Työelämäyhteyksien tiivistyminen

Suomi on ollut yksi harvoista maista, joissa työtaitojen oppiminen on tapah-tunut lähes täysin oppilaitoksissa ja vastaavasti työssä oppimisen, oppisopi-muskoulutuksen ja näyttötutkintojen perinne on ollut heikko (Rinne 2002, 95). Koulutuksen oppiaine- ja tieteenalajaotteluun pohjautuvat oppimispro-sessit eivät vastaa työelämän ammatillisia käytäntöjä ja työtehtävissä eteen tulevia tilanteita ja ongelmia, mikä on johtanut kasvavaan kuiluun koulutuk-sen ja ammatillikoulutuk-sen käytännön välillä (Poikela 2003, 26). Pitkälle viety koulutuksen ja työelämän välinen työnjako on varmasti osaltaan vaikuttanut myös siihen, että työelämässä työn tekeminen ja työn vaatima oppiminen ovat olleet toisistaan erillään. Muodollisella perus- ja täydennyskoulutuksel-la on edelleen tärkeä merkitys työelämässä tarvittavan osaamisen kehittämi-sessä. Pelkkä koulutus ei kuitenkaan enää riitä, koska työorganisaatioiden on kehityttävä nopeammin kuin mihin muodollinen koulutusjärjestelmä kyke-nee vastaamaan. Nykyisin työn, koulutuksen ja oppimisen tulee liittyä entistä

kiinteämmällä tavalla toisiinsa, jotta uusi osaaminen näkyy konkreettisena työkäytäntöjen ja toimintaympäristöjen muutoksena. (ks. Collin 2002, 140;

Järvinen ym. 2002, 7–8, 62–66.) Yksi työelämän edustajista puhui koulutuk-sen ja työelämän toimintatapojen erilaisuudesta ihmetellessään opetussuun-nitelmien oppiainejakoisuuden säilymistä.

Tämä on kyllä sellainen iso kysymysmerkki, mitä jaksetaan ihmetel-lä, miksi sellaista uudistusta ei voida vauhdikkaammin tehdä. Koska työn tekeminen on sitä, niin miksi opiskeluvaiheen pitäisi olla erilai-nen. (T1, 490–493)

Työelämäyhteyksien tiivistäminen ja monipuolistaminen on yksi ammatti-korkeakoulu-uudistuksen keskeisistä tavoitteista (Raivola ym. 2001, 131).

Työelämän osaamisvaatimukset täyttävien työntekijöiden kouluttaminen vaatii sitä, että koulutus on suunniteltu niin, että työelämän odottamia taitoja jou-dutaan harjoittelemaan jo opiskeluaikana. Tämä edellyttää korkeakoulun johdolta, sekä erityisesti opettajilta ja opiskelijoilta, tiiviitä yhteyksiä työelä-män kanssa. Hongan ym. (2000, 120–121) mukaan tulevaisuuden oppilai-toksen tärkein tunnuspiirre on avautuminen työelämän ja muun yhteiskunnan suuntaan. Toiminnan tulee olla joustavaa ja pystyä mukautumaan nopeasti muuttuviin työelämän tarpeisiin. Oppilaitokset voivat toimia työelämän alueel-lisina ja joskus myös valtakunnalalueel-lisina kehittämiskeskuksina. Ammattikor-keakoulujen haasteena on työelämän oppimisympäristöjen hyödyntäminen, yhteisten toimintamuotojen rakentaminen ja aktiivinen osallistuminen erityi-sesti oman alueensa työelämän kehittämiseen.

Monet haastateltavistani (esim. O2, O7, O11, O12, O13, O15, O16 ja H1) olivat sitä mieltä, että työelämäyhteyksissä tapahtunut monipuolistuminen ja syveneminen on yksi selvimmistä ammattikorkeakoulu-uudistuksen vaiku-tuksista. Monilla aloilla on pitkät perinteet työelämäyhteistyöstä, mutta ai-kaisemmin yhteistyö liittyi usein käytännön harjoittelun ohjaukseen. Tämä-kin yhteys oli joillaTämä-kin koulutusaloilla varsin heikko, koska joissaTämä-kin amma-tillisissa oppilaitoksissa harjoittelun ohjaus oli vähäistä ja kaikkiin keskias-teen tutkintoihin ei kuulunut lainkaan työharjoittelua. Muita perinteisiä yh-teistyön muotoja ovat opintokäynnit ja työelämän asiantuntijoiden käyttö luennoitsijoina. Ammattikorkeakouluissa jo tutkintojen rakenne tukee työ-elämäyhteyksien syvenemistä ja monipuolistumista. Kaikkiin nuorten kou-lutuksen tutkintoihin sisältyy koulutusalasta riippuen 20-50 opintoviikon laajuinen käytännön työharjoittelu ja 10 opintoviikon opinnäytetyö. Tiiviin, arkipäiväisen ja molempia osapuolia hyödyttävän yhteistyön rakentaminen ammattikorkeakoulun ja työelämän organisaatioiden välille vaatii

pitkäjän-teistä ja tavoitteellista toimintaa. Seuraavissa aineistositaateissa kaksi opet-tajaa kertoo työelämäsuhteiden rakentamisesta ja kehitystarpeista.

Mutta tuota niin se on kyllä vaatinut sitä vuosikausia tehtävää pitkää yhteistyötä. Mä en usko, että siihen ihan yhtäkkiä, meillä on nyt aika merkittäviä hankkeita työelämän kanssa lähtemässä liikkeelle ja läh-teny liikkeelle. Me ei ois päästy niissä ajatuksissa tästä vaiheesta liikkeelle, jos meillä ei ois ollu sitä vuoropuhelua aikasemmin eli meiän tarvii ikään kuin tiettyä keskustelukierrosta käydä. Päästään ite asiassa nyt töihin suorilta, koska me tunnetaan ne kaikki työelä-män ihmiset ja tavallaan työelämässäkin on nyt hyvää kokemusta siitä, että sosiaalialalta tulee hyviä ammattilaisia. Että keskustelu, että mitenkähän ossaako ne mittään, on nyt jotenkin väistymässä.

Nyt kun ihmisiä on kentällä töissä niin siitä on näyttöä, että sitä osaamista on. (O16, 485–492)

Tällaset perinteisemmät tavat on ollu sitä, että on käyty työelämässä, yrityksissä vierailuilla liittyen normaaleihin opintojaksoihin, opin-näytetöitä tehdään nykyään, lähes tulkoon kaikki opinnäytetyöt teh-dään joillekin työelämän organisaatioille ja sitten on tämä työhar-joittelu, joka kuuluu opintoihin, yks yhteistyön muoto. Jatkossa näki-sin, että tällanen opintojaksojen sisään rakentuvan yhteistyön tulis lisääntyä ja muutakin kuin esimerkiksi opinnäytetöitä voitas käyttää hyödyttämään alueen yrityksiä tai tehdä sellaista yhteistyötä, joka hyödyttää molempia. Yritys kokee siitä jotain saavansa ja myöskin oppilaitos ja opiskelijat. Näitä yhteistyön muotoja pitäs minun mie-lestä kehittää. Mä en osaa tässä vaiheessa sanoa, että mitä kaikkia muotoja siellä vois tulla, mutta jollakin tavalla tästä yhteistyöstä pitäisi tehdä arkipäivää. (O14, 295–302)

Ammattikorkeakoulu-uudistuksen myötä näkemys työelämäyhteistyöstä ja siihen liittyvä osaaminen olivat syventyneet. Työelämäyhteyksien syvyydes-sä oli kuitenkin suuria eroja eri yksikköjen ja koulutusohjelmien välillä.

Parhaiten olivat menestyneet koulutusohjelmat, joilla oli avoin toimintakult-tuuri ja sellaiset opetussuunnitelmalliset ratkaisut, jotka mahdollistavat esi-merkiksi joustavan työelämän toimeksiantojen toteuttamisen. Työelämäyh-teydet perustuivat usein opettajien henkilökohtaisiin suhteisiin, jotka ovat sinällään tärkeitä, mutta kokonaisuuden kannalta riittämättömiä. Yhteistyön tulisi olla systemaattisempaa ja laajempaa työelämän ja muiden sidosryhmi-en näkemystsidosryhmi-en kartoittamista sekä virallistsidosryhmi-en yhteistyöraksidosryhmi-enteidsidosryhmi-en luomista

koulutuksen suunnittelua ja arviointia varten (ks. Hämäläinen & Kantola 2002, 322). Yleisesti ottaen yhteistyö on haastateltavien mukaan lisääntynyt ja monipuolistunut, mutta monien opettajien ja erityisesti työelämän edusta-jien mielestä (esim. O1, O3, O4, O14, T1, T2, T3, T5, T6 ja T7) se oli jatkunut perinteisillä linjoilla ja oli edelleen liian vähäistä. Yhteistyön mää-rän lisäksi myös sen laadulla on suuri merkitys. Kuten edellä totesin, yhteis-työsuhde tulee rakentaa siten, että siitä on hyötyä molemmille osapuolille (vrt. Storbacka & Lehtinen 2002, 22–23).

Meillä on yhteisiä projekteja, työharjoittelijoita, opinnäytetöitä. Sit-ten meillä istuu ihmisiä erilaisissa ohjausryhmissä koulutusohjel-missa ja projektien neuvottelukunnissa. On myös eri tyyppisiä kehi-tyshankkeita meillä ja oppilaitoksilla ja niiden kautta tietoa kulkee hyvin. Se perustuu kyllä tällaisiin henkilökohtaisiin suhteisiin, niistä tuntuu se tuli syttyvän. Kun ihmiset tuntevat toisensa, oppivat luotta-maan toisiinsa ja huomaavat, että tästä on puolin ja toisin iloa ja hyötyä, ja sitten alkaa tapahtua. Järjestetympää ja järjestelmälli-sempää yhteistyötä tarvitaan jatkossa vielä enemmän. (T1, 453–

458)

Toivon, että oppilaitokset olisivat aloitteentekijöitä ja aktiivisemmin kiinnostuneita, mitä työelämässä oikeasti tarvitaan. Esimerkiksi yh-teistyö projekteissa ja opinnäytetöissä on hyvä. Yhteyksien pitämi-nen vaatii molemmilta osapuolilta työtä, mutta molemmat saavat siitä myös hyötyä. Koko ajan pitäisi yhteyksiä tiivistää ja hakea uusia yhteistyömuotoja. (T6, 326–329)

Totta kai enemmänkin vielä vois tehdä työelämän kanssa, totta kai.

Mutta minusta mielummin sitten periaatteessa selkeästi, strukturoi-dusti vähän, mutta hyvää tuolla työelämässä. Yrityksissä pyörii tääl-lä meidän talousalueella aika paljon sitä harjottelijaa. Ja se on monta kertaa sellanen sekanen kenttä, jos sinne menee kaiken maa-ilman opettajaa ja opiskelijaa jatkuvasti. Että minusta mielummin niin, että me markkinoimme, että meidän ammattikorkean työhar-joittelijat tulevat sinne tietyksi, pitkäksi selkeäksi jaksoksi töihin ja tähtäävät niin kuin sanoin opinnäytetyöhön, jossa sitten se opettaja tai opettajat on selkeästi mukana. Nää on tämmösiä välähdyksen omasia asioita, joita mä pidän tässä tärkeänä ja mitkä meillä on aika hyviä ja meillä on kehittyny, ja joissa minusta meidän pitäisi profiloi-tua selkeesti tuonne työelämään päin. (O11, 667–674)

Työelämäsuhteiden kehittymisen esteinä opettajat mainitsivat työelämän organisaation passiivisuuden ja haluttomuuden osallistua yhteistyöhön, yri-tysten ja muiden työelämän organisaatioiden konservatiivisuuden, koulutus-yksikön sulkeutuneen toimintakulttuurin sekä opettajan suuren työmäärän, joka rajoittaa yhteistyötä. Opettajien mukaan työmarkkinatilanne on vaikut-tanut työelämän organisaatioiden passiivisuuteen. Monilla perinteisillä aloilla yritysten uuden työvoiman rekrytointi oli 1990-luvulla selvästi tarjontaa suurempi. Nyt kasvu on taittunut myös uuden tekniikan aloilla ja samanlaista passiivisuutta on näkynyt myös siellä. Suurten ikäluokkien eläkepoistumat koskevat erityisesti edellä mainittuja perinteisiä aloja, ja tulevat työvoima-tarpeet ovat tiivistäneet yhteistyötä näillä aloilla. Ammattikorkeakoulujen työelämän palvelujärjestelmät eivät ole vakiintuneita ja työelämän organi-saatioiden tiedossa. Monilla yrityksillä voi olla vakiintuneita yhteistyösuh-teita muiden palveluntarjoajien kanssa. Usein palveluja ei osata hakea omal-la alueelomal-la toimivasta ammattikorkeakoulusta, ja sulkeutuneisuus voi vaivata myös työelämän organisaatioita. Seuraavista lainauksista ensimmäisessä opettaja kertoo työmarkkinatilanteen vaikutuksista työelämän organisaatioi-den yhteistyöhalukkuuteen. Työelämän edustajalla on samanlainen näkemys rekrytointitarpeen ja yhteistyön tiiviyden välisestä riippuvuudesta (ks. Mart-tila ym. 2004, 104). Toisella opettajalla on hyvin positiivinen käsitys yhteis-työn kehittymisestä ja sen avaamista uusista mahdollisuuksista.

Se passiivisuus, mitä työelämänkin taholta on ollut, niin kun sanoit, ihan ymmärrettävää, että ei ole ollut paljoa töitä tarjolla. Näin ollen se yhteistyökään ei tarvitse niin vilkasta olla, että uskosin, että se aktiivisuus tulee kyllä rekrytoinnin vuoksi lisääntymään muun muas-sa, että.. että.. Tällä hetkellähän puhtaanapitoalan sekä työntekijöis-tä ettyöntekijöis-tä sitten kehittyöntekijöis-täjistyöntekijöis-tä on pula, mutta on äärimmäisen vaikea saada opiskelijoita alalle kiinnostumaan niistä. Siinä on yksi sem-monen tulevaisuuden haaste monellekin osapuolelle, mitä sen asian kanssa tehdään. (O4, 710–716)

Se johtuu varmaan myös tästä voimakkaasta rekrytoinnista, mikä on pakottanut yhteistyöhön. (T3, 467–468)

Mut jos mä aattelen tätä kysymyslistaa, että minkälaista yhteistyötä teet työelämän kanssa, niin tää on semmonen iso asia, joka varmaan on muuttunu nyt ja ihan hyvä, että on muuttunu. Tämmöset seinät tai raja-aidat on niin ku kaatumassa eli tää on aika vilkasta. Että meil-lähän on ihan tämmönen tulostavoite, että esimerkiks opinnäytetyöt

on 100 %:sti hankkeistettuja ja tää on kovasti nyt toteutumassa ja hirveen mielekästä tää erilainen yhteistyö. (O15, 539–543) Ammattikorkeakoulun ja sen henkilöstön osaamisen kannalta jatkuva työ-elämäsuhteiden ylläpitäminen on tärkeää. Rinteen (2002, 95) mukaan koulu-tuksen ja työelämän välinen muuri oli madaltunut, mutta ammattikorkeakou-luissa eli edelleen ammatillisten oppilaitosten työelämästä eristetty perinne-henki. Tämän tutkimuksen mukaan Rinne oli osittain oikeassa, mutta käsi-tykseni mukaan tutkimieni ammattikorkeakoulujen useimmissa koulutusoh-jelmissa oli löydetty elävä ja toiminnallinen yhteys työelämän organisaatioi-den kanssa ja joissakin yksiköissä toimivat työelämäyhteydet olivat siirty-neet ammattikorkeakouluun jo ammatillisen oppilaitoksen perintönä.²⁶

Ammattikorkeakoulujen työelämäyhteydet näyttävät painottuvan toivot-tua enemmän yhteistoimintaan suurten organisaatioiden kanssa. Marttilan ym. (2004, 27, 111–112) mukaan ammattikorkeakoulujen opettajat pitivät työelämäyhteyksien hoitamista suurten yritysten kanssa helpompana, koska PK-yrityksillä ei ollut riittävästi resursseja ja mahdollisuuksia opiskelijoiden ohjaamiseen. Tässä on selvä ristiriita ammattikorkeakoulun tehtävänmäärit-telyn kanssa, jossa painotetaan erityisesti PK-sektorin yritystoiminnan tuke-mista ja hyvinvointipalvelujen kehittämistä (Opetusministeriö 2002b, 14).

Ammattikorkeakoulun työelämäyhteistyön ei pitäisi rajoittua vain olemassa oleviin organisaatioihin, vaan tavoitteena on olla myös luomassa uutta yrit-täjyyttä ja sen toimintaedellytyksiä. Käsittelen seuraavassa tämän tavoitteen toteutumista haastateltavien käsitysten pohjalta.