Koulutustehtävä uusien haasteiden puristuksessa

Ammattikorkeakoulujen päätehtävänä on ammatillisten asiantuntijoiden kouluttaminen. Laissa ammattikorkeakouluopinnoista (L 255/1995)

määri-tellään ammattikorkeakoulututkintoon johtavien opintojen tarkoitukseksi työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin pohjautuvien tiedollisten ja tai-dollisten valmiuksien antaminen. Jo lain nimi kertoo, että ensi vaiheessa haluttiin korostaa koulutustehtävän keskeistä merkitystä ammattikorkeakou-lujen toiminnassa. Lain mukaan ammattikorkeakoulu voi koulutustehtävän-sä rajoissa harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa ja työelämää tukevaa tutkimus- ja kehitystyötä. Lain perusteluissa ja ammattikorkeakoulu-uudistuksen tavoitteissa on näiden tehtävien lisäksi vahvasti esillä myös ammattikorkeakoulujen rooli alueellisessa kehitystyössä.

Vuonna 2003 valmistuneessa ammattikorkeakouluja koskevan lainsää-dännön uudistuksessa on lain nimi muuttunut ammattikorkeakoululaiksi.

Lakitekstissä on ammattikorkeakoulun tehtävä määritelty nykytodellisuutta vastaavasti kolmesta päätehtävästä muodostuvaksi. Koulutus, tutkimus- ja kehitystoiminta sekä aluekehitystehtävä on esitetty entistä tasavertaisemmin ammattikorkeakoulun päätehtävinä. Uudessa laissa (L 351/2003) ammatti-korkeakoulun tehtävä on määritelty seuraavasti:

Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on antaa työelämän ja sen kehit-tämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen ja taiteellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin, tukea yksilön ammatillista kasvua ja harjoittaa ammattikorkeakoulu-opetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alu-een elinkeinorakentalu-een huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä. Ammattikorkeakoulut antavat ja kehittävät aikuiskou-lutusta työelämäosaamisen ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi. Am-mattikorkeakoulu voi antaa ammatillista opettajankoulutusta sen mukaan kuin siitä erikseen säädetään.

Ammattikorkeakoulu-uudistuksen alkuvaiheessa henkilöstön voimavarat kuluivat pääosin koulutusjärjestelmän pystyttämiseen. Nyt painopiste on siirtymässä yhä enemmän varsinaisen koulutusprosessin kehittämiseen. Haas-tateltavani pitivät tätä kehityssuuntaa varsin toivottavana. Moni oli (esim.

H7, O7, O15, O16) ammattikorkeakoulu-uudistuksen alkuvaiheessa koke-nut koulutustehtävän jääneen uudistuksen alkuvaiheessa muiden asioiden varjoon. Wager (2002, 437–439) on havainnut yliopistojen tutkijaopettajien keskuudessa samankaltaisen ristiriidan. Suuri osa työajasta menee opetuk-seen liittyviin tai hallinnollisiin tehtäviin, mutta akateemisessa maailmassa niitä ei yleisesti ottaen arvosteta yhtä paljon kuin tutkimustyötä. Syrjäläisen (2002, 127) mielestä koulutuksen massauudistusten keskellä opettajat tarvit-sisivat erityisesti aikaa, rauhaa ja julkista arvostusta perustehtäväänsä,

opet-tamista, kohtaan ja samansuuntaisia ajatuksia esitti mm. kaksi haastattele-maani opettajaa seuraavissa katkelmissa. Molempien puheesta poimituista katkelmista käy ilmi, että heidän perustehtäväkseen kokemansa opetustyön kehittäminen ei ole ammattikorkeakoulu-uudistuksen aikana aina ollut hei-dän toivomassaan asemassa. Erityisesti jälkimmäisessä haastatteluotteessa tulee esille, että tilanne oli paranemassa esimerkiksi pedagogisen kehitys-työn vahvistumisen myötä.

Tota aina silloin kun on oikein masentunu, niin tuntuu, että se asia mistä siinä kaikkein eniten on niin ku pitäny, joka on tuntunu tärkeel-tä eli se opettaminen, se on niin ku jääny sivuasiaks ja kaikki muu on tullu paljon, paljon tärkeemmäks. Että ihan semmone suora opetus-työ. Mulla on jopa vähän semmonen olo, että sitä ei edes arvosteta aina, että se on toissijaista. Mutta onhan tässä paljon hyviä asioita tapahtunu. Toki sitte tietysti se, mikä on välillä ottanu päähän oikein rutkasti on niin kun se, että tekemisen määrää, että jos ei sitä osaa itse rajoittaa niin sitä ei sitten kukaan rajoita. Että tämmönen orjuut-taminen tässä on mun mielestä toteutunut oikein kunnolla. (O15, 81–

84)

Meillä tää pedagoginen kehittäminen on otettu yhdeksi tärkeeksi kehittämiskohteeksi, kun siellä järjestetään koulutusta ja mm. se selvitys tehtiin. Minusta jo se ele on hirveen tärkee, että se on niin ku niin arvokasta, että siitä keskustellaan ja siihen tuodaan erilaisia elementtejä. Elikkä tääkin musta kuvastaa sitä, että me ollaan nyt taas sen perustehtävän äärellä. Pedagogisesta kehittämisestä ei olis ehkä voitu puhua kolme neljä vuotta sitten. Musta tuntuu, että se aika ei ollut vielä kypsä sillon ja oli monta muuta asiaa. Mutta nyt musta on tosi hyvä, että siihen perustehtävään valmiuksia antavaa ja taval-laan uudelleen pohdintaa sen perustehtävän kannalta syntyy. Musta se on hirvittävän tärkeetä. Ja etenkin kun olen kuulostellut eri alojen ihmisiä, niin tuntuu, että kaiken näköstä viritystä on menossa elikkä jotenkin semmonen elävöityminen niin ainakin kuulostaa, että on tapahtunut, tapahtumassa. (O16, 572–581)

Koulutustehtävän lähtökohdaksi on laissa määritelty työelämä ja sen kehittä-minen sekä toisaalta tutkimus ja taiteelliset lähtökohdat. Opetuksen tavoit-teena on antaa pätevyys toimia ammatillisissa asiantuntijatehtävissä sekä yksilön ammatillisen kasvun tukeminen. On kuitenkin tärkeätä huomata, että asiantuntijuuden kehittyminen vaatii koulutuksen lisäksi yleensä vuosien tai

jopa vuosikymmenien työkokemusta ja halua kehittää omaa osaamistaan (Vesterinen 2002, 24). Opetussuunnitelman tavoitteet pitää Poikelan (2003, 31) mielestä määritellä kyseisen ammattialan riittävän noviisiosaamisen pohjalta, jolloin tavoiteasettelun perustana ovat vastavalmistuneen ammatti-laisen osaamisvaatimukset hänen siirtyessään koulutuksesta työelämään.

Uusikylä ja Atjonen (2000, 184) kuvaavat osuvasti yliopiston opettajankou-lutuksen tavoitteena olevan valpas noviisi, jolla on ammatissa toimimisen perusvalmiudet sekä into ja valmius ammatillisen osaamisen syventämiseen.

Myös Rosenbaumin ja Binderin (1997, 68–74) mielestä tulisi selvästi erottaa sisääntulotyöpaikoissa tarvittava osaaminen työssä tapahtuvasta valikoitu-misesta, seulonnasta ja oppimisesta. Heidän mukaansa koulutuksen tuotta-mien valmiuksien ja työelämän osaamisvaatimuksien välillä on selviä eroja.

On ilmeistä, että vain osaa ammattikorkeakouluista valmistuvista voidaan aidosti kutsua ammatillisiksi asiantuntijoiksi sanan varsinaisessa merkityk-sessä. Tässä suhteessa käsitykseni poikkeaa selvästi Frimanin (2004, 33) näkemyksestä, jonka mukaan ammattikorkeakoulun tavoitteena on kouluttaa kaikki opiskelijat asiantuntijoiksi.

Koulutustehtävän lisäksi laissa on mainittu soveltava tutkimus- ja kehitys-työ, jonka tavoitteena on palvella opetusta sekä toisaalta tukea työelämää ja aluekehitystä, joka on ammattikorkeakoulun kolmas tehtävä. Lisäksi on erik-seen mainittu aikuiskoulutustehtävä, jonka tavoitteena on työelämäosaami-sen ylläpitäminen ja vahvistaminen sekä tällä hetkellä viiden ammattikor-keakoulun tehtäväksi annettu ammatillinen opettajankoulutus. (HE 206/2002, 36.) Samat pääosat on löydettävissä myös Niemelän (2002, 270) määritel-mästä, jonka mukaan ammattikorkeakoulun perustehtävät ovat tiedon siirtä-minen (opetus ja oppisiirtä-minen), tiedon tuottasiirtä-minen (tutkimustyö) ja tiedon soveltaminen (työelämän kehittämistyö). Määrittely vaikuttaa tutkimus- ja kehitystyön kohdalla osuvalta, mutta näkemys opetuksesta ja oppimisesta tiedon siirtämisenä kuulostaa varsin behavioristiselta. Toisaalta ihmetyttää myös, eikö taitojen opettamisella ja oppimisella sekä uudenlaisten taitojen kehittämisellä ja soveltamisella ole tärkeä sija ammattikorkeakoulun toimin-nassa.

4.2.2 Omaleimainen tutkimus- ja kehittämistehtävä