”Eka duuni” ja nakkihommia, ”työelämä tutuksi” ja tutut töihin. Nuorisotakuuta, nuori-sotakuuta ja takuulla paikka koulun penkiltä. Polutettuja hankkeita, maailmaa syleileviä projekteja vain projektityöntekijöiden työllistämiseksi ja muutama päälleliimattu iskulause kulloisenkin rahoittajan tarpeiden mukaan. Piiri pieni pyörii ja työttömät siinä hyörii.
Nuorisotakuu on paperilla hyvä juttu, mutta mitä takuu oikeasti korvaa, kun työttömyys iskee kohdalle? Tai kun työura ei aukea lainkaan? Olisihan se hienoa, jos kortistoon kirjaamisen sijaan nuoriin panostettaisiin, ja heille tarjottaisiin mielekkäitä koulutuspaikkoja sekä tavoitteellisia, työllistymistä tukevia palveluita. Aikuisten oikeesti.
Mutta jotain on jäänyt takuista puuttumaan. Käytäntö. Takuu on vähän niin kuin vakuutus, eli jos homma ei toimi, tulee saada korvaus. Julkilausumatakuissa ei tunneta korvauskäytäntöä eli se siitä takuusta. Tai vikahan on työttömässä, joka ei suostu taipu-maan järjestelmän määräämään parhaaseen mahdolliseen.
Oppien ja ismien kulloisestakin trendikkyydestä ja poliittisesta suotavuudesta huoli-matta arki on ja seisoo paikoillaan. Kehittämisestä kyllä puhutaan, mutta samaan aikaan muutosvastarintaa hellitään ja hoivataan sylivauvan lailla. Kehittäminen – takuut mukaan lukien – on edelleen perustyön ulkopuolinen asia, aikavaras ja kuormittaja, joka enem-mänkin ottaa kuin antaa. Ymmärrettävää sekin, jos kehittäjät ovat vain leipääntyneitä kiertolaisvirkamiehiä. Kehittämisen kun voi kuitata hankeen keskittymällä arjen pikku pulmien ratkaisemiseen sen sijaan, että pohdittaisiin uusia, aidosti vaihtoehtoisia tapoja toimia.
Olen tehnyt työttömyyttä ja työtä vailla olemista työkseni jo reilut kymmenen vuot-ta. Tutuiksi ovat tulleet niin asiakastyö, hankeviidakot, selvitystehtävät, kehittämiset ja koulutusmaailma. Mitä pienempiin ja arjenmakuisempiin toimintaympäristöihin siirry-tään, sitä paradoksaalisemmiksi nuorisotakuun kaltaiset aatteet muuttuvat. Esimerkkinä pikkuruinen paikkakunta, jossa ”kaikki tuntevat kaikki”, niin hyvässä kuin pahassa.
Jos nuorisotakuun piirissä olevalla työnhakijalla on koulut käymättä, sillat poltettu ja henkilökemiat paikkakunnan harvalukuisen työkkärieliitin kanssa eivät vain natsaa, niin mitä nuorisotakuu muuttaa? Entä viranhaltijatasolla – jos Kaijan ja Maijan yhteistyöky-vyttömyys juontaa jo isonvihan aikaisiin tonttikauppoihin ja nuoruudenrakkauksiin, ei sitä paljon sanahelinällä paikkailla. Viranomaisyhteistyö on kiva sana, mutta se toimii juuri niin tehokkaasti kuin ihmiset sen takana. Kalakaveruudella on usein enemmän merkitystä kuin ammatillisuudella. Ja jos yksi viranomainen ei tunnusta toisen palvelun olemassaoloa, hän ei myöskään ohjaa sinne asiakkaitaan – olipa se asiakkaiden näkökul-masta miten mieletöntä ja mielivaltaista hyvänsä. Mutta eiväthän he tiedä vaihtoehdoista, jos ei heille kerrota. Vallan ja oman aseman pönkittelyä tämäkin.
Ihmissuhteettomuuksien lisäksi nuorisotakuu-käsitteen mielekkyydessä painaa myös työtoiminnan mielekkyys. Jos sanotaan, että nuorisotakuun kautta nuoren on mahdollista päästä työn syrjään kiinni esimerkiksi työpajan kautta, niin kuinka moni hallintoala-mainen on oikeasti käynyt katsomassa, mitä työpajoilla tehdään? Minkälaisissa tiloissa ja olosuhteissa – puhumattakaan valmennus- ja ohjaushenkilökunnan ammatillisesta osaamisesta? Enkä tarkoita mainospuheita ja rahoitusavustuksissa käytettyjä kielikiemu-roita, vaan haluan kiinnittää huomion työtoimintaan, sen kehittävän työntutkimuksen kautta avautuvassa perusmerkityksessä. Liian usein sokea taluttaa sokeaa ja todetaan, ettei ne kuitenkaan työllisty. Eivät todellakaan.
Entä kuinka moni nuorisotakuun nimeen vannova on nähnyt, mitä kuntouttava työtoiminta oikeasti on? Miten kuntoutumista seurataan ja minkälaista ohjausta tarjo-taan? Vai onko niin, että resurssipulan aikakautena kuntouttavan työtoiminnan tekijöillä teetetään työtehtäviä, joihin ei ole varaa palkata henkilökuntaa? Ja sitten vain todetaan, että näytöt eivät riitä vakituiseen työllistämiseen. Eiväthän ne riitä, kun kuntouttavan työtoiminnan kautta ilmaistyövoimaa on parijonoksi saakka. Ammattiyhdistysväki on ihan hiljaa, kun pitäisi laittaa ”röntteliksi”.
Työllistymistä edistävien palveluiden maailma on omalakisensa ympäristö. Hikipajoja arvostellaan silloin kun ne ovat ”muunmaalaisia”, mutta mitä on se tilaustyökulttuuri, jota työpajojen yhdeksän euron päivittäisellä kulukorvauksella teetetään, kutyksi ja työkokei-luksi verhoiltuna? Kunnan näennäisintressi on lyhentää työmarkkinatukimaksatuksien listaa työllistämällä työttömiä, mutta samaan aikaan myhäillään sitä työttömien reserviä, joilla voidaan teettää kaikkea mahdollista tienvarsiraivauksista koulunkäyntiavustajien tehtäviin. Kun sijaisia ei palkata, saattaa opettajanpöydän takaa löytyä kutylainen – eivätkä edes oppilaiden vanhemmat nouse vastarintaan. Nuorisotakuuta sekin, että kutylaisnuori paikkaa opettajaa.
Kun ympäri käydään ja yhteen tullaan, saa huomata, että työn luonteesta käytävä keskustelu tyrehtyy usein toteamukseen, jossa työtoiminnan sanotaan olevan alisteista kuntoutuksen syvällisemmille tarpeille. Vanhalla Singerillä suruttelu ja kaatopaikkakun-toisen keittiöntuolin uudelleenmaalaaminen on perusteltua siksi, että valmentautujalle tärkeintä on ”mielekäs tekeminen” ja ”elämänhallinnan vahvistaminen”. Ehkä näin, silloin kun asioita katsotaan riittävän ylhäältä. Sellaisten työtehtävien teettäminen, joita itse en ikinä alentuisi tekemään, on ihmisoikeuskysymys – orjuuden ja riiston kulttuuri elävät ja voivat hyvin, vaikka kansainväliset vertailut muuta osoittaisivatkin.
Entä kun tulee se hetki, jolloin ”minä” jään työttömäksi ja tarvitsen palvelua – tulen-ko minäkin vanhojen tietotulen-koneiden keskelle selaamaan Youtubea ja kuntoutumaan? Ja otan ohjausta vastaan valmentajalta, joka itsekin pyörii työttömyyden ja palkkatukitöi-den karusellissa. Kuka siinä silloin ohjaa ja ketä? Ei pelkkä tehtävänimike tee ihmisestä tehtävään sopivaa.
Ja jos hyppää aivan aiheesta toiseen, voi pohtia myös nuorisotakuun kautta avautuvaa viranomais- ja projektiverkostoa. Kun työttömyys kestää tarpeeksi pitkään ja nuorisota-kuun kaltaiset tukitoimet astuvat kuvioon mukaan, alkaa varsinainen haastattelurumba.
Työtön käy kertomassa elämäänsä työkkärissä, josta hänet ohjataan kuty-ohjauksia te-kevälle projektikuntatyöläiselle, jossa tarina aloitetaan alusta. Mitään tietoahan ei pitäisi
liikkua ilman suostumuksia. Kuntatyöläiseltä matka jatkuu aktivointihaastatteluun. Sen jälkeen taas projekti haastattelee ja siirtää seuraavaan haastatteluun: alkukartoitukseen ja tavoitteenasetteluun. Uskooko joku todellakin, että ihmiset löytävät työpaikkoja tai työmotivaatiota kiertämällä paikasta toiseen avautumassa? Ja kun vihdoin viimein pääset työpajajaksolle, siellä työ- ja yksilövalmentajat tekevät kaikkensa, jotta saisivat työttömän avautumaan. Yhdellä työttömällä on valtava työllistävä vaikutus. Nuorisotakuuhan vaatii, onnistuakseen, rajat ylittävää moniammatillista yhteistyötä. Ihan vaikka kierrätysteeman hengessä.
Limittäisten ja lomittaisten tavoitteenasettelu-alkukartoitus-sijoitushaastattelujen keskellä käydään loputonta kamppailua siitä, kuka saa asiakkaan kohdalla sanoa vii-meisen sanan ja kuka omistaa aidoimman ja luottamuksellisimman tiedon. Tieto on valtaa, monella tapaa. Suostumuslomakeviidakon keskellä on edelleen runsaasti sellaista mystis-maagista tietoa, jota ei saa kertoa kenellekään. Parempi, että asiakas iskee päätään toistuvasti seinään vain sillä perusteella, että tieto ei kulje ja se on julistettu salaiseksi. Ja samaan aikaan tietojen arkaluontoisuuden painotuksen kanssa viranhaltijat juoruavat asiakastietoja tahoille, joille ne eivät vähääkään kuulu. Että se siitä tietosuojasta ja luot-tamuksellisuudesta. Lukot on rehellisiä varten.
Nuorisotakuu, kuten muutkin yhteiskunnalliset muutoshankkeet, haluaa lukuja. Vale, emävale, tilasto – ainakin työttömyyden kohdalla. Jos niin hyvin käy, että yksi työtön työllistyy, löytyy varmasti kymmenen tahoa, jotka merkitsevät työllistymisen omaan suorituskalenteriinsa. Kuinkahan monessa hankkeessa ja asiakasrekisterissä yksi työtön ehtii olla ennen työllistymistään, samaan aikaan ja itselleenkin yllätyksenä? Yksi viesti työttömille: nouskaa kapinaan ja vaatikaa perusteluja jokaiselle asiakkuuden siirrolle ja vaatikaa nähtäväksi kaikki rekisteri- ja asiakkuustiedot sekä yhteenvetokirjaukset.
Nuorisotakuuta on sekin, että palkkatukirahoja riittää toisille ja toisille ei. Kamuille ja tovereille riittää, muiden kohdalla käytetään vähän enemmän tarveharkintaa. Ja tämäkin saadaan taitavasti peiteltyä niin, että sen huomaa vain kun liian läheltä seuraa.
Summa summarum. Nuorisotakuu on paperilla hyvä asia, mutta kaatuu siinä vaiheessa, kun omilla intresseillä ja näennäisellä hyvyydellä kuorrutetut ihmiset sotkeutuvat siihen.
Paljon tavoitellaan hyvää, paljon pahaa perustellaan hyvällä. Ja jos ei hyvällä usko, saa lähteä pahalla. Vaikka sitten koulun penkille tietäen, että tämä ala ei työllistä.
Anne-Mari Ollikainen on KM, jatko-opiskelija ja työttömyyden sekatyöläinen.