Susanna Ågren

Lähestyn tässä artikkelissa syrjäytymiskeskustelua kysyen, miten sukupolvierot muotoilevat nuoria koskevaa syrjäytymispuhetta. Tarkastelen tätä keskustelua osana Frank Furedin (1998) määrittelemää pelon kulttuuria. Yhteiskunnassa, jossa vallitsee pelon kulttuuri, poliittinen keskustelu keskittyy riskien minimoimiseen. Julkisen keskustelun huoli nuo-rista yksilöityy helposti tiettyihin ihmisryhmiin. Tulkintani mukaan myös nuorisotakuu heijastaa ja tuottaa osaltaan tätä nuoria koskevaa syrjäytymiskeskustelua. Samalla se on osa huolen ja pelon kulttuuria, sillä se on riskien hallintaohjelma, jonka avulla on tar-koitus kontrolloida kuviteltuja uhkia yhteiskunnan menestykselle. (Furedi 1998, 2–4.)

Artikkeli pohjautuu pro gradu -tutkielmaani, jonka tein Tampereen yliopiston nuori-sotyön ja nuorisotutkimuksen maisteriopintoihin. Haastattelin tutkimusta varten nuoria niin ammattistartilta, työpajalta kuin ammattiopiston asuntolasta. Lisäksi haastattelin näiden nuorten ryhmien ohjaajia sekä nuorisotakuuta valmistelemassa olleita toimijoita opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä työ- ja elinkeinoministeriöstä. Nämä kaksi ryhmää edustivat tutkielmassani kenttätyöntekijä- ja päättäjätasoja.

Kaikki haastattelemani ryhmät pitivät perinteistä polkua koulutuksesta työelämään yhä kaikkein toivotuimpana. Päättäjien ja kenttätyöntekijöiden puheen mukaisesti sellainen nuori, joka poikkeaa polulta, koetaan helposti uhaksi yhteiskunnalle (Helne 2002, 26).

Myös nuorisotakuun myötä on luotu palveluja, jotka pyrkivät kiinnittämään nuoren mahdollisimman nopeasti takaisin totuttuun elämänkulkuun. On kuitenkin pohdittava Furedin tavoin, ovatko tarjotut palvelut vain osoitus pelosta ja paniikista pitää nuoret väkisin kiinni sellaisessa yhteiskunnassa kuin sen on perinteisesti ajateltu olevan. Tämä voi aiheuttaa sen, että nuoret jäävät jopa riippuvaisiksi järjestelmän tuesta, sillä heille ei anneta mahdollisuuksia toimia itsenäisesti. Nuoria ei uskalleta jättää yksin, koska hei-dän pelätään jäävän ulkopuolelle. (Furedi 1998, 91–92.) Nuorille ei haluta antaa tilaa kompuroida ja tehdä virheitä, vaikka haastattelemieni kenttätyöntekijöiden mukaan sitä nuoret nimenomaan tarvitsisivat kasvaessaan.

Haastattelemieni päättäjien ja kenttätyöntekijöiden tulkintojen mukaan nuorten odotetaan valitsevan sopivan koulutusalan ja kiinnittyvän sen jälkeen työelämään.

Ajelehtiminen ja aikalisä sallittiin, mutta niiden jälkeen nuoren on pystyttävä kiinnit-tymään takaisin yhteiskuntaan. Myös vaihtoehtoisia reittejä sai erään haastattelemani päättäjän mukaan kulkea, mutta se oli tehtävä yhteiskunnan sallimissa rajoissa. Nuoreen kohdistuvat velvollisuudet kiteytyivät siihen, että hän kerää kokemuksia työelämää varten (Harinen 2000, 203). Ilman koulutusta nuori ei kiinnity työelämään, mikä aiheuttaa huolta. Kenttätyöntekijät pohtivat perinteiseen elämänkulkuun sopeutumattomien nuorten kohtaloa tilanteessa, jossa yksilön velvollisuudet ja oikeudet yhteiskunnassa

määrittyvät pelkästään työmarkkinakansalaisuutena. Heidät leimataan helposti syrjäy-tymisvaarassa oleviksi.

p

?

Nuorisotakuu perustuu tavoitteelle kiinnittää nuoret työelämään ja ehkäistä työttömyyttä, joka sulkee jo itsessään monet nuoret yhteiskuntamme ulkopuolelle. Tämän ajattelutavan mukaan elämänkulku perustuu työmarkkinakansalaisuuteen. Yhteiskunnassamme yksilön velvollisuus on tehdä työtä ja maksaa veroja, ja vasta työelämän kautta nuoret pystyvät tutkielmani perusteella toteuttamaan kansalaisuuttaan. Ne, jotka eivät siihen kykene, koetaan taakaksi ja uhaksi yhteiskunnan hyvinvoinnille. (Julkunen 2004, 256–257.) Haastattelemani kenttätyöntekijät toivat esiin kysymyksen siitä, mikseivät muulla tavoin itseään toteuttavat (esimerkiksi luovilla aloilla) saa tässä yhteiskunnassa tilaa. Meillä on jatkuvasti tarve tietää, missä (nuoret) yksilöt kulloinkin ovat tässä yhteiskunnassa.

Kertooko tämä kilpailuyhteiskunnasta, jossa yksilön arvo mitataan työnteon kautta ja sillä, miten hän toiminnallaan hyödyttää yhteiskuntaa? Muunlaiset yksilöt leimataan ongelmaksi, ja heitä syyllistetään niin, että he todellakin jäävät riippuvaisiksi tarjotuista palveluista. Eräässä päättäjähaastattelussa epäiltiinkin, että ehkä nuorisotakuun taustalla elää pelko kilpailukyvyn menettämisestä suurten ikäluokkien eläköityessä. Tämä osoittaa sen, että myös haastatellut aikuiset suhtautuivat perinteiseen elämänkulkuun kriittisesti, mutta jostain syystä siltikään nuorisotakuuta valmisteltaessa ei ole pohdittu vaihtoehtoisia tapoja kiinnittyä yhteiskuntaan. Vaikka yksi päättäjä totesi, että nuorisotakuu olisi ollut mahdollisuus luoda uudenlaista työelämää, ajatukseen ei ole tartuttu. Mikä siis järjes-telmissämme estää sen muuttamisen – ja edelleen, kenellä sitten on mahdollisuuksia muuttaa yhteiskuntaa, jos päättäjilläkään ei ole avaimia muutoksen käynnistämiseen?

Haastattelemieni nuorten mielestä nuori, joka täyttää kaikki aikuisyhteiskunnan odotukset, on teennäinen. Monet olivat sitä mieltä, ettei kukaan nuori todellisuudessa pysty täyttämään niitä. Jos nuoriin suhtaudutaan ongelmana, jonka ainut mahdollisuus kiinnittyä yhteiskuntaan on kouluttautuminen ja työelämä, hukkaamme valtavan määrän potentiaalia (Furedi 1998, 10). Nuorista pitäisi puhua voimaannuttavaan ja positiiviseen sävyyn, heitä pitäisi tukea ja heille pitäisi antaa tilaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään sen sijaan, että suhtaudumme heihin riskiryhmänä. Tämänkaltainen suhtautuminen aiheuttaa nuorissa vain vastareaktion ja ärsyyntymistä. Kuka edes haluaa kiinnittyä yhteiskuntaan, joka jatkuvasti asettaa sinut alempiarvoiseen asemaan?

n

Huolen kulttuuri tuottaa sääntöjä ja rajoituksia, joilla yritetään pitää yksilöt hallinnassa (mt. 8–9). Nuorisotakuukin varmasti omalta osaltaan luo turvallisuuden tunnetta

jär-jestelmälle, mutta samalla on tunnustettava, että se saattaa myös rajoittaa yhteiskunnan muutosta. Nuorissa on valtavasti potentiaalia muuttaa tätä yhteiskuntaa, ja ehkä pitäi-sikin pystyä näkemään myös uudenlaisia tapoja toteuttaa kansalaisuutta. Nuoret eivät välttämättä ole niin suuressa syrjäytymisvaarassa kuin tunnumme heidät tämänhetkisen keskustelun valossa näkevän. Haastattelemani nuoret korostivat, että ulkopuolella ole-minen ei itse asiassa ole kielteinen asia. Se on heidän mielestään ennen kaikkea nuoren oma valinta. Ongelmallista se on vasta sitten, jos nuorella ei ole sosiaalisia kontakteja.

Niin kauan kuin nuori on onnellinen, hän ei ole syrjäytymisvaarassa. Yksi nuorista oli sitä mieltä, että syrjäytymisen aika voi jopa olla sellainen, jota vanhempana voi muistella hymyssä suin. Haastattelemani päättäjä taas pohti kriittisesti, miksi nuorista ollaan niin helposti huolissaan, vaikka aikuisen jättäytymistä ulkopuolelle voidaan jopa ihailla.

Mökkiin muuttaminen keskelle metsää on hieno juttu, jolla saa vallattua naistenlehtien palstatilaa. Nuorille sellaista ei haluta sallia.

Syrjäytymiskeskustelulla ongelmat yksilöidään helposti nimenomaan nuoren ongel-maksi. Nuorta halutaan kannustaa yksilöllisille ja joustaville poluille, jotka kuitenkin toteutetaan saman vanhan putken sisällä. Huoleen perustuvan moraalipaniikin sokai-semana suljetaan silmät siltä, että ehkä vika saattaisikin olla ennemmin yhteiskunnan järjestelmässä kuin siinä nuoressa, jonka asetamme uhrin asemaan (Helne, Hänninen

& Karjalainen 2004, 16–17). Tällöin jää huomaamatta, että syrjäytyneet ja syrjäyty-misvaarassa olevat nuoret saattavat osoittaa erilaisia ongelmakohtia ja mustia aukkoja luomassamme järjestelmässä. Syrjäytymiskeskustelussa pitäisi pystyä katsomaan peiliin ja miettimään yhteiskuntaa enemmän nuorten näkökulmasta. Ehkä sille on syynsä, miksi nuoria jää yhteiskuntamme ulkopuolelle ja miksi he eivät sopeudu tai edes halua sopeutua. Oman tutkimukseni perusteella väitän, että se voi johtua nimenomaan siitä, että yritämme väkisin pitää kiinni perinteisistä tavoista toteuttaa kansalaisuutta. Olenkin sitä mieltä, että nuoret pitäisi nähdä voimavarana yhteiskunnalle ja arvokkaina itsessään eikä pelkästään työntekijöinä.

Haastattelemani nuoret peräänkuuluttivat kuulluksi tulemista ja aitoa kohtaamista aikuisten kanssa. Valintatilanteessa koettiin saatavan vain ryhmäkohtaista tukea, mutta nuoren yksilölliseen kuunteluun ei aikuisilla tuntunut olevan aikaa. Nuorten kohtaaminen koettiin tärkeäksi myös päättäjien ja kenttätyöntekijöiden haastatteluissa. Erään päättäjän arvion mukaan nuorisotakuulla saatetaan korvata aikuisen aikaa nuorelle. Voisiko uusi yhteiskunta olla sitä, että kylmien palveluiden sijaan keskityttäisiin lisäämään yksilöiden kuuluvuuden tunnetta ja annettaisiin tilaa nuorten omaehtoiselle osallisuudelle ja tavoille muuttaa yhteiskuntaa. Nyt vaikuttaa siltä, että nuoria yritetään kiinnittää epätoivoisesti palveluihin, jotka eivät kuitenkaan pysty antamaan heille sellaista tukea, jota he kaipaa-vat: välittämistä ja aikaa – mahdollisuutta saada arvostusta sellaisena kuin on. Pitäisikö meidän siis kehittää muitakin osallisuuden tapoja kuin koulutus ja työelämä ja niihin tähtäävä toiminta? Meidän pitäisi kuunnella nuoria ja kysyä, mitä he haluavat tehdä.

Jokaisen pitäisi kokea oma toimintansa ja tekemisensä merkitykselliseksi, vaikka se ei aina suoraan kansantaloutta hyödyttäisikään.

l

Furedi, Frank (1998) Culture of fear. Risk-taking and the morality of low expectation. London:

Cassell.

Harinen, Päivi (2000) Valmiiseen tulleet. Tutkimus nuoruudesta, kansallisuudesta ja kansalaisuu-desta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 11.

Helne, Tuula (2002) Syrjäytymisen yhteiskunta. Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekun-ta. Sosiaalipolitiikan laitos. Väitöskirja.

Helne, Tuula & Hänninen, Sakari & Karjalainen, Jouko (2004) Sisään, mutta mihin ja miten?

– Kysymyksiä yhteisyydestä. Teoksessa Tuula Helne, Sakari Hänninen & Jouko Karjalainen (toim.) Seis yhteiskunta – tahdon sisään! Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 7–19.

Julkunen, Raija (2004) Yhteiskunta vakuutuksena, vakuutus yhteiskuntana. Teoksessa T. Helne, S. Hänninen & J. Karjalainen (toim.) Seis yhteiskunta – tahdon sisään! Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 249–267.

Ågren, Susanna (2013) Sopeutumaton nuori – arvokas kansalainen? Tutkimus nuorten asemasta tämän hetkisessä syrjäytymiskeskustelussa. Tampereen yliopisto. Yhteiskunta- ja kulttuuritie-teiden yksikkö. Nuorisotyön- ja nuorisotutkimuksen maisteriopinnot. Pro gradu -tutkielma.

Susanna Ågren, YTM, työskentelee menetelmäkehittäjänä Suomen ammatillisen koulu-tuksen kulttuuri- ja urheiluliitto SAKU ry:ssä. Hänen kirjoikoulu-tuksensa pohjautuu pro gradu -tutkielmaan, jonka hän teki Tampereen yliopiston nuorisotyön ja nuorisotutkimuksen maisteriopintoihin.

Jossain toisessa ajassa