain tuntuvasti. Kuusi vuotta myöhemmin siellä oli enää ⁵⁰ työntekijää.⁶ Yhtiön toimitusjohtaja vaihtui ^H. J. Oldenburgin jäl- keen ^{runsaassa kymmenessä} vuodessa kolme ^{eri kertaa,} kunnes ^{v. 1875 H.}

M. Helmuksesta tuli pitkäaikainen johtaja. Välittömästi sen jälkeen kun Po- rin Tulitikkutehdas oli muodostettu osakeyhtiöksi, tehtaan työntekijämää-

rä alkoi taas kasvaa. Sitä jatkui aina vuoteen 1872 saakka, jolloin tehtaan ^palk- kalistoilla oli kaikkiaan ³⁷⁰ työntekijää. ^Tästä alkoi kuitenkin ^{taas taan-} tuminen, mitä jatkui aina vanhan manufaktuuritilaston loppumiseen saakka.

Tulitikkutehdas antoi silloin työtä enää 121 työntekijälle.'

Tehtaan tuotantoarvot vaihtelivat suunnilleen ^samassa suhteessa kuin työntekijämäärät. Vuonna 1858 tehdas ilmoitti valmistamiensa tulitikkujen arvoksi noin 200 000 hopearuplaa. ^{Tämä tuntuu} liioitellulta, koska viereis-

ten vuosien valmistearvot olivat vain puolet siitä. Saattaa olla, että juuri täl- löin vireillä ollut tehtaan 1 000 ruplan hintaisten osuuksien myynti sai Ol- denburgin antamaan tehtaastaan liioitellun edullisen kuvan. Tuotantoarvo las- ki sen jälkeen nopeasti. Kuusi vuotta myöhemmin se oli enää ^{46 400} mark-

kaa. ^1860-luvun loppupuolella ^vuotuinen valmistearvo oli taas verkkaisessa

nousussa, ja seuraavan vuosikymmenen alussa kasvu oli jo paljon ripeämpää Uusi huippu saavutettiin v. 1874, jolloin tulitikkuja valmistui kaikkiaan 313⁶²¹ markan arvosta. Tämä jäi kuitenkin vain lyhytaikaiseksi saavutuk- seksi, sillä ^{jo pari vuotta myöhemmin tulos putosi} puoleen em. ennätykses-

tä,⁸

Ensimmäisen polven teollisuusyrittäjiä. Vasemmalla porilaissyntyinen Carl Anton ^Björn- berg ja oikealla Ruotsista muuttanut Hampus Julius Oldenhurg. Valok. Satakunnan

museo, Pori.

Koska manufaktuunjohtokunnan vuosikertomuksissa on 1860-luvun alus-

ta alkaen ilmoitettu Suomen koko tulitikkuteollisuuden vuotuiset ^tuotanto-

arvot, voidaan Porin Tulitikkutehtaan merkitys tällä alalla määritellä tarkasti.

Vuonna 1861 kaikista Suomessa valmistetuista tulitikuista ^{72 prosenttia} oli porilaisia. Tämä osuus pieneni seuraavina vuosina ^rinnan Porin tehtaan tuo- tannon supistumisen kanssa. Huonoimmillaan ^v. 1864 vähän enemmän kuin

joka kolmas (37 °/o) Suomen tulitikkurasia oh lähtöisin Porista. Uusi merkit- tävä kausi tulitikkutehtaan vaiheissa ^osui 1870-luvun alkuvuosiin, jolloin tehdas vastasi lähes kokonaan Suomen tulitikkutuotannosta. Vuonna 1871 sen osuus oli jo 83 prosenttia ja kolme vuotta myöhemmin 88 prosenttia.

Viimeksi ^mainittuna vuonna tapahtui kuitenkin käänne. ^Uusien tehtaiden pe- rustaminen nosti tulitikkutuotannon vuosina 1874—76 lähes kaksinkertai-

seksi. Porissa valmistearvo putosi samanaikaisesti ^noin puoleen, mikä mer-

kitsi Porin Tulitikkutehtaan valta-aseman ^loppua. Vuonna 1876 Porin osuus

oli enää ^vajaa neljännes(24 °/o) Suomen tämän teollisuushaaran tuotannosta.

PorinKonepaja

Itämaisen sodan jälkeisenä ”perustamisaikana” sai alkunsa myös sittemmin suurtuotantolaitokseksi kehittynyt Porin Konepaja. Tuo aika tarjosi Suomen metalliteollisuudelle joitakin uusia etuja, joista tullihelpotukset olivat merkit- tävimpiä. Vuoden ¹⁸⁵⁹ tullitaksa vapautti tuontitullista kokonaan ulkomai-

set metalliraaka-aineet. Kun vielä samana vuonna annetulla kauppa-asetuksel- la määrättiin huomattava rauta- ja terästuotteiden tulliton vientikiintiö Ve- näjälle, Suomen metalliteollisuuden laajentaminen Venäjän markkinoiden ^va-

raan näytti kannattavalta. ⁹ Ruukinomistaja K.

J.

^{Lönegrenin ja kauppias}

Anton Björnbergin v. 1858 ^perustama Porin Konepaja aloitti siten toimin-

tansa näitä etuja silmälläpitäen sopivaan aikaan.¹⁰ Tehdas rakennettiin vuo- sina 1858^—59 nykyiselle paikalleen Isonsannan saarelle. Valmistumista seu- ranneena vuonna yritykseen liittyi kolmantena osakkaana kauppahuone

Isaac Carström ^& Co. Konepajalle hankittiin voimanlähteeksi 16-hevosvoi- mainen höyrykone. Muista laitoksen koneista mainittakoon 12 sorvia, yksi konehöylä, kolme koneporaa ja pari metallipuristinta. Tuotevalikoima kä-

sitti aluksi pääasiassa maataloustyökaluja, kuten auroja, haravia ja hakkuuko- neita; vähitellen artikkeleita tuli lisää. Vuonna 1863 tehdas ilmoitti teke- vänsä myös höyrykoneita, lokomobiilejä, ^laivoja, myllyjä, valutavaraa, levy-

töitä ym. Työvoiman määrä konepajalla vaihteli ensimmäisinä toimintavuo- sina 57:n (1863) ja 141:n (1860) välillä. Vuotuinen tuotantoarvo liikkui sa- maan aikaan ¹⁴ 000 —4O 000 hopearuplan tienoilla.¹¹ Vuoden 1865 rahare- formin Suomen teollisuudelle aiheuttamista vaikeuksista huolimatta Porin Konepajan tulevaisuus näytti 1860-luvun jälkimmäiselläpuoliskolla lupaavalta.

Se oli ensimmäisenä kotimaisena yksityiskonepajana onnistunut jo v. 1860 tekemään valtion rautateiden kanssa ^sopimuksen 276 rautatievaunun raken- tamisesta Riihimäen Pietarin radan tarpeisiin. Hankintasumma nousi

1 066 250 markkaan. Vaunujen toimitukset alkoivat ^sopimuksen mukaan v.

1868. Kuljetusten järjestely muodosti valkean ongelman, koska rautatie ei vielä tällöin ulottunut Poriin asti. Pääosa vaunuista kuljetettiin meritse Hel- sinkiin ja Viipuriin, mutta joitakin vietiin hevosilla lähimmälle rautatiease- malle Hämeenlinnaan. Vuosina 1868—69 tehtaalla valmistui kaikkiaan 16

matkustajavaunua, kolme konduktöörivaunua, ^Suomen valtionrautateiden kolme ensimmäistä postivaunua ja joltakin tavaravaunuja.¹² Vain tämä pieni

osa suuresta tilauksesta ^oli ennätetty toimittaa siihen mennessä, kun kone- pajaa kohdannut onnettomuus lopetti koko tuotannon. Tammikuun 18. pnä 1870 syttyi tulipalo tehtaan puusepänosastolla, missä rautatievaunuja valmis- tettiin. Tuli ennätti ennen taittumistaan tuhota puusepänosaston lisäksi viilaverstaan, maalaamon, varastorakennuksen ja työnjohtajan asunnon. Vaik- ka suoranaiset menetykset täysimääräisten vakuutusten vuoksi jäivät vähäi-

siksi, ^tulipalo merkitsi kuitenkin vakavaa iskua. Tehtaan oli ^{nimittäin pak-} ko luopua rautateiden kanssa tekemästään hankintasopimuksesta. Samalla raunioitui Lönegrenin kehittelemä suunnitelma erikoistua keisarikunnan tar-

vitsemienrautatievaunujen rakentamiseen. ¹⁸

Kyseinen onnettomuus seuraamuksineen yhdessä metalliteollisuuden kannalta vaikean ajan kanssa johti tehtaan vararikkoon v. 1870.

Konkurssihuutokaupassa korkeimman tarjouksen, 30 000 markkaa, ^te- ki konepajan toimitusjohtajana ollut insinööri C. J. ^{Lindström. Hän}

sai keskeytyneen tuotannon välttävästi käyntiin vuoden 1871 ai- kana. Lindströmiltä puuttui kuitenkin tehtaan uudistamiseen tarvittavaa pääomaa. Siksi hän katsoi parhaimmaksi myydä yrityksen. Ostajaksi ilmaan- tui v. 1875 Pietarissa kauppa-asiamiehenä toiminut hovineuvos Th. E. Hell- ström. Hänellä oli Venäjän viranomaisiin oivallisia suhteita, joita käyttäen hän sai hankituksi tehtaalleen monia höyryalustilauksia. Kun kuitenkin ^Ve- näjän ostokyky 1870-luvun puolivälin jälkeen oleellisesti heikkeni, Hellström- kään ei saanut enää järjestetyksi konepajalleen kannattavaa työtä. Syksyllä

1877 konepajan tuotanto oli taas lopetettava. Hellström ei liioin halunnut ryhtyä painiskelemaan tielleen kasautuneiden vaikeuksien ^kanssa, vaan päät- ti luopua tehtaastaan. Halukkaaksi ostajaksi ilmaantui W. Rosenlew ^& Co.,

jonka johtajalla Wilhelm Rosenlewilla ^oli mielessään ajatus ryhtyä rakenta-

maan konepajalla _omaan käyttöönsä rannikkoliikenteen harjoittamiseen so-

veliaita höyrylaivoja. Vuoden ₁₈₇₇ lopulla päätetyn kaupan hinnaksi sovittiin 49 472 markkaa, mitä on pidettävä varsin alhaisena.^{14 Hintaa} on kuitenkin katsottava sitä taustaa vasten, että tehtaalla oli takanaan sarja epäonnistumi-

sia sekä edessään paljon huolta ja murhetta tuova, mutta vain niukalti ta-

loudellista menestystä lupaava tulevaisuus.

Porin Konepajan työntekijämäärät ja valmistearvot heilahtelivat jyrkäs-

ti tehtaan vaihtelevien vaiheiden mukaisesti. Alku oli ^{lupaava, sillä} jo ^v. 1860 konepajassa oli ¹⁴¹ työntekijää ja valmistettujen tuotteiden arvoksi ilmoitet- tiin 40 000 hopearuplaa. Kehitys kääntyi 1860-luvun alkuvuosina kuitenkin alenevaksi. Tehtaan työntekijämäärä vähennettiin kolmessa vuodessa 57:ään.

Tuotantoarvo ^putosi samanaikaisesti ^noin kolmannekseen. Seuraavina vuosina tapahtui lievää paranemista, mutta vasta rautatievaunujen tultua tuotanto-

ohjelmaan kehitys nopeutui. Huippukohdaksi muodostui vuosi 1869, jolloin 333 työntekijää sai toimeentulonsa konepajalla. Heidän valmistaneensa rau-

tatievaunujen, yhden höyrylaivan ja muiden vähäisempien tuotteiden yhtei-

nen arvo oli 736 492 markkaa. Aikaisemmin mainittu tulipalo seisautti sen

jälkeen tehtaan toiminnan vajaaksi kahdeksi vuodeksi. Insinööri Lindströmin omistuksessa konepaja koki taas voimakkaan, ^mutta lyhyeksi jääneen nou- sun. Vuoteen 1874 mennessä työntekijöiden määrä nousi 200:aan ja valmis-

tearvo 613 000 markkaan. ^Hovineuvos Hellströmin aikana tehtaalta vähennet-

tiin viitisenkymmentä työläistä ja vuosittain valmistettujen tavaroiden arvo

tipahti noin 200 000 markkaan. Vuonna 1877 ^tuotanto oli menekkivaikeuk- sien vuoksi lopetettava kokonaan joksikin ajaksi ja sanottava kaikki työläi-

set irti.¹⁵

Tupakkatehtaat

Konepaja, tulitikkutehdas ^sekä myöhemmin mainittava höyrysaha sijait- sivat kaupungin rajojen ulkopuolella olevalla Isonsannan saarella, josta 1850-

ja 1860- luvulla alkoi muodostua Porin teollisuusalue. Varsinaiseen kaupun- kiin rakennetut tehtaat sijaitsivat hajallaan ja olivat em. suuryrityksiin ver- rattuna vaatimattomia. Työntekijämäärältään merkittävin niistä oli tontilla

n:o 266, Aleksanterintorin lounaiskulmassa sijainnut tupakkatehdas. Sen perustaja oli tehtailija C. H. Lampe, joka sai yritykselleen privilegion v.

1855.¹⁰ Hän piti tehtaassaan työssä vuosittain 40—50 työmiestä. Pelkästään käsivoimalla käyvässä laitoksessa valmistettiin kartuusi- ja rullatupakkaa, si- kaareja sekä nuuskaa. Tuotannon bruttoarvo vaihteli 15 000—20 000 hopea- ruplaan. Tupakkateollisuus ei kuitenkaan tarjonnut käyttöpääoman puuttees-

ta kärsivälle yrittäjälle menestymisen mahdollisuuksia. Lampen oli ^luovuttava tehtaastaan, jota vuoden 1863 alusta lukien hoiti tehtailija J. Hellström kol- me vuotta. Hän käytti sitä jokseenkin yhtä laajana kuin Lampekin, mutta

kolmas omistaja M. Gestrin supisti toimintaa tuntuvasti. Vain 5—6 miestä työskenteli siellä 1860-luvun loppuvuosina. Näin typistettynäkään tehdas ei ilmeisesti ottanut kannattaakseen. Kun vielä neljäs yrittäjä, kauppias E. Hul- tin oli koetellut ^{onneaan vuoden} (1871) ajan, tupakkatehtaan tuotanto lope- tettiin tykkänään. ^1. Tämä teollisuudenala ei päässyt kotiutumaan ^Poriin, vaikka 1870-luvun lopussa tehtiinvielä kolme vaatimatonta yritystä.

Väkiviinatehtaat

Käyttämänsä alkoholijuomat porilaiset olivat yleensä hankkineet maaseu-

dulta tai, kun oli kysymys hienoista laaduista, tuottaneet ulkomailta. Sen jälkeenkun kotitarvepoltto oli kielletty Suomessa v. 1865, Poriin alettiin pe-

rustaa viinapolttimoita ja pian myös näiden polttamaa paloviinaa jalostavia likööritehtaita. Ensimmäisinä ennättivät tälle taloudellisesti turvatulle alalle kauppiaat S.

J.

^Franck ja P. Larsson, jotka saivat tehtailleen perustamisluvan samanaikaisesti v. 1866. Nälkävuosien aikaisen viljanpuutteen vuoksi ^uusia tehtaita ^{ei perustettu} muutamaan seuraavaan vuoteen. Vasta v. 1870 pääs- tiin taas pystyttämään uusia polttimoita. Tällöin aloittivat viinatehtailun Ja-

kob Dahlberg,

Johan

Ahlqvist ja F. W. Petrell ja vuotta myöhemmin vie- lä

Johan

Miian. Kaikkien polttimoiden ja likööritehtaiden yhteiset työnteki-

jämäärät javalmistusarvot ilmenevät seuraavasta yhdistelmästä. ¹⁸

1867 2 työntek. 31 000 mk. 1872 ⁹ työntek. ²⁸⁸ 768 mk.

1868 ^- 1873 8 ^” 352 293

1869 2 ^” 56 250 ^” 1874 ^{7 ”} 356 198 ^”

1870 5 ^” 75 650 ^” 1875 6 ^” 351 894 ^”

1871 5 ^” 168 365 ^” 1876 6 ^” 516 850 ^”

Viinapolttimoiden ja likööritehtaiden merkitys työnantajana oli siis vaati-

maton. Niissä tultiin toimeen vähällä työvoimalla. Useissa tehtaissa oli tuo- tannosta huolehtimassa yksi ainoa mies. Valmisteiden arvo sen sijaan nousi suhteeellisen suureksi, mikä ^ei silti ole osoituksena näiden teollisuuslaitosten

suuresta tehosta. Yksinkertainen ^syy on, että raaka-aineen hinnan osuus tuot-

teiden bruttoarvosta oli suuri. Varsinkin likööritehtaissa asia oli näin. Niiden raaka-ainehan oli pääasiassa polttimoissa tuotettua paloviinaa, jonka hinta ^tu-

lee tilastoon näin ollen kaksinkertaisena.

Joka

tapauksessa tehtaiden yhteen- laskettu valmistearvo nousi kyseessä olevan kymmenvuotiskauden aikana voimakkaasti. Täytyy kuitenkin todeta, että määrällinen väkijuomatuotanto ei kasvanut ^samassa suhteessa valmistearvon kanssa. Hintataso nimittäin nou- si jonkin verran kyseisenä aikana. Lisäksi jalostettujen juomien suhteellinen

osuus lisääntyi jatkuvasti. Suurin Porin tehtaista oli Petrellin omistama lai-

tos, jossa esimerkiksi vuosina 1874—75 valmistui noin puolet koko ^kaupun- gin alkoholituotannosta.

Olutpanimot

Oman tuntuvan panoksensa alkoholipitoisten juomien valmistukseen ^an- toivat kaupungin lukuisat olutpanimot. Varhaisin niistä ^oli v. 1853 perustet-

tu ”Baierilainen Olutpanimo”. Sen omisti yhtiö, jonka osakkaina olivat ruu-

kinomistaja K. J. ^{Lönegren, kauppias Anton} Björnberg ja kauppaliike Isaac Carström ^& Co., siis samat miehet, ^jotka viisi vuotta myöhemmin perustivat Porin Konepajan.¹⁹ Tämä kolmikko on mainittujen tehtaiden perustamisella ansainnut pysyvän sijansa Porin teollisuushistoriassa, sillä nämä laitokset ovat

Porin Tulitikkutehtaan ohella vanhimmat kaupungissa vielä toimivat teolli- suuslaitokset. Vaikka mainitut tehtailijat siis toimialoja valitessaan epäilemät- tä olivatkin kaukonäköisiä, he joutuivat kuitenkin kokemaan uranuurtajille usein varatun kohtalon konkurssin. Baierilainen Oluttehdaskin joutui 1870-luvun alussa toisiin käsiin. ^Se siirtyi

John

^Grönfeldt nuoremmalle,

J.

F. Lojanderille jaHenrikMoliisille.²⁰

Ns. perustamiskaudsn monitoimisia liikemiehiä. Vasemmalla Karl Johan ^Lönsgren

(1823^—93) ja oikealla Isaac Carström (1818^—92). Valok. Satakunnan museo, Pori.

Panimo sai toimia kymmenkunta vuotta alan ainoana tehtaana Poris-

sa; _vasta v. 1862 se sai kilpailijoita. Porvari F. E. Grönvall ja kauppiaan leski Maria Bäckman perustivat tällöin omat oluttehtaansa. Neljä vuotta

myöhemmin merimiehen vaimo Wilhelmina Söderman aloitti vaatimattomis- sa oloissa oluenvalmistuksen. Paljonkaan merkittävämmäksi ei kehittynyt värjäri Elias ^Wessmanin v. 1872 ^perustama saman alan laitos. Panimoteol- lisuuden osuutta työnantajana ja kaupungin teollisen toiminnan tuotantoar- von kohottajana on mahdollista seurata manufaktuurijohtokunnan vuosiker-

tomusten päättymiseen saakka vuosia 1872 ja 1875 lukuun ottamatta. Tieto- lähde antaaseuraavanlaisen kuvan.²¹

Vuosi Työn- Valmis- cek. tearvo

1858 ⁶ 6 000 ruplaa 1859 10 ⁷ 000

1860 10 7 200 1861 9 7 500 ^” 1862 7 8 ⁰⁰⁰

Vuosi Työn-Valmis- tek. tearvo

1868 11 30 ⁶⁰⁰ markkaa 1869 13 36 980 ^” 1870 ¹³ 26 300 1871 18 28 500 ^” 1872 ^..

1863 ¹⁵ 42 740 markkaa ^{1873 19 26} 605 markkaa

1864 ¹⁶ 27 620 ^{” 1874 33 41 775}

1865 12 19^{740 ”} 1875 ^..

1866 13 ¹⁹258 ^{” 1876 25 42 540}

1867 14 27 900

Panimoteollisuudenkin merkitys työnantajana oli suhteellisen mitätön.

Tuotantoarvo ei liloin noussut kovin korkeaksi. ^Sitä paitsi se pysyi muutamaa

poikkeuksellista vuotta lukuun ottamatta jokseenkin samansuuruisena, mikä

on ymmärrettävää, koska panimot työskentelivät rajoitettua markkina- aluetta varten. Kulutus saattoi lisääntyä vain sitä mukaa kuin kaupungin ja

sen lähiympäristön väestönkasvu salli.

Tiilitehtaat

Porin palon jälkeen kaupungin tiiliteollisuus ^laajeni tuntuvasti. Kahden 1800-luvun alkupuolelta peräisin olleen lisäksi perustettiin v. 1853 vielä kol-

me tiilitehdasta. ^Yhden niistä omisti värjäri Michel Hellström yksin, ^muut kaksi olivat yhtiömuotoisia. Toisessa olivat osakkaina värjäri G. A. Stenberg ja ruokatavarakauppias

Johan

^Sohiman sekä toisessa monitoiminen kauppias Isaac Carström ja ruukuntekijä Robert Rosendahl. Viimeksi mainittu perus- ti lisäksi v. 1854 kaupungin ainoan kattotiilitehtaan. Kaikkien mainittujen tehtaiden omistussuhteissa ^{tapahtui sittemmin} lukemattomia muutoksia, ^joita tässä ei ole syytä seurata. Riittänee, kun mainitaan, että kaksi vanhinta teh- dasta joutui aikanaan kauppias

Johan

^{A. Blomille. Hänestä kehittyi 1800-lu-}

vun loppupuolella kolmen muun tehtaan lopetettua toimintansa Porin tii- liteollisuuden hallitseva henkilö. Vaikka tiilitehtaat eivät kuuluneetkaan ma-

nufaktuurijohtokunnan alaisuuteen, se on kuitenkin kertomuksissaan julkais-

sut vuosina 1858—66 niistä tietoja, joiden mukaan tämän alan kehitys oli seuraavanlainen.

VuosiTyön- Valmis- ^Vuosi Työn- Valmis-

tele. tearvo tek. tearvo

1858 ^{36 6} 650 ruplaa 1863 ²⁵ 14 600 markkaa

1859 36 ^{6 650 ”} 1864 20 14 200

1860 43 8 900 ^” 1865 28 13 808

1861 ^{38 6 250 ”} 1866 17 8 500

1862 35 3 ^{050 ”}

12 Porin historia.

Edellä olevia lukuja arvioitaessa on syytä pitää mielessä, ^että kyseessä oli tiilitehtaiden kannalta poikkeuksellinen aika. Kaupungin jälleenrakennus oli täydessä vauhdissa, joten tiilien ^{kysyntä oli} vilkasta. Suurin kuluttaja oli tietysti kaupungin uuden punatiilikirkon rakennustyömaa. ^Tuotannon huippu saavutettiin v. 1860, mistä alkoi palautuminen normaaleihin oloihin.

Jo ^1860-luvun puolivälissä tehtailla alkoi olla menekkivaikeuksia, minkä vuok- si kolmen oli pakko lopettaa toimintansa v. 1866. Seuraavana vuonna lo- petettiin myös kattotiilitehtaan tuotanto, koska kaikki edellisenä vuonna

valmistetut 10 000kattotiiltä olivat vielä myymättä.²³

Muut tuotantolaitokset

Edellä ^on sahateollisuutta lukuun ^ottamatta mainittu kaikki ne teollisuu- den alat, joilla oli edes jossakin suhteessa merkitystä ^Porin talouselämässä

1800-luvun puolivälin jälkeisinä aikoina. Niiden lisäksi oli kuitenkin ^koko joukko vähäisiä ja yleensä lyhytikäisiksi jääneitä eri alojen tuotantolaitoksia, jotka luettiin manufaktuurien joukkoon. Kun niistä seuraavassa muutamin sa- noin kerrotaan, halutaan sillä ^{vain osoittaa,} kuinka yritteliäisyys itämaisen sodan jälkeen haki innokkaasti uusia toiminta-aloja ja -muotoja. Kuvauksen perusteella syntyy elävä käsitys siitä, että Pori Ikään kuin etsi itseään ja pyrki löytämään kehitykselleen uuden suunnan.

Melko suurellisesti aloitti tuotantonsa v. 1864 Isonsannan saarel- la tehtailija Walenkamphin _perustama naulatehdas. Toisena ja samal- la viimeiseksi jääneenä toimintavuonna tehtaan tuotantoarvo oli 80 000 markkaa. Lupaava alku päättyi kuitenkin vararikkoon. Sangen mo- nia yrittäjiä esiintyi savipiippujen valmistuksen alalla. Kaikki ns.

tehtaat olivat kuitenkin vaatimattomia, enintään 5—6 työläisen yrityk- siä. Valmistearvot pysyivät yleensä 1 000—2 000 markan tienoilla vuo-

dessa. Lähellä edellisiä yrityksiä olivat kaksi 1870-luvun alussa perustettua

fajanssi-, ^posliini-, kaakeli- ja ruukkutehdasta, joissa valmistettiin vuosittain enintään 1 500 markan arvosta kyseisen alan tuotteita. Suunnilleen yhtä suu- reen valmistearvoon päästiin parhaina vuosina kahdessa 1850-luvun lopussa toimintansa aloittaneessa karstatehtaassa. Myös nahkateollisuuden alalla yri- tettiin päästä vauhtiin, mutta heikolla menestyksellä. Vanhin ns. englanti- lainen nahka-karvuutehdas, jolle nahkurimestari G. Gehler hankki privile- gion v. 1859, sai parina vuonna tuotantonsa arvon nousemaan n. 13 000 markkaan. Yleensä se oli vain 5 000 —8 000 markkaa. Tehdas toimi ainoas-

taan seitsemän vuotta. Se oli kuitenkin paljon verrattuna J. ^{Weckmanin vas-} taavanlaiseen laitokseen, ^jolle ikää ennätti karttua yksi vuosi. ^{Nämä epä-} onnistumiset eivät kuitenkaan säikyttäneet J. G. Grönroosia aloittamasta ^sa-

maila alalla v. 1872. Muista lyhytaikaisista pikkuyrityksistä mainittakoon vie- lä apteekkari F. Sandlundin portteri- ja etikkatehdas, ^kauppias G. Sohlströ- min nappitehdas ja vain vuoden 1869 käynnissä ollut S. Kalmin tulitikkuteh- das.²⁴

Manufaktuuriteollisuudenkokonaislaajuus

Yritettäessä manufaktuurijohtokunnan vuosikertomusten perusteella luoda kokonaiskuvaa Porin teollisuudesta tulee eteen eräs ylipääsemätön vaikeus.

Johtokunnan

alaisuuteen eivät eräiden muiden teollisuusalojen ohel- la kuuluneet ollenkaan sahat. Niiden saaminen mukaan tilastoon olisi kui- tenkin tärkeää siksi, että juuri sahateollisuus oli se ala, ^{johon pääomia} hal- litsevat liikemiehet alkoivat 1860- ja 1870-luvulla keskittyä. Koska muista- kaan lähteistä ei ole saatavana tietoja yksityisten sahojen tuotannon arvon

kehityksestä, sahat jäävät pois tilastosta. Toisaalta sahateollisuuden keskei-

nen asema Porin teollistumisessa antaa jonkinlaisen oikeutuksen käsitellä tätä alaa täysin erillään ja toisin keinoin. Kovin paljon merkitystä ei sen sijaan ole sillä, ^että manufaktuurijohtokunnan alaisuuteen kuulumattomat kirjapai-

not jäävät pois koko ajalta ja tiilitehtaat vuodesta ₁₈₆₇ alkaen. ^Olutteh-

taat on sen sijaan ^otettu mukaan myös vuosina 1872 ja ^1875, jolloin tiedot niistä puuttuvat siten, että tilastoon on otettu viereisten vuosien keskiar-

vot. Virheiden täytyy olla jokseenkin pieniä, varsinkin kun tuotantoarvot on ilmoitettu ^vain tuhannen ruplan ja markan tarkkuudella.

Yleisvaikutelma ^Porin teollisuuden kehitystä ilmentävistä lukusarjoista on

sekava. Sekä tuotannon arvosta että työntekijöiden määrästä kertovat luvut hyppelehtivät vuodesta toiseen vuoroin ylös, vuoroin alas. Syynä tähän on se, että taulukkoa hallitsee kaksi muihin verrattuna jättiläismäistä tehdasta, Po- rin Konepaja ja Tulitikkutehdas. Niin kuin aiemmin on kerrottu, kumman- kin ^{tehtaan menestys} oli kyseisenä aikana vaihteleva. Kun Porissa ei ollut

useampia suuria tehtaita, ^jotka olisivat kompensoineet toistensa satunnaiset heilahdukset, konepajan ja tulitikkutehtaan tilapäiset onnistumiset ja ^epäon- nistumiset ^pääsevät heijastumaan erittäin selvästi koko kaupungin teollisuus- tilastossa. Aivan samasta syystä Porin osuutta koko maan teollisuudesta osoit-

tavat prosenttiluvut eivät tuo ilmi selvää linjaa. Tosin ne on laskettu vain neljältä vuodelta. Kuitenkaan ^ei ole syytä olettaa useamman laskutoimi- tuksen selventävän ^kuvaa, koska ^Porin absoluuttiset luvut heilahtelivat sin-

ne tänne samanaikaisesti, kun koko maan vastaavat luvut jatkuvasti verkal- leen kasvoivat. Ainoa taulukon suhdelukujen perusteella selvästi nähtävä seik- ka ^on se, ^että Porin osuus koko maan vastaavista luvuista oli suurempi

työntekijöiden kuin valmistearvon osalta. Se merkitsee tietysti sitä, että

Taulukko n:o 9

PORIN MANUFAKTUURITEOLLISUUS v^. 1858—76

tuottavuus porilaisissa tehtaissa oli ^huonompi kuin keskimäärin koko Suo- messa. Parannusta tässä suhteessa tapahtui kuitenkin vähitellen. Kun elimi- noidaan työntekijäin määristä tilapäiset vuosittaiset vaihtelut ottamalla ^tar- kastelun pohjaksi esim. 5-vuotiskausien keskimääräiset ^arvot, on helppo to-

deta, että työntekijöiden määrä pysyi koko ajanjakson käytännöllisesti kat-

soen muuttumattomana. Vastaava valmistearvojen keskimäärä ^sen sijaan kas- voi 1,7 kertaiseksi, mikä siis merkitsee tuottavuuden kasvua samassa suhtees-

sa. Tosin on otettava huomioon, _että osa tästä tuotantotehon lisääntymises

tä ei ollut todellista, sillä 1800-luvun kolmannella neljänneksellä tapahtunut yleinen hintojen nousu kohotti jonkin verran tehtaiden valmistearvoja il-

man, että olisi tapahtunut vastaavaa tuotannon volyymin lisääntymistä. Sa- mansuuntainen vaikutus oli vähän työvoimaa tarvitsevan, ^{mutta suuriin tuo-}

tannon arvoihin päässeen väkijuomateollisuuden synnyllä ja kasvulla 1860-

ja 1870-luvulla. Nämä tekijät eivät kuitenkaan pysty oleellisesti pienentä- mään mainittua tehtaiden tehon kasvua kuvaavaa lukua. Tosiasiaksi jää, että

manufaktuurien koneellistuminen lisäsi jo tässä vaiheessa tuotantoa. Se ei kuitenkaan ^tapahtunut mitenkään vallankumouksellisella tavalla. ^Sen jälkeen kun ^Pori oli kokenut teollistumisensa ^ensi vaiheen 1850-luvulla, se näyttää

manufaktuuritilaston antamien tietojen valossa polkeneen miltei paikallaan.

Siitä on hyvänä osoituksena työläisten lukumäärän kasvun pysähtyminen lä- hes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Vastaavana aikana esim. Turussa tapahtui yli kaksinkertainen kasvu.²⁷ Porin teollistumisen pysähtyminen 1850-luvun lopun tasolle on kuitenkin vain näennäistä, sillä juuri kyseisestä ajasta al- kaen vasta päästiin käsiksi alaan, josta oli pitkäksi ajaksi eteenpäin tuleva kaupungin keskeisin: ^alettiinsuuntautuakohti sahateollisuutta.

Sahasäännöstelyn purkaminen

Jo

^{Ruotsin vallan ajalta peräisin} ollut sahateollisuutta vieroksuva jakah- lehtiva talouspolitiikka oli Suomessa edelleen vallitsevana siirryttäessä itämai-

sen sodan jälkeisiin vuosiin. Ylläpidetyllä säännöstelyllä pyrittiin suojelemaan

metsiä sahateollisuuden muka harjoittamaa ryöstöä vastaan. Kun väite met-

sien varaamisesta rautaruukkien polttoaineeksi ei enää 1800-luvun puolivä- lin ^jälkeen kelvannut argumentiksi suursahoja vastaan, oli keksittävä uusia.

Alettiin puhua metsistä kansallisomaisuutena, jota ei saa tuhlata. ^Samaan ai- kaan kuitenkin kaskeaminen sai vapaasti tehdä pahaa jälkeä maan sisäosissa.

Edelleen tervanpoltto, potaskan ja pien valmistus verottivat runsaasti metsiä, puhumattakaan _puun kotitarvekäytöstä, jossa ei juuri säästäväisyyttä tunnet- tu. Siinä pakkopaidassa, johon hallitus oli sahateollisuuden ^pannut, sahan- omistajat yrittivät kaikin keinoin saada laitoksensa kannattamaan. Tällöin ei aina pysytty laillisuuden edellyttämissä puitteissa. Sahausta valvovia ^ni- mismiehiä lahjottiin ja yleisesti harjoitettiin liikasahausta. Viranomaiset oli-

vat tästä tietoisia ja yrittivät keksiä keinoja pitääkseen sahanomistajat ku- rissa.

Jo

^{v. 1839 oli ehdotettu, että kaikki maasta} vietävät laudat ja lan- kut varustettaisiin leimalla, josta kävisi ilmi niiden valmistuspaikka ja -ai- ka. Vuoden 1842 metsälakikomitea oli kuitenkin ^hylännyt ehdotuksen sillä perusteella, _että kruunun virkamiesten aika ei riittäisi määräyksen valvon-

taan. Sahateollisuuden kuristusotetta tiukennettiin toisin keinoin. Vuoden 1851 metsäasetus vei säännöstelyn ankarimmilleen, mikä tietysti nostatti sa-

hanomistajien vastalausemyrskyn. Tunnettu itäsuomalainen teollisuusmies N.

T. Arppe lienee sanonut, että Suomessa ei voi olla rehellinen mies ja sa-

malla sahanpatruuna. Sahausoikeuksien ylittämistä asetus ei silti pystynyt lo-

pettamaan. Vuoden 1860 sahakomitea totesi, että Suomen kaikkien ₁₇₁ vero-

sahan sahausoikeudet olivat yhteensä _{505 000} tukkia, mikä vastasi noin (202 500 tohtia sahatavaraa. Silti vuotuinen vienti, ^joka käsitti noin 30 °/o

maan koko tuotannosta, oli peräti 445 000 tohtia.¹

Vaatimukset sahasäännöstelyn purkamisesta yleistyivät ja voimistuivat vuosi vuodelta. Välittömästi _itämaisen sodan jälkeen vapaamielinen talouspo-

litiikka alkoi tehdä tuloaan ^{Suomeen ja} ulottaa vaikutustaan metsäpolitiik- kaan. Sen mukana aikansa elänyt säännöstelyjärjestelmä alkoi horjua. Oi- keastaan kiitettävän ^ripeästi sotavuosien lamakauden jälkeen sahateollisuu- den alalla päästiin vapaisiin oloihin. Senaatti otti vuoden 1857 aikana kä- siteltäväkseen höyryn käytön sahoissa. Vielä samana vuonna annetun ase-

tuksen perusteella höyrykone pääsi pannastaan. Sitä saatiin käyttää voiman- antajana myös sahalaitoksissa.² Päätös oli ^erittäin merkittävä, koska se pois- ti sahojen sijoituspaikkaan vaikuttavien tekijöiden joukosta aiemmin sahat pelkästään koskien partaille ^sitoneen voimakysymyksen. Sahansa kannatta- vuudesta huolehtiva liikemies ^saattoi nyt vapaasti keskittyä harkitsemaan sahansa sijoituspaikkaa ^vaikean kuljetusongelman kannalta. Vanha tapa

kuljettaa tukit sahalle ja valmis tavara sieltä rannikolle hevospelillä ei työ- voiman halpuudesta huolimatta voinut ajomatkojen pituuden, hankaluuden

ja hitauden vuoksi olla tyydyttävä. Vaikka höyryn käytön salliminen sahois-

sa olikin tervetullut uudistus, ^se oli kuitenkin vasta ensimmäinen askel kohti sahateollisuuden vapautumista, minkä täydellinen saavuttaminen vaa- ti vielä lisätoimenpiteitä. Senaatin finanssitoimituskunta ehdotti v. 1859, et-

tä sahateollisuudelle myönnettäisiin tasavertaiset kehitysmahdollisuudet mui- den laillisten elinkeinojen kanssa, mikä käytännössä merkitsisi sahojen ^tuo-

tantoa sekä ajallisesti että määrällisesti supistavien rajoitusten poistamista.

Koska ^tämä ehdotus tiesi jo vuosisataisen metsäpolitiikan perusteellista mul- listamista, senaatti piti parhaimpana asettaa erityisen komitean harkitsemaan tehtyä muutosehdotusta. Tähän komiteaan valittiin ^kauppias Isaac Carström edustamaan porilaista asiantuntemusta. Komitean mietinnössä tuomittiin van-

ha metsäpolitiikka ja todettiin, että tavoitteena pidettyyn metsien järkipe- räiseen käyttöön el oltu päästy sahausoikeuksien rajoituksilla. Päinvastoin oli vain synnytetty tyytymättömyyttä, petollisuutta sekä terveen metsänkäytön kannalta epäedullisen käsinsahauksen tuntuvaa lisääntymistä. Sen vuoksi ko-

mitea asettui varauksettomasti kannattamaan kaikkien rajoitusten poista- mista ja _vapaan sahausoikeuden sallimista. ^Saatuaan mietinnön sekä ^{siitä an-}

netut yleensä puoltavat lausunnot senaatti käsitteli asian joutuisasti. Alek- santeri II:n annettua hyväksymisensä senaatti saattoi asetuksen sahalaitosten asettamisesta ja käyttämisestä voimaan huhtikuun 9. pnä 1861.³

Tämän sahateollisuuden ”magna chartaksi” nimitetyn metsäasetuksen 1. pykälässä säädettiin: "Kaikissa tätä ^ennen laillisesti asetetuissa myönti- ja kotitarvesahoissa, sekä myöskin kaikissa ^vasta asetettavissa sahalaitoksissa saa-

daan koko vuoden ^pitkään sekä kotitarpeeksi että myötäväksi rajoituksitta ja esteettömästi sahata kaikenlaista ^puutavaraa plankuiksi, battenspuiksi, lau- doiksi, palkeiksi, parruiksi, sleepers- eli rautatiepalkeiksi y.m. omistajan miel- tä myöten. Tämän johdosta ei ole tästälähin mitään väliä myönti- ja kotitarvesahoilla eikä myöskään sitä rajoitusta sahaamiseen ja sahateräin _mää-

rässä, josta varemmin tulleissa asetuksissa ja ennestään olevien sahalaitosten lupakirjoissa säännetäan.”⁴

Suomen sahateollisuudelle koitti nyt uusi aika. ^{Se saattoi} kehittyä ja laajentua vapaasti raaka-ainevarojen ja menekkimahdollisuuksien määräämis- sä rajoissa. Kun vielä samoihin aikoihin Suomen puutavaran tärkeimmässä ostajamaassa, Englannissa luovuttiin koko 1800-luvun alkupuoliskon vallalla olleesta omia siirtomaita eurooppalaisten puutavaranvientimaiden kustannuk-

sella suosineesta tullipolitiikasta ja sahatavaran kysyntä Keski-Euroopassa li- sääntyi voimakkaasti, Suomen sahauudistus sattui mitä otollisimpaan aikaan.

Sen seurauksena sahatavaran vientiluvut alkoivat nousta ripeästi, työtilai- suuksien lisääntyminen kohotti kansan elintasoa ja ennen jokseenkin vähä- arvoiset metsät tulivat arvokkaammiksi. Porille kuvattu kehitys merkitsi siir tyrnistä kokonaan uuteen aikakauteen, koska sen sijainti laajan vesistön suussa, meren ja avaran metsäalueen yhtymäkohdassa oli uusien toiminta- edellytysten kannalta ^mitä edullisin. Porin elinkeinorakenteessa tapahtui _pe- rusteellinen ^muutos. Se alkoi muuttuasahateollisuuskaupungiksi.

Isonsannanhöyrysaha

Ensimmäisinä itämaisen sodan jälkeisinä vuosina täytyi siis Porissa niin kuin muuallakin Suomessa sahatointa harjoittaa vielä pienissä vesisahoissa.

Niiden kiihkein perustamisaika oli jo takanapäin, mutta joitakin tämän alan laitoksia kauppapiirissä ^vielä pystytettiin. Niinpä esimerkiksi kauppiaat M.

lE. Palmgren, C. Borg ja A. G. Hagner (myi osuutensa pian J. ^{A. Hell-}

strömille) saivat v. 1856 oikeuden ^perustaa Suodenniemen pitäjään Tai- paleen sahan, jossa privilegion mukaan ^sai sahata ⁴ 000 tukkia vuodessa.⁵

Myös W. Rosenlew ^& Co. oli edelleen kiinnostunut vesisahojensa lisäämi- sestä. Niin myöhään kuin v. 1862 yhtymä teki anomuksen 2-raamisen ^sa- han perustamisesta Ikaalisten Aureenkoskeen. Lupa siihen ^saatiin v. 1865.

Edellisenä vuonna Rosenlew-yhtymä oli sitä paitsi ostanut turkulaisen kaup- piaan E. Thomen niin ikään Ikaalisissa sijaitsevan Poltinkosken suursahan/

Aloitteen _Satakunnan sahateollisuuden painopisteen siirtämiseksi sisämaasta rannikolle teki kauppias Carl

Johan

^{Borg. Hän oli solminut Isonsannan saa-}

ren vuokraajan, kauppias Hampus Oldenburgin kanssa ^sopimuksen saaren

kaakkoisen osan vuokraamisesta höyrysahan sijoituspaikaksi. Borg jätti se- naattiin anomuksen sahan perustamisesta v. 1859. Anomusta ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa käsitelty, vaan päätettiin siirtää ratkaisu toistaiseksi.⁷ Borg jatkoi kuitenkin tarmokkaasti valmistavia toimenpiteitä suunnitelman-

sa toteuttamiseksi. Hän tilasi Ruotsista höyrykoneen ja teki useiden tilan- omistajien kanssa ^sopimuksia tukkien toimittamisesta sahalle. Maaliskuussa

Carl ^johan Borg, Isonsannan Höyry^- sahayhtiön perustaja. Valok. Satakunnan

museo, Pori.

1860 Borg teki anomuksen, _{missä hän} laajoihin valmisteluihinsa vedoten pe- rusteli luvan myöntämisen kiireellisyyttä. Senaatti kehoitti Borgia jättämään

anomuksensa ^läänin kuvernöörille ja oikeutti hänet toistaiseksi sahaamaan vain omalta tilaltaan kaadattamansa ^{15 000} tukkipuuta.⁸ Vasta vuoden 1861 alussa senaatti vahvisti kuvernöörin ^{Borgille antaman} luvan ^perustaa jatku- vakäyttöinen höyrysaha Isonsannan luodolle. ^Sen sahausmäärä oli vielä van-

han vesisahojen aikaisen käytännön mukaan rajoitettu, koska uusi metsäase-

tus tuli ^{voimaanvasta pari} kuukautta myöhemmin.⁰

Isonsannan höyrysaha, joka oli ensimmäinen laatuaan Kokemäenjokilaak- sossa, aloitti toimintansa vuoden 1862 kesällä. Elokuussa samana vuonna ker- rottiin paikkakunnan suomenkielisessä sanomalehdessä sahasta:^{10 "Porin höy-} ry-saha, joka tuleviksi ajoiksi joutaa paikkakunnan metsä-kalu-kaupalle pe-

rustaa pysyvämmän arvon, lienee hyvin ansaitseva että muutama täydelli- sempi sana siitä puhutaan. Tämän tukevan ja hyvin yhteen järjestetyn lai- toksen omistajat ^ovat kauppamiehet _tässä kaupungissa, herrat C. Borg,

J.

Grönfeldt, I. Carström, F. Wahlgren ja F. Borg. Nykyiset mashinat ovat

valmistetut Tukhulmissa J. ^{ja C. G. Bolinder} tykönä; höyrymashina on 60 hevoisen ^voimasta ja käyttää ² kahdenkertaista saha-raamia ja 2 pyörösahaa.

Mashinat asetettiin paikalleen viime kesäkuussa, ^johon eräs ingeniöri Ruot-

sista herra Wilcke oli neuvojana ja johtajana. Valmiiksi saamiset nousivat ai- na 250 tukkiin vuorokaudessa ja poltinpuiksi höyry-pannun lämmittäissä vil- jellään, paitsi muuta raiskiota ja hylky puuta, jota tukista saadaan, myös sahajauhot. Työväkeä, kun aina on täydessä toimessa, on kaikkiastaan 37 mies-

tä, joista 2 mashinistaa ja 35 saha-renkiä. Saha-pölkyt kuljetetaan vesimatkoja Ruovedestä, Keuruusta, Orivedestä, Pihlajavedestä, Virroista, ja viipyvät mat-

kalla tavallisesti noin 3 vuotta, ennenkuin pääsevät määränsä päähän. Tukki- varoja, 75 000 kappaletta kuhunki vuoteen luettuna, löytyy jo ^ostettuna piakkoin 10 vuoden tarpeeseen. Tästä nähdään, että laitos ja sen teokset pyr- kivät joksikin suurikin tarkoituksiin, mistä seuraa, että siitä on paljon hyvää toivottavana paikkakunnalle. Työtä on siinä piakkoin kuukauden aikaa ur-

heesti tehty, ja tulee kaiketi tulevina aikoina vielä ravakammin tehtäväk- si, kun työmiehet kerran ovat tottuneet ja harjaantuneet sahauksen työhön- sä. Että työmiesten tarvitsee varoa vahinkoa nähtiin jo ensimmäisinä päivinä kun laitosta ^ruvettiin käyttää, sillä yhden miehen kaksi sormea tulivat jää- mään rautojen musertamiksi ^{kun ei} tiennyt mies polonen paremmin pelätä

surman vaaraa. Mainittava ^on myös, että sahauksen työ tehdään halki vuorokauden, etenki ^isommaksi aikaa vuotta; mutta kuinka käyne _työ laa-

tuun kylminä talvisina öinä, niin on siitä puhuminen vasta silloin kun sitä

onkoetettu. Tietystikin tulee laitos niinä aikoina huokaamaan.”

Höyrysahan raaka-aineen hankinta rakennettiin siis suurelta osalta kau- kaisista ^sisämaan pitäjistä saatavien tukkien varaan. Uittoajan mainitaan ol-

leen jopa kolme vuotta, mikä merkitsi sitä, että sahan tuotantoprosessi oli perin pitkä. Se puolestaan edellytti runsasta käyttöpääomaa, joka oli kiinni raaka-aineessa ja myös valmiissa sahatavarassa. Tarvitsemansa pääoman Ison-

sannan Höyrysahayhtiö hankki lainoina ulkomailta. ^Niinpä v. 1866 yhtiöllä oli velkoja kaikkiaan vähän yli 2,2 miljoonaa markkaa. Suurin velkoja oli lontoolainen I. C. im Thurn ^& Co., jonka ^saatava oli lähes 36 000 puntaa

(yli 900 000markkaa).¹¹

Juuri

^tässä vaiheessa, jolloin sahayhtiö ei vielä ollut ennättänyt vakiin-

nuttaa taloudellista asemaansa, suoritettiin Suomessa v. 1865 kauan odotet-

tu rahanuudistus. Huolimatta reformin periaatteellisesta suuriarvoisuudesta

sen tekninen ^suoritus aiheutti maan liike-elämälle ja etenkin sahateollisuudel- le suuria tappioita. Pitääkseen setelistönsä mahdollisimman pienenä Suomen Pankki supisti uudistuksen yhteydessä tuntuvasti luotonantoaan. Sen lisäksi toukokuussa ¹⁸⁶⁶ sattuneen kansainvälisen rahakriisin vaikutuksesta ulkomaat alkoivat vetää tarmokkaasti pois saataviaan. Tilannetta vaikeutti edelleen

maassa vallitseva yleinen tukala taloudellinen tila.

Jo

^{vuosi 1862 oli ollut}

katovuosi, kolme vuotta myöhemmin saatiin taas huono _sato, ja vuoden 1866kesän kylmyys ja sateisuus enteilivät jälleen kehnoa tulosta maataloudes-

ta. Monenlaisten vaikeuksien kasaantuessa samaan aikaan koko ^maan talous-