>■ "ifc .4.^.
V. P. K.
Kirjoittanut
F r e d r ik A a lto .
Uudessakaupungissa, 1906.
Uudenkaupungin
V. P. K.
Kirjoittanut
F r e d r ik A alto .
U U
B .\-l-fa
Uudessakaupungissa,
Uudenkaupungin Sanom alehti- ja Kirjapaino-0.-Y:n kirjapainossa 1906.
UUDENKAUPUNGIN KAUPUNGINKIRJASTO
Kahdella seuraavalla lehdellä nähdään V. P. K:n päälliköt vuosina 1866—1906. Lähemmin siv. 41.
F. W. W A H L B E R G . O. M Y R É E N .
J. N O R R IN G . G. W. G R Ö N H O L M .
K A R L E R H O L M .
Alkulause.
Tämän kirjasen vaatimattomat kertomukset perustuvat Uu
denkaupungin vapaaehtoisen palokunnan arkistossa löytyviin vuosi
kertomuksiin ja pöytäkirjoihin, jotka ensi vuosina tosin ovat niukkasisältöisiä, mutta vuodesta 1876 alkaen seikkaperäisesti laadittuja; ja toivoo kirjantekijä näistä löytäneensä ne ainekset, jotka lyhykäisiin kertomuksiin sovitettuina parahiten soveltuvat valaisemaan vapaaehtoisen palokunnan oloja ja toimintaa sen nyt päättyneenä 40-vuötisena ajanjaksona 1866—iyo6.
Sisältö:
1. Sammutusolot entisinä aikoina. Ensim äiset vapaaehtoiset palo
kunnat ... . ... siv. 1
2. Entiset tulipalot. Perustava kokous . ... 2
3. V. P. K:n ensimäinen k o k o u s ... „ 4
4. Jäsenluku eri vuosina . ... ...„ 5
5. K a l u s t o ... . „ 7
6. Harjoitukset...„ 10
7. Säännöt ja ohjesäännöt ... „ 12
8. V. P. K:n v ir k a k ie li... 13
9. Virkapuku ... 14
10. Juhlat, huviretket, kunniatervehdykset ja v i e r a i l u t ... „ 15
11. Torvisoittokunta ... , , 2 3 12. L a u lu se u r a ... ... . ... , , 2 5 13. Paviljonki ja p a lo k u n n a n t a lo ... 25
14. Kysymys yhteisestä talosta V. P. Kille, työväenyhdistykselle ja ra ittiu sseu ra lle... ,, 28
15. Kollegineuvos J. A Lindholmin h yväksytty piirustus palokun nantalon lisärakennusta v a r t e n ... , , 2 9 16. T u lip a lo t... . . ... „ 30
17. L a h j o i t u k s e t ... ... „ 36
18. Palokunnan raha-asiat 1866—1886 ... ...„ 38
19. K u n n ia m e r k it... ... „ 39
20. L i p u t ... , , 3 9 21. Uudenkaupungin V P. K:n m a r s s i ..., , . 4 0 22. Toimikunta ... ... „ 41
23. Päälliköt . ... ... „ 41
24. V a r a p ä ä llik ö t...„ 42
25. S ih t e e r it ... „ 42
26f Rahastonhoitajat . . . . . „ 42
27. Kunniajäsenet . ... 42
28. Ensim äisen vuoden j ä s e n lu e t t e lo ... „ 43
29. Vuoden 1906 j ä s e n l u e t t e l o ... ... „ 44
1. Sammutusolot entisinä aikoina. Ensimäiset vapaa
ehtoiset palokunnat.
Taajaan rakennetuissa yhdyskunnissa on tietysti kaikkina aikoina ollut olemassa ainakin jonkinlainen järjestetty sammu
tustoimi tulen tuhojen ehkäisemiseksi. Jo vuonna 112 j. Kr.
ehdotti P lin iu s nuorempi, kertoessaan Nikomedeian kaupungin palosta, että Rooman kaupunkiin olisi järjestettävä 150-mie- hinen vaapaaehtoinen palokunta. Ehdotus oli ennenaikainen eikä toteutunut. Ja koko tuhatvuotinen keskiaika kului saa
matta järjestetyn sammutustoimen alalla mitään kehitystä ai
kaan. Vasta 1600-luvulla alkoivat kaupunkien viranomaiset järjestää palkattuja palovartijoita. Mutta kun siihen aikaan ei vielä ollut olemassa muuta sammutuskalua kuin sanko, niin tar
vittiin paljon sammutusväkeä ja otettiin sen johdosta yleinen
»asevelvollisuus« käytäntöön. Kaupunkien miespuolinen väestö velvoitettiin 1700-luvulla saapumaan sammutustyöhön ja johta
jana oli tavallisesti joku kaupunkien virkamiehistä, kuten por
mestari, raatimies tai joku muu. Mutta kun saksalainen keksi paloruiskun ja hollantilainen täydensi sen, levisi tämä uusi sam- mutuskone yli sivistyneen maailman.
1800-luvulla ruvettiin asevelvollisen palokunnan ohella kai
paamaan miehistöä, joka paremmin olisi perehtynyt käyttämään palokalustoa — ja niin syntyi aate vapaaehtoisesta järjestetystä palokunnasta. Aate syntyi Amerikassa. Amerikan mallin mu
kaan Göteborgin ja Norrköpingin kaupungit Ruotsissa järjestivät itselleen vapaaehtoisen palokunnan.
Turussa eli siihen aikaan parhaassa toimi-ijässään valpas isänmaanystävä, kauppaneuvos E r ik Ju lin . Hän hankki ohje
säännöt Ruotsista ja kokouksessa Kupittaalla 28 p:nä elokuuta 1838 perustettiin Turun vapaaehtoinen palokunta, joka oli ensi- mäinen Suomessa. Tämä oli meikäläisissä oloissa tavallista nopempi ennätys, sillä esim. Saksassa perustettiin ensimäinen vapaaehtoinen palokunta vasta vuonna 1846. Valppaaksi osoit
tautui myöskin Porin kaupunki, joka vuonna 1863 perusti Suo
men toisen vapaaehtoisen palokunnan. Vuonna 1864 sai Hel
sinki vapaaehtoisen palokuntansa, järjestyksessä kolmannen Suo
messa. Samana vuonna ryhdyttiin Uudessakaupungissa vapaa
ehtoisen palokunnan perustamishommiin, mutta siitä tulee kerrot
tavaksi eri luvussa.
2. Entiset tulipalot. Perustava kokous.
Tuhoisimmat tulipalot Uudessakaupungissa ovat aikakirjojen mukaan olleet seuraavat: V. 1685 syyskuun 14 p:nä paloi itäi
nen puoli kaupunkia. V. 1691 maaliskuun 16 p:nä tuhosi tuli läntisen puolen. V. 1793 paloi rantapuoli. Näiden palojen aikana ei maassamme vielä ollut yleisiä palovakuutusyhtiöitä; ensimäi
nen sellainen perustettiin vasta 1816, nimellä »Suomen palova- kuutuskonttori«, joka Turun palon takia 1827 joutui suoritus
tilaan. — V. 1846 elokuun 23 päivänä paloi itäinen puoli kau
punkia. Palaneista taloista oli ainoastaan kolme palovakuutettu v. 1832 perustetussa »Suomen kaupunkien yleisessä palovakuu- tusyhtiössä« 91,470 pankko-assignationista. V. 1855 heinäkuun 28 p:nä paloi kaupungin läntisessä puolessa poroksi 33 taloa, jotka olivat edellämainitussa yhtiössä palovakuutetut 54,553 ho
pearuplasta. — Muuten oli kahdeksastoista sataluku suurten tuli
palojen vuosisata meidän maassamme ja pakotti ihmiset parem
min varustautumaan tulta vastaan, niin hyvin uusien rakennus- järjestelmien kuin myöskin tehokkaamman sammutustoimen alalla. Kokonaisia kaupunkeja lakasi tuli maan tasalle, kuten Porin v. 1801, Raahen 1810, Haminan 1821, Oulun 1822, Turun 1827 ja Hämeenlinnan 1831. Poria kohtasi uusi hirveä palo v. 1852, jolloin 158 taloa meni poroksi.
Tämä kaikki, ynnä oman kaupungin palo, joka vielä oli tuoreessa ja kirvelevässä muistissa, vaikutti, ettei kaikunut kuu
roille korville, kun silloisen ala-alkeiskoulun rehtori C. G. Wi- volin kutsui kaupungin asukkaita vapaaehtoisen palokunnan perustavaan kokoukseen, joka pidettiin ala-alkeiskoulun huoneus- tossa 14 p:nä maaliskuuta 1866. Tässä kokouksessa ilmoitettiin että Keisarillinen Senaatti oli tammikuun 30 p:nä 1866 nouda
tettavaksi vahvistanut ne säännöt, jotka kokoonkutsuja, väliai
kaisen toimikunnan puheenjohtajana jo v. 1864 oli laatinut ja asianomaiseen paikkaan vahvistettavaksi heti lähettänyt. Sään
nöt julkiluettiin ja yksimielisesti päätettiin perustaa vapaaehtoi
nen palokunta Uuteenkaupunkiin. Kun palokunta niin oli pe
rustettu, ryhdyttiin miettimään ensimäisiä järjestämistoimia. Palo
kunnan jäsenet päätettiin varustaa jäsenmerkillä ja suostuttiin, että se on tehtävä läkkilevystä soikion muotoiseksi sekä maa
lattava ruiskuruodussa keltaiseksi, ryntäysruodussa siniseksi, vesiruodussa punaiseksi ja pelastusruodussa valkoiseksi. Jäsen- merkkiin, joka oli kiinnitettävä lakkiin, kuuluivat vielä kirjaimet V. P., joka oli ensimäinen murunen suomea vapaaehtoisessa palokunnassa, jonka virallinen kieli muuten oli ruotsi.
Mietittiin myöskin valmiiksi, millaiset liput palokunnalla tulee olla ja suostuttiin siitä, että palokuntaan on kutsuttava naisiakin kunniajäseniksi, joiksi maksavia jäseniä ensin nimitet
tiin. Paloruiskun hankkimiseksi päätettiin kääntyä kaupungin maistraatin puoleen pyynnöllä saada ne rahamäärät, jotka maist
raatti aikoinaan oli myöntänyt ruiskun ostamiseksi. Lopuksi valittiin palokunnan ensimäiset virkailijat. Vapaaehtoisen palo
kunnan päälliköksi tuli kauppias F. W. Wahlberg ja varapäälli
köksi kauppias F. V. Ertman, ruiskuruodun päälliköksi kauppias E. J . Savon ja varapäälliköksi kauppias G. V. Grönholm, ryn- täysruodun päälliköksi kauppias C. G. Sandbäck ja varapäälli
köksi kauppias C. R. Ljung, vesiruodun päälliköksi kauppias, vänrikki Otto Blom ja varapäälliköksi kauppias J . R. Dahlstedt, pelastusruodun päälliköksi kauppias Ludvig Lindroth ja vara- päälliköksi kelloseppä E. V. Heerman, lipunkantajaksi kauppias Leonard Kräki ja varamieheksi kauppias, maisteri F. Silcke, kirjuriksi apteekkari J . W. Moliis ja rahastonhoitajaksi kauppias John Ramsell.
Ennenkuin vaalitoimiin ryhdyttiin, pyysi rehtori C. G. Wi- volin ja piirilääkäri O. Myréen, ettei heitä virkatoimiensa vuoksi valittaisi mihinkään toimeen vapaaehtoisessa palokunnassa.
3. V. P. K:n ensimäinen kokous.
Päällikkönsä kutsusta olivat palokuntalaiset Vapunpäivänä 1866 koolla kaupungin ravintolassa suunnittelemassa vastaisia tehtäviään. Katseltiin vaasalaisen tehtailijan Moliisin ruiskupii- rustuksia ja päätettiin häneltä tilata 860 markkaa maksava ruisku, joka minuutissa työntäisi 120 kannua vettä 130 jalan päähän.
Päällikkö tiesi kertoa, että kaupungin maistraatti oli ruiskua varten myöntänyt 600 markkaa.
Kokoukselle oli iloinen yllätys, kun rehtori C. G. Wivolin astui ovesta sisälle ja muutamin valituin sanoin jätti vapaaeh
toiselle palokunnalle yli neljänkymmenen perheenäidin valmis
taman ja lahjoittaman komean palokunnanlipun, päällikönlipun ja neljä ruotulippua. Lahjoja, jotka suurimmalla kiitollisuudella vastaanotettiin, seurasi näin kuuluva, vapaaehtoiselle palokun
nalle osotettu kirjelmä:
»Pieneksi osoitteeksi siitä kiitollisuudesta, jota me, osa tämän kaupungin heikompaa sukupuolta, tunnemme olevamme velkaa Uudenkaupungin vapaaehtoisen palokunnan herroille jäsenille sen jalosta päätöksestä uhrata voimansa kotiemme suo
jelemiseksi tulenvaaroilta, pyydämme saada vapaaehtoiselle palo
kunnalle lahjoittaa tätä seuraavan standaarin ja liput palokunnan kokouksissa olemaan, niinkuin perheenäiti perheessä, yhdistävänä siteenä päällikköjen ja jäsenten välillä. Hyvin tietäen lahjamme olevan vähäpätöisen pyydämme kuitenkin, että se suopeasti vastaanotettaisiin. Uusikaupunki 1 p:nä toukokuuta i866.«
Riemu oli yleinen tästä naisten herttaisesta huomaavaisuu
desta vapaaehtoista palokuntaa kohtaan.
Ja kun kaikki kysymykset olivat tulleet loppuun käsitellyiksi, päätettiin ajan tavan mukaan tämä ensimäinen kokous iloisella illanvietolla maljojen ääressä. Humoristisesti kertoo siitä palo
kunnan kirjuri lyhyessä vuosikertomuksessaan vuodelta 1866 seuraavaan tapaan: »Kun lasit olivat täytetyt, oli mieltäylen-
tävää nähdä sitä jaloa kilpailua, millä jokainen koki ylläpitää palokunnan kunniata ja näyttää, ettei se vielä ollut luopunut tehtävästään: » sammuttaa «.
4. Jäsenluku eri vuosina.
Palokunnassa oli vuoden 1866 ohjesäännön mukaan neljä ruotua: ruiskuruotu, ryntäysruotu, vesiruotu ja pelastusruotu.
Työskenteleviä jäseniä oli palokunnassa sen ensimäisenä toimi- vuonna 38 ja mainitaan ne kaikki nimeltään tämän kirjasen lopussa olevassa 28 luvussa. Seuraavana vuonna jäsenten luku
määrä laski melkoisesti ja miehiä voitiin asettaa ainoastaan kah
teen ruotuun: ruiskuruotuun, johon tuli 18 ja vesiruötuun, johon tuli 11 jäsentä. Päällikkökuntaan ynnä lipunkantajiin kuului 14 jäsentä. V. 1868 mainitaan 9 uutta jäsentä kirjoittautuneen riveihin, mutta samalla useat entisistä lähettivät jäsenmerkkinsä takaisin, ja jäsenluku oli yhteen aikaan 36. Seuraavina vuosina oli palokunnassa ainoastaan jokunen kymmenkunta miestä ja v. 1871 maaliskuun 24 päivän kokouksesta alkoi palokunnan pitkä uni, jota kesti v. 1876 kesäkuun 18 päivän kokoukseen saakka. Silloin palokunta pöytäkirjan sanojen mukaan »heräsi horrostilastaan ja alkoi yhdistynein voimin uudestaan jatkaa toi
mintaansa^ Samana päivänä kirjoitettiin luetteloihin 80 jäsentä, joista 8 kuului päällystöön, 20 ruiskuruotuun, 10 vesiruötuun ja 42 pelastusruotuun. V. 1877 oli jäsenluku sama kuin edellisenä vuonna, mutta vesiruotu lakkautettiin ja sen jäsenet siirrettiin ruiskuruotuun, hoitamaan toista ruiskua. V. 1878 oli jäsenluku 54, joista, ylipäällystöä lukuunottamatta, 39 kuului ruiskuruotuun ja 12 pelastusruotuun. Vapaaehtoisen palokunnan uuden ohje
säännön mukaan vuodelta 1879, jota ohjesääntöä korjailtiin v.
1904, työskentelee palokunta nykyään kahdessa komppaniassa:
sammutuskomppaniassa ja pelastuskomppaniassa. Kumpikin komppania työskentelee osastoissa.
Seuraavasta taulusta nähdään jäsenluku eri vuosina sen jälkeen, kun palokunta uudestaan järjestettiin vuoden 1879 ohje
säännön mukaan:
Vuonna
Päällystö.
Sammutus- komppania
Pelastus- komppania
Reservi. Yhteensä.
I osasto
II osasto
III osasto
I osasto
II osasto
1879 13 18 16 _ IO 9 _ 66
1880 13 14 16 --- IO 12 — 65
1881 1 1 17 12 -- 9 12 — 61
1882 13 18 15 --- 15 10 — 71
1883 13 17 l6 --- 13 13 — 72
1884 13 20 l8 --- 12 13 — 76
1885 13 19 19 --- 1 1 16 — 78
1886 12 l8 19 ---‘ 15 15 — 79
1887 12 19 17 --- 13 14 — 75
1888 13 19 17 --- 15 15 2 81
1889 13 23 l8 --- 10 H 13 9i
1890 10 l8 13 — 12 4 18 75
1891 1 1 20 6 --- 16 10 14 77
1892 10 22 17 — 18 — 8 75
1893 9 23 23 --- 20 — 9 84
1894 9 22 16 --- 20 15 9 9i
1895 9 24 17 --- 18 15 6 89
1896 10 19 17 ' --- 22 14 6 88
1897 10 19 12 --- 13 14 4 72
1898 10 22 16 -- 22 16 3 89
1899 1 1 21 16 — 22 13 2 85
1900 1 1 21 17 --- 21 18 1 89
1901 8 19 21 — 19 19 — 86
1902 8 23 21 --- 21 18 — 91
1903 14 20 17 22 13 14 — n o
1904 15 25 16 19 16 19 — n o
1905 15 24 22 22 14 20 — 1 1 7
1906 15 30 23 26 20 24
~ ~
138
5. Kalusto.
Ensin lyhyt yleissilmäys palokaluston teknilliseen kehityk
seen yleensä.
Vanhin sammutuskone on sanko, joita kestävyys- y. m.
syistä monessa maassa valmistettiin nahasta. Seppä Hautsch Nurnbergissä valmisti v. 1655 ensimmäisen paloruiskun, jota hoitamaan tarvittiin 28 miestä. Vaikkakin vielä vaillinainen, levisi se kuitenkin sellaisenakin Saksaan, Ranskaan ja Englan
tiin. Veljekset Heyden Amsterdamissa täydensivät paloruiskun keksimällä siihen v. 1672 painoletkun, 1685 ilmakammion, joka aikaansai yhtenäisen suihkun ja v. 1686 imuletkun. Ensimäisen höyryruiskun suunnitteli ruotsalainen John Ericsson v. 1829 ja Ludvigsbergin konepaja Tukholmassa valmistaa Granellin pa
tentin mukaan höyryruiskuja, joita myydään Intiaan asti. Hein
rich Kurtz Stuttgartissa suunnitteli v. 1888 bensiinimoottoriruis- kun, joka saadaan täyteen työkuntoon kolmessa minuutissa.
Palotikapuut olivat kauan mitä yksinkertaisinta mallia. Haka- tikapuut ja jatkotikapuut johtivat vähitellen nykyisiin koneelli
siin tikapuihin. C. D. Magirius perusti v. 1864 Uimissa kone
pajan palokalujen valmistamista varten ja hän on suuresti ke
hittänyt koneellisten palotikapuiden tekniikkaa. Uusin ja täy
dellisin malli on pneumaattiset tikapuut, jotka kaksi miestä muutamassa sekunnissa saavat 25 metrin korkeuteen johtaviksi.
Ensimäinen palokalu, joka hankittiin, oli tietysti ruisku.
Se tilattiin v. 1866 tehtailija Moliisilta Vaasassa ja tuli maksa
maan 860 markkaa. Sama ruisku on vieläkin palokunnalla, nykyään numerolla 3. Vaikka onkin jo ollut mukana monessa tulipalossa, on se kuitenkin vielä hyvässä kunnossa. Siihen piti jo ensi vuosina hankkia imuletku, mutta imuletkutonna se vieläkin on. Ei ollut varoja, vaan oltiin onnellisia, kun v. 1868 siihen saatiin varaletku ja kymmenkunta sankoa. Seuraavana vuonna hankittiin palohaka ja kahdet tikapuut, suuremmat ja pienemmät. Tuli sitten tuo levon aika 18 7 1 —1876, jolloin ei ollut päällystöä, ei miehistöä, ei kokouksia, ei harjoituksia eikä
juuri — tulipalojakaan. Ja tänä levon aikana puikkivat tiehensä molemmat tikapuut, suuremmat ja pienemmät. Ei tiedetä, minne menivät, vaan hankittiin v. 1878 niiden sijaan uudet. Syksyllä 1876 ostettiin Turusta toinen ruisku, josta maksettiin 1000 mark
kaa. Järjestettyyn sammutuskalustoon kuuluu myöskin palopur- jeita, pelastusköysiä, hyppäyspurjeita ja luisupurjeita. V. 1879 ostettiin 15 pelastusköyttä rautakoukkuineen sekä kaksi palo- purjetta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala teki 189 neliökyynärää.
Englannista tilattiin v. 1883 40 jalan nahkaletku, josta makset
tiin 186 markkaa ja Osbergin tehtaalta Helsingissä 40 jalan hamppuletku, josta maksettiin 70 markkaa. Imuletkua oli aja
teltu jo parikymmentä vuotta sitte, kunnes kysymys siitä v. 1888 tuli uudestaan esille, tällä kertaa nykyaikaisen vedennostokoneen muodossa. Saatiin kaupunkien yleiseltä palovakuutusyhtiöltä lupaus 1,200 markan avusta ja oman kaupungin valtuusmiehet lupasivat niinikään 1,200 markkaa sellaisen vedennostokoneen ostamiseksi, joka tarpeen tullen myöskin toimisi paloruiskuna.
Seuraavana vuonna oli Helsingissä elokuun 23 ja 24 päivinä yleinen palokalujen näyttely ja sinne palokunta lähetti kaksi jäsentään katselemaan uutuuksia palokalujen alalla, etupäässä vedennostokoneita. Olivat samalla myöskin valtuutetut osta
maan vedennostokoneen, jos sopivainen olisi saatavissa. Näyt
telyssä oli yksi ainoa tällainen kone, jonka Ludvigsbergin kone
paja oli näytteille asettanut. Sitä hoiti 12 miestä, se antoi vettä 260 litraa minuutissa ja sen hinta oli 2,200 markkaa. Ammat
tilaiset kiittivät konetta ja porilaiset ostivat sen heti. Kun Hel
singin näytteestä ei saatu, tilattiin vedennostokone Aug. Hö- nigiltä Kölnissä. Kone saapui tänne 6 päivänä syyskuuta 1890, tarkastettiin seuraavana päivänä ja huomattiin erittäin hyväksi sekä jätettiin toistaiseksi pelastuskomppanian haltuun. Se tuli imu- ja painoletkuineen maksamaan noin 2,700 markkaa. Tämä oli palokunnan kalustossa varsin arvokas lisä, joka, enen
täen työkykyä ja siihen perustuvaa luottamusta voimiinsa, teki palokunnan kaksin verroin voimakkaammaksi hädän hetkellä.
V. 1904 muutettiin tämä vedennostokone eli imuruisku pelas- tuskomppaniasta sammutuskomppanian ensi osastoon, jossa se tuli ruiskuksi n:o 1, kun sen sijaan entinen n:o I muutettiin numeroksi 3. V. 1891 tilattiin C. D. Magiriukselta Uimissa ko
neelliset tikapuut, jotka tulivat maksamaan 1,024 markkaa. Näillä koneellisilla, tikapuilla, jotka lepäävät pyörillä ja jotka ovat pa
rin miehen helposti hoidettavat, pääsee noin kymmenen metrin korkeuteen ja kannattavat ne vielä ylimmällä puolapuullaan parin miehen painon, ja voidaan ne yhtä helposti pystyttää vapaasti kuin seinän nojallekin. Ne saapuivat lokakuussa 1891 ja jätet
tiin pelastuskomppanialle, jonka toinen osasto niitä nykyään hoitaa. Tämän yhteydessä sopii mainita, että kaupunkien ylei
nen palovakuutusyhtiö avusti näiden tikapuiden saantia 300 markalla. V. 1892 toimitettiin kaluston täydennykseksi kahdet enträystikapuut, kankaasta tehty pelastustorvi ja hyppypurje.
Samana vuonna ostettiin kaksi 15 metriä pitkää hamppuletkua lisäksi ja on kolmen ruiskun letkujen yhteenlaskettu pituus ny
kyään 310 metriä ja aikomus on läheisessä tulevaisuudessa hank
kia vieläkin lisää. Kussakin ruiskussa olivat letkunyhdistäjät ennen erilaiset, mutta v. 1903 muutettiin ne päällikkö Erholmin ehdotuksesta yhtäläisiksi, jollainen toimenpide oli perin tärkeä ja tarkoituksen mukainen, koska siten kaikki letkut sopivat mi
hin ruiskuun tahansa. Nyt alkaa palokalustossa jo olla tarpeel- lisimmat aseet, sovitetut käytettävissä olleiden varojen ja pienen kaupungin olojen mukaan. Kaluston yhteen laskettu raha-arvo tekee vähintäin 6,000 markkaa.
Niin kauvan kuin palokunta itsekin oli omaa kotia vailla, oli sen kalustokin koditonna, hajoitettuna ympäri kaupunkia. Kalus
toa säilytettiin joko päällikköjen luona tai muissa sopivissa pai
koissa, ja muuteltiin usein, ainakin päällikköjen vaihtuessa. Sitä myöden kun oman kodin kalustohuone saatiin järjestettyyn kun
toon, alettiin sinne siirtää kalustoa. V. 1892 tuotiin sinne imu- ruisku, koneelliset tikapuut, kalustovaunut, palopurjeet, pelastus- torvi ja hyppypurje. Seuraavana vuonna siirrettiin raatimies Sö- derblomin talosta palokunnan taloon kunnan vanhin ruisku, joka aikojen kuluessa jo oli ennättänyt monet kerrat kulkea poikki ja halki kaupungin. Viimeiseksi v. 1895 tuotiin sinne ruisku n:o 2 konsuli E. J. Savönin talosta. Kalustohuoneen täytyi vallitsevan ahtauden takia laajentaa, ja toimitettiin tämä laajen
taminen v. 1902. Kalustohuoneen pihanpuoleiselle edustalle teh
tiin v. 1904 telineet letkujen kuivausta varten.
Palokaluston palopaikalle saamiseksi on ollut suostumuksia
k a u p u n g in ajurien kanssa, ja v. 1898 pyydettiin kaupungin tele
fooni-osakeyhtiöltä, että tulipalojen sattuessa telefooni-asemalta heti ilmoitettaisiin hevosien omistajille tapahtumasta, jotta veden
saanti kävisi mahdollisimman nopeaksi.
Nykyajan täydellisin ja tehokkain sammutuskone, höyry- ruisku, on kai joskus kangastanut niiden mielissä, jotka palo
kunnan riveissä seisovat, aina valmiina tuleen ja savuun, sillä höyry ei väsy eikä herpoo, kuten ihmiskäsi, jos salliman tah
dosta taistelu elementtejä vastaan alkaisi käydä yli voimien, mikä aina on mahdollista. Ja tällaisessa kaupungissa kuin Uusikau
punki, joka kolmella taholla rajoittuu veteen, olisi höyryruiskun mahdollinen työskennellä. Mutta varojen niukkuus on estänyt edes julkilausumasta tällaista toivomusta. Mikä iloinen yllätys sen vuoksi jokaiselle palokuntalaiselle ja jokaiselle kaupungin asukkaalle, kun palokunnan vuosipäivänä, 14 p:nä maaliskuuta 1906, jolloin neljäkymmentä vuotta oli umpeenkulunut palokun
nan perustamisesta, vapaaehtoinen palokunta sai lahjaksi 1,000 markkaa höyryruiskun pohjarahastoksi. Pari paloa tänä vuonna, jotka helposti olisivat voineet saada arvaamattoman laajuuden,, voivat olla varoittavia enteitä varustautumaan, minkä voi, ja sen vuoksi karttukoon pohjarahasto toisilla yhtä jalomielisillä lahjoituksilla!
6. Harjoitukset.
Harjoitustensa kautta palokunta on se, kuin se on. Har
joitusten kautta sulautuvat erinkaltaiset ainekset yhdeksi koko
naisuudeksi, jossa jokaisella jäsenellä on oma tärkeä tehtävänsä.
Voimisteluharjoitukset kehittävät yhteistuntoa, voimaa, notkeutta, täsmällisyyttä ja rohkeutta, — ominaisuuksia, jotka ovat tärkeitä edellytyksiä sammutus- ja pelastustyön onnistumiseksi. Kalusto- harjoitukset kehittävät tehtävän teknillistä puolta, tehden kalus
ton kaikki ominaisuudet tunnetuiksi käyttäjilleen.
Ensimäisenä vuonna pidettiin yksi ainoa harjoitus, kun ruisku saapui vasta syksyllä. Mutta jo seuraavana vuonna ryhtyi palo
kunnan innokas ruiskumestari, kauppias E. J. Savon harjoituk
sia toimeenpanemaan. Muissa ruoduissa innostus ei näy olleen yhtä suuri ja väsyivät ruiskuruodunkin miehet yksin käymässä harjoituksissa. »Palokunnan päällikkö ja vesiruodun päällikkö eivät olleet kertaakaan näkyvissä«, valitettiin v. 1867. Palo
kunta oli vähällä lakata toiminnastaan. Useat lähettivät jäsen- merkkinsä takaisin. Seuraavana vuonna alkoi hajaantunut mie
histö taasen kokoontua lippujensa ympärille, mutta lamaantu
minen alkoi pian uudestaan. V. 1869 pidettiin ainoastaan joku
nen harva harjoitus, eikä mihinkään tullut osanottajia. Niissä tilaisuuksissa julkilausutuin jo ajatus, että vapaaehtoisen palo
kunnan pitäisi toimia ainoastaan palovartijakuntana. Jäsenille*
jotka ensiksi toivat tiedon tulen irtipääsemisestä, luvattiin pal
kintoja, — ja harjoitukset taukosivat kokonaan. Kun palokunta uudestaan elpyi eloon v. 1876, ryhdyttiin entistä suuremmalla innolla harjoituksiin, joita nyt ruvettiin kesän aikana pitämään kerta viikossa. Innostuttajana esiintyi tälläkin kertaa kauppias E. J. Savon, ollen uudestasyntyneen palokunnan päällikkönä.
Yhtä innokkaan jäsenen sai palokunta samaan aikaan raatimies Karl Söderblom’ista, joka antautui koko sydämensä lämmöllä palokunnan palvelukseen ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa asti. Ensi alussa otettiin aivan miehissä osaa harjoituksiin*
mutta lopputulos oli kuitenkin sama kuin ennenkin. V. 1877 ja 1878 pidettyihin harjoituksiin ei saapunut enää kuin jokunen harva mies. Suvisin pidettiin harjoituksia itätullin kentällä joka toisena sunnuntai-aamuna ja talvisin suomalaisen kansakoulun voimistelusalissa. Kun kerta vapaaehtoinen palokunta oli ole
massa ja siinä innokkaita jäseniä niinhyvin päällikkyydessä kuin miehistössäkin ja harjoituksista ei kuitenkaan tahtonut tulla mi
tään, niin täytyi itse järjestelmässä olla puutteita ja ajan oloihin soveltumattomia määräyksiä. Kun oltiin vielä 1866-vuoden sään
töjen kannalla, joiden määräykset eivät olleet paikkakunnaaseen kokemukseen perustuvia, niin päätettiin uudestaan järjestää koko palokunta ja ruvettiin laatimaan uusia ohjesääntöjä, joissa saa
vutetut kokemukset tulisivat varteen otetuiksi. Palokunnan van
hemmat jäsenet pitivät marssiharjoituksia ja voimistelua »lasten
leikkinä «, ja halusivat enemmän kalustoharjoituksia. Yhtenä ehkäisijänä oli kait sekin, että komentokieli ei ollut miehistön kieli. Ei viivytelty parannusten toimeenpanossa. Jo v. 1879 saatiin uusi ohjesääntö, Karl SöderblorrTin työtä suurimmaksi osaksi. V. 1880 muutettiin komentokieli suomeksi. Sen jälkeen on vuosittain pidetty toistakymmentä harjoitusta, joista pari kolme on ollut kalustoharjoitusta. Esim. v. 1888 oli 16 marssi- harjoitusta ja 2 kalustoharjoitusta. Mutta yleensä ei näissä har
joituksissa ole ollut runsaammin osanottajia. V. 1889 keskus
teltiin jo uhkasakon määräämisestä harjoituksista poissaoleville, mutta vapaaehtoisessa laitoksessa ei sellaista katsottu voitavan toteuttaa. Asia ei siis ollut autettavissa. Ajanjaksona 1895—
1899, kollegineuvos J. A. Lindholmin ollessa palokunnan pääl
likkönä, ryhdyttiin taas uudella innolla työskentelemään harjoi
tusten kohottamiseksi korkeammalle asteelle. Otettiin voimis
telun ohjaajiksi varsinaisia ammattimiehiä, asiaan innostuneita aliupseeria. Ilahuttavana todisteena siitä, että alettiin käsittää voimistelunkin tärkeä merkitys, oli uuden yhdistyksen muodos
tuminen palokunnassa, »Uudenkaupungin Urheilijain«, joihin myöhemmin on liittynyt jäseniä ulkopuolelta palokuntaakin. Pa
lokunnan kentälle rakennettiin voimistelutelineitä ja ruvettiin useammin pitämään kalustoharjoituksia. Ja osanotto harjoituk
siin on viime vuosina ollut entistä vilkkaampi.
7. Säännöt ja ohjesäännöt.
Ala-alkeiskoulun rehtori C. G. Wivolin laati yhdessä erään väliaikaisen toimikunnan kanssa vapaaehtoisen palokunnan en
simmäiset säännöt v. 1864. Mutta viipyi kokonaista kaksi vuotta, ennenkuin vahvistus saatiin näille säännöille. Keisarillinen se
naatti vahvisti säännöt, kuten edellä on kerrottu, 30 päivänä tammikuuta 1866. Näiden sääntöjen mukaan oli palokunnassa kaksi luokkaa jäseniä: maksavat jäsenet (nimitettiin kunniajäse
niksi) ja työskentelevät jäsenet. Edelliset suorittivat vuosittain palokunnan kassaan vähintäin neljä markkaa ja jälkimäiset vä
hintäin yhden markan. Työskentelevät jäsenet toimivat neljässä ruodussa, nimittäin: ruiskuruodussa, ryntäysruodussa, vesiruo-
dussa ja pelastusruodussa. Näiden sääntöjen nojalla palokunta toimi 13 vuotta.
Palokunnan kokouksessa 17 päivänä helmikuuta 1879 ase
tettiin toimikunta, johon tulivat herrat Axel Tollet, F. P. Björk- roos, Karl Söderblom ja S. M. Westerlund, laatimaan ehdotusta uusiksi ajanmukaisiksi säännöiksi vapaaehtoiselle palokunnalle.
Jo seuraavan maaliskuun 1 päivänä pidetyssä palokunnan ko
kouksessa hyväksyttiin toimikunnan laatima ehdotus. Keisaril
linen senaatti vahvisti tämän ehdotuksen säännöiksi 30 päivänä huhtikuuta 1879.
Näihin sääntöihin liittyy 6 päivänä kesäkuuta 1879 hyväk
sytty »Ohjesääntö Uudenkaupungin vapaaehtoiselle palosammu- tus- ja pelastuskunnalle«, joka ohjesääntö tarkastettiin, korjattiin ja uudestaan hyväksyttiin palokunnan yleisessä kokouksessa 29
päivänä maaliskuuta 1904.
Sääntöjen mukaan on palokunnassa kolme luokkaa jäseniä:
kunniajäsenet, työskentelevät jäsenet ja maksavat jäsenet. Vii
memainitut suorittavat vuosittain palokunnan kassaan vähintäin viisi markkaa. Ohjesäännön mukaan palokunta työskentelee sammutuskomppaniassa ja pelastuskomppaniassa. Sammutus- komppania jaetaan ruiskujen määrän mukaan nykyään kolmeen osastoon, joista ensimäinen hoitaa imuruiskua n:o I, toinen ruiskua n:o 2 ja kolmas ruiskua n:o 3. Pelastuskomppania ja e taan nykyään kahteen osastoon, joista ensimäisellä on hallus
saan kalustovaunut, purjeet y. m. ja toisella koneelliset tikapuut.
8. V. P. K:n virkakieli.
Olojemme historiallinen kehitys johti siihen, että täällä, kuten muuallakin maassamme, ruotsinkieli sai virallisen kielen aseman. Siitä syystä palokunnankin virkakieli oli ensi alussa ruotsi. Mutta kehityksen kulkua taas sekin oli, että ruotsinkieli vähä vähältä siirtyi syrjemmä, tehden tilaa suomenkielelle. Muilla elämän aloilla tuo kielten vaihto ei ole voinut tapahtua ilman vaatimuksia yhdeltä puolen ja vastaanpanoa toiselta puolen.
Mutta palokunnassa se on tapahtunut veljellisessä ymmärtäväi
syydessä ja yksimielisyydessä, jonka aina tuleekin vallita palo-
kunnassa. Suomenkielen palokunnan virkakieleksi kehittyminen on yleispiirteissä tapahtunut seuraavasti: V. 1880 huhtikuun
5 päivän kokouksessa päätettiin harjoitusten komentosanat muut
taa suomenkielisiksi. Tampereelta hankittiin suomenkielinen komentosanasta, ja niiden perusteella painatettiin palokuntalai
sille jaettavaksi »Harjoitusohjeet Uudenkaupungin vapaaehtoista palosammutus- ja korjauskuntaa varten«. Vielä samana vuonna ehdotti raatimies Karl Söderblom marraskuun 5 päivän kokouk
sessa, että palokunnan kokousten pöytäkirjat pidettäisiin suo
meksi. On huomattava, että ehdotus tuli ruotsinmieliseltä puo
lelta ja otettiin käsittelynalaiseksi kokouksessa 5 päivänä tam
mikuuta 1881. Yksimielisesti päätettiin, että pöytäkirjat pide
tään vielä edelleen ruotsinkielellä, mutta vuosikertomukset laa
ditaan vast’edes sekä ruotsin- että suomenkielellä. Vuodesta 1891 aikain ovat vuosikertomukset laaditut ainoastaan suomen
kielellä. Ja vuonna 1893 muuttui palokunnan pöytäkirjakielikin suomeksi. Suomenkieli palokunnassa alkoi »V. P.«:llä palo
kuntalaisten päähineessä, ja ruotsinkieli loppui »F. B. K.«:11a niinikään palokuntalaisten päähineessä. Palokunnan kokouksessa 29 päivänä maaliskuuta 1904 päätettiin poistaa palokypärien otsikkokilvessä, virkapuvun vyönsoljessa ja palokalujen kyljessä olevat kirjaimet F. B. K., viimeinen murunen ruotsinkieltä, sekä asettaa niiden sijalle V. P. K. Nykyään on suomi virkakielenä, ja ruotsinkieli on menneitten päivien muistona.
9. Virkapuku.
Ensimäisenä 13 vuotena ei palokunnan jäsenillä ollut muuta tuntomerkkiä, kuin päähineeseen kiinnitetty läkkilevy, joka vä
rillään ilmaisi, mihin ruotuun kukin kuului. Tosin jo vuonna 1869 julkilausutuin ajatus, että kaikilla palokuntalaisilla pitäisi olla yhtäläinen virkapuku. Se olisi omiaan lähentämään palo
kunnan jäsenet toisiinsa sekä herättämään heissä yhteistuntoa.
Tämä tuuma toteutui kuitenkin vasta v. 1879, jolloin palokunta uudestaan virkosi eloon. Silloin otettiin käytäntöön valkoisesta palttinasta tehty pusero, jossa rintapielusta ja vyö olivat kulla
kin ruotunsa väriset. Sama virkapuku tarkemmin määriteltiin
vuoden 1879 ohjesäännössä, jossa myöskin uudet jäsenmerkit säädettiin. Sammutuskomppanian jäsenillä piti olla punainen läkkilevy kirjaimilla F. B. K. sekä puolen tuuman levyisellä pu
naisella nauhalla, jossa oli sekä osaston että miehistön järjes
tysnumerot. Päälliköillä olivat, nauhat leveämmät. V. 1888 tilattiin palokuntalaisia varten »Metalwaaren und Militäreffekten- fabrik«-nimisestä tehtaasta Hannoverista kypärit, samanmalliset kuin Turun vapaaehtoisella palokunnalla oli. Kypärit myytiin palokuntalaisille viidestä markasta kappaleelta ja lupautui palo
kunta, jäsenen erotessa, lunastamaan kypärit takaisin neljällä markalla. Samana vuonna otettiin käytäntöön myöskin uudet virkapuvut, koska katsottiin silloiset puserot epäkäytännöllisiksi.
Kaikilla palokuntalaisilla piti olla valkoisesta kankaasta tehty takki, jossa eriväriset ja erilevyiset nauhat kauluksessa, rintapielustassa, hiansuissa ja vyö ilmaisisivat, kuka kuuluu päällystöön, kuka miehistöön, kuin myös senkin, mihin komppaniaan ja osastoon kukin kuuluu.
10. Juhlat, huviretket, kunniatervehdykset ja vierailut.
Vapaaehtoiseen palokuntaan ei mennä asetusten pakosta eikä myös palkan tähden. Sinne mennään velvollisuuden tun
nosta, joka kehoittaa pelastamaan lähimmäisen vaarassa olevaa omaisuutta. Se on laitos, joka on omiaan kehittämään ihmisen parhaimpia ominaisuuksia: rohkeutta, neuvokkuutta, uhrautuvai
suutta ja epäitsekkyyttä, valppautta ja päättäväisyyttä. Se on laitos, jossa eri yhteiskuntaluokista olevat henkilöt lähestyvät toisiaan ja ovat tilaisuudessa jalostuttavasi vaikuttamaan toi
siinsa. Elonvoimainen palokunta juhlineen, huviretkineen ja vierailuineen, harjoituksineen ja tositoimineen tulessa ja savussa on korkeakoulu kunnon kansalaiseksi varttumista varten. Ja missä niin paljon nuorta voimaa on koolla kuin vapaaehtoisessa palokunnassa, siinä on myöskin juhlilla, huviretkillä ja vierai
luilla oikeutettu paikkansa jäsenten koossapitämiseksi ja virkeäm
män hengen herättämiseksi.
Vuosijuhlia alettiin jo aikaisin pitää. Ensi kerta otettiin vuosijuhlien pitäminen puheeksi v. 1869. Seuraavana vuonna pidettiin ensimäinen vuosijuhla Sundholmin relssisäteriin kuulu
valla Nuhjan luodolla. Ilo ja innostus nousivat silloin korkealle, kerrotaan. Seuraavana viitenä vuotena, jolloin tuskin palokun
taakaan oli olemassa, ei tietysti myöskään vuosijuhlia ollut. Vuo
desta 1876 alkaen on säännöllisesti pidetty vuosijuhla kunakin vuonna. Neljänä ensimäisenä vuonna juhlittiin Pihlavankedolla.
Sen jälkeen siirtyi vuosijuhlan viettäminen kuudeksi vuodeksi Salmelle. V. 1886 oltiin Pietolan lahden lännenpuolella olevalla kentällä ja samoin seuraavinakin vuosina. V. 1890 vietettiin ensimäinen vuosijuhla palokunnan omalla juhlakentällä, jonne juhlavieraiksi kutsuttiin myöskin Rauman ja Laitilan vapaaeh
toiset palokunnat. Seuraavan vuoden vuosijuhla oli tavallisia erityisempi. Palokunta vietti silloin viidenkolmatta vuoden ole
massaolonsa muistoa lipuilla ja köynnöksillä koristetulla juhla- kentällään. Palokunnan kokoonnuttua raatihuoneentorille, läh
teäkseen sieltä marssissa juhlakentälle, tuli neiti Ellen Savon ja lahjoitti kaupungin naisten puolesta uuden lipun palokunnalle, jonka jälkeen kaupungin nuoret neidit alkoivat koristamaan palokuntalaisten kypärit tammenlehti-seppeleillä ja rinnat kukilla.
Ja juhlatunnelmaa lisäsi yhä kaupungin valtuusmiehiltä tullut tiedonanto, että he edellisenä päivänä olivat päättäneet palo
kunnan viidenkolmattavuotisen olemassaolon muistoksi sekä palo
kunnan hyödyllisen toiminnan tunnustukseksi lahjoittaa kunnalle sopivan tonttimaan omaa taloa varten, — joka kuitenkin jäi vaan paljaaksi lupaukseksi. V. 1895 vietetyssä vuosijuhlassa jaettiin ensi kerran kunnan jäsenille kunniamerkkejä 25-, 20-, 15- ja io-vuotisesta jäsenyydestä palokunnassa. Kunnan lipun
kantaja Aksel Lindqvist sekä kunnan kirjuri J. F. Hedlund oli
vat ainoat, jotka saivat kunniamerkin 25-vuotisesta jäsenyydestä.
Kunnan varapäällikkö F. P. Björkroos, sammutuskomppanian ensi osaston päällikkö Karl Erholm sekä palokuntalainen R.
Westzynthius saivat kunniamerkin 20-vuotisesta jäsenyydestä.
Viisi palokuntalaista sai 15-vuotisen ja kahdeksan io-vuotisen merkin. Ei myöskään sovi jättää mainitsematta, että Uuden
kaupungin vapaaehtoinen palokunta lienee maassamme kaupun
kien palokunnista ensimäinen, joka on ottanut käytäntöön rait
tiit vuosijuhlat, alkaen vuodesta 1892. Kiitos ja kunnia asian alkuunpanosta kuuluu raatimies Karl SöderblonTille.
Paitsi varsinaisia vuosijuhlia on palokunnassa toimeenpantu kansanjuhlia, naamiohuveja, iltamia, arpajaisia, kilpasoutoja, klupi-iltamia, soihtukulkueita, hiihtoretkiä, tanssiaisia ynnä muita semmoisia tilaisuuksia, mitkä ovat nuorten mieliä viehättäneet.
Vuodesta 1897 alkaen on ollut olemassa varsinainen huvitoimi- kunta huvien ja juhlien toimeenpanoa varten. Onpa palokun
nalla vielä sekin harvinainen onni, että sen omassa keskuudessa voidaan sepittää näytelmäkappaleitakin. V. 1902 näyteltiin Val
lilan ravintolassa vietetyssä iltamassa palokunnan varapäällikön Frans Viitasen kirjoittama näytelmäkappale »Tuli on irti« ensi kerta yleisölle. Kappale on kuvaus kaupunkiemme palovartioista entiseltä ajalta.
Huviretkiä on palokunta tuontuostakin toimeenpannut kau
pungin ulkopuolelle. Kaupunkilainen etsii kesäaikana mielellään lepoa ja virkistystä luonnon helmassa maalla. Ensimäiset huvi- retket 1870- ja 1880-luvulla tehtiin Nuhjan luodolle. V. 1881 heinäkuun 31 p:nä tehtiin yhteinen retki Rauman palokuntalais
ten kanssa. Jonkun kerran palokunta matkusti höyryveneellä Kustaviin ja Taivassaloon. V. 1887 heinäkuun 24 p:nä tehtiin taas Rauman palokuntalaisten kanssa yhteinen huvimatka Lyök- kiin. Jokunen kerta oltiin Hangon saarella, Sundholman Poh
jaisissa, Lepäisillä ja Heikkalanpäässä. Toukokuun alussa on vuosittain ollut tapana tehdä aamulla varhain kävelyretki joko Saarnistoon tai Kaunisrannan tiilitehtaalle, sekä viime vuosina Hiulle Lindholmin torppaan. V. 1894 kesäkuun 10 päivänä pi
dettiin Lyökissä suuret kansanhuvit, ja kutsuttiin sinne juhla- vieraiksi Rauman vapaaehtoinen palokunta, jota ei seitsemään vuoteen oltu yhteisessä juhlassa nähty. Sääkin sattui silloin ole
maan mitä herttaisin. »Kivim aa« vei sinne täytensä uuskau- punkilaisia kaksi eri kertaa ja »Hebe« toi raumalaisia. Päivä kului erittäin hupaisasti ja molemmin puolin tunnettiin yhdessä
olon viehätystä.
2
Joskus on palokunta erityisinä merkkipäivinä käynyt kun- niatervehdyksillä päällikköjensä ja toimimiestensä luona, jotka kauemman aikaa ovat olleet palokunnassa ja joissa palokunta on tullut tuntemaan vilpittömän ystävänsä.
Juhannuspäivänaattona kesäkuun 23 p:nä 1890 kävi palo
kunta kunniatervehdyksellä silloisen päällikkönsä konsuli E. J.
Savönin luona, joka samana päivänä 50 vuotta takaperin siirtyi asumaan Uuteenkaupunkiin ja joka oli kuulunut palokuntaan 24 vuotta.
Heinäkuun 12 p:nä 1900 täytti palokunnan vanhin jäsen, kunnan sihteeri, kauppias J. F. Hedlund 50 vuotta, jolloin palo
kunta soittokunnan kanssa kävi häntä onnittelemassa. Kunnan- päällikkö Erholm antoi palokuntalaisten puolesta hänelle juoma- sarven kiitollisuuden osoitukseksi uutterasta toiminnasta kunnan sihteerinä ja toimikunnan jäsenenä.
Lokakuun 20 p:nä 1900 täytti toimikunnan puheenjohtaja, hovineuvos J. A. Lindholm 50 vuotta. Palokunnan puolesta kä
vivät edustajat häntä onnittelemassa, tulkiten palokunnan syvän kiitollisuuden hänen monipuolisesta innokkaasta toiminnastaan kunnan ja soittokunnan hyväksi.
Vuonna 1902 heinäkuun 15 p:nä lähetti palokunta lähetys
tön edesviemään kunnioituksensa ja onnittelunsa kunnan van
hukselle (ijältään vanhimmalle palokuntalaiselle), kapteeni I. R.
Isaksson’ille hänen täyttäessään 60 vuotta; hän oli silloin kuu
lunut kuntaan 13 vuotta, ollen muun muossa 7 vuotta I:sen osaston päällikkönä ja kuulunut toimikuntaan 9 vuotta.
Kesäkuun 18 p:nä 1906 saapui vapaaehtoinen palokunta soittokuntineen kello 6 aamulla päällikkönsä, kauppias Karl Er- holmin luokse, joka samana päivänä tuli olleeksi palokunnassa 30 vuotta, joka nykyisistä jäsenistä on kauimman aikaa ollut rivissä ja »joka erinomaisella innolla ja kauniilla esimerkillä on ylläpitänyt kunnan saavuttamaa hyvää mainetta«, kuten paikka
kunnan äänenkannattajassa hiljakkoin sanottiin. Soittokunnan soitettua muutamia kappaleita ja kunniavieraan esille astuttua, tulkitsi toimikunnan puheenjohtaja, kollegineuvos J. A. Lind
holm valituin sanoin päivän merkitystä, sekä jätti palokunnan puolesta suositulle päällikölleen muistolahjaksi komean, hopea- renkailla varustetun sarven.
Kutsuja on saatu muiden kaupunkien vapaaehtoisten palo
kuntien vuosijuhliin. Ensimmäinen kutsu lienee saapunut Ou
lusta v. 1879. Lähetettiin vastaukseksi onnittelusähkösanoma juhlaan. Vielä samana vuonna kutsuivat porilaiset heidän juh
laansa, johon niinikään lähetettiin onnittelusähkösanoma. V.
1880 elokuun 1 p:nä vietti Rauman palokunta ensimäistä vuosi
juhlaansa, jossa Uuttakaupunkia edusti 21 jäsentä palokunnasta.
Vielä samana vuonna teki Rauman palokunta heinäkuun 31 p:nä vastavierailun Uuteenkaupunkiin. Koko meikäläinen palokun
tamme oli juhlapukimissa, liehuvin lipuin ja soiton sävelin vas
taanottamassa raumalaisia kaupungin rannassa ja tervehdyspu
heet pidettyä lähdettiin Nuhjan luodolle, jossa päivä kului rat
toisasti. Seuraavana vuonna viettivät raumalaiset elokuun 14 p:nä toista vuosijuhlaansa, jossa Uuttakaupunkia edusti usea sen palokuntalaisista. V. 1884 vietti Helsingin vapaaehtoinen palo
kunta kesäkuun 15 p:nä 20 vuosijuhlaansa. Ystävällisen kutsun johdosta lähetti täkäläinen palokunta sinne edustajikseen hrat Karl Erholmin, F. F. Björkroosin ja K. G. Enkelmanin. Vielä samana vuonna tekivät uusikaupunkilaiset heinäkuun 6 p:nä höyrylaivalla »Ahkera« huvimatkan Raumalle, jossa oli ystävälli
nen vastaanotto. V. 1888 vietti Turun Vapaaehtoinen palokunta elokuun 12 p:nä suuremmoisella tavalla 50 vuosijuhlaansa. Uut
takaupunkia edusti tässä juhlassa kuusitoista palokunnan jäsentä.
Seuraavana vuonna vietti taas Helsingin palokunta elokuun 23 ja 24 p:nä 25 vuosijuhlaansa, jossa Uudenkaupungin palokuntaa edustivat hrat F. P. Björkroos ja Karl Söderblom. V. 1902 syyskuun 14 p:nä oli palokunta kutsuttu Rauman V. P. K:n talon vihkiäisiin ja oli täältä neljä edustajaa läsnä. V. 1893 vietti Tampereen vapaaehtoinen palokunta elokuun 6 p:nä 20 vuosijuhlaansa ja vielä samana vuonna Vaasan palokunta 25 vuosijuhlaansa ja täältä lähetettiin vastaukseksi ystävällisiin kut
suihin onnentoivotus-sähkösanoma.
Paitsi edellämainittuja on täkäläinen palokunta saanut kut
sun seuraavien paikkakuntien V. P. K:n vuosijuhliin:
V. 1894 heinäk. 8 p:nä Huittisten 10 vuosijuhlaan;
» » » 15 » Kokkolan 10 »
» 1899 elok. 20 » Mikkelin 20 »
» 1901 kesäk. 1 » Joensuun 20 »
V. 1902 heinäk. 5 p:nä Kuopion 25 vuosijuhlaan;
» 1903 » 11 ja 12 » Jyväskylän 25 »
» » » 19 p:nä Hämeelinnan 30 *
» » elok. 2 » Porin 40 »
» 1904 heinäk. 31 » Mikkelin 25 »
» » syysk. 11 » Kristiinan 25 »
Kaikkiin edellämainittuihin juhliin on täältä lähetetty on- nittelusähkösanoma.
Juhlahetkiä nekin hetket ovat olleet, jolloin palokunnalla on ollut kunnia tulla esitetyksi ylemmille viranomaisille. Jo v.
1869 esiteltiin palokunta esittelijäsihteeri Jägerhornille, joka oli tarkastamassa maamme palotointa, ja suvaitsi esittelijäsihteeri tässä tilaisuudessa julkilausua tyytyväisyytensä palokuntamme olemassa-oloon. V. 1880 oli palokunnalla ruiskuharjoitus läänin kuvernöörin läsnäollessa. V. 1884 heinäkuun 5 päivänä esitel
tiin palokunta maamme kenraalikuvernöörille, kreivi Heydenille, juhlapäivällisillä, jotka kaupungin valtuusmiehet pitivät korkealle vieraalle Vallilassa. V. 1889 tarkasti läänin kuvernööri vapaa- herra von Troil palokunnan sekä sen kaluston. V. 1903 touko
kuun 3 p:nä oli palokuntien tarkastaja, eversti Ernst Baeckman ensi kerran tarkastamassa paloasemamme. Palokunta saapui juuri kevätkävelyretkeltään kotiin ja otti vieraansa vastaan juh
lapuvussa, lipuilla ja soitolla. Kun kalusto oli tarkastettu, pidet
tiin kalustoharjoitus kaupungin rannassa. Herra tarkastaja lausui tyytyväisyytensä näkemiinsä sekä toivomuksenaan, että olisi lisäksi hankittava uusi ajanmukainen ruisku.
Maaliskuun 14 p:nä 1906 täytti vapaaehtoinen palokunta neljännenkymmenennen ikävuotensa. Syntymäpäivän kunniaksi liehui lippu koko päivän palokunnan talolla, joka sisältä oli ko
ristettu lipuilla, köynnöksillä ja kukilla sekä illalla juhlallisesti valaistu. Illan tullen kokoontuivat palokunnan jäsenet illanviet
toon sekä samalla keskustelemaan kesällä vietettävän riemu
juhlan järjestämisestä. Kun soittokunta oli soittanut pari kap
paletta, avasi kokouksen kunnan päällikkö, kauppias Karl Erholm,
kertoen palokunnan syntymävaiheista ja perustajista sekä lyhy
käisyydessä palokunnan 40-vuotisesta toiminnasta, ja päätti pu
heensa kohottaen 3-kertaisen eläköön-huudon vapaaehtoisen palo
kunnan luojan, rehtori C. G. Wivolinin muistolle. Sen jälkeen omisti hra Erholm muutaman sanan kaupungin naisille, jotka palokunnan koko toimintakauden aikana ovat herttaista suosiota sille osoittaneet, lahjoittamalla sille muun muassa kallisarvoisia lippuja sekä avustaneet kuntaa juhlatilaisuuksissa, arpajaisten toimeenpanemisessa y. m., ja kohotti heille 3-kertaisen eläköön- huudon. Useampia muitakin puheita pidettiin edesmenneiden päällikköjen ja kiitollisessa muistossa säilyvien palokuntalaisten muistolle, kuten konsuli E. J. Savönin, raatimies Karl Söder- blom’in, soitonjohtaja K. G. Tenlenin y. m. Kaikesta yksinker
taisuudesta huolimatta muodostui tämä ilta tunnelmarikkaaksi muistojuhlaksi, joka oli omiaan mieliä ylentämään. Juhlatun
nelma nousi ylimmilleen, kun hra Erholm uudestaan astui esille ja ilmoitti palokunnalle, että sille tässä tilaisuudessa on tehty kaksi suurta lahjoitusta. Ensimäisen lahjoituksen, 300 markkaa, oli tehnyt kapteeni O. A. Färdig ja hänen puolisonsa. Lahjaa seurasi suomennettuna näin kuuluva kirjelmä:
»Päivän merkityksen sekä sen reippaan ja nopean avun johdosta, jonka valppaalta ja urhealta palokunnaltamme olemme saaneet ja josta sydämellisesti kiitämme, liitämme tähän 300 markkaa palokaluston ylläpitämiseksi.
Todellisella kunnioituksella:
Ik ä ja A lfr e d F ä rd ig .
Toisen lahjoituksen, 1,000 markkaa, teki palokunnan moni
vuotinen jäsen, kauppias Carl Lundström ja puolisonsa Emilia, määräten lahjansa höyryruiskun pohjarahastoksi.
Näiden odottamattomien lahjoitusten johdosta yhdyttiin moniin eläköön-huutoihin ja valtuutettiin lähetystö jalomielisille lahjoittajille tulkitsemaan palokunnan syvää kiitollisuutta. Lähe
tystöön valittiin palokunnan päällikkö Karl Erholm, kollegineu- vos J. A. Lindholm ja palokunnan kirjuri J. F. Hedlund.
Useassa yleisessä palokuntalaiskokouksessa on Uudenkau
pungin palokuntakin ollut edustettuna.
Ensimäinen yleinen palokuntalaiskokous pidettiin Helsin
gissä 23 ja 24 p:nä elokuuta 1889 ja edustivat siellä Uudenkau
pungin palokuntaa hrat Karl Söderblom ja Fredrik Kräki.
Neljäs yleinen palokuntalaiskokous pidettiin Viipurissa 12 ja 13 p:nä heinäkuuta 1901 ja edusti siellä Uudenkaupungin
palokuntaa hra Karl Erholm.
Viides yleinen palokuntalaiskokous pidettiin Oulussa kulu
van vuoden (1906) heinäkuun 6 ja 7 p:nä ja oli hrat Karl Erholm ja K. E. Vaahtoranta valittu edustamaan täkäläistä palokuntaa
mainitussa kokouksessa.
Uudenkaupungin vapaaehtoisen palokunnan 40:s vuosijuhla vietetään sunnuntaina tämän vuoden elokuun 19 päivänä seu- raavalla ohjelmalla:
J U H L A - O H J E L M A
Elokuun 19 päivänä 1906.
Klo 1/2 8 e. pp. Lähdetään palokunnan talolta hautausmaalle kunnioittamaan toveri-vainajien muistoa.
„ 1/2 12 „ „ Kokoonnutaan palokunnan talon pihamaalle valokuvausta varten, jonka jälkeen on har
joitukset.
„
3 j. pp. Kokoonnutaan palokunnan talolle, jossa vieraat muista palokunnista otetaan vastaan ja josta sitten marssitaan juhlakentälle.
„ 1/24—V210 j. pp. Ju h la V. J>. J{:n kentällä.
Alkusoittoa, T ervehdyspuhe, Soittoa,
Runolausuntoa, suomeksi ja ruotsiksi, Köörilauluav
Esitelmä V. P. K:n 40-vuot. toiminnasta, Soittoa,
Voimistelua,
Kunniamerkkien jako, Puhe isänmaalle,
»Sedän hankkeet«, i-näyt. huvinäytelmä.
Yleinen tanssi.
Klo 10 j. pp. Yhteinen illallinen Vallilan ravintolassa vieraiden ja omien palokuntalaisten kesken.
11. Torvisoittokunta.
Yksityisen torvisoittokunnan perustivat kaupunkiimme hrat Karl Söderblom ja Aksel Sacklén v. 1875 ystäviensä, hrojen A.
O. Wennbergin, C. A. E. Lithenin, Karl Öhmanin ja J. F. Vi- demarkin avulla. Kukin hankki torven itselleen ja sitten yh
dessä harjoittelemaan. Seuraavina vuosina esiintyi tämä yksi
tyinen torvisoittokunta tuontuostakin palokunnan iltamissa ja huvitilaisuuksissa. Rahallista kannatusta he eivät saaneet mis
tään. Mutta seurauksena oli, että soitannollinen harrastus paik
kakunnalla täten heräsi henkiin. Ja kun sitten vielä palokunnan vuosijuhlassa elokuun 10 p:nä 1879 esiintynyt naapurikau
pungista tilattu torvisoittokunta, heräsi palokunnassa yleinen toivomus itse saada oma vakinainen torvisoittokunta. Eräässä palokunnan kokouksessa v. 1880 nosti hra Karl Söderblom ky
symyksen pysyväisen torvisoittokunnan perustamisesta, jolla olisi nimenä V. P. K:n torvisoittokunta. Se päätettiin perustaa. Kau
pungille pantiin seuraavana vuonna kiertämään hrojen E. J.
Savönin, Karl W. Palénin, J. A. Zachariassenin ja Karl Söder- blomin allekirjoittama keräyslista, johon asianharrastajat olivat tilaisuudessa merkitsemään kannatusapunsa perustettavaa torvi
soittokuntaa varten. Yritys sai osakseen yleistä myötätuntoa ja keräyslistaan merkittiin kahden vuoden ajaksi yhteensä 1,469 markkaa. Kaupungin valtuusmiehet, joiden puoleen palokunta myöskin kääntyi, myönsivät Anniskelu- ja vähittäinmyynti-osake- yhtiön voittorahoista torvisoittokuntaa varten 2,100 markkaa saman ajan kuluessa. Näin tuli perustetuksi torvisoittokunta, jonka johtajaksi otettiin herra K. G. Tenlén Porin kaupungin
soittokunnasta. H. Moritz Schusterilta Markneukirchenissä Sak
sassa tilattiin yhdeksän torvea, jotka saapuivat tänne 3 p:nä joulukuuta 1880 ja tulivat maksamaan 1,184 markkaa. Suurella innolla ryhdyttiin harjoituksiin, ja jo ensi vuonna esiintyi uusi soittokunta 45 tilaisuudessa, yleisissä ja yksityisissä. Kaikki kiittivät sen ripeätä edistymistä ja yhä lukuisammissa tilaisuuk
sissa sai se seuraavina vuosina esiintyä. Torvisoittokunta oli esimerkiksi vuonna 1884 esillä 95 soittajaisissa, joista oli tuloja 1,695 markkaa. Kymmenen vuotta oli tarvis turvautua yksityis
ten kannatusapuun, joka vähitellen pieneni, tehden vuonna 1890 enää vain 198 markkaa, mutta saman ajan kuluessa kaupungin valtuusmiehet, tunnustaen soittokunnan yhtä hyvin kuin esimer
kiksi katuvalaistuksen kaupungin yleiseksi tarpeeksi, jota ilman ei enää käy oleminen, jos tahdotaan ajan riennoissa pysyä mui
den kaupunkien tasalla, suostuivat kaupungin yleisistä varoista myöntämään yhä suurempaa kannatusta, tehden tämä kannatus 1890-luvun lopulla jo 1,800 markkaa vuodessa. Soittajien palk
kaukseen suostui johtaja K. G. Tenlén omasta palkastaan anta
maan 300 markkaa vuodessa. Mutta soittajien tulot olivat sit
tenkin siksi pienet ja palkkaus epävarma, että koko soittokunta 1890-luvun loppupuolella oli vaarassa loppua lakkoon. Ja vuonna 1898 myönsivätkin kaupungin valtuusmiehet soittokunnalle kan
natusta enää vain siinä tapauksessa, että soittokunta tulisi uu
destaan järjestettäväksi. Hra K. G. Tenlén irtisanoutui toimes
taan v. 1898, ja hänen sijaansa valittiin 15 hakijasta soitonjoh- taja Juho Kröger Kuopiosta. Entisistä soittajista jäi yhdeksän uuteen soittokuntaan ja palkkausasia järjestettiin uudestaan.
Soiton hinnaksi yksityisten luona määrättiin ensi tunnilta 12, toiselta 8 ja seuraavilta 5 markkaa. Kun kaupungin myöntä
mästä kannatusavusta erotettiin johtajan vuosipalkaksi 1,200 markkaa ja torvikassaan 100 markkaa, jaettiin loppu ynnä soit- tajaisista saadut tulot, joista viimeksi mainituista viidesosa ensin erotettiin johtajalle, prosenttien mukaan soittajille siten, että ensi luokka (Ess ja I B.) sai 36 0/0, toinen luokka (II B-kornetti, Basso ja B-barytoni) 34 o/0 ja kolmas luokka (Tenori ja Altto) 30 o/o. Johtaja Juho Kröger erosi kuitenkin jo vuonna 1899.
Uudeksi soitonjohtajaksi samana vuonna otettiin nykyinen joh
taja August Abraham Vidgren, joka jo Tenlénin aikana oli ollut
*8 vuotta täkäläisessä soittokunnassa ja senjälkeen pitemmän aikaa kuulunut Suomen kaartin soittokuntaan sekä suorittanut tutkinnon Helsingin musiikkiopistossa. Uusi edistysrikas kehi
tyskausi alkoi samalla soittokunnassa, jossa jäsenien lukumäärä on vaihdellut 9— 14. Uusi johtaja on taidolla, hyvällä järjestyk
sellä ja väsymättömällä innolla kehittänyt soittokuntansa malli
kelpoiseen kuntoon. V. 1900 säädettiin soittajillekin virkapuku merkiksi palokuntaan kuulumisesta. Jo v. 1901 myönsivät kau
pungin valtuusmiehet soittokunnan kannattamiseksi 2,500 mk.
Tämä kannatus jaettiin siten, että johtaja sai 1,600, soittajat 800 ja torvikassa 100 markkaa. Ja sen jälkeen ovat kaupungin valtuusmiehet yhä runsaammalla avustuksella tukeneet tätä eteen
päin menevää soittokuntaa, tehden avustus viime vuonna 3,100 markkaa. Täten on myöskin käynyt mahdolliseksi soittokuntaa varten tänä vuonna tilata kymmenen uutta ensi luokkaista torvea Erfurtista, Edv. Kruspen tehtaasta, jonka teokset kaikkialla ovat saavuttaneet suuren maineen. Ja tulevat torvet tänne saapu
neina maksamaan noin 1,250 markkaa.
12. Lauluseura.
Keväällä 1881 perusti soitonjohtaja K. G. Tenlén palokun
nassa lauluseuran, joka kuitenkin jo ennen talven tuloa kuoli, johtajan kaikista ponnistuksista huolimatta. Oltiin välinpitämät
tömiä eikä käyty harjoituksissa. Tammikuussa 1890 perusti lau- lunjohtaja Henrik Helander palokunnassa uuden lauluseuran, jättäen johtajatoimensa v. 1898 soitonjohtaja Krögerille. Koko ajan kuului valituksia siitä, että harjoituksissa käytiin epäsään
nöllisesti. Sen jälkeen ei palokunnalla ole ollut omaa lauluseuraa.
13. Paviljonki ja palokunnantalo.
Vuonna 1886 lahjoittivat kaupungin valtuusmiehet palo
kunnalle sataman rannalla, Odotuksen länsipuolella olevan ki- vikkoahon huvikentäksi ynnä 100 markkaa tasoitusavuksi, kun paikka oli erittäin epätasainen. Heinäkuun 7 p:nä mainittuna
vuonna piti palokunta sanotulla kentällä kokouksen nähdäkseen ja päättääkseen, mihin toimenpiteeseen huvipaikan suhteen olisi ryhdyttävä. Päätökseksi tuli, että kukin palokuntalainen saapuu kentälle joka tiistain, keskiviikon ja torstain illalla kello 8 rai
vaamaan pois kiviä ja tasoittamaan maata. Työhön ryhdyttiin innolla ja valmista siitä tulikin. Kun illat syksymmällä alkoivat käydä pimeiksi, tau’ottiin tasoitustyöstä, ja lopputyön otti neljä miestä suorittaakseen 100 markan urakkamaksusta. Syksyllä kaivettiin kentän ympäri oja, joka täytettiin mullalla ja johon istutettiin orapihlajapensaita. Kentän täytteeksi käytettiin kotiin saapuneitten laivojen painolastia. Seuraavana vuonna 1887 oli
vat palokuntalaiset vielä viimeistelemässä juhlakentän tasoitusta ja samana vuonna istutettiin kentälle 50 å 70 koivuntaimea.
Palokunnan kokouksessa 22 p:nä maaliskuuta 1888 päätet
tiin huvikentälle rakennuttaa tanssipaviljonki, jota varten piirus
tukset oli laatinut hra A. Lönnroth, joka myöskin otti raken
taakseen mainitun paviljongin. Kesäkuun 30 p:nä 1889 vihittiin uusi paviljonki. Kenttä oli tullut maksamaan 798 markkaa ja paviljonki 1,278 markkaa. V. 1905 korjattiin paviljonki päällikkö Karl Erholmin ehdotuksen mukaisesti, laittamalla uusi laattiaja seinät kolmelle sivulle, sekä laajennettiin samalla, rakentamalla 3 metriä lisää kumpaankin päähän, ja keittiön viereen tehtiin pieni varastohuone. Paviljongin laattia tehtiin läntisestä päästä ylemmäksi, niin että siellä nyt voipi näytelmäkappaleita näytellä, ja ovat hra Olofssonin lahjoittamat kulissit siis hyvään tarpee
seen. Lisärakennus ynnä vanhan korjaus tuli maalauksen kanssa maksamaan 1,589 markkaa.
Neljänneksen vuosisataa harhaili vapaaehtoinen palokunta pitkin kaupunkia ilman omaa kotia ja majaili milloin missäkin.
Sopivaa huoneustoa niin suurelle yhdistykselle ei ollut helposti saatavissa, ja muutamina vuosina sattui, että kokouksia pidettiin kolmessa eri paikassa ja lukusalia neljässä. Tämmöinen oli asianlaita esimerkiksi vuonna 1884. Suutari Fröbergin talossa Alisellakadulla oli vuokrattu sali ja kamari, joissa varsinkin soit
tokunta piti kokouksiaan. Mutta kokouksia pidettiin myöskin
suomalaisen kansakoulun voimistelusalissa ja raatihuoneen ali- kerroksessa. Räätäli Hellbergin talossa oli lukusali, jonka yllä
pito maksoi 200 markkaa vuodessa, mutta jossa aniharva palo
kuntalainen kävi. Ruiskuja varten löytyi lautasuojuksia jonkun talon pihalla. Tämmöinen hajanainen olo kävi sentään lopulta sietämättömäksi ja seuraavana vuonna 1885 julkilausutuin loka
kuun 21 päivän kokouksessa ensi kerta sanat: »oma koti«, syn
tysanat tulevalle palokunnan talolle. Seuraavana vuonna pantiin palokunnan varoista tuhat markkaa »oman kodin« pohjarahas
toksi ja hankittiin seitsemän säästölaatikkoa, joista lienee vuo
sien kuluessa myöskin kartttunut lähemmäksi tuhat markkaa.
Lokakuun kokouksessa 1890 näytti hra A. Lönnroth tekemiänsä piirustuksia »omaksi taloksi«, joka olisi rakennettava tontille n:o 1 Vaasaborgin korttelissa, lyseon ja Rantakadun välille.
Talossa tulisi olemaan suuri sali, tarjoiluhuone ja etehinen sekä keittiö ja kammio vahtimestarille. Palokalustoa varten järjestet
täisiin kivijalkaan erityinen kalustohuone. Tämä suunnitelma jä i kuitenkin ainaiseksi ainoastaan paperille, sillä »oma koti«
rupesi toteutumaan omia teitään, kuten kauvan tunnettu tarve, joka ei enää salli viivytystä. Kun apteekarinleski Maria Ljung- man-vainajan talo n:o 1 viidennessä korttelissa toisessa kaupun
ginosassa myytiin huutokaupalla huhtikuun 26 p:nä 1892, osti konsuli E. J. Savon muutamien palokuntalaisten kehoituksesta tämän talon 22,550 markan kauppahinnasta sekä ehdotti palo
kunnalle, että palokunta 8,000 markan kauppahinnasta lunastaisi itselleen kolmanneksen tämän talon tonttimaasta ynnä sillä sijait
sevan kaksikerroksisen kivitalon, jonka palokunta sitten järjes
täisi »omaksi kodikseen«. Jälelläolevat kaksikolmannesta tontti
maasta ynnä sillä sijaitsevan asuinrakennuksen ulkohuoneiden kanssa ostaisi vainajan tytär konsulinrouva Maria Ljung 14,550 markan kauppahinnasta. Palokunta päätti kokouksessaan touko
kuun 24 p:nä yksimielisesti, yksi ääni poisluettuna, hyväksyä talonkaupan ja ryhtyi heti korjauttamaan ja järjestämään kivi
taloa »omaksi kodikseen«, joksi se juhlallisesti vihittiin vielä saman vuoden joulukuun 4 päivänä. Korjauksineen palokun
nantalo tuli maksamaan 10,575 markkaa. Palokuntalaisten mo
nivuotinen toivo »oman kodin« omistamisesta oli nyt vihdoinkin toteutunut.
