J U S S I R A I N I O
EINARI
V U O R E L A
Keuruun Kisailijain
”hov irunoi lijana”
Viitisenkymmentä vuotta toimi EINARI VUO
RELA Keuruun Kisailijain piirissä. Ensimmäi
nen jakso 1914—1917 oli Vuorelalla urheilun kautta, jolloin hän osallistui Kisailijain omiin kilpailuihin moniottelijana ja heittäjänä ja edusti seuraa piirin kilpailuissa ainakin kiekon- ja keihäänheittäjänä.
Kisailijain juhlien lausujana Einari Vuorela esiintyi jo 1919, ehkä aikaisemminkin. Ensimmäi
nen vastaani tullut tieto on juhannuskilpailuje»
iltamissa 23.6.1919 lausuntaesitys, runoa ei mai
nittu. Kun Vuorela oli siihen aikaan muualla opettajana aina vuoteen 1923 saakka, häntä voi
tiin käyttää esiintyjänä vain kesäisin, täällä ko
tiseudulla. Sen jälkeen hän antautui vapaaksi kirjailijaksi. Tämän kauden puolivälin jälkeen 1928—1930 hän sepitti tilauksesta muutamia juhlarunoja, mm. Herpmanin poikain muisto
merkkien paljastustilaisuuksiin. Samoilta vuo
silta on pari muutakin Kisailijoihin littyvää runoa.
Herpmanin poikain aiheesta Vuorela kirjoitti tiettävästi ensi kertaa kesällä 1918. Sisällissodan jälkeen palailtiin Keuruullakin normaaleihin elämänuomiin, joihin kuuluvat mm. yleiset ilta
mat ja kesäjuhlat. Keuruun suojeluskunta jär
jesti 18. elokuuta 1918 "suuret kesäjuhlat” kir- konmenoineen, paraateineen ja juhlailtamineen.
Iltamissa Kansallispirtillä Einari Vuorela lau
sui "Keuruun menneisyydelle ja nykyisyydelle omistamansa sytyttävän runon ’Härkmanin po-
Einari Vuorela 1920-luvulta.
jät’ (Laulu Keuruun Suojeluskunnalle)”. Tilai
suuden muukin ohjelma oli sota-aiheista, esim.
kuvaelmat "Sotavanhuksen joulu” ja "Döbeln Juuttaalla” (Keskisuomalaisen selostuksen mu
kaan 20.8.1918). Vuorelan runo on ajan hengen mukainen. Ehkä sen sävyyn vaikutti sekin, että runoilijan veli kaatui Tampereen taisteluissa.
Vuorela oli samana vuonna kirjoittanut muita
kin samantyylisiä runoja, joita on kokoelmassa Huilunsoittaja osaston 'Sotatorvi’ neljä runoa.
Nekin olivat tilapäistuotteita, eikä runoilija kel
puuttanut yhtään niistä mihinkään valittujen runojensa kokoelmaan.
Sama runo esitettiin 21.7.1929 Ampialafi mäel
lä paljastettaessa sinne pystytettyä patsasta.
Runon, jota Keskisuomalaisen reportteri luon
nehti "kauniiksi ja tunnelmalliseksi”, esitti Viht.
Hurttia. Sitä oli Vuorela jostakin syystä hiukan muutellut, ei juuri voi sanoa että olisi sitä pa
rannellut. — Runon sävelsi 1930-luvulla kantto
ri Kalle Virtanen. Julkaistuun sävellykseen on otettu mukaan vain kolme ensimmäistä säkeis
töä ja se noudattaa lähinnä v:n 1918 versiota.
Kuitenkin seuraavia muutoksia, todellisia pa
rannuksia on tehty: 1. säkeistössä toisen rivin alkusanaksi muutettu "Näin” ja kuudes rivi al
kaa ”Se meille” ja loppusäe kuuluu "Se meille on kunnian kultaa.” 2. säkeistössä viides rivi kuuluu ”Ei koskaan väisty se konnultaan” ja kontion asemesta käytetään sanaa "karhu”; 3.
säkeistössä nimi Härkman on nykyisen lainen
Herpman ja lopussa ollut tyylillisesti tökerö sa
nonta "ryssän tie” on iskevämpi "vainotie”. Tä
tä mieskuorolaulua "Tarhian marssi” lauloi mieskuoro vielä 1950-luvullakin. Seuraavassa olen pannut sulkuihin runossa 1929 esiintyneet muutokset, painovirheet olen korjannut.
HÄRKMANIN POJAT
Ei Tarhian tannerta anneta, ei!
Kuin käsky se rinnassa elää.
Nämä rannat on meille rakkaita.
Nämä lempemme (korviimme) lauluja helää.
Kivipengertä (kivikoisia) peltomme joskin lie.
Ne meistä on taattojen multaa.
Sen kätkössä sankarit uinahtaa Ja kumpuja kunnia kultaa.
Ei Tarhian tannerta anneta, ei!
Ei korpia Tarhian takaa.
Siellä kansan on piilopirttiset,
Siellä Keuruun kontio (karhu) makaa.
Ei koskaan kärsi se harjullaan (pesällään) Ilman iskutta vainomiestä.
On kauniimpi kaatua kamppailuun Kuin kantaa orjaniestä.
Tämän seudun eestä jo (on) ennenkin Sata (monta) tehty on sankarityötä:
Täällä katkoo kaivanto Härkmanin (kaivos Herpmanin) Yhä vieläkin vainonyötä.
Yhä vieläkin yötä me muistellaan, Joka uskalsi paljon ja ehti.
Oli aamulla poikki jo ryssän tie
Ja muistojen kirjassa (historiassamme) lehti.
Nämä sankarimuistotpa huulillaan Emot (Äidit) lauloivat unehen lastaan:
Ne vieläkin viepi ja (miehiä) velvoittaa Yön tullessa turmaa vastaan
(Vaaran noustessa vaaraa vastaan) Isät sissinä (sisseinä) surmaan suistuneet Ne kutsuvat kuopusta (lapsiaan) sotaan, Kuin halmeilla (idästä) hiipivi hallayö Ja kuolema kulkevi (nousevi) kotaan.
Kotiseutumme syömmessä synnyinmaan On suurten surujen tuttu:
Pettukirveet vielä on vaarnallaan Ja karvasta kasvavi huttu.
Mutt’ siitä se sieluhun kangastaa Kuin sankari-satujen saari:
Sen ukkospilvistä uhkailee Kultakyömyrä jousenkaari.
(Tämä säkeistö puuttui 1929) Ei Tarhian tannerta anneta, ei!
jne. on sama kuin 1. säkeistö.
Ketveleenkannakselle pystytetyn muistokiven paljastusjuhlassa 8.7.1928 Einari Vuorela itse
"lausui pontevasti kirjoittamansa juhlarunon Herpmanin pojat, jonka jälkeen Keuruun Ki- sailijain mieskuoro esitti Sotamarssin” (Keskis.
10,7.1928). Tämän runon oli Kisailijat tilannut Vuorelalta. Samaan aikaan hän sepitti seura
kunnan 300-vuotisjuhlia varten juhlarunon "Ai
kakirjat”, jonka aihe on myöskin ison vihan ajalta. "Herpmanin pojat” pohjautuu kansan muistitietoihin. Taiteellisesti runo ei kohoa Vuo
relan omimpien tuotteiden tasolle, mutta sisäl-
Heinäkuun
8. päivänä 1928 paljastettiin Ketveleen kan
naksella Herpmanin poikain patsas, jonka oli suunni
tellut nimismies Ilmari Sarkkila. Patsaan jalustassa oli vaskikirjaimin sanat: ”Vaeltaja, ole valmis. Kuntoasi kerran kysytään.” Ja itse muistokivessä: "Tässä tais
telivat Keuruun miehet Herpmanin poikain johdolla kotiseutunsa puolesta Ison vihan aikoina 1714.” (Kuva Arvi Matilaisen ottama ja Paavo Karikon kokoel
masta).
löltään se kuvaa hyvin tuon ajan makua ja mielialoja (runo on julkaistu "Keuru—Pihlaja- vesi— Multia"-lehdessä 11. 7.1928).
HERPMANIN POJAT
Tää harmaa kivi kertoo tarinaa.
Se "Ison vihan” muiston säilyttää.
Kun vainosauhuun peittyi isänmaa ja sota tahtoi kaiken hävittää, niin Keuruun miehet tarttui aseisiin, vei korven kätköön karjat, perehet, ja kävi sissisotaan rohkeaan.
Kun katkeruus ois mennyt hampaisiin, ne purtiin yhteen, luiset asehet, ja käytiin vihollista kohtaamaan.
Tää kansa rauhaa halas, ikävöi, se sahran kurkeen oli kasvanut, mut sodan kade jumala sen löi.
Sen sydän oli perin muuttunut:
se himos purra lailla ilveksen, se korven hukan tavoin raateli ja karhun kynnet tuli käsihin.
Se mitään pelkäämättä tappeli ja katsoi sotaa silmin rohkehin.
Patsaan paljastusjuhlasta
8.
7.1928. Oikealla seisovat ryhmässä piirilääkäri Oskari Heikinheimo, hänen takanaan varatuomari E. A. Aaltio, heistä vasemmalle Einari Vuorela ja edelleen vasemmalle ylioppilaslakki kädessä Paa
vo Karikko. Aaltio piti juhlapuheen tilaisuudessa. (Kuva on Arvi Matilaisen ottama ja Paavo Karikon kokoel
masta).
Jos taisto hetkiseksi hellitti, se piilopirttiin kävi pimeään.
Se korven kuusta hiljaa kuunteli ja tuuditteli vaiti kätkyttään.
Kun käsky kävi, sotisopahan se vyötti itsensä ja joukkohon kuin ruotusotilas se kiiruhti.
Se painoi kuulan pyssyn pohjahan ja ryntäs keskeen tuiman tappelon, hän työtään teki: ampui, surmasi.
Mut johtajista luku kaunehin.
He kansan nosti, aatteen sytytti, Ja heille joutui osa raskahin, kun taiston hetki löi ja vaikeni.
He tottunehet oli huimiin leikkeihin, puujaloin korkehin he asteli,
kun poikavuodet huimat olivat.
Mut rahvaan turvaksi he kasvoikin ja kotiseutuansa varjeli
he lujasti kuin taatot ankarat.
Ja Keuruun pappilassa varttuneet he oli, Keurusselän ulapat
he oli ristiin rastiin soutaneet
ja kiivennehet vuorten rinteet korkeat.
Mut rahvaan harmaan joukko pyhäisin niin hartahana astui tietä köyhyyden päin kirkon ovea tai pappilaa.
Niin kummallisin, orvoin katsehin se katsoi hiljaa leikkiin poikien.
Sen hymykin oi’ arkaa, nopeaa.
Lie pojat kummeksien katsoneet ja seurannehet rahvaan käytöstä.
Ja rahvaan silmät metsään eksyneet kuin ollehet ois kauan; himmeä sen oli katse, täynnä murhetta se oli, elon huolta pimeää, ja tuulen syömät oli kasvot sen.
Ja rahvas ihmetteli kaikkea:
niin poikia kuin papin elämää ja lähti menemähän vaieten.
Ja pojat katselivat kulkua, he leikin unohtivat kokonaan.
Ois hauska ollut miestä seurata, niin etäälle se lähti astumaan.
Ja pojat mietti: kerran mennähän me rahvaan luokse savupirtteihin ja korvet ristiin, rastiin samotaan.
He näkivät sen korven himmeän, sen pirtin matalan ja ruuduin hämärin se seisoi hiljaisena kummullaan.
Niin aika vieri, miessä rahvaan luo sai mennä pojat pyssy eväänään.
Maa tietön oli, ruskahtava suo niin apeana levis yksinään.
Mut soitten takaa katot näkyivät ja tuuliviirit, vivut kaivojen ja kaskiahot tyhjän autiot.
Ja hurstipaidoin kaskenkyntäjät ne siirtyi, siirtyi juhtaa seuraten kuin kummitukset, metsän muumiot.
10
Mut sotaan lähti miehet kiirehin, he luotipyssyt otti seinästä ja kontit täytettihin tarpehin.
Ja vaimot alkoi hiljaa itkeä. — Nyt tähän kiveen aika kirjoitti sen retken historian vakavan.
Ja vaeltajaa pyytää lukemaan.
Ah, moni heistä kuoloon kylmeni!
Nyt ripustamme muistonkukkia tään muistokiven rintaan harmajaan.
Kisailijain piirissä toimi v. 1928 perustettu
"Kisailijain Mieskuoro”, johon liittyi laulajia seuran ulkopuoleltakin. Alkuvuosina kuoroa johti silloinen vt. kunnanlääkäri Ilkka Poijärvi, itse YL:n tenoreita. Jo aikaisemmin oli syntynyt seuran piiriin naisten ompeluseura eli "Keuruun Kisailijain Kerho”. Se julkaisi koneellakirjohet
tua seuralehteä nimeltään ”Itu”, jossa pakinoi
tiin seuran jäsenistä ja näiden harrastuksista.
Lehteä avusti myös Einari Vuorela, jonka hyvin
ajankohtaiselta tuntuvan runon (”sadun”) otan tähän.
KUU-UKKO JA KUU-AKKA Kuussa on ukko ja akka,
siell’ on mökki ja loimuva takka ja hirveä pakkanen.
He aikoivat tervata kuuta, mutt’ löytyikin kultaa ja muuta.
Oli ollut köyhyyttä, pulaa.
Nyt hymyyn ovat sulaa niin ukko kuin akkakin ja alas maahan asti he katsoo leppoisasti.
Nyt pankit heihin luottaa.
Heili’ on tehdas, joka tuottaa.
Joulukuusen koristeet ne kaikkiin maihin myövät ja paljon rahaa lyövät.
Keuruun Kisailijain Mieskuoro: takarivi
va s. kunnankirjuri Yrjö Rainio, asemapäällikkö, ”rautateiden yli
hallituksen kenraalitirehtööri, puhetaituri”, ”kuoron Jussi”, Jussi Keskinen, eläinlääkäri, "kontrastien mies” Tomi Melkas, ”kauppaneuvos" Artturi Valkola ja liikeapulainen Emil Mattila (hyvä viulunsoittaja); toinen rivi takaa ratamestari, ”piirtäjä” sk. paikallispääll. Nils Ture Granherg, pankinjohtaja Väinö Aaltio, autoilija Heikki Soininen (Aaltion edessä), asemamies Kalle Ruusukallio, "vuorineuvos, tervapatruuna” Niilo Vuolle- Apiala ja ”kaikkien henkien ylin kaitsija" henkivak.tarkastaja Vihtori Hurttia (Poijärven jälkeen kuoron johta
jana, kronikka tarkoittaa johtajalla häntä; huomaa tukka!); kolmas rivi sähköttäjä Jalo Kuula, kartoittaja Akseli Heino, maanmitt.ins. Mauri Heino, kartoittaja "filosofian tohtori" Kustaa Airikkala, rakennusmestari Tau
no Rauhala, maanmitt.ins. Arvi Jalava ja liikeapulainen Oma Hakasalo (taitava pianisti); eturivi kuoron joh
taja kunnanlääkäri likka Poijärvi (erinomainen yksinlaulaja), metsäteknikko Anselm Tiainen, kauppaedustaja Veikko Vehkanen (hyvä näyttelijä, mm. Kisailijain näytelmäkerhossa), ylioppilas Jorma Kuosmanen (hyvä yksin
laulaja ja glunttien esittäjä) ja liikeapulainen, ”luistinradan toimitusjohtaja” Aatto Raunio.
—Kuvasta (ja myös kronikasta) puuttuu "Nobelpalkinnon moninkertainen saaja” Einari Vuorela itse, myös "piiritohtori” Oskari Hei
kinheimo, ehkä joku muukin jota ei enää muistettu. (Kuva JR:n kokoelmasta).
Ukko liikeasiat määrii, akka muodin kanssa häärii ja muuttaa puku jaan.
Heili’ on lapset terveet, somat, omat autot ja radiot omat.
Mutt’ yhtä ja parasta puuttuu — sopu — se usein puuttuu.
He tiuskivat toisilleen.
On ymmärrettävää sekin — ovat ihmisiä hekin.
Einari Vuorela lauloi itsekin mieskuorossa ja sepitti keväällä 1929 hauskan vappukronikan.
Sen ymmärtämiseksi on syytä hiukan esitellä laulajia. Käytän v. 1928 otettua kuoron kuvaa, joka on napattu Koskenpään seurojentalon por
tailla: kuoro oli konsertoimassa ja menestyi niin hyvin että Koskenpään tytöt kukittivat kaikki laulajat! Kuoron perustamisessa oli puuhamie- henä Kisailijain silloinen puheenjohtaja "liikun
takasvatuksen ja yleisten sivistysrientojen lähi
tulevaisuudessa nimettävä ministeri” Paavo Ka
rikko, joka omien sanojensa mukaan "huonon lauluäänensä ja musiikkikorvansa johdosta” ei päässyt kuoroon jäseneksi. Jäsenten esittelyssä käytän leikillisiä titteleitä, joita olen löytänyt
”Idun” sivuilta; kaikista niitä ei ole ollut säi
lyneissä "Iduissa”.
KEURUUN KISAILIJAIN MIESKUORON EPÄVIRALLINEN VAPPUKRONIKKA ARMON VUONNA 1929
Nyt on Vappu. Runo ei saa puuttua, mutta kukaan ei saa suuttua.
Jos se hiukan pistää ja puree, kuka sitä vappuna suree.
Kun on kerran paperikukkia, Kun on simaa ja silkkisukkia.
Kuuluvi Chryslerin surina.
Pian alkaa työ ja murina.
Hiljaa kuoro! johtaja haastaa.
Hän tukkaansa raastaa.
Hän on kuin sinappia syönyt tai ison-varpaansa kiveen lyönyt.
Mutta miksi me venytimme tahtia?
Jopas kehasee ja johtaa.
Naama hohtaa.
Me kurkotamme kaulamme Ja laulamme, laulamme.
Kuka on kuoron "Jussi”, sen jokainen tietää.
Hän tyynesti johtajan murinat sietää.
Antaa huumorin auringon paistaa, jyrisee toisessa passossa syvällä.
On aina mielellä hyvällä.
Jänistää, mutta ei pelkää.
Kesät meloskelee Keuruun selkää.
Granberg on toisessa passossa iki, seisoo Jussia liki.
Sen pojan ei tule laulussa hiki.
Jos joku väärin ääntää, Granberg jo päätään kääntää.
Kalastaa, mutta ei sameassa vedessä.
Tomi on kontrastien mies.
Laulaa passoa kuoron alakerrassa.
Mutta pankin yläkerrassa On hänellä kotilies.
Harrastus: auto ja pyssy.
Hattu vai myssy?
Artturille ei muuta:
aukaise enemmän suuta.
Mattilan ja Ruusukallion vuoro.
Miehet tuntee koko kuoro.
Heissä on laulajamieltä.
Toinen myy tavaraa, toinen antaa sitä rautatieltä.
Nyt tästä nouseekin leikki:
Missä on Soinisen Heikki?
Joku virkkaa: autolla lähti, lensi kuin pyrstötähti.
Mutta katsoppas, siinä hän palaa.
Pääsee riviin johtajalta salaa.
Laulaapas oikein pakana Kustaan takana.
Kustaa laulaa huolella,
Pysyy varmasti ensi passon puolella.
Ei pidä suurta hälyä, Mutta rakastaa älyä, Ynnä muuta.
Mutta mitä on se ynnä muuta?
Intohimo: Kova leipä.
Piiritohtori toista tenoria johtaa, Raunion yli prillit hohtaa.
Mutta laulumieltä on ja sitä riittää, Siksi runo hänet värsyihinsä liittää.
Meillä on kaksi aattoa,
Vapun aatto ja Raunion Aatto.
Mies rehti, ampuu ja laulaa.
Mies tarkka kuin pakana.
Hän veisaa eessä, muut veisaa takana.
Aaltio pankissa penniä lukee, Kuorossa ensi passoa tukee.
Joviaali herra ja laulaja-veikko eikä ole ampumaan heikko.
Ensi tenoriko unohtua voisi?
Sitä ei maailma anteeksi soisi.
Mauri edellä lippua kantaa, Vehkanen metsän tuoksua antaa.
Rauhan merkeissä soi tää peli:
Kuula on Tiainen laula ja-veli.
Eivät ne toinen toistaan surmaa.
Laulu on laulu, se mieliä hurmaa.
Hauskaa vappua. Eläköön Keuru!
12
