Eletyn viikon merkitykset

Ajatus eletyn viikon kuuntelemisesta alkoi itää haastattelunauhoja kuunnellen.

Nauhoilla lapset kertoivat viikoittain toistuvista elämänsä asioista, mutta eivät sellai-sessa järjestyksessä, että olisin ymmärtänyt, mikä merkitys eri asioilla heidän viikot-taisessa ohjelmassaan oli. Nyt halusin oppia ymmärtämään, miten lasten kertomat asiat niveltyivät eletyn viikon kuluessa toisiinsa ja lasten arkielämään. Tästä tarpees-ta syntyi kahdeksanpäiväisen viikon menetelmä, jonka avulla toteutettiin sekä kolmas että neljäs haastattelu.

leikit. Lasten kertoman perusteella oli helppo ymmärtää, miksi juuri nämä asiat jarruttivat:

kaikkiin niihin liittyi aikuisten suosituksia tehdä toisin. Vasta kun lapset olivat vakuuttuneita siitä, että en kyseenalaistanut heidän ajankäyttöään, he kertoivat näistäkin asioista.

Kahdeksanpäiväisen viikon menetelmään kuului kahdeksan tyhjää paperia. Seit-semän näistä kuului kullekin tavanomaisen viikon päivälle. Kahdeksas oli niitä asioi-ta varten, jotka kylläkin kuuluivat viikkoihin, mutasioi-ta joiasioi-ta ei voinut sijoitasioi-taa juuri tiettyyn viikon päivään. Kerrotusta viikosta kasvaisi haastattelun kuluessa sen runko.

Viikkoon otettaisiin mukaan tavallisiin arkiviikkoihin kuuluvat asiat, ja sitä edettäi-siin kutakin päivää pitkin. Koulusta mukaan otettaiedettäi-siin ainakin musiikkitunnit.

Kahdeksanteen päivään tulisivat kaikki ne asiat, joita ei voi sijoittaa mihinkään tiet-tyyn viikonpäivään, joita tekee vain joinakin viikkoina tai joista vain haaveilee.

Tusseja ja värejä olisi vapaasti käytettävissä, ja viikko voitaisiin aloittaa mistä päivästä vain. Viikolle tulevista elämänalueista voisi puhua samoin teemoin kuin elämänkartankin alueista ja elämänalueet voisi lopuksi pisteyttää samalla tavoin.²⁶

Haastattelut viikon parissa sujuivat hyvin. Lapset kertoivat viikosta kukin omalla tavallaan. Osa lapsista kirjoitti mitä teki, jotkut piirsivät ja kertoivat (ks. liitteet 6 ja 7, s. 285–300). Viikosta kertominen oli lapsille luontainen tapa kertoa elämästään eikä minun tarvinnut puhua läheskään niin paljon kuin ennen.

Eletty viikko avasi pitkittäisen näkymän siihen, miten lapset kokivat musiikki-opisto-opintonsa ja miten musiikkiopisto-opiskelu liittyi lasten muuhun musiikin harjoittamiseen. Ensinnäkin viikko toi esiin koko lasten musiikin harjoittamisen rikkauden. Nyt nuorimmatkin lapsista elivät jo toisen luokan kevättä. Hämmentävän monet lapset kertoivat edelleen leikkimisestään ja siihen niveltyvästä musiikista.

Kun musiikin kuuntelemisen, laulamisen ja soittamisen alueet alkoivat niveltyä viik-koon, kävi ilmi, että ne usein olivatkin lasten keskinäistä kuulonvaraista ja improvi-soivaa musisoimista, jossa käytössä olivat monet muutkin soittimet ja musiikki kuin mitä lapset virallisesti opiskelivat. Aloin kysellä tarkkaan, mitä lapset oikeastaan tekivät, kun he kertoivat soittavansa, laulavansa, kuuntelevansa tai esittävänsä.

Kun musiikkiopisto-opiskelu ja siihen liittyvä harjoittelu kerrottiin eletyn viikon osana, alkoi hahmottua opiskelun merkitys. Lapset kertoivat viikon siten kuin he sen elivät ja kokivat. Monet lapset mainitsivat musiikkiopiston tunteineen, mutta eivät lainkaan maininneet harjoittelevansa tai edes soittavansa sitä soitinta, jota opiskeli-vat. Jotkut lapset eivät lainkaan ottaneet musiikkiopiston tunteja viikkoonsa, vaikka viikottain kävivät näillä. Kun sitten haastattelun lopuksi otin tämän esiin ja kerroin lapsen edellisenä vuonna tehneen jotain harjoitteluksi nimettyä tai käyneen soitto-tunneilla, lapset usein kertoivat, että nytkin harjoittelivat tai kävivät musiikkiopistol-la, mutta se ei kuulunut heidän omaan viikkoonsa. Kun tarkemmin kyselin, kävi ilmi, että lapset kokivat harjoittelun ja musiikkiopiston kuuluvan esimerkiksi äidin tai

26Viikosta haastattelemista on kokeiltu muissakin lapsia ja nuoria koskevissa tutkimuksissa ja myös musiikin saralla (Lappalainen 1997), mutta en ole muissa tutkimuksissa törmännyt kahdeksanpäiväiseen viikkoon enkä muihinkaan tässä tutkimuksessa kehiteltyihin haastattelu-menetelmiin.

opettajan viikkoon, johon he itse eivät voineet juurikaan vaikuttaa. Vaikka lapset kävivätkin tunneillaan ja harjoittelivat, he eivät halunneet ottaa opiskelua osaksi omaa elettyä viikkoaan, koska kyseessä ei ollut heille itselleen merkityksellinen aika.

Lapset etsivät luovasti viikoltaan tilan itselleen merkitykselliselle musiikin harjoittamiselle. Useimpien lasten tavallisessa viikossa oli runsaasti tilaa henkilö-kohtaisesti tärkeäksi koettuun laulamiseen, soittamiseen ja musiikin kuunteluun.

Joillakin lapsilla oli kuitenkin tästä tilasta pulaa ja viikolle kertyi harvoja omaehtoi-sen musiikin harjoittamiomaehtoi-sen aikoja. Eräät lapsista eivät lainkaan voineet sijoittaa itselleen tärkeää musiikin harjoittamista osaksi viikottaista elämäänsä vaan sijoittivat sen kokonaisuudessaan viikon kahdeksanteen päivään. Tästä huolimatta viikonpäi-viin saattoi kuulua päivittäistäkin harjoittelua. Kun kyselin tästä, lapset kertoivat vain joskus voivansa soittaa niin kuin itse haluaisivat. Harjoitellessa ja tavallisina viikonpäivinä tällaiselle soittamiselle ei ollut aikaa tai se ei ollut aikuisten mielestä suotavaa. Nämä lapset ymmärsivät kahdeksannen päivän omaksi kallisarvoiseksi alueekseen, joka sijoittui tavallisen viikon ja sen määrätahdin ulkopuolelle.

Viikkoja kuunnellen aloin ymmärtää, että mikäli musiikkiopisto-opetus ei liittou-du tukemaan lapselle itselleen merkityksellistä musiikin harjoittamista, opiskelulla ei ole merkitystä lasten elämän osana. Yllättävän monissa tapauksissa lapset olivat jo siirtäneet musiikkiopisto-opiskelun eletyn viikkonsa ulkopuolelle ja kokivat siihen liittyvien aikuisten vaateiden hankaloittavan itselleen merkityksellistä muutakin musisointia. Kun kuuntelin lasten kertomaa ja seurasin musiikkiopistoille annettuja pisteitä, osasin odottaa, että musiikkiopistot menettäisivät keväällä oppilaitaan.

Ensimmäisen vuoden keväänä opintonsa oli paikkakunnalta pois muuttaneiden lasten lisäksi lopettanut neljä oppilasta. Toisena keväänä opintonsa lopetti seitsemän oppilasta, kolmantena kolme ja vielä neljäntenäkin kaksi. Näin ollen jouduimme ruotimaan opintojen lopettamisen prosessia joka kevät. Tutkimuksen validiteetin kannalta pidin tärkeänä, että myös opintonsa lopettaneet oppilaat pysyisivät mukana.

Tämä ei ollut helppoa, koska monet lopettajat eivät enää halunneet tulla musiikki-opistolle haastateltaviksi. Siksi haastatteluja tehtiin myös lasten koulujen tiloissa.

Kerroin kaikille lapsille neljännen haastattelun loppuessa, että seuraavan kevään haastattelu olisi viimeinen. Jotkut lapset pitivät tutkimuksen loppumista ikävänä asiana ja kertoivat samansuuntaista kuin seuraava 11-vuotias poika:

On tää ollu musta tosi hauskaa aina tää tutkimus... niinku pystyy sanoon oman mielipiteensä johonkin. Se on ihan kiva ollu... sattu hyvä tuuri että pääsi mukaan tällaseen.²⁷

27Lasten puheen tunnistaa raportin kolmannesta osasta lähtien siitä, että vain se on kursivoitu.