Lea Riihimäki:
Mäenpään Justus,
Einari Vuorelan aitanaapuri
Keskisessä Suom essa, etelään viettävän K otivuoren rinteellä, seisoo V uorelan talo, entinen V irkajärven to rp p a . V uorelan lähin n aa p u ri alem pana oli M äen p ä ä M ultian puolella. V älim atk aa ei ollut kuin m u u ta m a sata m etriä, m u tta k u n n an ra ja tekee näillä seuduin sik-sak-liikkeitä, ja su ja h ta a ju u ri ta lo jen välistä. Vielä 50-luvun alussa M äen
p ään asum ukset k y y h ö ttiv ät ty h jin ä pai
k oillaan, nyt niistä ei ole jä ljellä m u u ta kuin kivijalka o so ittam assa rakennuksen h ah m o n . L u o n to — v atu k k o ja käsivarren- vahvuiset lepät — on v allan n u t takaisin p aik an , jo ssa ihm inen m u u ta m a n kym m e
nen v u o tta asui.
M äen p ään Justukseen tö rm ä ä tu o n tu o s
tak in , m illoin E in ari V uorelasta tulee puhe.
U seam pikin henkilö on sp o n taan isti a lk a
n u t k erto a Ju stu k sesta, V uorelan aitan aa- p u rista. Jo to istak y m m en tä v u o tta sitten kirjoitti m ultialaissyntyinen to im itta ja M ark k u R au to n en A pu-lehdessä tarin an Justuksen p eltosaroista, jo ita tä m ä vei E i
n arin katso m aan .
M ikä mies täm ä M äen p ään Ju stu s oikein oli, jo s ta niin m oni puhui? M ielenkiinto al
koi h erätä, ja v o im ak k aa n sysäyksen sille an to i viim etalvinen käynti Iloniem essä, V uoreloitten T uusulankodissa. Salin seinäl
lä o v at m u o to k u v a t Sointeen suvun jäsenis
tä, sam oin E in a rista, hän en ty ttä re stä ä n ja ty ttäre n lapsista, v.m . M a rtta W endelinin m aalaam ina. J a sitten y llättäen m aalaus m ökin m iehestä ask aro im assa p u h d ety ö tä ä n . — T aas M äen p ään Justus!
K uvan on m aalan n u t M atti A n n ala v.
1939, h än k in E inari V uorelan hyvä tu ttav a , ehkä Ju stu k sen k in ? Siinä mies vuolee voi- laikkaa, jo lla o tettiin k irn u sta vastavalm is
tu n u t voi ja sekoitettiin siihen suola. H än on ty ö h ö n sä syventynyt, ta u sta n a a n tu v an hirsiseinä.
P alapelin palasia oli jo kertynyt hyvä jo u k k o , ei tietysti läheskään täydellistä ku
vaa. Lisää löytyy.
Ju stu s M äkinen (1861 — 1946) tuli M ulti
an T a rh a p ä ä ltä ensin M yssylän to rp p a a n M uuraism äen m aalle, m u tta siirtyi n. v.
1914 M iiliansa ja 8 lapsensa kanssa M äen- p ääh än . Sen oli ra k e n ta n u t M äen p ään Teh- vo, jo k a siirtyi toiseen, pienem pään to r p paan , K au n isto o n , V uorelasta ylös K oti- vuorelle päin. Sekin o n M ultian p u o lta. Se
kin on hävinnyt.
K olm ekym m entä v u o tta asui Justus M äen p äätä, m yyrästi pellolla, teki m etsä
tö itä talvella, raivasi lisääkin p elto a huo- loon vietävän m äen alle, niin e ttä sitä suu
rim m illaan oli 4 h a. T o rp p a lu n astettiin it
senäiseksi V alkeisenm äeltä, lehm iä oli Mii- lialla 2— 3, ja Ju stu k sella hevonen. R as
kaan k in ty ö p äiv än jälk een h än teki ta ita vasti m o n en laista p u h d ety ö tä, tarv e k alu ja, astio ita ja m u u ta p u u sta ja p äreestä, suuta- roipa lastensa k engätkin itse.
R aiviostaan Ju stu s kehaisikin naapurille:
'K atso , E in ari, siinä on m inun ru n o . Ei sii
nä ole ku in kolm e lyhyttä värsyä, m u tta kyllä se ain ak in m inulle p u h u u p a ljo n ’.
Ik ä e ro a E in arilla j a Ju stu k sella oli 28 v u o tta, m u tta siitä h u o lim a tta m olem m in
puolinen ystävyys kukoisti. K esäisin k o to n a ollessaan E inari pistäytyi usein M äenpäässä ju ttu silla. Ju stu s oli erikoisen vitsikäs ja hauskap u h ein en m ies, h än en h u u m o rin sa oli älykästä ja sam alla h y v än tah to ista.
T u p a k k a tu rin a n äiltä m iehiltä kävi. Kai siinä käsiteltiin niin m aanviljelys, runous kuin m a a ilm a n ta p a h tu m atk in , sillä Justus luki san o m aleh tiä, ja sai E in a rilta täm än teokset, sitä m u k a a kuin ne ilm estyivät.
Ju stu k sen ty tä r m u istaa E in arin jo p a san o neen, ettei h än ruum iillista ty ö tä pelkää, lähtisi v aikka la n n an lu o n tiin . — J a spiritis
m iä h än m u istaa yhdessä pelatu n . O li jä n n ittäv ää, kun lasi tai kello tm s. kuin pirun o h ja a m a n a vastasi kysym yksiin. E in arin k in täytyi uskoa: 'A iv a n , aivan, kyllä se tie
tä ä ’!
36
Ju stu s M äen p ää. M atti A n nalan m aalaus vuodelta 1939.
37
Voisi kuvitella, että jo issak in V uorelan runoissa vilahtaisi Ju stu s. Esim . runossa K odin helm assa (kok. U n h o n k u k k a -44) on kuin Ju stu k sen ä ä n en p ain o ja: K otitalo tu o lla /p e llo n y lä p u o lia /a u rin g o ssa h o h ta a / ... T ässä asun, elän ./K ö y rty essä se lä n / p o ik a saapi ta lo n ,/k u n h a n läm m ön v a lo n ,/
leivän, suolan a n ta a ,/ru u h e n , k a la ran ta a.
— T u p a m a a ilm a n i/o n ja o n n ela n i./S ie llä h im m eässä/istu n h äm ärä ssä /k irv esv artta v u o len ./S iellä k erran kuolen.
40-luvun alkuvuosina E inari tuli perhei
neen ja lehm ineen V irroilta kesäksi V uore
laan. Silloin oli m etsä pienem pää kuin nyt, m o n et p u u t v asta siem eninä, ja n ä k ö ala Ju- kojärvelle p äin av ara. M aisem asta ero ttu i selvästi kärrytien kiem urteleva n a u h a, ja kun Ju stu s oli tulossa hevosellaan K ypärä- raitissa, v aik k ap a m y lly m atk altaan K orkea- kosken m yllyltä, tiesi M iilia p a n n a kahvin tulelle, ja se oli sopiasti kolm e k ertaa kie
hu n u t ja hyvästi selvinnyt, k u n mies oli pe
rillä. K ertoi L a u ra V uorela. J a ain a oli k ä tevä ja avulias n a a p u ri tekem ässä lehm älle aitaa ja a u ttam assa m onenlaisissa askareis
sa, v aikka olikin silloin jo ikäm ies ja eleli vaarinpäiviä. M o n et k e rrat h än pistäytyi katsom assa on k o kaikki hyvin. S aatto i tu l
la kesäaam uisinkin viiden a ik aa n , jo kalalla käytyään, p itk ä , laiha, vielä kom ea mies, m u sta h a ttu päässä ja p u u k k o vyöllä let- kottaen.
Ju stu s M äkinen kuoli 4.5.-46, ja E inari k irjo itti m u isto ru n o n ystävälleen, jo k a oli ollut hänen sy d än tään lähellä. Sen saneli Eeva R au to n en h aastattelijalle m uodossa:
N yt jä tä n tu v a n tu tu n , polut a rm a a t ja p ih am aan . Pois riisun a rk in u tu n puvun uuden nyt m ä saan.
Jo olen kypsää viljaa, pois pyyh k ik ää kyyneleet.
K odin helm asta p o istu n hiljaa H e rra n a rm o o n tyveneen.
T ä tä m u isto ru n o a, eri m uu n n elm ia ja ly
hennelm inä näkyy ja tk u v a sti k äytettävän kuolinilm oituksissa, ihm isten n äh täv ästi tie
tä m ä ttä , m istä se o n peräisin. Siitä on tu l
lut kuin k an san lau lu , yhteistä om aisu u tta.
Sen sanakuvia on V uorela k äy ttän y t m uis
sakin m u isto ru n o issaan , j a ne sopivat hyvin v a n h an , väsyneen, kypsän ihm isen poism e
non yhteydessä.
M u tta alk u p eräin en ru n o M äen p ään Ju s
tukselle, aitan aap u rille ja henkilökohtaiselle ystävälle, on p a ljo n pitem pi, p a ljo n lähei
sem pi. Siinä ovat ne Ju stu k sen k u o k k im at sarat, p ih an tu o m i, perhe, ven eran ta. Siinä sanoo k euruulainen ’k y stä ’ ei kypsää jne.
R uno löytyi 19.5.-46 ilm estyneestä Keski
suom alaisesta ja ju lk a ista a n ohessa k o k o naisuudessaan.
K erro ttu aan E in arista ja Ju stu k sesta ja tä m ä n k u o k k im ista värsyistä M ark k u R au tonen pohdiskelee: ’— M ikä on tä m ä n ta ri
n an opetus, sekö että E in ari sai keväällä K u lttu u rira h a sto n p a lk in n o n ja e ttä Ju stu k sen ru n o on k asv an u t p elk k ää p a ju a jo vuosikaudet, siitä saak k a k u n m iehestä ai
ka jä tti? V ai on k o se siinä, että pitäisi itse kunkin te h d ä ru n o a niin hyvää ku in osaa om alla saralla an , v aik k a tietäisi että lehti kellastuu j a pöly laskee ja p a ju kasvaa?
M ene ja tie d ä .’
U skoisin että jälk im m äin en .
Einari Vuorela
Justus Mäkisen muistolle 19.5.-46
N yt jätän tuvan tutun polut armaan pihamaan.
Pois riisun arkinutun puvun uuden nyt ma saan.
Jääkää hyvästi pellot, sarat, kevään kukkiva tuomipuu.
Jääkää hyvästi järvet, kalat, venerannat ja kaikki muu.
K iitos kaikesta, puoliso parhain, huolten kantaja hiljainen.
Kätes ahkerat myöhään ja varhain siunas kotimm e pienoisen.
Minä olen j o kystä viljaa pois pyyhkikää kyynelet.
Työn äärestä poistun hiljaa Herran haltuun lapsoset.
38
