JUSSI RAINIO
EINARI V U O R E LA N kymmenvuotiskaudet
Syksyllä 52 v. takaperin järjestettiin yleis
urheilun t piirinmestaruuskilpailut Jyväs
kylässä. Osanottajaluettelossa oli mm.
»n:o 33 Semin.urh.seuraa» edustava E.
Vuorela, joka tunnettiin hyvänä keihään
heittäjänä ja hiihtäjänä. Keihäänheitto suoritettiin »Seminaarilla klo puoli 1 päiv.», muut lajit »Lounaispuistossa klo 3 i.p.».
Einari Vuorelan elämänvaiheissa oli juuri alkamassa kolmas 10-vuotiskausi.
Ensimmäisen hän vietti Keuruun ja Mul
tian rajalla Vuorelassa, jonka saunassa hän oli elokuun 17. pnä 1889 ensi-itkunsa pa
rahtanut. Multian pappi oli hänet kastanut ja äiti Kristiinan hoivissa hän oli Koti- vuorellaan im enyt sieluunsa lähtem ättö
mästi keuruulaisen korpimaiseman kau
neimmat näyt.
Toinen 10-vuotiskausi alkoi koulun
käynnillä Multian kirkolla, ja tämä kausi päättyi liikeapulais- ja myymälänhoitaja- vuosiin Virtain Vaskivedellä.
Koulu, tällä kertaa seminaari, aloitti myös seuraavan 10-vuotiskauden. Jyväs
kylän seminaarista Einari Vuorela val
mistui kansakoulunopettajaksi v. 1914 ja toimi sen jälkeen opettajana Töysässä ja Jyväskylässä. Sen kauden suurimpana in tohimona oli hänellä urheilu: keihäs ja sukset. Keihäs lensi jopa yli 60 m ja se oli siihen aikaan paljon (Me oli 1912 62,32 ja 1910 vasta 66,10). Mutta tuon opettaja- vaiheen lopussa urheilun tilalle tuli ru
15
nous — ilm estyi esikoisteos »Huilunsoit
taja».
Neljäs kymmen jakso oli runouden aikaa, etsimiskautta, vapaan kirjailijan elämää, helsinkiläisyyttä. Jokaisen kirjailijan kehi
tykseen näyttää kuuluvan tällainen etsi
m inen, kokeilun, vapauden vaelluskausi.
Vuorela oli 20-luvun »vihaisia nuoria», tulenkantajia, vaikka itse sanookin, e tte i- hän kantanut kaikkein tulisim pia liekke
jä. Kirjallisuuteem m e tuli silloin uusi su
kupolvi, jonka tuloa julistivat »ennenkuu
lum attom an komeat lyyrilliset fanfaarit»,
»alkusoittona Einari Vuorelan v. 1919 il
m estynyt esikoisteos; sitten loim ahtaa v.
1922 esiin Uuno Kailaan nyt niin säteile
vä nimi» (Paavolainen, Suursiivous). Yh
dessä Kailaan kanssa Vuorela souti »mo
net m yrskyt ja tyvenetkin ja (he) jakoi
vat keskenään boheem ielämän poutapäi- vät sekä pilvisäät» (Aleksis K ivestä Olavi Siippaiseen), suunnittelivatpa yhteistä La- pin-romaaniakin, vaikka se ei koskaan valmistunutkaan. »Keväthartaus», »Yön kasvot», »Varjoleikki», »Silkkikauppias»,
»Täältä kaukana», »Kolmen teinin laulu
ja» ja »Kaukainen tuuli» ovat Vuorelan tämän kauden runoteosten nimiä ja ne kuvastavat sattuvasti m yös kokoelmien si
sällystä.
Tulenkantaja-vaihe päättyi valittujen rim ojen kokoelmaan »Korpirastas» ja avioliittoon kirjailija Laura Sointeen kans
sa (1933). Tästä alkoi hänen toinen opet- tajakautensa, joka jatkui synnyinkylässä Jukojärvellä seuraavankin kymmenjakson ja joka elämänkaaren ehdittyä korkeim- m illeen päättyi eläkkeelle siirtym iseen (1956). Nämä opettajavuodet m erkitsivät jatkuvaa runoilua. Kymm enkunta teosta ilm estyi, joukossa m iete- ja tunnustuskir
ja »Turhuuden m ylly» ja laajahko koot
tu jen runojen kokoelma »Runoja» (1947).
N y t viettää »Keuruun korpirastas-huilun- soittaja» kesiään Jukojärven Vuorelassa jatkuvasti runoillen ja talviaan etelässä Tuusulan uusitussa kanttorinpuustellissa.
Einari Vuorela on »uneksija korpien»,
»korven yksinäinen kulkijain täynnä ko
ditonta ikävää», hän vaeltelee »autuaiden maassa, kedoilla r u o h o is illa --- , puissa laulaa satakielet armaat» tai hän sanoo olevansa »vain huilu, joka kuulijatta jää».
Keuruun korvet, katoamassa oleva suo
malainen maalaiskylä, Jukojärven K oti- vuoren laajat näkymät, karun maiseman orpous, erämaa-ihmisen yksinäisyys ja kaipuu, jokin hienoinen nim etön ahdistus, salaperäinen hämy, liikkuva tomu, kuu- huttaren venhe, kaukainen takamaa, suo, korpitie — siinä on Einari Vuorelan ru
nouden maisema. Se on kuin akvarelli. Se on kuin korpirastaan huhuilu. Se on kuin ikivanha kansanlaulu.
»Vuorelan m ieliasento on istua ikku
nassa ja katsoa maantielle.» »Hänen runo
jensa romantiikka on maantie.» Hän saat
taa helähdyttää huolettom an rennon reki- laulun säveleen, »mutta huolettom uus on vain t y y lit t e ly ä ,--- maantie, linnuntie ja ladun laulu on hänellä pohjaltaan pal
jon vakavampaa ja syvempää.» Se on se
littämätöntä pyrkim ystä pois. Se on pyrki
mystä tuvasta m aantielle, todellisuudesta uniin, pyrkimystä henkiseen vapautumi
seen ja kulttuuriin (Kupiainen, Suoma
lainen lyriikka). Vuorelan huolettom uus on vain tunnelman naamiaispuku: tausta
na on paljon syvem pi tunto, kohtalo.
Iltalamppu, miksi palat?
Tunnet m iehen mielialat:
toivotonta kättä kaksi hioo hiiltä valkeaksi.
Tai runo »Joen takana»:
Meiltä on vain vaaksa teille taikka olisko syli.
Teiltä on m eille vihainen virta, eikä ole porrasta yli.
Meiltä ei viipyisi teille kauan, ei menis tuntia toki.
Teiltä viipyisi ihmisen iän, — joki on Tuonelan joki.
*
Einari Vuorela sai tänä vuonna Suomen Kulttuurirahaston palkinnon tunnustukse
na lyyrikon elämäntyöstä.
16
