Tulevaisuus asettaa haasteita opettajan pedagogiselle ajattelulle ja käytännön opetuksen suunnittelulle. Se haastaa osaltaan myös opiskelua laajemmin ohjaa-vien opetussuunnitelmien laatimista. Kasvatus on aina tulevaisuuteen suuntau-tuvaa toimintaa ja saa lopulta merkityksensä siitä. Tästä huolimatta tulevaisuus-orientaatio kuuluu vain harvoin opetussuunnitelmiin. Sen sijaan menneisyys ja nykyhetki painavat tulevaisuutta enemmän suunnittelussa ja opetuksessa.
(Särkijärvi 2002.) Opetussuunnitelmien rakenteissa ja opetusprosessien suun-nittelussa tulisikin yhä vahvemmin näkyä tulevaisuusnäkökulma. Se, mitä opetamme opiskelijoille nyt, on auttamattomasti vanhentunutta tietoa, elleivät opettajat kykene ennakoimaan jo opetusvaiheessa niitä työelämän muutossig-naaleja, jotka ovat kaiken aikaa liikkeessä. Opetuksen tulisi olla sisällöllisesti sekä menetelmällisesti vahvasti etupainotteista, jotta opiskelijat valmistuessaan olisivat tuoreen ja uusimman tietotaidon omaavia ammattilaisia.
Oppilaitosten, siis siellä työskentelevän henkilökunnan sekä opiskelijoiden, unohtamatta myöskään taustalla olevaa hallintoa, on opittava sietämään jatku-vaa muutosta, arvioimaan itseään ja oppimaan koko ajan, jotta kehittyminen ja kehityksen mukana pysyminen on mahdollista. Uusien, luovien ratkaisujen tukeminen on ensiarvoisen tärkeää, johon osaltaan vaikuttavat myös ihmisten avoin vuorovaikutus sekä johdon henkilökunnalle jakama riittävä valta, vas-tuu ja luottamus. (Luukkainen 1998.) Monesti oppilaitoksen kirjoitetut tai kir-joittamattomat säännöt sitovat liiaksi opettajia pitäytymään vanhanaikaisissa opetusmetodeissa, kun vastuuta opetuskokonaisuuksien uudenlaiseen toteut-tamiseen ei joko uskalleta tai vain puhtaasti ymmärretä antaa rohkeasti enem-män opetushenkilöstölle. Etenkin ammatillisessa koulutuksessa yksipuolisesti luokkahuoneisiin sidotut toteutustavat opetuksessa ajavat pois siitä käytännön työelämälähtöisestä, yrittäjämäisestä toiminnasta, johon opetuksen tulisi yhä vahvemmin perustua.
Vaikeissa, nopeatahtisissa ja ristiriitaisiakin tuntemuksia sisältävissä tilan-teissa opettajat ennemmin pitäytyvät perinteisessä ja turvalliselta tuntuvassa
tavassa toimia sen sijaan, että hakisivat ratkaisua jostain uudesta näkökulmas-ta (Kostiainen & rautiainen 2011). Mekaanisen opetnäkökulmas-tamisen ja työskentelyn, eli niin kutsutun ”by the book”-toimintatavan aika alkaa olla auttamattomasti ohi.
Sen sijaan uudistetut työskentelytavat ja kyky irtautua tarkasti määriteltyjen tehtävien suorittamisvaateista ovatkin tulevaisuuden tarpeita silmällä pitäen opettajan työn kannalta keskeisiä muutossuuntia. (Oivallus-loppuraportti 2011.)
Voisimmeko ottaa jokaisen nuoren vastaan omanlaisena oppijana, koska maailmassa ei ole yhtään toisilleen verrannollista oppijaa, kuten ei ihmistäkään.
jokainen meistä oppii ja ajattelee omalla tavallaan, jokaisella on oma näkemys elämisestä, opiskelusta ja työn tekemisestä. Erinomaiseksi oppijaksi pystyy kuka tahansa lapsi, nuori ja aikuinen, meidän tulee vain löytää ja kehittää ne keinot, joilla opettaa ja ohjata heitä. Panostammeko enemmän heikompilahjais-ten lasheikompilahjais-ten ja nuorheikompilahjais-ten tukemiseen ja saatamme unohtaa huiput ja keskitasolla suorittavat. Tutkimusten mukaan hyvien ja heikkojen opiskelijoiden väliset tai-toerot esimerkiksi matematiikassa kasvavat mitä pidemmälle opinnot etenevät.
(räsänen 2014.) Voisimmeko nostaa keskiverto-opiskelijan taitotasoa keskittä-mällä ohjausta heihin ja samalla saisimme työelämään enemmän huippuosaa-jia? Unohdammeko nyt tavalliset opiskelijat liiaksi, vaikka heissä olisi valtava potentiaali kehittyä paremmiksi.
Leppänen (2013) kirjoittaa kirjassaan Liiketoimintasuunnitelma roskakoriin, että nykymaailman yrittäjän kolme tärkeintä pääomaa ovat inhimillinen, sosiaa-linen ja psykologinen pääoma. inhimilsosiaa-linen pääoma on juuri sitä oppilaitosten peräänkuuluttamaa substanssiosaamista ja ammattitaitoa. Sosiaalista pääomaa voi saada esimerkiksi rakentamalla verkostoaan, kun taas psykologinen pääoma viittaa asenteeseen. Miten voisimme kehittää tulevaisuuden kouluista sellaisia, jotka tukisivat inhimillisen pääoman lisäksi kahta jälkimmäistä – oman tärke-än verkoston rakentamista ja positiivisen asenteen vahvistumista? Yhteistyössä yritysmaailman kanssa toteutettu projektioppiminen voisi tarjota opiskelijoille Leppäsen peräänkuuluttamia metataitoja ja onnistumisen kokemuksia.
Oppilaitoksissa tulisi ohjata opiskelijoita ymmärtämään lapsesta asti, ettei epäonnistumisia kannata välttää, vaan opettaa ymmärtämään mitä tapahtui, miksi ja miten ongelmasta selvitään. Samoin nuoria pitäisi ohjata ymmärtämään ja tiedostamaan enemmän omaa oppimistaan ja miten tehdään selkeitä ja hy-viä muistiinpanoja. Tällöin lasten ja nuorten ajatus kehittyisi paremmin tulevaa
työelämää vastaavaksi, koska tulevaisuuden työelämässä tulee yhä eneneväs-sä määrin kyetä ratkaisemaan erilaisia ongelmia ja kehittämään uutta. Epävar-muus on mahdollista valjastaa motivointiin ja esimerkkeihin siitä, että oppimi-nen ei lopu koskaan. Useissa yrityksissä koulutetaan henkilöstöä vuosittain, koska työmenetelmät tai tuotteet uusiutuvat koko ajan.
Oppilaitoksissa voitaisiin ottaa enemmän esiin pystyvyys- tai kykene-vyysajattelua, ja opettajat voisivat ottaa ohjausta laajemmin opetuksen tueksi.
Miten muuten voimme tukea lapsen ja nuoren matkaa opinnoissa, kuin välit-tämällä, ymmärtämällä ja tukemalla heidän omaa ideologiaa ja ajatusta maail-masta? Voimmeko opetuksen ohessa ohjata nuoria ymmärtämään sitä mitä me vanhemmat ihmiset tiedämme työelämästä, koulutuksesta ja yhteiskunnasta.
Emme antaisi absoluuttista totuutta tai elämänsuuntaa valmiina mallina, vaan opettaisimme nuoria ajattelemaan kriittisesti ja ymmärtämään eri vaihtoehtoisia oppimistapoja, urapolkuja ja elämänsuuntia.
Koulussa monet nuoret kokevat pettymyksiä, joista eivät pääse helpolla yli esimerkiksi matematiikan, uuden kielen tai äidinkielen kieliopin oppimisessa, mutta harrastuksissa nuoret pääsevät pettymyksistä yli helpommin. Miksi?
Mitä harrastuksissa on, mutta koulussa ei ole?
Valmentaja on kilpaurheilussa koko ajan läsnä ja opettaa vaihtoehtoisia rat-kaisumalleja siellä syntyviin haasteisiin, riippumatta onko kyseessä yksilö- tai joukkuelaji. Koulussa opettajalla on monesti vain yksi ratkaisumalli, joka nuo-ren pitää hyväksyä ja oppia. Nuorille ei aina anneta kouluissa tilaa omien aja-tusten ja ratkaisumallien luomiseen, vaan kaiken täytyy edetä kaavamaisesti ja ulkoa opitulla tavalla. Mitä, jos tämä tapa ei sovi nuoren ajatustoimintamalliin?
Kun kehitämme opiskelijoiden oppimisympäristöjä, opetusta ja ohjausta, pi-täisi muistaa huomioida työntekijät. Miten opettajat ja muut oppilaitosten työn-tekijät kouluttautuvat ja kehittyvät osaajiksi? Miten heidän oppimis- ja kehitty-misympäristöään kehitetään? resurssit pienenevät, tilat rappeutuvat, välineet ovat vanhanaikaisia, opetusmateriaalit kilpailutetaan halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, linjauksia toimintamalleista tulee ylemmiltä tahoilta, jotka eivät ole opetuksessa mukana ja tuntien sisältöjä ja aikataulutusta aletaan seurata.
Opettajat ovat ammattilaisia ja opettajalla itsellään tulee olla pedagogiset va-paudet opetuksessa ja ohjauksessa. jokainen opettaja kantaa omat vastuunsa ja
velvollisuutensa. Miten voimme siis kehittää myös työntekijöiden ympäristöä?
Voisiko OAj olla tässä opettajien työympäristön kehittämisessä aloitteen tekijä ja kehityksen edelläkävijä vai onko vastuu jokaisella opettajalla itsellään?
Hyviä tukipalveluita tai toimintamalleja kehitetään opettajien tueksi oppilai-toksiin projektirahoituksilla vuosittain. Usein projektirahoitusten loputtua kaik-ki se hyvä toiminta mitä on kehitetty, lopetetaan, koska oppilaitokset eivät aina saa valtiolta tai kunnilta rahoitusta ns. ylimääräiseen toimintaan, vaikka se olisi todistettu tarpeelliseksi ja näin resurssit katoavat. Onko ammattiliitto ottanut tällaisiin käytännönasioihin kantaa tai aikooko ottaa? Miten koordinoimme ja hyödynnämme kentällä saatuja kokemuksia ja malleja? Esimerkiksi Tampereen ammattiopistossa Korjaamo -hankkeen aikana kehitettyjä ohjausmalleja löytyi pitkin Suomea eri ammatillisissa koulutuksissa. Miksi hyviä malleja ei levitetä enempää ja miksi emme jaa samalla myös epäonnistumisen kokemuksia? Miksi kaikkien pitää kokea samat hankaluudet ja vastoinkäymiset, missä olisi se yksi taho, joka koordinoisi erinäisiä projekteja?
Tiettyjen suodattimien läpi arvioituna olisi hienoa nähdä myös opettajista
”ranking-listoja”, kuten esimerkiksi konsultteja arvioidaan vuosittain. Tämän avulla olisi mahdollista myös ratkaista ongelmaa vanhentuneista opetusmateri-aaleista ja kaavoihin kangistuneista tunneista ja luennoista. Ehkä avoimuuden ilmapiiri pakottaisi myös vuosikymmeniä opettaneet päivittämään ja ylläpitä-mään omaa ammattitaitoaan. Onhan opettajan palkassa – niin aloittavan kuin työtä kolmekymmentä vuotta tehneenkin – varattu tunteja opetusmateriaalin valmisteluun.