Vanhassa maalaisyhteisössä käsityöläiset olivat arvossapidettyjä henkilöitä, jotka saattoivat työnsä avulla myös vaurastua. He olivat am
mattimiehiä, joille maksettiin selvästi parem
min kuin muulle maaseudun työväelle. Parhaat kädentaitajat muistetaan yhä vuosikymmenien, jopa vuosisatojen päästä. Kouriintuntuvin esi
merkki on vanhempaan polveen kuulunut
Mikko Vahanen-Kumlin (1814-1863), joka nuo
rena poikana lähti Kokemäeltä jalkaisin Tur
kuun, ryhtyi maalarinoppilaaksi eräälle mesta
rille ja asui myös Porissa, ennen kuin muutti takaisin Kokemäelle 1842. Taitavana maalarina Vahanen-Kumlin valmisti jopa alttaritauluja.2
Ennen vuoden 1879 elinkeinovapautta käsi
työläisten vapaata liikkumista paikkakunnalta toiselle oli rajoitettu. Uusien yrittäjien pääsy alalle oli vaikeaa, koska heidän täytyi saada lu
pa toimintaansa kuntakokoukselta. Käsityöläi
set pyrkivät luonnollisesti estämään uusien kil
pailijoiden tulon, mutta kuntakokouksessa hei
dän ei läheskään aina onnistunut torjua samoil
le markkinoille pyrkiviä tulokkaita. Kunta
kokouksen enemmistöä kiinnostivat sekä uudet palvelut että mahdollisuus hankkia lisätuloja kunnan kassaan. Parhaimmillaan asiat sujuivat uusille yrittäjille jouhevasti. Joulukuussa 1874 kuntakokous myöntyi värjärinrenki Frans Fos- terlundin anomukseen saada harjoittaa värjä- rin ammattia Kokemäellä. Seuraavana asiana kokous nuiji pöytään uudelle värjärille vuokra
sopimuksen kunnan omistamalta Ala-Haapion maalta 50 markan vuosivuokraa vastaan.3
Monet Kokemäen käsityöläisistä tulivatkin pitäjän rajojen ulkopuolelta. Käsityöläiset olivat verrattain liikkuvaa väkeä, joka etsi toimeen
tuloa sieltä, mistä se oli parhaiten saatavissa.
Kaukaisin Kokemäelle kotiutunut käsityöläinen T au lu kk o 7. K o k em ä en am m a tissa to im iva väestö e r i to im ia lo itta in v u o sin a 18 8 0 -19 10 .
Vuosi
Maa- ja metsätalous
Teollisuus ja käsityö
Rakennus
toiminta Kauppa Liikenne Palvelut
1880 2053 (9 4,7%) 63 (2,9%) 5 (0,2%) 6 (0,3%) 2 (0,1%) 39 (1,8%) 1890 2330 (95,5%) 43 (1,8%) 13 (0,5%) 10 (0,4%) 1 (0%) 43 (1,8%)
1900 1082(88,7%) 49(4%) 8(0,7%) 13(1,1%) 23(1,9%)
1910 3049(87,4%) 213(6,1%) 52(1,5%) 37(1,1%) 41(1,2%)
Lähde: Väestön elinkeino. Väestö elinkeinon mukaan kunnittain vuosina 1880-1975.
45 (3.7%) 94 (2,7%)
'Kunnan perustamisesta sisällissotaan
lienee ollut Inkerinmaalla syntynyt Feodor Krall. Hän taisteli Venäjän joukoissa 1. maail
mansodassa ja pakeni Virosta saksalaisten sota- vankeudesta jalkaisin Suomenlahden yli Kot
kaan. »Fritsi» Krall asettui suutariksi Matomä
keen, jossa hän kuoli vuonna 1936.4
Tärkeimpiin käsityöläisiin kuuluivat sepät, joita jokaisessa kylässä tarvittiin. Tunnetuim
pia heistä oli karvarin sepän ja Matomäen se
pän nimillä tunnettu Johan Fredrik Leander (1815-1892), jonka paja sijaitsi lähellä Näppärin taloa. Leander teki monipuolisia sepäntöitä ja kerran jopa väärää rahaa, mikä tiesi hänelle vankilareissua. Tulkkilassa sepän töitä tekivät Antti Wallenius (1831-1915) ja Jalmari Vallemaa.
Rakkulaisten sepän Taavetti Reinvallin (1821- 1894) tekemiä viikatteita vietiin Viroon ja Ve
näjälle saakka. Säpilässä vaikuttivat etevä terä- seppä Kustaa Tekvist ja pyssy- ja kelloseppänä tunnettu Aadolf Eklöf.5 Seppien merkitys vähe
ni, mitä pidemmälle 1900-lukua tultiin, mutta vielä toisen maailmansodan jälkeen kokemäke
läisissä pajoissa ahkeroi taitavia seppiä, kuten Veikko Karen, Uuno Lahti ja isänsä jälkiä seu
rannut Eino Ojanen.6
Kraatareita eli räätäleitä tarvittiin myös oma
varaisuuteen tottuneissa maaseutuyhteisöissä.
Kokemäkeläisessä perinteessä kraatarit arvos
tettiin suutareitakin korkeammalle. Monien muiden käsityöläisten tavoin niin kraatarit kuin suutaritkin kulkivat talosta taloon. Arvostettu
ja olivat myös keinutuolien tekijät, joista tun
netuin oli pitkäjärveläinen Frans Bärholm. Kä
sityöläisille oli myös ominaista ammatin periy
tyminen suvussa isältä pojalle. Kokemäellä tun
netaan esimerkiksi Harringin (Harjun) maala- risuvut Tulkkilassa ja saman ammatin harjoit
tajat Harellit Kuoppalassa.7
Frans Fosterlundille vuonna 1874 hövelisti myönnettyyn ammatinharjoittamislupaan vai
kutti varmasti myös se, että maaseudulla lan
koja, kankaita ja vaatteita värjänneet värjärit olivat pitkään harvinaisia. Ylistarossa toimi jo 1860-luvulla värjärimestari Johan Thomas Juse
lius, joka kuitenkin vaihtoi pian ammattinsa maakauppiaan toimeen. Ylistarossa piti 1900- luvun taitteessa värjärinliikettä myös Johan
Henrik Lauren ja Tulkkilassa toimi Syrenin värjärinverstas.8 Kesäkuussa 1895 aloittaneen Laurenin liikkeen tuotteiden vuosittainen brut
toarvo ylsi 1900-luvun taitteessa parhaimpina vuosina jopa 50000 markkaan, mikä oli huo
mattava tulos Kokemäen oloissa. Tehdasteolli
suus kuitenkin hävitti vähitellen tämän am
mattikunnan harjoittamisen maaseudulta.
Jotkut käsityöläiset olivat useamman alan taitajia, mikä saattoi olla välttämätöntä lisä
ansioiden saamiseksi. Kelloseppä Axel Eriksson (1875-1933) muutti 1900-luvun alussa Koke
mäelle, jossa hän pian ryhtyi harrastamaan va
lokuvausta. Eriksson piti pienessä kodissaan sivutoimista valokuvausliikettä ja tallensi an
siokkaasti jälkipolville oman aikansa näkymiä.
Valokuvaajana hän vaikutti lähinnä 1910-luvul- la ja 1920-luvun alussa.9
Naisia käsityöläisissä oli virallisesti vähän, mutta taksoitusluetteloissa esiintyy joitakin ompelijoita. Pääasiallisesti naisten tuli vaimoi
na huolehtia perheestä ja myös karjasta. Ompe
lijan ammatti jäi yleensä itsellisten tai muiden tilattomaan väestöön kuuluvien leskien harjoi
tettavaksi.
Ylistaron kylässä vaikuttanut värjä rim estarija maa- kauppias Johan Thomas Juselius (1831-1892). K S A .
71
'Joki ja sen väki 11
Kaarle Koskisen nahkuriverstas ja koti Pyhän Henrikin kappelin lähettyvillä.
K K K .
1900-luvulle tultaessa käsityöläisyyden ja pienteollisuuden välinen raja alkoi hämärtyä.
Käsityöläiseksi lienee vielä luettava Kuurolassa 1900-luvun taitteessa »kivenhakkuutehdastaan»
pitänyt K. Aho, mutta nahkureiden toiminnas
sa sen sijaan yllettiin parhaimmillaan jo pien
teollisuuden asteelle. Tunnetuimmat nahkurit olivat Tulkkilan sillan pielessä vuodesta 1890 lähtien liikettään pitänyt Akseli Velinen sekä Järilässä toiminut Set Virtanen. Ylistarossa toi
mi Paistilan tienhaarassa Juho Juholan nah- kurinliike, mutta samassa kylässä toiminutta Kaarlo Koskisen nahkurinliikettä lukuun otta
matta kaikki muut liikkeet lopettivat toimin
tansa viimeistään 1920-luvulla.10
Vuonna 1880 toimintansa aloittaneella Kos
kisen nahkurinverstaalla oli suurisuuntaisia suunnitelmia. Alku olikin lupaava. Koskisen nahkuriverstaan tuotteiden vuosittainen brut
toarvo oli 1900-luvun taitteessa yleensä yli 20 000 markkaa. Se oli noin kaksi kertaa Akseli Velisen nahkuriliikkeen tuotteiden arvoa suu
rempi ja ylitti lähes aina paikkakunnan sahojen
tuotteiden bruttoarvon. Työntekijöitä Koskisel
la oli yleensä neljä.11 Verstaan perustaja Kaarle Koskinen oli hakenut oppinsa Venäjältä, kun taas hänen vanhin poikansa Väinö suoritti nah- kurikoulun kurssin Saksan Freiburgissa. Kos
kisten suunnitelmissa oli laajentaa ja koneistaa verstasta. Uusi, osittain kolmikerroksinen vers
tas valmistui 1912. Koneiden hankinta kuiten
kin viivästyi eikä verstas päässyt kunnolla hyö
dyntämään ensimmäisen maailmansodan kor
keasuhdannetta. Kaarle Koskisen elämäntyön jatkajaksi tuli lopulta hänen toinen poikansa Arvo Koskinen. Toiminnasta ei koskaan muo
dostunut niin suurta kuin oli kaavailtu.12 Menestyneistä yksilöistä huolimatta monille kokemäkeläisille käsityöläisille elannon hank
kiminen oli työlästä, varsinkin 1800-luvun lo
pussa. Joulukuussa 1883 niin seppä Heikki Ren- fors kuin suutarit Karl Rostedt ja Karl Rosen- bergkin pyysivät kuntakokoukselta vapautusta käsityöläisrahan maksamisesta.13 Monet muut käsityöläiset vain lopettivat hiljalleen toimensa tai muuttivat toisiin pitäjiin.
72
%unnan perustamisesta sisällissotaan
Puukauppa oli pitkään vanhanaikaista lankkukauppaa Poriin. Kokemäen syr
jäisemmillä seuduilla lankkukauppaa käytiin vielä 1800-luvun lopussa. Vuonna 1883 Vilhon talollinen Kustaa Mäki-Hyö- rä myi puitaan Pitkäjärveltä, Kokemäen luoteiskulmalta. Ostaja värväsi miehet, jotka saapuivat sydäntalvella puita kaa
tamaan. Kaatajat olivat suurimmaksi osaksi Orjapaaden mäkitupalaisia, jotka majoittuivat paikallisiin torppiin.
Kaatajien saatua työnsä valmiiksi tart
tuivat työhönsä veistäjät eli plänkkijät,
La n k k u j a Po r i i n
jotka leveillä piilikirveillä veistivät tu
kit kahdelta vastakkaiselta puolelta suo
raksi. Sen jälkeen hevosmiehet kuljetti
vat tukit sahureille. Sahurit kierittivät tukin sahapukin päälle, kastelivat ohuen nuoran punamultaveteen ja merkitsivät toiselle veistetylle pinnalle viivat lan
kun sahaamista varten. Sen jälkeen ai koi varsinainen sahaus. Tottuneempi sahuri meni ylös tukin selkään ja toinen jäi alas. Yläsahurin tehtäviin kuului myös sahan ohjaaminen viivaa pitkin.
Myös alasahuri yritti tarkkailla tätä,
mutta se oli vaikeaa purujen tunkiessa silmiin.
Noin kolmen viikon urakoinnin jäl
keen lohko oli valmis. Vaivalla sahatut lankut kuljetettiin talvitietä pitkin Lin- tulankulmalle ja edelleen Kuhaan Lei- neperiin. Perille Poriin päästyään lank
kujen ajajat saivat rahtimaksun ohella palkaksi puusta sorvatun piipun, joita sitten sanottiin plankkupiipuiksi.
Lähde: Lehtonen 1939.