Asutusasioita · DIGI

Heikki Marttila

Asutusasioita

Sangen m onet suomalaiset olivat sotien jälkeen tavalla tai toisella te­

kemisissä asutustoim innan kanssa.

Sovellettiin talvisodan seuraam us­

ten johdosta säädettyä pika-asutus- lakia vuodelta 1940 ja m aanhankin­

talakia vuodelta 1945.

A sutuslakeja oli maassamme sää­

detty ja toim eenpantu ennenkin, m utta sodat toivat toiminnalle ai­

van uuden merkityksen. Luovute­

tuilta alueilta m uuttam aan jo u tu ­ nutta siirtoväkeä sijoitettiin uusille asuinmaille ja tilattom ien rintam a­

miesten elinoloja vanhoilla kotiseu­

duillaan järjesteltiin samoin kei­

noin.

Se oli ankaraa uudisrakennustyö­

tä ja pellonraivaustyötä. Se vaihe maamme historiassa koettiin lähei­

sesti myös Saarijärvellä.

Asutustoim ihenkilöiden tehtävä­

nä oli neuvoa ja edesauttaa uudis­

asukkaita. Toisaalta he valtion ja kuntien puolesta valvoivat, että asutustilalliset noudattivat ohjeita ja lain henkeä. M onet huolet ja murheet painoivat ihmisiä, m utta usko kaiken onnistumiseen oli vah­

va. Täm ä sanottu koskee yhtä hyvin asukkaita kuin neuvojiakin.

Suomen selviytymistä tästä u ra­

kasta on kiittäen m ainittu. M aata­

lousministeriön asutusasianosaston (ASO) ylijohtaja Veikko Vennamo varsinkin on saanut tunnustusta ja on sen nöyrästi jakanut edelleen Suomen kansalle, erityisesti sopeu- tumiskykyisille ja ahkerille asute­

tuille kuin myös entisille alaisilleen.

Näihin päiviin päästyä koko re­

vohka ei kaikkien mielestä ole ollut­

kaan viisasta. M iten sitten olisi pitä­

nyt toimia? Kritiikkiä on yleensä paljon helpompi antaa kuin on an­

taa varteenotettavia vaihtoehtoja.

Pahin asutustoim innan heikkous kaiketi oli se, että tiloja jouduttiin perustam aan vaikeisiin olosuhtei­

siin ja kooltaan liian pieninä. Kyllä tästä silloin jo puhuttiin. Useista ti­

loista ei tullut elinkelpoisia. Hyviä rintam aita ja metsiä ei ollut asutuk­

seen riittävän paljon käytettävissä.

Vaan syntyipä myös kunnon tilo­

ja. Täm ä on aina syytä m uistaa. Ei ole pelkästään asutustoim innan vi­

ka, jos m aataloudellamm e on aikaa myöten ongelmia ollut.

Isäni Esa M arttila oli asutusneu­

vojan toimessa Saarijärvellä. Hän

oli koulutukseltaan m aataloustek­

nikko kuten näm ä neuvojat yleensä olivat. Tehtävä alkoi heti sotien jä l­

keen. Myöhemmin 1950-luvulla toi­

mialueeseen kuului myös Uurainen.

Työ jatkui isäni tapauksessa vuo­

teen 1962, jolloin hän sairauden vuoksi joutui sen jättäm ään. Hänen seuraajakseen tuli Kosti Rouvinen samalla toiminimikkeellä. Tiedos­

sani ei tarkoin ole, milloin asutus- neuvojain toimet loppuivat. Var­

m aankin työ m uuttui 1960-luvulla vähitellen toisen luonteiseksi m aa­

talousneuvonnaksi .

Ensin kuljettiin polkupyörällä

Varhaisimmat m uistikuvani asutus- neuvojan työstä liittyvät noin vuo­

siin 1945-46. En ollut vielä koulus­

sa. Pääsin m ukaan työm atkalle pyöräntarakalle, ja kävimme L an­

neveden Palsankylällä. Pohjois­

mäen talossa neuvoja keskusteli sil­

loisen isännän kanssa joistakin käy­

tännön järjestelyistä. Saikkonen-ni- misen karjalaisperheen piti saapu­

m an taloon kohtapuolin. Juho ja Kaino Saikkonen olivat ostaneet Pohjoism äen.

Pian he varm aan tulivat. Asiat järjestyivät. Saikkosen pojat asuvat taloa edelleen.

Neuvoja sai "o m an auton käyt­

töoikeuden” vasta 1950-luvun alku­

puolella. Noin se oli kirjattu viralli­

seen lupapaperiin, mikä kai tark oit­

ti, että om an auton käytöstä työasi­

oissa luvattiin jo tain km -korvausta maksaa. Taloudellisesti k ann atta­

vaa auton pitäm inen ei totisesti ol­

lut, m utta asutettavien luona käyn­

tejä se tietenkin lisäsi ja helpotti.

U udisrakennusten pihoilta kerät­

tiin auton renkaisiin naula poiki­

neen. Niihin oloihin verrattuna au ­ tonom istajat eivät nykyisin tiedä rengastöistä m itään.

Caterpillarit

Seuraavat m uistot liittyvät pellon­

raivaukseen. Asutusneuvojan koti­

pihan nurkkiin tuotiin asiaan kuu­

luvia tarvikkeita, jo ita hänen piti jak aa eteen päin. Oli räjähdysainei­

ta, ja eri yrittäjien tarjoam ia työvä­

lineitä, joukossa koekappaleitakin.

H eikosta m ateriaalista valm istettu­

ja välineitä oli helposti tyrkyllä.

M ateriaaleista oli kertakaikkiaan puute.

Täm ä tavaravaihe jäi aika ly­

hyeksi. Se organisoitiin jotenkin toisin.

Pellonraivaus Oy:n puskutrakto­

rit, amerikkalaiset Caterpillarit an­

toivat kiville ja kannoille dynam iit­

tiakin nopeam m an kyydin. Niiden kuskit olivat aikaansaapia ja tunsi­

vat koneensa. Tosin raskas työ vaa­

Marttalaa ei ^entiseksi tunne. A sutustoim isto oli hyvässä paikassa takahuoneessa.

Sinne mentiin kahvilasalista tai keittiön käytävän kautta.

G 3

nuorisotalo

4

ti joskus raskaita huvejakin. Meillä kotonakin tehtiin uudispeltoa. N af­

ta, voiteluaineet ja pakokaasut tuoksuivat terveesti.

” Pillareita” tuotiin ja vietiin suu­

rilla kuljetuslaveteilla. Vetoautoina oli suuria, sotaisesti möriseviä

” Kem psuja” sekä vielä pahem m an tuntuisia W hite-puolitela-autoja.

A utot olivat liittoutuneiden E uroo­

pan ylijääm ävarastosta käytettyinä hankittuja.

Niissä lastauspuuhissa asvalttitei- den reunat olisivat pahasti nakertu- neet, m utta silloiset soratiet eivät pienistä mylläämisistä huonom m ik­

si tulleet.

Pellonraivaus Oy oli puolivaltiol­

linen yritys. Siitä kehkeytyi aikaa myöten Perusyhtym ä Oy, jo k a tuli tunnetuksi Neuvostoliiton raken­

nusprojekteistaan.

"Kotivastaanotto ” aamuin ja illoin

Ihmisiä kulki kotonam m e jatkuvas­

ti. A sutustoim innan kenttämies ei ollut virkamies, jo k a olisi ollut ta ­ vattavissa vain valtionvirastoissa noudatettavina virka-aikoina. Aina yritettiin palvella. Asioita tultiin toim ittam aan neuvojan kotiin vii- den-kuuden maissa aam ulla ja ilta­

myöhällä yhtä lailla. Pimeässä tuli­

vat, pim eään menivät. Varsinkin H oikankylän perukoilla oli paljon asutustilallisia, jo tk a kävivät tällä lailla ” kotivastaanotolla” . Päivää ei kannattanut tuhlata kirkolla saakka käymiseen. Ennen om an au­

ton hankkim ista neuvoja lähti heti aamuseitsemän jälkeen saapuneessa Kokkolan postiautossa toim istoon­

sa kirkolle ja palasi illansuussa sa­

malla kyydillä. Polkupyörä pantiin tarvittaessa m ukaan auton perä- koukkuihin. Päivät saattoivat ve­

nyä paljonkin sen m ukaan, m itkä polut oli pitänyt polkea.

Ihmeen paljon riitti paperiasiaa ja kaiken m aailm an m uuta käytän­

nön toim ittam ista. Karjalaiset ker­

toivat surujaan ja ilojaan ihanilta kotikonnuiltaan. He eivät niinkään puhuneet sotatapahtum ista. Koti­

puolen rintam am iehet sen sijaan puhuivat sotakokem uksistaan pal­

jon. Sitä ju ttu a riitti. Kuuntelin ute­

liaana. Kun JR 50:n m uistokirja jo ­ kunen vuosi sitten ilmestyi, ei siinä oikeastaan ollut minulle uutta.

Valtion kirjekuoret käännettiin...

Keski-Suomen maanviljelysseura oli asutustoim innan vuoksi saanut

kylkeensä aivan erityisen organisaa­

tion, asutustoim innan joh tajan toi­

miston. Ruskeissa kirjekuorissa oli lähettäjän nimi m ustalla painettuna vas. yläkulm aan: Keski-Suomen maanviljelysseuran asutustoim in­

nan jo h taja. Harvem m in kirje itse johtajalta tuli, vaan toim iston muil­

ta virkamiehiltä. H eitä oli melko suuri joukko.

Ä lkää naurako, m utta niin on, että kirjekuoret käytettiin vähin­

tään kahteen kertaan. Ne aukaistiin aina huolellisesti veitsellä, etteivät rikkoontuneet, käännettiin, liim at­

tiin pulloliimalla kokoon, istuttiin päällä kunnes liima kuivui ja sitten postiin. Sodan jälkeinen pula kaik­

kina aikoina kaikissa maissa ulot­

tuu uskom attom an pieniinkin asioi­

hin.

Yksi isäni eniten käyttäm istä pu­

helinnumeroista oli maanviljelys­

seuran 2428. "Jyväskylä kaksneljä- kakskaheksan” on jäänyt iäksi p ää­

häni. Puhelut piti tietenkin tilata keskukselta ja vielä melkoisesti ään- täkorottaen. Ennenvanhaan puheli­

meen piti aina huutaa, sillä kuulu­

vuus oli sitä tätä.

Toiminnan johtaja näytti kaivonpaikat

Asutustoim innan jo h taja Keski- Suomessa oli agronom i M auno P ohjonen. H än oli myös m aata­

lous-metsätieteiden maisteri, sit­

temmin kansanedustaja ja maanvil­

jelysneuvos arvonim eltään. Vaati­

m aton mies, uskonnollisuuteenkin taipuvainen. H äntä ei tarvinnut pe­

lätä, vaikka olikin isäni esimies.

Pikkupoikana m atkustin usein hä­

nen autonsa takapenkillä syrjäisiä teitä ja tarkkailin, kuinka autoa aje­

taan.

Pohjosen m atkojen tarkoitus oli seurata asutustoim innan edistymis­

tä ja valvoa neuvojien toim intaa se­

kä... katsoa asutustiloille kaivon- paikkoja. En pahalla sano, m utta joskus tuntui, että viimemainittu oli tärkeintä. Pohjonen oli äärim m äi­

sen syvästi harrastunut varpu- ja sormusmies. Maa- ja avaruussätei- lytutkimus sai vanhemm alla iällä hänen ajatuksissaan yhä enemmän sijaa.

Vennamo kävi

mielellään maaseudulla

Arvovaltaisin kävijä oli itse Veikko Vennamo. Useasti kaikestaan hän pitäjässäm m e kävi, m utta minun mieleeni on lähinnä jäänyt kaksi kertaa, kun hän viivähti kotonani.

Kauhean kiireiseltä hän ei vaikutta­

nut, huom aavaiselta kyllä. Puhui ja elehti vilkkaasti.

Tuohon aikaan, 1940-ja 1950-lu- vun vaihteessa Vennam oa ei miel­

letty vielä niin raskaasti poliitikoksi kuin sitten myöhemmin. En pyri asettam aan kyseenalaiseksi ylijoh­

tajan vilpittöm yyttä asutustilallis­

ten tapaam isessa, m utta tosiasia on sekin, että hän näillä m aaseutumat- koillaan pohjusti poliittista tulevai­

suuttaan, valmisteli uutta puoluet­

ta, pientalonpoikia.

Vennam olla oli tapana henkilö­

kohtaisesti luvata asutustilallisille heidän jonkin asiansa järjestym istä.

Ihme kyllä, hän pystyi myös pitä­

m ään noita lupauksiaan. Umpi­

m ähkään hän ei sentään nostellut papereita pinoissa päällimmäisiksi.

Kerran Vennamon käynnin jälkeen toim iston piti antaa lausunto jo n ­ kun asukkaan köyhyyden todelli­

sesta asteesta. Neuvoja kirjoitti lo­

makkeen lausunto-kohtaan tiiviisti:

” On köyhä” . P ohdittuaan lausun­

toa vielä rakennusm estarin kanssa hän lisäsi loppuun: ” ja pysyy köy­

h ä n ä .” Tuon voi tulkita vaikka vih­

jeeksi siitä, ettei m ikään erikoisapu- kaan olisi kyseisessä tapauksessa parem paan johtanut.

M uistan isäni joskus ''ajatelleen ääneen” jo tain ylijohtajan liiasta höyliydestä. Ei hän silti moisesta oi­

kotiestä yleensä pahakseen pannut.

Hyvä oli, kun jonkun asioita voitiin sitäkin tietä edesauttaa. Korkealle taholle huoliaan purkaneet olivat enimmäkseen tavallisia kunnon ih­

misiä, m utta joukkoon tietty m ah­

tui aina joku vilperikin.

Marttalan ilmapiiri oli jäljittelemätön

Saarijärven asutustoim iston henki­

lökuntaan kuului aivan aluksi kol­

me toimihenkilöä: rakennusm esta­

ri, asutusneuvoja ja toim istovirkai­

lija. Ensim mäinen muistamani mes­

tari oli Tauno Seva. Hänen vaim on­

sa Annikki oli toim istovirkailijana kaikki kaikessa, jo k a huolehti m ah­

tavasta paperim äärästä ja em paatti­

sesti kuunteli ihmisten huolia. A n­

nikkihan tuli myöhemmin tunne­

tuksi sosiaalitoim iston virkailijana ja asuu kirkolla edelleen.

Asutustoim isto oli 1950-luvulla melko kauan vuokralaisena M artta­

lan (nyk. nuorisotalo) takahuonees­

sa. Sevojen om akotitalo oli toisella puolella urheilukenttää, aivan maa- luiskan reunalla juoksuradan lähtö­

paikan yläpuolella. Toim iston ikku­

nasta oli sinne suora näköyhteys. -<•

5

Tarm okas äiti piti työpöytänsä edessä olleesta ikkunasta silmällä vilkkaan perheen menemisiä ja tule­

misia. Sevoilla oli paljon lapsia. Kä­

vimme sam aa yhteiskoulua. Von- kailin usein iltapäivisin toimistossa kyytiä.

Toim istovirkailijan vakanssi lo­

petettiin joskus 50-luvun puolimais- sa. Neuvojan paperityöt tietysti sen ratkaisun m ukana lisääntyivät. Kir- joittelin niissä oloissa silloin tällöin puhtaaksi asutuslautakunnan pöy­

täkirjoja. Päässäni pyörivät eri kä­

sitteet: m aanhankintatila, asunto- viljelystila, asuntotila, asuntotontti, m etsänm yyntirajoitus, asutusrahas- tolaina, pellonraivauspalkkio...

M arttalan asutustoimistossa oli pirttikalusto, enemmän taideteos kuin arkikäyttöön käypäinen. Se oli Hannes Autereen tekemä penkkei­

neen, pöytineen, kulmakaappei- neen ja kynttiläkattokruunuinen.

Kalusto kului kovassa ” trahteerin- gissa” . Se oli nähdäkseni m arttojen om aisuutta ja parem m an varasto- paikan puutteessa jäänyt vuokra­

huoneeseen toim istopöytien ja t­

keeksi. Olen kuullut, että se olisi sit­

temmin pelastunut jonnekin julki­

seen tilaan. Hyvä niin.

M arttalalle asutustoim iston vil­

kas liikenne toi paljon kahviasiak- kaita, jos kohta toi tupakansavua­

kin. Nykyisin tuntuu uskom atto­

m alta, millaisessa savussa ennen työskenneltiin toimistoissa ja vähän jo k a paikassa.

Neuvojia, mestareita metsäteknikoita

M aanviljelysseuran m aatalousneu­

voja Saarijärvellä, Väinö Virtanen, ansaitsee ehdottom asti tulla m aini­

tuksi. Hänen toim enkuvansa olisi norm aalioloissa ollut ajanm ukai­

nen m aanviljelysneuvonta valmiil­

la, vanhoilla tiloilla. Asutuksen runsasmääräisyys pitäjässämm e kuitenkin tarvitsi pystyvän miehen läheiseen yhteistyöhön asutusneu­

vojan kanssa.

Virtanen esitteli uudistiloja saa­

puville asukkaille, kävi heidän kanssaan rajoja läpi ja huolehti muista sen kaltaisista kenttäasiois- ta. Hänellä ei ollut velvollisuutta päivystykseen eikä paperitöihin asutustoim istossa, m utta hän m ah­

dollisti isälleni säännölliset toimis- toajat.

Jäm erä Väinö Virtanen, R ahko­

lan Lam m intauksen isäntä, hallitsi m aaseudun asiat läpikotaisin ja oli hyvin pidetty neuvontamies. Hän kuoli liikenneonnettom uudessa v.

1961.

Uuraisten mies, rakennusm estari Viljo Keijo oli yhteen aikaan myös kiinteästi m ukana. H änen vakans­

sinsa asutusrakennusm estarin rin­

nalla oli sam anlainen kuin Virtasen oli asutusneuvojaan nähden. Keijo oli kentällä ja kävi hoitam assa vält­

täm ättöm ät paperiasiat toimistossa.

H änen vakiorepliikkinsä oli

” aii...v a an ” . Suom ennettuna se on aivan tavallinen aivan, ja arveltiin tarkoittavan sitä, että hän oli jo k ­ seenkin sam aa mieltä keskustelu­

kum ppaninsa kanssa tai sitten ei.

"Köyhän kansan asianajaja’’

Asutustoim iston henkilökunta täy­

dentyi m etsäteknikolla aivan 1950 -luvun alussa. Siinä toimessa ensim­

mäisenä oli M artti Helle, jo k a sit­

temmin siirtyi kunnan palvelukseen ja teki siellä pitkän uran.

Kun Helle tuli toimeensa, oli mvs:n Jyväskylän asutusm etsätek- nikko Taito Koskela hyvin innois­

saan. H änen työm ääränsä oli ollut suuri ja alue liian laaja. Siihen oli kuulunut Saarijärvikin. Täm ä van­

hempi kollega, jo k a oli arm oitettu juttum ies, esitteli nuorelle tulok­

kaalle työkenttää. Olivat käymässä Pylkönm äellä, ja kunnantoim istos­

sa sattui olem aan jokin kokous, oli­

siko ollut kunnanhallitus. Koskela m ennä meuhasi edeltä sisään, että ovet vain räm ähtivät ja esitteli ju h ­ lallisesti: "T ässä on seuraajani M artti Helle, Vennamon täysival­

tainen suurlähettiläs ja köyhän kan­

san asianajaja luonanne.”

Helle on kertonut olleensa hie­

m an vaivautunut siinä tilanteessa.

Keskeytetyn kokouksen osallistujat

tietysti katsoivat ihmeissään, eikä jokaisen huum orintajusta voinut olla varm a. Hyvin oli vastaanotet­

tu.

Tapaus antaa viitteen siitä, että Pylkönm äki ainakin metsäasioissa kuului Saarijärven asutustoim iston piiriin. M uista asutusyhteyksistä en sitä muista.

Seuraavaksi asutusmetsätekni- koksi tuli Veikko R auanlahti, jo ka ei vakituisesti asunut Saarijärvellä.

Hän oli Jyväskylän takaa, olisiko ollut Keijosta. H än hoiti tehtävää Saarijärvellä melko kauan.

Rakennusmestarin viemäritesti

Tauno Sevan jälkeen mestariksi tuli Ä htäristä Lauri Aho, eteläpohjalai­

sen oloinen mies, jo k a sovelsi jo s­

kus ongelmiin hyvinkin persoonal­

lista huum oria. Kerran Aho yht’äk- kiä kallisti erään uudistalon tiski­

pöydällä olleen vesisangon likavie- m äriin. Se tuntui oudolta m enette­

lyltä, m utta samassa paljastui syy.

” Pappenheim ilaisensa” kun tunsi, oli mestari täm än talonrakentajan suhteen epäluuloinen arvellen jo ­ tain filunkia olevan. Kaadettu vesi syöksähti tiskipöydän alta lattialle.

Viemäriä ei ollut sittenkään tehty, vaikka niin oli sovittu. Mestari ei voinut hyväksyä rakennusta val­

miiksi, ja se vaikutti viimeisen lai­

naerän myöntämiseen.

H uom autan, että tällaiset epäilyt­

tävät tapaukset olivat vähemm istö­

nä, m utta ne aina jäävät helposti mieleen.

Rakennusmestari Aho kuoli lii­

kenneonnettom uudessa. Hän ajoi kesällä 1954 m oottoripyörällään

Mansikkaharju on tänäänkin tyylikäs rakennus. Sotien jälkeen asutustoim isto oli hyyryllä kuvassa takimmaisena olevassa päätyhuoneessa.

6

puutavararekan kanssa yhteen sivu­

tiellä H äkkilän suunnalla.

Jälleen oli uusi mies vuorossa. En valitettavasti m uista edes nimeä, m utta pohjalaisia kaiketi oli ja niin harrastunut m aataloudesta, että vuokrasi itselleen jostakin kirkon­

kylän läheltä m aatalon. Hänen työ- rupeam ansa asutustoim istossa jäi lyhytaikaiseksi.

U sko Vainio puhui sujuvasti ruotsia

On todennäköisesti ollut vuosi 1956, jolloin Usko Vainio ilmestyi kuvaan. H än olisi sopinut isom ­ maksikin herraksi hienon olem uk­

sensa puolesta, m utta viihtyi mitä parhaiten kansan parissa. Puhui ruotsia kuin tyhjää vaan, ja siirtyi verrattain pitkän Saarijärven ajan jälkeen Vaasaan johonkin ylem­

pään tehtävään.

Vainion aikana toimistohekilö- kunnan keskipaino tasaantui, sillä hän oli hyvin solakka mies. Isäni paino siihen aikaan oli 120 kg:n paikkeilla.

Vainiolla oli juuri markkinoille tullut uudenmallinen Moskvitsh 402. Suomenmiehet olivat tuohon aikaan autonom istajina aika totisia varsinkin itäautoista m uut mieluus­

ti virnistelivät, ja om istajat saattoi­

vat sellaista pitää hyvinkin pahana.

Vainio oli ensimmäinen tuntem ani mies, jolla ei ollut vähäisintäkään itäautokom pleksia, vaan vitsaili hän siitä luontevasti muiden m uka­

na.

Vainioilla oli vaimon edellisestä avioliitosta vilkkaanpuoleinen poi­

ka. Isäpuoli ei ehkä ollut kasvatta­

jan a vahvimmillaan, vaikka m uka­

va mies olikin. H än aina kyseli viat­

tom asti ja hauskasti kollegoiltaan, m itä tuolle murrosikäiselle kauhu­

kakaralle pitäisi tehdä. Pojasta tuli sittemmin m aankuulu iskelmälaula- ja.

Mansikkaharjusta Illansuuhun

Aluksi sotien jälkeen asutustoim is­

to oli konstaapeli Jussi Raution ta ­ lossa, M ansikkaharj ussa. Sittem­

min tuo teletalon yläpuolisella h ar­

julla seisova kaunis ja hyvin hoidet­

tu rakennus on tunnettu Isomäen talona ja nykyisin Tyyne Pokelan om istam ana. Toimisto oli vuokra­

laisena itäpäädyssä.

Seuraavaksi toimisto m uutti Il­

lansuuhun. Nätinniminen rakennus on äskettäin purettu ja sijaitsi y-ris- teyksessä m anttaalikunnan talon ja soram ontun välissä. Ylätie johti

m ontun reunaa pitkin V.A. Niemi­

sen linja-autotaloon ja alatie, Kar- humäentie, muihin lähiasumuksiin sekä kansakoululle.

Toim istohuoneita Illansuussa oli kaksi, ja ne olivat hyvin pieniä. Si­

sään mentiin ylätien puolelta. Kor­

keassa kivijalassa oli ovi myös ala- tien puolella. Betoninen kivijalka oli rakennettu talon alle vasta 1940-luvulla ja sisustettu saunaksi.

M uutoin rakennuksen historia oli vanhempi. Yhden tiedon m ukaan se oli ollut iät ajat yksityisten om ista­

ma asuintalo, ja toisen m ukaan m anttaalikunnan viljakäsittelyyn liittynyt sivurakennus, kuivaamo ehkä. Saarijärven museon kortis­

tossa se m ainitaan m anttaalikunnan talon sivurakennukseksi, numero 3.Asutustoim iston jälkeen 1950-lu- vulla se ainakin oli asuntona.Seu- raava toim iston sijaintipaikka 1950

-luvulla oli M arttala, jo sta jo tuli kerrotuksi.

...ja lopuksi kirjaston pihapiiriin

Viimeinen minun ” rekisteröim äni”

asutustoim iston paikka oli m uinai­

sen Hongellin kaupan piharaken­

nuksessa, nykyisen K unnantuvan naapurissa, missä nykyisin on suu- tarinverstas. Päärakennuksessa oli siihen aikaan kunnankirjasto. R a­

kennusryhmä oli sitä ennen tunnet­

tu pitkään lastenkotina.

Asutustoim isto oli 1950-luvun loppupuolelta lähtien piharaken­

nuksen päätyhuoneessa edestä kat­

soen vasemmalla. Se oli aika vaati­

m aton paikka, m utta en kuullut sitä silti m oitittavan. Ihmeesti tuo vaati­

m aton pihapytinki on säilynyt pys­

tyssä ja käytössä.

Illansuu oli 1940-luvun lopussa asutusneuvonnan keskuspaikka Saarijärvellä. Pieni kuin mikä ja nyt jo purettu.

H ongellin vanhan kauppakartanon piharakennus nykyisen Kunnantuvan naapu­

ruudessa on kaikessa vaatim attom uudessaan ollut aina vilkkaassa käytössä. A su ­ tustoim isto oli vasem man päädyssä.

7