Lapsilta ja varhaisnuorilta kerättyä tietoa

Jari Metsämuuronen keräsi (1989) tietoja 281 kolmasluokkalaiselta ja tutki, mitä musiikkia ja miten tämänikäiset lapset yleensä ottaen harrastavat sekä mikä yhteys perheen musiikin harrastamisella on lapsen musiikin harrastamiseen. Liki kaikki tutkimukseen osallistuneet lapset, varsinkin pojat, kuuntelivat innokkaasti musiikkia.

Populaarimusiikkia oli ylivoimaisesti suosituin musiikin laji: vain joka viides oppilas kuunteli sekä populaari- että taidemusiikkia tai vain taidemusiikkia. Tytöistä soitti jotain soitinta 75 %, pojista 59 %. Soittimittain oli sukupuolten välillä selviä eroja.

Pojat harrastivat kitaraa ja rumpuja ja ilmoittivat kuuluvansa bändiin kolme kertaa tyttöjä useammin. Piano taas oli tyttöjen soitin. Perheen musiikin harrastaminen oli yhteydessä lasten musiikkiharrastukseen. Jos perheessä soitettiin jotain soitinta, lapset harrastivat huomattavasti useammin soittoa kuin niissä perheissä, joissa ei osattu soittaa. Lapset myös kuuntelivat samaa musiikkia kuin mitä perheessä kuun-neltiin. Kodin taidemusiikin kuuntelu oli yhteydessä lasten soittoharrastukseen.

Anni Holma tutki (1993) haastatteluin millaisia odotuksia ja kokemuksia erään pääkaupunkiseudun musiikkikoulun 10–16-vuotiailla oppilailla ja heidän vanhem-millaan oli opiskelun suhteen. Tuloksena oli, että oppilaat opiskelivat monipuolisesti musiikkia ja heidän kodeissaan harrastettiin runsaasti musiikkia. Oppilaille riitti, että harrastus olisi kiva, opettaja mukava ja läksyjä sopivasti. Vanhempien odotukset sen

sijaan kohdistuivat ennen kaikkea lapsen kokonaispersoonallisuuden kehittymiseen.

Sekä lapset että vanhemmat olivat kohtalaisen tyytyväisiä musiikkiopisto-opiske-luun, mutta teoriaopetukseen ei oltu tyytyväisiä ja opetusohjelmaan toivottiin lisää tekemisen riemua ja muutakin musiikkia kuin länsimaista taidemusiikkia.

Sirpa Lappalaisen haastattelututkimuksessa (1997) selvitettiin, minkälaista merki-tystä musiikkiopisto-opiskelulla on lapsille. Kaikki tutkimukseen osallistuvat 10–13-vuotiaat lapset opiskelivat eräässä pääkaupunkiseudun musiikkioppilaitoksessa. Soit-taminen oli yksi harrastus muiden joukossa, joskin joillekin lapsista erittäin tärkeä harrastus. Soittamisen lisäksi lapset harjoittivat musiikkia muutenkin, mutta konser-teissa he kuitenkin kävivät hyvin harvoin ja taidemusiikkia he kuuntelivat vähän.

Kun kysyttiin sitä, kuka oli tehnyt päätöksen soittoharrastuksen aloittamisesta, lapset joko kuvasivat itsensä aloitteellisina ja itsellisinä aloittajina (11 lasta), vanhempien-sa kansvanhempien-sa yhdenvertaisesti neuvottelevina, mutta yleensä itse aloitteentekijöinä (7 lasta) tai toiminnan kohteina (5 lasta). Jotkut vanhempiensa aloitteesta soittamaan ryhtyneet lapset olivat vähitellen ottaneet soittamisessa aloitteentekijän roolin. Kaik-kien lasten vanhemmat kuitenkin osallistuivat tavalla tai toisella edelleen lapsen harjoitteluun, kävivät kuuntelemassa esiintymisiä ja joissakin tapauksissa kuunteli-vat soittotuntejakin. Pääsääntöisesti kuitenkin vain äidit huolehtikuunteli-vat harrastukseen liittyvistä järjestelyistä ja valvoivat harjoittelua. Lasten ja vanhempien käsitykset vapaa-ajasta poikkesivat toisistaan. Vapaa-aika tarkoitti lapsille sitä aikaa, joka oli vapaa velvollisuuksista ja aikuisten ohjaamat harrastukset ymmärrettiin lähinnä koulutyöksi.

Anna Turusen tutkimukseen (1997) osallistui Nurmijärven musiikkiopistossa opiskelevia 14–17-vuotiaita poikia ja heidän vanhempiaan. Vanhempien näkökul-masta poikien musiikkiharrastus oli keino löytää tasapainoinen elämä. Musiikin harrastus oli myös tuonut yhteistä mukavaa aikaa perheelle ja tarjonnut pojille kave-reita. Lisäksi musiikin arveltiin pitävän nuoret kunnollisen elämän piirissä ja kehittä-vän vastuuntuntoa. Poikien haastattelujen perusteella harrastamiseen kuului kolme keskeistä aluetta: soittotunnit ja läksyjen harjoittelu, kaverien kanssa harjoitettu yhteismusisointi ja musiikin kuuntelu ja tähän liittyvä oman musiikin tekeminen.

Harrastamisen mielekkyyttä olivat edistäneet vanhempien, opettajien ja kaveripiirin tuki, sopiva soitin, mieleiset kappaleet, onnistuneet esiintymiskokemukset ja bändiin kuuluminen. Harrastamisen mielekkyyttä taas olivat haitanneet muun muassa sopi-maton soitin, vaikeudet soitonopettajan kanssa, pakolliset harjoittelutilanteet sekä kavereiden riittämätön tuki.

Arja Pakkala tutki (1999) Keski-Pohjanmaan konservatorion Vetelin toimipisteen 6–26-vuotiaiden oppilaiden musiikkikulttuuriin kasvamista haastattelemalla 12 oppi-lasta. Soittamiseen oli vähitellen sitouduttu siten, että oli siirrytty sivustaseuraajasta tulokkaaksi, aloittelijaksi, harrastajaksi ja viimein sisäpiiriläiseksi. Tätä prosessia

olivat auttaneet kodin, opettajien ja toverien kannustus, lisääntyvä osallistuminen yhteissoitto- ja muihin harrastuskäytäntöihin sekä oman osaamisen tuoma itsearvos-tus. Kaikkien tutkimukseen osallistuneiden kotona ja toveripiirissä musisoitiin aktii-visesti. Musiikin opiskelu koettiin luonnolliseksi ja myönteiseksi elämän osaksi, joskin konservatorio-opiskelu oli ajoittain tuntunut työläältä harrastukselta.

Erja Kosonen on syventynyt varhaisnuorten soittamisharrastuksen motivaatioon ja sen taustatekijöihin. Kososen kyselytutkimukseen (1996) vastanneista soittavista varhaisnuorista 43 % kävi soittotunneilla, 32 % oli lopettanut soittotunnit ja 25 % oli soittanut kaiken aikaa ilman säännöllistä opetusta. Vahvimpia motiiveja soittamiseen olivat oma kiinnostus, soittamisen tuottama ilo ja mielihyvä, mieleinen musiikki-ohjelmisto sekä hyvä yhteistyö soitonopettajan kanssa. Musiikkioppilaitoksissa opis-kelevilla oli muita enemmän esiintymis-, hallinta- ja suorituskeskeistä motivaatiota.

Soittajat olivat ryhmiteltävissä kolmeen soittajatyyppiin: päämäärätietoisiin soiton-opiskelijoihin, (15 %), harrastajasoittajiin (66%) sekä soittelijoihin (19%). Soitto-tunneilla kävijöistä suuri osa oli harrastajasoittajia, jotka eivät kokeneet musiikkiop-pilaitosten tutkintotavoitteita kovinkaan merkityksellisiksi. Jatkotutkimuksessaan (2001) Kosonen tyypitteli haastattelemansa varhaisnuoret pianistit piano-opiskeli-joiksi, harrastajasoittajiksi ja soittelijoiksi. Kaikki nuoret kokivat musiikin heille itselleen merkitykselliseksi ja tärkeäksi asiaksi. Eri ryhmien musiikin harjoittaminen poikkesi kuitenkin selvästi toisistaan. Piano-opiskelijat olivat tyttöjä, jotka opiskeli-vat musiikkiopistossa. Toisista ryhmistä poiketen piano oli heille selvästi tärkein soitin, musiikkiopisto-opinnoissa harjoitetun ohjelmiston soittaminen oli tärkein osa musiikin harjoittamista ja soittamiseen liittyi ammatillisia ja tutkintotavoitteita.

Harrastajille ja soittelijoille tärkeintä musiikkia oli etupäässä populaari- ja korvakuu-lolta soitettu musiikki. Myös monet soittelijat ja harrastajat olivat käyneet soittotun-neilla, mutta lopettaneet ne kriisivaiheen kautta. Kriisin syntymiseen olivat vaikutta-neet muun muassa soitonopettajan vaihtuminen ja soittotuntien klassinen ohjelmisto ja siihen liittyvät opetusmetodit.

Robert Duke, Patricia Flowers ja David Wolfe tutkivat amerikkalaisia yksityis-tunneilla käyviä 4–18-vuotiaita pianonsoiton opiskelijoita (1997). Tarkoituksena oli saada selville, minkälaisia amerikkalaiset yksityisopetusta nauttivat lapset ja heidän vanhempansa ylipäänsä ovat, tutkia näiden lasten elämää ja musiikkikokemuksia sekä dokumentoida opettajien, vanhempien ja lasten ajatuksia painonsoiton tarpeelli-suudesta. Tutkimukseen osallistui 124 opettajaa ja 663 oppilasta vanhempineen joka puolelta Yhdysvaltoja. Liki kaikki opettajat osoittautuivat vähätuloisiksi valkoisiksi naisiksi. Oppilaiden perheet taas olivat valkoisia ja varakkaita lähiöperheitä.

Vanhemmat olivat hyvin koulutettuja, ja monissa perheissä voitiin tarjota lapsille rajattomat koulutus- ja harrastusmahdollisuudet. Lapset ja nuoret kävivät mielellään pianotunneilla, mutta harjoitteluun suhtautui myönteisesti vain 42 % ja vain 36 %

soitti mieluiten opettajan antamaa ohjelmistoa. Tämän ohjelmiston ohella lapset soit-tivat nuoteista populaarimusiikkia ja korvakuulolta omia lauluja ja muuta kuultua.

Puolet lapsista ilmoitti myös osaavansa soittaa jotakin toistakin soitinta, vaikkakaan eivät välttämättä olleet saaneet tämän soittamisessa ohjausta.

Gregory Hurley halusi tietää (1995), miksi amerikkalaiset varhaisnuoret olivat jatkaneet tai lopettaneet koulun järjestämät jousisoitinopinnot. Tulokseksi saatiin, että oppilaiden tekemiä päätöksiä selittivät ennen kaikkea heidän opiskelukokemuk-sensa ja soittoharrastuksen asema suhteessa muihin harrastuksiin. Jatkavat oppilaat kokivat onnistuneensa opiskelussa ja mielsivät sen merkitykselliseksi asiaksi elämäs-sään. Lopettaneet oppilaat sen sijaan kokivat opetukseen osallistumisen olleen työlästä ja kyllästyttävää. Koska opiskelun ei koettu antavan sitä, mitä siihen joutui satsaamaan, lapset eivät enää halunneet jatkaa. He eivät kokeneet kuitenkaan keskeyttämisen johtuvan kykyjen puutteesta vaan toivat ilmi muita, itselleen tärkeämpiä ajanviettotapoja ja harrastuksia.

Englantilainen Susan O’Neill on useissa tutkimuksissa tutkinut lasten ja nuorten soitonopiskelua ja varsinkin sen harjoittelua. Tutkimuksissa on korostunut musiikis-ta saatujen mielihyvä- ja osaamiskokemusten keskeinen merkitys. Ratkaisevaa ei ole ainoastaan se, kuinka paljon lapsi viikottain harjoittelee, vaan myös se, millä tavalla lapsi harjoittelee ja mitä nautintoa harjoittelusta irtoaa. Harjoittelun laatuun vaikutta-vat lapsen osaamat harjoittelustrategiat, hänen käsityksensä itsestään suhteessa toisiin soittajiin ja läheisten arviot. Tästä esimerkiksi käy varhaisnuoria koskeva tutkimus vuodelta 1999. O’Neill keräsi opettaja-arvioiden perusteella tutkimukseen kolme varhaisnuorten ryhmää: tavallisen koulun hyviksi soittajiksi arvioituja oppilai-ta, musiikkioppilaitoksen keskinkertaisiksi arvioituja oppilaita ja musiikkioppilaitok-sen hyvin menestyneiksi arvioituja oppilaita. Musiikkioppilaitokmusiikkioppilaitok-sen menestyvät oppilaat sekä harjoittelivat eniten että nauttivat harjoittelustaan. Musiikkioppilaitok-sen keskinkertaiseksi arvioidut oppilaat Musiikkioppilaitok-sen sijaan raportoivat huomattavasti vähem-män mielihyvän ja innostumisen kokemuksia kuin muut ryhmät. O’Neill tulkitsi tulosten johtuvan ennen kaikkea musiikkioppilaitoksen toimintatavoista ja suhtautu-misesta. Musiikkioppilaitoksen kilpailuhenkisessä ilmapiirissä keskinkertaisiksi arvi-oidut oppilaat eivät kokeneet harjoitteluaan nautittavaksi, vaikka harjoittelivatkin enemmän kuin koulun hyviksi arvioidut oppilaat.

Lasten oman kiinnostuksen ja itsesäätelyn merkitystä ovat painottaneet myös Gary McPherson ja James Renwick, jotka ovat videoiden, kyselyiden ja haastattelui-den avulla tutkineet pitkittäisesti (1997–1999) 157 ala-asteikäisen koululaisen soitto-opintojen motivaation, itsesäätelyn ja harjoittelustrategioiden välisiä yhteyksiä (McPherson & Renwick 2001; Renwick & McPherson 2002 ja McPherson &

Zimmerman 2002). Tutkimuksessa ilmeni, että valtaosa lasten harjoittelusta kului soittamalla läksykappaleita alusta loppuun ilman yritystä parantaa suoritusta.

Kuitenkin joidenkin lasten voimakas kiinnostus harjoiteltavaa musiikkia kohtaan saattoi johtaa tuloksellisiin harjoittelustrategioihin. Lasten kesken ilmeni suuria eroja itsesäätelyssä ja harjoittelun tavassa. Näitä selittivät lapsen sitoutuminen soit-to-opiskeluun, lapsen opiskelulleen asettamat tavoitteet ja vanhempien tapa pitää huolta lapsen harjoittelusta: parhaiten opinnoissa suoriutuivat ne lapset, jotka jo ennen opintoja olivat halukkaita sitoutumaan pitkäaikaisiin opintoihin ja harjoitteli-vat opintojen kuluessa paljon. Lasten itsenäinen työskentely yleistyi kuitenkin vasta opiskeluvuosien myötä. Varsinkin opiskelua aloitettaessa vanhempien muistuttava, ohjaava ja kuunteleva rooli oli tavallinen.