Tutkimusotteeni perustuu hermeneuttiseen taiteen- ja tieteenfilosofiaan ja siihen niveltyviin fenomenologisiin periaatteisiin. Siten otteeni voisi määritellä fenomeno-logis-hermeneuttiseksi, joskin hermeneutiikka on siinä etualalla.
Fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusperinne on yksi keskeisimpiä 1900-luvun filosofisia virtauksia. Suomessa analyyttis-empiristisellä tutkimuksella on kuitenkin ollut hermeneuttista tutkimusotetta vankempi asema, vaikkakin fenomeno-logia, eksistentialismi, hermeneutiikka ja muut mannermaiset vaikutteet ovat vähitel-len tulleet kasvavan kiinnostuksen kohteiksi. Tätä kuvaa hyvin viime vuosisadan päätteeksi kirjoitettu Suomen tieteen historia. 1900-luvun kuluessa filosofisen tutki-muksen viitekehykseksi vakiintuu ensin looginen empirismi ja sen jälkeen analyytti-nen filosofia ja erityisesti sen loogianalyytti-nen, "kova" suuntaus (Niiniluoto 2000). Tämä vaikuttaa siihen, että Suomessa humanistiset tieteet menettävät yhteytensä fenome-nologis-hermeneuttiseen keskusteluun ja vasta vuosisadan lopulle tultaessa hakeutu-vat uudestaan sen pariin (Niiniluoto 2000; Ahonen 2000; Ihanus 2000). Edellä kuvattu kehityskulku on vaikuttanut myös kulttuurin ja taiteen tutkimukseen (Haapala 2000a).
Hermeneuttinen tutkimusote on nykyään yleistynyt varsinkin lapsuutta, nuoruutta, kasvatusta ja oppimista koskevien laadullisten tutkimusten taustasitou-muksena (esim. Varto 1991 ja 1992; Lehtovaara 1994; Koski 1995; Silkelä 1999;
Värri 2000; Juvakka 2000; Kosonen 2001 sekä Vuori 2002). Koska hermeneuttiset tutkimusperiaatteet ovat laadullisen tutkimuksen perusehtoja (ks. tarkemmin Varto 1992), laadullisen tutkimuksen yleistyminen on jo sinänsä lisännyt tietoisuutta fenomenologis-hermeneuttisesta ajattelutavasta.
Taiteen merkitystä ja tulkitsemista koskevat kysymykset ovat olleet fenomenolo-gis-hermeneuttisessa tutkimuksessa olennaisia (ks. esim. Kurkela 1983 ja 1986b;
Routila 1986; Haapala 1997; Haapala & Lehtinen 2000). Musiikkikasvatusta ja musiikin oppimista käsittelevässä tutkimuksessa fenomenologis-hermeneuttista ja varsinkin hermeneuttista taiteen- ja tieteenfilosofiaa on kuitenkin sovellettu harvoin, vaikkakin erityisesti fenomenologia on nähty yhdeksi tutkimuksen mahdollisuudeksi (Stubley 1992; Bresler & Stake 1992; Bresler 1995; Ferrara 1995; Burnard 1999;
Kosonen 2001; Vuori 2002). Fenomenologian ja hermeneutiikan vähäiseen suosioon on vaikuttanut se, että filosofisten perusteiden sijasta on keskitytty suoraan empiiri-siin ongelmiin ja tutkimusta ovat pitkään hallinneet behavioristiset ja kvantitatiiviset lähestymistavat (ks. tästä Reimer 1992, Asmus 1992; Campbell 1998, 9 sekä Elliott 2002). Laadulliset tutkimusotteet ovat kuitenkin yleistyneet varsinkin kymmenen viime vuoden aikana ja saavuttaneet tai jopa ohittaneet suosiossa kvantitatiivisen metodologian (Flinders & Richardson 2002).
3.1.1 Merkitysten tulkintaa
Hermeneutiikka on antiikin ajoilta asti tunnettu tulkitsemisen traditio. Hermeneutiik-ka-termin juuret ovat kreikan verbissä "hermeneuein",'tulkita'ja vastaavasti termis-sä "hermeneia", joka tarkoittaa tulkintaa (Ricoeur 1980, 236–237). Hermeneutiikan on tulkittu viittaavan kreikkalaisten Hermes-jumalaan. Hermes oli sanansaattaja, jonka ajateltiin välittävän ihmisille jumalten viestejä ja hallitsevan kieltä ja kirjoitusta, tulkinnassa välttämättömiä yhteisiä työkaluja. (Bleicher 1980, 11.)
Hermeneutiikan keskeisintä tulkinta-aluetta ovat perinteisesti olleet pyhät ja historialliset tekstit. Tekstin tulkitsemiseen keskittyvä perinne on pitkä ja kietoutuu nykyhermeneutiikan tieteenfilosofisiin pohdintoihin. Jo klassisesta Kreikasta tunne-taan Homeroksen tulkintaa koskevia ongelmia, jotka vaivaavat yhtä lailla nykytulkit-sijoita: toisaalta oltiin epävarmoja tiettyjen sanojen merkityksistä ja toisaalta pyhänä pidetty teksti oli ristiriidassa kyseisen ajan tiedekäsitysten kanssa. Tulkinnasta tuli keskeinen alue myös kristillisessä ajattelussa, koska tärkeää oli tulkita Vanhaa testa-menttia siten, että Uusi testamentti voitaisiin ymmärtää. (Ruokanen 1987; Kusch 1986, 13–15.)
Merkityksen ongelma on kuitenkin nykyhermeneutiikassa muutakin kuin tekstin tulkitsemisen ongelma. Paul Ricoeur kirjoittaa (1981, 43–62; ks. myös Ricoeur 1980 ja 2000, 23–54), että hermeneuttinen tulkintaperinne on viime vuosisadalla
laajentunut ja syventynyt yleiseksi tutkimusotteeksi ja perustavaksi tieteenfiloso-fiaksi, jossa keskeistä on pohtia merkitysten tulkinnan ehtoja. Taideteos, puhe ja toiminta sisältävät tekstin tapaan erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Tulkinta edellyt-tää tietyt ilmaisut mahdollistavan kontekstin tuntemista, mikä taas on yhteydessä ihmistä, luontoa ja yhteisöä koskeviin perusoletuksiin.
Hermeneutikko aikalaisineen elää keskellä nyt tapahtuvaa toimintaa, taidetta ja kieltä. Aikalaistoiminnasta on jo ennen tutkimusta olemassa monta tulkintaa, ja uusia syntyy tutkimuksen kuluessa. Tässä tulkintatilanteessa hermeneutikko voi sanoittaa, selittää ja kääntää: hän tuo merkitykset sanoiksi, selittää näiden asiayhtey-det ja tarvittaessa kääntää sanoman sellaiselle kielelle, jota muut aikalaiset voivat ymmärtää (Palmer 1969, 13–32). Steiner Kvale toteaa laadullista haastatteluproses-sia kuvatessaan (1996, 46), että hermeneutiikka on kaksinkertaisesti pätevää. Se selvittää tutkimusprosessia ja sen löydöksiä, mutta kertoo myös, mitä johtopäätöksiä tästä olisi tehtävä.
Kun tutkija tulkitsee toisten puhetta ja yhteistoimintaa, hän joutuu analysoimaan niiden sisältämät merkitykset, kuten kaikki muutkin toimintaan osallistuneet. Tutki-jan ymmärrys ei ole parempaa kuin muiden osapuolien ymmärrys, ovathan hekin tulkinneet merkitykset ja voivat perustella tulkintaansa. (Gadamer 1997, 52–55.) Tutkijan vastuu on kuitenkin siitä erityinen, että tutkimustyöltä edellytetään eetti-sesti perusteltavissa olevia ja sovelluskelpoisia tuloksia (ks. esim. Rauhala 1974, 94–95; 1981, 11; Varto 1992, 18, 34). Hermeneuttinen tutkimus on siksi yhteyksissä ja yhteisössä tapahtuvaa tutkimusta: tutkijan on perusteellisesti pohdittava omia ja toisten tulkintoja ja etsittävä niitä yhdistäviä hyvän elämän edellytyksiä.
3.1.2 Muutosten sietämistä
Nykyhermeneutiikassa vaikuttavat sekä hermeneutiikan ikiaikaiset tulkitsemisen perinteet että siihen vuosisatojen kuluessa imeytyneet vaikutteet. Kukin tulkitsija syntyy keskelle muuttuvaa ja uudelleen tulkittua historiaa. Tulkinta on prosessi ajas-sa. Siinä säilyy aina jotakin totuttua, mutta samalla omaksutaan jotakin itselle vieras-ta ja tuntematonvieras-ta. Hermeneuttinen tutkimus on siksi itsessä ja toisissa vieras-tapahtuvan muutoksen sietämistä ja hyväksymistä.
Hermeneutikon suhde muutokseen on kysymys, joka on erotellut hermeneutikko-ja eri suuntausten edustajiksi. Tavallista on ollut hermeneutikko-jakaa hermeneutiikka neljäksi erilaiseksi suunnaksi, jotka ovat hermeneuttinen teoria, filosofinen hermeneutiikka, kriittinen hermeneutiikka ja radikaali hermeneutiikka. Lyhyesti näiden välisiä suhtautumiseroja voisi kuvata seuraavasti: Hermeneuttisen teorian edustajat uskovat, että tietyn aikakauden tekstin tai taideteoksen tekijän tarkoittama pysyvä merkitys voidaan löytää ajasta aikaan. Filosofiset hermeneutikot puolestaan korostavat
tulkitsijan ajallista rajallisuutta ja merkitysten aika- ja paikkasidonnaisuutta. Kriitti-set hermeneutikot keskittyvät muutoksen yhteiskunnallisiin ja eettisiin sisältöihin.
Radikaali suuntaus painottaa elämän yllätyksellisyyttä ja yhteisymmärryksen ja tulkinnan epäjatkuvuutta. (Ks. Bleicher 1980; Gallagher 1992; Koski 1995.)
Hermeneutiikan eri suuntaukset eivät välttämättä tarkoita sitä, että jotkut herme-neuttisesti orientoituneet tutkijat puolustaisivat tiukasti perinteitä ja jotkut taas olisi-vat radikaalisti muuttamassa käytäntöjä. Kysymyksessä on enemmänkin tradition jatkuva muuttuminen, jota voidaan tutkia eri näkökulmista. Nykykäytäntöjen muutosten tutkiminen avaa toisenlaisen ajallisen näkökulman kuin vuosisatoja vanhan tekstin merkityksen pohtiminen.
Aikalaistoimintaa tutkiva hermeneutikko keskittyy tutkimaan muuttuvia paikalli-sia yhteisöjä (Gallagher 1992, 274–275, 307–317). Tutkija on osa tapahtumien virtaa. Tästä asemasta tarkastellen hän pohtii, miten elämisen prosessia on mahdol-lista ymmärtää. Näin hän voi itse osallistuen etsiä muutosprosessien yleisiä teemoja ja tutkia yhteisymmärryksen ja yhteiselämän haasteita.
Aikalaistoiminnan tutkiminen vaatii tuekseen filosofista ja kriittistä herme-neutiikkaa. Filosofisen hermeneutiikan keskeisiksi edustajiksi on määritelty Hans-Georg Gadamer ja Paul Ricoeur, usein myös Martin Heidegger (Ihde 1995, 59). Filo-sofiseen hermeneutiikkaan ovat olennaisesti vaikuttaneet myös fenomenologiset analyysit (ks. lähemmin Gadamer 2000, 242–264 ja Ricoeur 1981, 101–128). Kriitti-siin hermeneutikkoihin luetaan sellaisia yhteiskuntateoreetikkoja ja filosofeja, jotka ovat tuoneet hermeneutiikkaan aineksia muun muassa Frankfurtin koulukunnan kriit-tisestä ajattelusta, vallan ja tiedon suhteita pohtineesta ranskalaisesta keskustelusta, pragmatismista, psykoanalyyttisestä perinteestä, Heideggerin myöhäisfilosofiasta sekä esimerkiksi Buberin, Kierkegaardin ja Levinasin etiikasta. Kriittisen ja filosofi-sen hermeneutiikan raja on häilyvä ja esimerkiksi Paul Ricoeuria on luettu sekä filo-sofisena että kriittisenä hermeneutikkona. Itse näen filosofisen ja kriittisen herme-neutiikan suhteen siten, että filosofinen hermeneutiikka antaa tutkijalle perustan, jolta voi tutkimuskohteen niin vaatiessa tehdä yhteiskuntakriittistä tutkimusta (ks.
tästä mahdollisuudesta lähemmin Warnke 1987).
3.1.3 Yhteyksiä laadulliseen tutkimukseen
Hermeneuttiselle otteelle perustuva tutkimus on laadullista tutkimusta ilman että se kuitenkaan edustaa mitään tiettyä laadullisen tutkimuksen tyyppiä. Laadullisten tutkimustapojen taustalta paljastuvatkin usein fenomenologis-hermeneuttisesta perinteestä tutut periaatteet (vrt. Varto 1992 ja esim. Alasuutari 1994). Laadullinen tutkimus kuten hermeneuttinenkin tutkimus on merkityksellisen toiminnan tutkimus-ta ja sellaisena ainutkertutkimus-tainen ja uuttutkimus-ta luova prosessi. Pitkittäinen lähestymistutkimus-tapa ja
siitä syntyvä ajattelua ja toimintaa korjaava hermeneuttinen spiraali on laadullisessa tutkimuksessa yleinen toimintatapa. Niin laadullinen kuin hermeneuttinenkin tutki-mus edellyttävät tutkimukseen osallistuvien kohtelemista subjekteina ja vuoropuhe-lua heidän kanssaan. Tutkimustulosten syntyhistoria on myös tuotava julki, joten laadullista tutkimusta tekevä kuten hermeneutikkokin kertoo, minkä prosessin kautta tutkittavan ilmiön arvoitus oli mahdollista ratkaista. Laadullista tutkimusta ja herme-neutiikkaa yhdistää niinikään ajatus tiedon soveltamisesta. Tutkimustuloksia ei yleis-tetä suhteessa johonkin perusjoukkoon, vaan tutkimuksessa löydetyn ajatellaan olevan yhteisön jäsenten sovellettavissa.6
Kaikki laadullinen tutkimus ei kuitenkaan sovi tässä tutkimuksessa esiteltyihin hermeneuttisiin lähtökohtiin. Hermeneuttinen lähestymistapa lähtee siitä, että tutki-mus tapahtuu monimutkaisten ja toisiinsa kietoutuneiden ehtojen ja toteutumien keskellä, joista ei tiedetä paljonkaan tutkimuksen alkaessa. Tutkimus rajautuu ja tarkentuu vähitellen, toisten merkityksiin tutustuen. Tätä jatkuvasti korjautuvaa asetelmaa on mahdoton yhdistää tutkimukseen, jossa tutkija hyväksyy ennalta jonkin käsitejärjestelmän tai metodisen kaavan, johon hän suhteuttaa keräämänsä empiiri-sen aineiston. Hermeneuttinen ote edellyttää myös aina tutkimukempiiri-sen filosofis-teoreettisten perusteiden analyysia eikä tätä prosessia voi korvata empiiristä tutki-musta tekemällä. (Ks. Lehtovaara 1994 sekä Rauhala 1976, 30, 94–109, 140–156;
1978, 16–29; 1990, 118 ja 1998, 14.)
6 Hermeneuttisten periaatteiden ohella hyödynsin tutkimuksessa joidenkin laadullisten tutki-musperinteiden piirissä kehiteltyjä työkaluja. Hermeneutikko etsii yhteyksiä, joten tämäkin prosessi oli yksi hermeneuttisten tutkimusperiaatteiden ilmentymä. Eräs tutkimusta auttanut metodologia oli etnografia, joka etnomusikologisten vaikutteiden kautta on myös musiikkikas-vatuksessa vaikuttanut tutkimusperinne (ks. Krueger 1987; Kingsbury 1988; Bresler 1992;
Bannister 1992; Nettl 1995; Campbell 1998; Burnard 1999 ja Szego 2002). Avuksi olivat myös lapsuutta tarkastelleiden etnografiat (mm. Strandell 1995; Riihelä 1996; Corsaro 1997 ja Törrönen 1999). Toimintatutkimusta etenemiseni muistutti siinä, että pyrin ottamaan kunkin oppilaitoksen ja tutkimukseen osallistuvan toimintatavan huomioon ja korjaamaan menetelmiä syklisesti kokemusten perusteella. Hermeneuttinen tutkimus on kuitenkin enemmänkin perus-tutkimusta kuin opetuksen kehittämistä tai ammatillista kasvua, mikä taas toimintatutkimuksis-sa on ollut keskeistä (esim. Syrjälä 1995b, 35–36 ja Kankaanranta & Linnakylä 1999).
Tapaustutkimuksen tavoin tutkimuskohteena oli kokonaisvaltaisia opiskeluprosesseja vuoro-vaikutusulottuvuuksineen (ks. Syrjälä 1995a, 13–15 ja Stake 1994, 236–237), mutta toisaalta tässä tutkimuksessa ei ole kyseessä kukin ainutlaatuinen opiskeluprosessi sinällään, vaan se ilmiö, josta eri prosessit kertovat. Analyysin eri vaiheissa oli jonkin verran apua grounded theory-metodologiasta (ks. Glaser & Strauss 1967 ja Ahonen-Eerikäinen 1997), jonka jatku-van vertaamisen periaate on vähittäistä ilmiön merkitysten avaamista, mikä hermeneutti-sessakin tutkimusotteessa on olennaista. Lisäksi sovelsin haastattelutilanteita ymmärtääkseni keskustelunanalyyttisiä välineitä. Näin voi huomata keskustelulle ja yhteistyölle tyypillisiä mahdollisuuksia ja oman toiminnan puutteita (Schiffrin 1994, 233–239).