Viinanpoltto oli Kokemäenkartanon merkittä
vin tulonlähde siihen saakka, kunnes kotipolt
to vuonna 1866 kiellettiin. Siksi ei ole yllättävää, että kartanon omistaja Eugen von Knorring päätti 1870-luvulla rakentaa oluttehtaan omis
tamalleen Pyhänkorven rälssitilalle.45 Perus
tamiseen tarvittiin kuvernöörin lupa, ja ajan käytännön mukaisesti kuvernööri tiedusteli myös kokemäkeläisten mielipidettä. Kuntako
kous myönsi 26.4.1875 omasta puolestaan lu
van yksimielisesti, »vaikka kyllä huomaisivat ettei sellainen tehdas yhteis elämälle sivyydelli- sesta katsannosta ole mikään hyödyllisin kun
nassa». Tehtaan sijainti valtamaantien varressa vain puolen kilometrin päässä kirkolta tuskin sekään miellytti pitäjäläisiä. Puoltava lause pe
rustuikin siihen, ettei kuntakokous ollut var
ma, oliko sillä oikeutta estää oluttehtaan perus
taminen.46
Kesällä 1875 Eugen von Knorring sai kuver- nöörinvirastolta luvan oluttehtaalleen ja ryhtyi jo samana vuonna rakennuspuuhiin.47 Olutteh
dasta varten muodostettiin yhtiö, jota oli pe
rustamassa myös muutamia porilaisia liikemie
hiä. Yhtiö muutettiin syyskuussa 1892 Kumo Ölbgryggeri -nimiseksi osakeyhtiöksi. Tehtaan ensimmäisenä panimomestarina oli Mauritz Johansson ja hänen jälkeensä Gustaf Starcke.48
Heti perustamisesta lähtien Pyhänkorvan oluttehdas joutui kuntalaisten kanssa toistu
viin kiistoihin, jotka tavallisesti koskivat oluen
Kokemäen olut
tehtaan viimeinen isännöitsijä Gustaf Starcke. Oluttehtaan lopetettua toimintan
sa Starcke muutti pois Kokemäeltä, mutta myöhemmin suvun jäsenet ovat jälleen harjoittaneet
teollista toimintaa Kokemäellä. K u v a : R e m b r a n d t, H e ls in k i. K S A .
77
Joki ja sen väki II
Kokemäen oluttehdas eli »pryki» kuvattuna joen puolelta. Raken
nus purettiin vuonna 1924, jonka jälkeen sen hirsiä hyödynnet
tiin Astalaan siirty
nyttä maamieskoulua rakennettaessa. K K K .
myyntiä. Jo elokuussa 1876 tehdas pyysi kunta
kokouksen lupaa kolmen olutpuodin perusta
miseen. Kuntalaiset eivät pyyntöön suostuneet vaan jopa kavensivat maakauppiaiden oluen- myyntioikeuksia. Jatkossa maakauppiaat eivät saaneet tarjoilla olutta talossaan eivätkä myydä päihtyneille. Olutta ei myöskään saanut myydä pyhä- tai juhlapäivinä eikä yöaikaan. Sääntöä rikkovia uhattiin sakottaa.49 Kuvernööri vah
visti kunnan asettamat rajoitukset.50
Olutsota jatkui von Knorringin valitettua päätöksestä kuvernöörille ja saatua vuonna 1876 luvan olutpuodeillensa. Nyt oli kuntalaisten vuoro kääntyä kuvernöörin puoleen.51 Varsi
naisia olutpuoteja ei vieläkään pystytetty, mut
ta esimerkiksi vuonna 1877 viisi kauppiasta myi kilvan »tätä ilo-juomaa».52 Joulukuussa 1879 teh
das ilmoitti aikovansa seuraavan vuoden alusta perustaa olutmyymälöitä kuntaan - yhden jopa kirkon sivulle Yli-Haapion taloon. Kuntalaiset olivat valmiita vastaiskuun ja ilmoittivat yksi
tuumaisesti, että uuden 1.1.1880 voimaan astu
van elinkeinoasetuksen myötä kauppiaat eivät saaneet myydä olutta ilman kunnan lupaa, ja myynti oli jatkossakin sallittua vain tehtaalla.53 Kiistely oluttuvista tuntui jatkuvan loput
tomiin. Vuonna 1884 kunnallislautakunta olisi taipunut antamaan oluttehtaalle luvan perus
taa myyntipaikan Karekselan kylään Kalle Syy- ringin isännöimään Ala-Syyringin taloon. Olut
tehtaalla oli jo katsottuna myyjäkin, työmie
hen vaimo Amanta Löngvist.54 Kuntakokous
kuitenkin tyrmäsi ehdotuksen yksimielisesti myynnin vahingollisuuteen vedoten.55 »Viinan kiroista» oli jo saatu riittävästi näyttöä. Toi
sinaan jopa niin sanotun paremman väen ti
laisuuksien kanssa oli ongelmia. Maanviljelys- kinkerikunnan kokous meni elokuussa 1891 ranttaliksi:
Jo kokouksen alkupuolella huomattiin muutamia miehiä ja nuorukaisia olevan juovuksissa. Mutta ainahan niitä täytyy kärsiä, missä kerran pidetään juomatehdasta. Vaan kun sitten tuli päivällisen ai
ka ja kokousväki joukolla, etupäässä soittokunta, siirtyi joen rannalle, kauniiseen niemeen, joka on ihan oluttehdasta vastapäätä, nähtiin kuinka varta vasten hankitut veneet kuljettivat ylitse suuria par
via juomahaluisia tehtaalle ja sieltä takaisin. Juoma kerkesi sillätavoin ruoan edelle ja oli tarjona jäl
keenkin, eikä seurauksia tarvinnut kauan odottaa.
Huuto ja kiljunta pian kuului kauas joen molem
milta rannoilta, jossa juotiin, särjettiin pulloja ja tapeltiinkin muutama tuima kohtaus. — Pahim
mat uroot makasivat nurkissa ja pellonojissa tie
dottomina myöhäiseen yöhön ja aamuun asti.56
Tehtaalla olutta myytiin 1890-luvulla pienestä tehtaan vieressä olleesta mökistä, jota kutsuttiin
»Mortteliksi».57 Järjestysvallan mielestä epäjär
jestys vallitsi näilläkin nurkilla. Nimismies va
litti kuvernöörille vuonna 1896, että tehtaan ympäristössä näki kesällä päivittäin toistakym
mentä juopunutta miestä, jotka tappelivat usein puukoin ja pulloin. Jonkin verran tilannetta helpotti tehtaan pitkäaikainen isännöitsijä Gus
taf Starcke, joka tiukkana miehenä piti kuria ja järjestystä yllä jo pelkällä läsnäolollaan.58
Toimivuosiensa aikana oluttehdas onnistui - paitsi rikkomaan välinsä kunnan päättäjien kanssa - esiintymään myös varsin itsepäisesti valtion viranomaisiin nähden. Kokemäen ni
mismies joutuikin toistuvasti ilmoittamaan kruununvoudille, että tehtaan isännöitsijä kiel
täytyi antamasta minkäänlaisia tilastotietoja teollisuushallituksen kyselyjä varten.59 Olut
tehtaan yhteistyöhaluttomuuden tekee ymmär
rettäväksi se, että käytännössä nimismies ja kunnan päättäjät toimivat yhdessä oluen myyn
nin rajoittamiseksi. Nimismies Axel Blomqvist ehdotti heinäkuussa 1905 tehtaan sulkemista toripäivinä, kirkon lukusijojen aikana,
lähetys-78
%iIntian perustamisesta sisällissotaan
juhlapäivinä, palkollisten vapaaviikolla, huo- mattavimpina pyhäpäivinä, iltama-, kansan
juhla- tai muina juhlapäivinä sekä toisena kä- räjäpäivänä. Kuntakokous asettui kannatta
maan nimismiehen ehdotusta.60
Voidaan vain arvailla, millaisia esteitä täl
laiset rajoitukset asettivat oluttehtaan liiketoi
minnalle. Tuskin erehdytään, jos väitetään al
koholin myynnin haitallisuudesta huolestunei
den kokemäkeläisten tukahduttaneen olutteh
taan elinmahdollisuudet paikkakunnalla. Yli
määräinen yhtiökokous päätti elokuussa 1910 purkaa osakeyhtiön. Samana vuonna tehtaan rakennukset osti huittislainen eläinlääkäri Elias Castren, joka suunnitteli perustavansa vapaak
si jääneisiin tiloihin eläinsairaalan. Castrenin hanke ei toteutunut, joten oluttehdas purettiin vuonna 1924.61
Koisin sahan, oluttehtaan sekä meijereiden lisäksi Kokemäen teollinen toiminta ennen val
tiollisen itsenäisyyden aikaa oli vähäistä. Ris- tellä meijeriä pitänyt Oskari Rantanen vaihtoi tuotantosuuntaa Kokemäen Osuusmeijerin pe
rustamisen jälkeen. Sen jälkeen hänellä oli Risten aseman lähellä toistakymmentä vuotta limonaditehdas.62 Kokemäenkartano perusti 1800-luvulla tiilitehtaan ensin Isoluotoon, vasta
päätä Vilhon Ryssää, mutta siitä luovuttiin, kos
ka pintasavi oli tiilentekoon sopimatonta. Kar
tano rakennutti uuden tiilitehtaan Tuomaalan aukealle noin vuonna 1875. Siellä tiiliä valmis
tettiin käsityönä ja yksinomaan kotitarpeeksi.
Niitä käytettiin muun muassa kartanon vilja
makasiinin rakentamiseen ja kartanon meije
rin laajennukseen.63
Kun ruotsalainen Sven Nissvandt tuli Koke
mäenkartanon isännöitsijäksi, hän yritti val
mistaa tiiliä rautateiden tarpeisiin. Tiilistä ei kuitenkaan saatu poltettua riittävän hyviä, joten Nissvandtin kauppa Valtionrautateiden kanssa peruuntui.64 Kokemäelle perustettiin vielä toi
nenkin tiilitehdas, jonka omisti vuonna 1898 perustettu osakeyhtiö. Osakkaina olivat mm.
Abram Lauri, A. Puronen, Juho Pere ja Frans Ylinen.65 Tiilitehdasta ryhdyttiin samana vuon
na rakentamaan Kokemäen rautatiepysäkin lä
heisyyteen. Yhtiö siirtyi vuonna 1904 kokonaan
yhden osakkaan, talollisen Abram Laurin omis
tukseen. Vuonna 1901 tehtaalla oli töissä 20 miestä ja 11 naista. Tuotanto oli suurinta alku
vaiheessa ja nousi kyseisenä vuonna 300000 tiileen, mutta tuotannon bruttoarvo jäi 12000 markkaan. Seuraavina vuosina tuotanto laski huomattavasti.66 Tehtaan toiminta jatkui vuo
teen 1911 saakka.67
Parhaiten teollisessa toiminnassa onnistui monitoiminen Juho Pere, joka muiden toimien
sa ohessa ryhtyi vuonna 1892 hankkimaan tur- vepehkutehdasta omistamalleen Ala-Forsbyn rustitilan maalle Harjunsuon partaalle. Pereen ajatuksena oli valmistaa suoturpeesta karjan kuiviketta, jota käytettäisiin perinteisten hako
jen sijasta. Aikaansa edellä olleen Pereen suun
nitelmiin kuului myös valmistaa kuivikkeeksi kelpaamattomasta mudasta polttoainetta. Ko
kemäkeläiset alkoivatkin käyttää Pereen peh- kua kuivikkeena, mutta valittivat sen korkeaa hintaa. Maamiesseurassa suunniteltiin sen vuoksi oman osuuskunnan perustamista.68
Koskenkylän turvepehkutehtaan perustami
nen toi runsaasti töitä Kokemäen sepille, jotka Pereen johdolla valmistivat koneet tehdasta varten. Koneenosien mallit tehtiin Kokemäellä ja lähetettiin valimoihin metalliin valettaviksi.
Seppä Erland Aaltonen liitti valmiit osat toisiin
sa rakentaen näin koneiston tehtaalle.69 Aluksi tehtaassa oli vain pienennyskone ja yksi puris- tuskone. Tehdasta kuitenkin laajennettiin vuo
sittain lisäämällä varastotilaa ja pidentämällä
Harjunsuon turve- pehkutehdas vuonna 1915. Työnjohtajana on mies, mutta muu
ten turpeiden kan
nosta huolehtivat naiset ja lapset, jotka olivat halpaa työ
voimaa. Ladosta turpeet lykättiin varsinaiseen tehtaa
seen, jossa pienennys- kone ensin repi ne ja sitten elevaattori nosti prässiin päätei
hin puristettavaksi.
Valmiita paaleja ajettiin kesäisin 15 hevosella Peipohjan asemalle. K S A .
79
Joki ja sen väki II
osuuskunta.74 Osuuskunnan perustajajäseniä olivat Kaarlo Hallamaa, Frans Väylä, Juho Poti
la, Kaarlo Oittinen, Hanne Lääkäri ja Artturi Mäntynen. Vilhon talon maalle perustetulle pehkutehtaalle hankittiin höyrykone ja raken
nettiin suuleja kuivikkeen varastoimista var
ten. Tamperelaiselta romukauppiaalta osuus
kunta hankki kapearaiteista rautatietä varten vielä oikeita ratakiskoja, koska »puiset ratakis
kot eivät tarkoitustaan vastaa».75
Tulkkilan keskustaa kuvattuna kirkko- puiston kohdalta itään päin. Vasem
malla Häyhtiönja
Bergrothin liikkeet ja
»Parran narikka», joka myöhemmin
siirtyi Lehtosen omis
tukseen ja laajennet
tiin vähitellen kaksi
kerroksiseksi asuin-ja liiketaloksi. Sen taka
na kunnantalon edessä lähes maan
tiellä kasvanut suuri piilipuu ja Väinö Lahtisen liiketalo.
Tien oikealla puolella takaa lueteltuina ovat Kiikun vanha pää
rakennus, Yli-Haa- pion päärakennus, luhdin päätyjä Fiina Haapion kahvila.
Kuva on otettu 1900-luvun alussa, ennen vuotta 1910.
KSA.
turpeiden kuljetusta varten rakennettua pie
noisrautatietä. Sesonkiaikana syksystä joulun etuviikolle asti paikalla oli kymmenkunta, jos
kus parikymmentäkin miestä nostamassa tur
vetta suonkamaralle kuivumaan.70 Keväällä töi
tä riitti naisille ja lapsillekin:
Keväällä roudan sulettua oli naisilla ja lapsilla työ
tä, kun turpeet asetettiin kasoihin kuivumaan, ja kun kauniit kesäilmat olivat ne kuivanneet, alkoi turpeiden korjuu. Kuivat turpeet kannettiin latoi
hin. Oli siellä suolla silloin mekastusta, kun kym
meniä pareja naisia ja varttuneempia lapsia paarien kanssa kantoivat kuivaa tavaraa latoihin ja toiset asettivat pohjimmaisia tuoreita turpeita uudestaan kasoihin kuivamaan.71
Juho Pereen kuoltua menestyvästä turvepehku- tuotan nosta otti huolehtiakseen asessori Hans V. Pere. Tehtaan alamäki alkoi ensimmäisestä maailmansodasta. Vuonna 1916 tuotanto oli vain 1800 paalia, yhteisarvoltaan 3600 mark
kaa.72 Lopulta Pere touhuun kyllästyneenä myi koko Ala-Forsbyn tilan tehtaineen. Vuonna 1922 tilan omistajaksi tuli Porin kaupunki. Kos
ka osa koneista oli jo aiemmin myyty, ei Porin kaupungilla ollut mahdollisuuksia jatkaa tuo
tantoa vaan toiminta päättyi. Helmikuussa 1944 osa pehkutehtaan jäljellä olleista koneista myy
tiin huutokaupalla Sataturpeelle. Loput koneet ja rapistuneet rakennukset jäivät edelleen Porin kaupungin omistukseen.73
Juho Pereen esimerkki sai myös Jalmari Ky- läkosken perustamaan pehkutehtaan. Joulu
kuussa 1910 tehdas muuttui osuuskunnalliseksi yritykseksi, kun Kokemäen Maamiesseuran toi
mesta perustettiin Harjunsuon