Olavi Paavolainen
Keuruun vanhan kirkon paanukatossa (nä
kyy) jo aam uruskon ensimm äinen sipaisu.
Muutamat sireenipensaat ovat puhjenneet kuk
kaan. Miten hyvin niiden sinipunainen väri su- lautuukaan pensaiden välissä vielä nukkuvan
äyön kohta haihtuvaan utuun (Synkkä yksinpuhelu).
Olavi Paavolainen 20-luvulla.
38
Keuruulainen kirj ailij a
” 01en sekä isäni että äidin p u o lelta sa tap rosenttisesti karjalainen — tyypillisen sodane- dellisen virkam iesperheen n u o rin poika”, kir
jo itti viime sodan lopulla itsestään k irjailija O l a v i P a a v o l a i n e n (= OP.). H än oli syntynyt 17. syyskuuta 1903 Kivennavalla.
— Isän puolelta hän oli K annaksella tunnet
tua kauppias- ja talonpoikaissukua, isä suvun ensim m äinen opintielle jo u tu n u t; V iipurin klassill. lyseon ensim m äisiä o p pilaita, sitten varatuom ari ja h en k ik irjo ittaja. Koko hänen suvullaan oli verissä teatterih arrastu k set.
— Ä idin suku oli V iipurin j a sen ym päris
tön herraskartanoiden om alaatuista virkamies- ja sotilassäätyä, jo ssa (O P:n m u kaan) ”on jo kunen pisara V iipurin seudun saksalais- balttilaista verta ja omenaviiniksi väljähtynyttä A m inoffien sam ppanjaa. (...) Ä itini suvun ih
miset ovat pitkiä, laihoja, p ik k u tark k o ja, as
keettisia, iskuvalm iita ja kyynillisen h u m o ris
tisia. (...) V uosisadan alun m au n m u k aan ar
vosteltuna kotini oli ihm eteos: heliotroopit tuoksuivat varjoisilla parvekkeilla, salin jätti- läispalm ut kuvastuivat p arkettiin, (...) tu u h e assa lu o n n o n p u isto ssa keinolam pi saarineen ja joutsenineen (...) Kodissani vietettiin sodan- edellisen a ja n suuren tyylin eläm ää. P itä jän juhliin ajettiin parivaljakolla ja renki istui kus- kipukilla liveriin p u ettu n a. (...) M atk u stettiin Pietariin huvittelem aan ja balettia katsom aan tai A ino A ckten o o p p eran äy tän tö ih in H elsin
kiin. R uokapöydässä p u h u ttiin säännöllisesti kolm ea kieltä: äitini ja isäni ruotsia, isäni vel
jelleni ja minulle suom ea ja me m olem m at p o ja t m um m olle ja äidille saksaa!’
T äh än voisi lisätä, e ttä OP. ollessaan 4-vuotiaaksi asti pääasiassa lastenhoitajan hoi
vissa oli p u h u n u t täm än kanssa vain venäjää ja saksaa. — Kun h än teki ennen so taa m a t
kan N L:oon, hänelle hymyiltiin ja h uom autet
tiin että ”kyllä te venäjää osaatte puhua, m utta te p u h u tte huvittavaa lastenkieltä”.
'E nsim m äiset ru n o n sa tuleva ru n o ilija kir
jo itti 12-vuotiaana, kouluaikana h än piirsi, jo p a sävelteli. O ppikoulun h än kävi H elsingis
sä, kun isä oli silloin k a n san ed u stajan a. K ou
luarvosanat olivat yleensä kiitettäviä, m u tta m atem aattisissa aineissa heikkoja. A inekirjoi
tus enim m äkseen 10, vaikka aineiden arvos
teleminen oli joskus vaikeata, kun ne olivat ru nom ittaisia; h u ip p u ta p au s lienee ollut aine
’Kesä’, jo ta oli 5 riviä heksam etriä (m uistatte
han: kuusim ittaa, jo lla esim. H om eroksen Ili-
adi on sepitetty, elegia-runom itta on vuoroon heksam etriä, vuo ro o n pentam etriä).
Y lioppilaaksi tu ltu a a n 18-vuotiaana OP.
opiskeli yliopistossa estetiikkaa ja kirjallisuut
ta sekä taid eh isto riaa nelisen v u o tta, m u tta
”ajan kirjallinen k u o h u n ta ja (ylivoimaiseksi o so ittau tu n u t) latin an kirjoituskoe m urskasi
vat arm o tta haaveet m aisterin tittelistä”.
H än toim i kirjallisuusarvostelijana Y liop
pilaslehdessä ja päivälehdissä, k irjoitti k riit
tisiä artikkeleita ja esseitä lukuisiin aikakaus
lehtiin ja tu len k a n tajain album eihin; oli Tulenkantajat-lehden p ää to im ittajan a v. 1930, aik an a jo llo in m aassa vallitsi ” yleinen ah d is
tus, pula-aika, L apuan liikkeen aiheuttam a p o liittinen k u o h u n ta, taiteellisen eläm än peloit- tava latteutuminen, nuorten kirjailijoiden pelku
ruus m äärätä k an tan sa ajan ilm iöihin sekä syöksym inen k u stan tajien suosiollisella m yö
tävaikutuksella karkeim paan kaupalliseen kir
jallisuuteen”, niinkuin OP. itse kuvaa sitä. Sil
loin (1932) ilmestyi hänen 'suuren tyylin’ pam f
lettinsa "Suursiivous eli kirjallisessa lastenka
m arissa”, m eillä Suom essa ensim m äinen la a tu aan . OP. ei kirjoittanut sitä, vaan käveli ja saneli sen ja sihteeri m erkitsi p u h u tu n m uis
tiin. T ästä tuli hänelle pysyvä työskentelym uo
to.
T ätä ennen OP. oli jo julkaissut ru n o ja yh- teiskokoelmissa ja Pariisiin päättyneen E uroo
pan -m atkansa jälkeen M i k a W a 1 t a- r i n kanssa runokokoelm an "V altatiet”
(1928), jo ta hän itse sanoo "ko n ero m an tiik an korkeaksi veisuksi”. Siihen sisältyy mm. runo P u n ain en Fiat: ”au to lla läpi E u ro o p an ”, ylis
tyslaulu autolle ja "vauhdin henkeäsalpaavalle hurm alle”.
A sevelvollisuutta suorittaessaan hän sam an Pariisin-m atkan vaikutelm ina k irjoitti päälli
kön luvalla öisin esseekokoelm an "N ykyaikaa etsim ässä”, valm istui 1929. Se oli O P :n käsi
tys m odernista ihm isestä: esiin astuu vap au tuva nuoriso, jo lla on vahva henki ja vahva ruum is; uusia taidesuuntia — dadaism i, fu tu rism i j a varsinkin kubism i; urheilu, jazz ja neekerit, a u to t, m etro, alastom uus taiteessa jne.
N äin kirjallisuuteem m e ilmestyi "m a a il
m a n m atk aa ja” Paavolainen, jo k a oli a lo itta n u t v aatim atto m asti pyöräretkillä pitkin K ar
ja la n K annasta. T oim ittuaan nelisen v u o tta m ainosalalla, v:een 1936, h än lähti kutsuvie
ra a n a S aksaan ja seurasi kansallissosialistien 39
M aailmanmatkat ovat jo taaksejäänyttä elä
mää, Paavolainen radion teatteriosaston pääl
likkönä 50-luvun lopulla.
puoluepäiviä N iirnbergissä. T ästä alkoi O P:n uusi luom iskausi.
K o tiin p alattu aan hän nopeasti 7 viikossa kirjo itti k irjan "K olm annen v alta k u n n an vie
raana”; se on kulttuurikriittinen teos, jo k a d o k u m en ttin a yhä te h o aa lukijaan.
Seuraavan m atk an h än teki rahtilaivan m u kana Et. A m erikkaan saadakseen "hengähdys- aikaa, välim atkaa, tilaisu u tta ta rk a ta kaaos
ta ym pärillään (E uroopassa, ml. Suom i) ja kaaosta sisällään”. — Teos 'L äh tö ja lo itsu ” kuvaa tä tä , lähes puolen vuoden m atk aa tu n tem attom alle mantereelle. K irjoittam isen aika
na H itler valtasi Tsekkoslovakian, ja m uu E u
rooppa katseli vaieten sivusta. — Syksyllä 1938 ilm estyi seuraava teos, ja tk o edelliselle, "R isti ja hakaristi”. N äiden kolmen teoksen m uodos
tam an trilogian jo h to a ih e in a oli "m eid än ai
kam m e anti-intellektuellit, antikristilliset, uus- pakanalliset ja prim itiiviset, voim aa, väkival
taa ja v itaalisu u tta palvovat ilm iöt”.
Seuraavana v u o n n a (1939) OP. pääsi N Lroon, kohteina Leningrad, M oskova, K au
kasia, Krim, U kraina ja Odessa. Sieltä hän ja t
koi uusien eläm yksien vastapainoksi, hake
m aan "a ja tto m u u d e n ja antiikin ra u h a a ja k auneutta Istanbulista ja täysikuun h eh k u tta m ien P artenonin pilarien keskeltä A teenasta”.
M u tta 2. m aailm an so ta syttyi kun hän oli Ateenassa, ja pitkä, raskas kotim atka M arseil
len, Pariisin ja G ö tep o rin k au tta kesti vajaan kuukauden.
K irjaa N L:n m atk asta ei koskaan ilm esty
nyt. Talvisodan aatto n a hän piti siitä esitelmän
Helsingissä K atajanokan upseerikasinolla /sitä selostaa M. K u r j e n s a a r i kirjassa Lois
tava O. Paavolainen, s. 205— 208/.
Sitten me suom alaiset(kin) sodim m e viitisen vu o tta, ja O P oli ensin so takirjeenvaihtajana ja lopun aikaa pääm ajan tiedotusosastossa. — Lyhyen välirauhan aik an a h än to im itti kuva
teoksen ”K arjala — m uistojen m aa” ja ja tk o sodan aik an a toisen ” Rakas entinen K arjala”,
1942.
M arraskuussa 1941 Paavolainen saapui prof. S a k a r i P ä l s i n ja kansanrunous- dosentti M a r t t i H a a v i o n kanssa Au
nukseen ja he viettivät m uutam an päivän Vep
sässä Ä änisen rannalla. O lin vähää aikaisem m in saap u n u t sinne valistusupseeriksi j a jo u duin o p astam aan tä tä korkean taso n ryhm ää ja to im im aan tu lk k in a, vaikka en vielä itse
kään hyvin hallinnut vepsän kieltä. N äm ä vie
raat kirjoittivat sitten Vepsästä sanom alehtiin ja kirjoihinsa.
Sodan aikana OP. piti päiväkirjaa ja kirjoit- teli vaikutelm iaan ja huom ioitaan nim ilappui
hin, niin k u in oli tehnyt jo m atk alla Et. A m e
rikassa. Kun lap p u ja oli sitten kertynyt asepu
vun task u t täyteen, h än vetäytyi työh u o n ee
seensa k irjo itta m a a n koneella n iitä p u h ta a k si. M ateriaalia kertyi runsaasti. Sodan p ä ä tyttyä h än rupesi k o koam aan varsinaista p äi
väkirjaansa. Kesällä 1945 h än jä rje sti ystävil
leen H elsingissä pari lu k u iltaa kokeillakseen tekstinsä vaikutusta; h än luki itse. K äsikirjoi
tu sta oli lo p u lta niin valtavasti, että sitä oli pakko karsia.
— T äm än viimeistelytyön ja lopullisen teks
tien valinnan OP. su o ritti K euruulla hot.
Keski-Suom essa (= Tarhiansuu). T äällä hän kirjoitti myös viimeisen luvun "Kesä Keuruulla 1946” sekä teoksen esipuheen, jo k a o n päivät
ty 28.9.1946. — N äin valm istui O P :n viim ei
nen k irja 2-osainen so tap äiv äk irja ” Synkkä yksinpuhelu”. Sen ta p a h tu m a t alkavat O des
sassa 8. elo k u u ta 1939 ja p äätty v ät M ikkelis
sä 8. m arrask. 1944. J a lopuksi K euruulla j u han n u sy ö n ä 1946.
K irja ilm estyi aivan v:n 1946 lopussa. Siitä tuli suuri menestys kirjakaupoille, sitä käsitel
tiin uutisissa, lehtien p ääk irjo itu k sissa, p a k i
noissa ja yleisön osastoissa, m atineoissa ja il
lanvietoissa ym. Se jak o i Suom en kahteen osaan: kirkolliset piirit vastustivat, kirjallisen Valvoja-lehden p ä ä to im itta ja V. A.
K o s k e n n i e m i , nim im erkin piilossa, hyökkäsi rum asti, halventaen Paavolaisen per
soonaa; vastaan oli oikeisto y lipäätään ja ase- velisosialistit Paavolaista ja teosta p u o lu sti
vat paasikivi-kekkoslainen älymystö, suurin 40
osa m erkittäviä kirjallisuus-arvostelijoita p u o lueisiin katsom atta. M yös tavalliset, itsekin so
dassa olleet lu k ija t pitivät k irja a hyvänä.
Erityisesti P aavolainen m asentui väitteistä, että h än olisi "k o rja illu t” tai "v äären tän y t”
p äiv äk irjaan sa jälkiviisaasti. T äm ä ei pidä paikkaansa, niinkuin jo yleisesti m yönnetään.
M u tta niin syvästi se koski Paavolaiseen, että h än ei sen jälkeen enää k irjo itta n u t y h tään teosta.
V. 1947 Paavolaisesta tuli yleisradion te at
teriosaston päällikkö. H ä n innosti suom alai
set k irjailijat k irjo itta m a a n kuunnelm ia, d ra
m atisointeja j a sovituksia (OP. to im itti niistä 1950-luvulla kaksi kokoelm aa). Kuulijoille tar
jottiin uutta, ravistelevaa, ajattelem aan pakot
tavaa, epäsovinnaista; ei ihm e että ensialkuun m onet närkästyivät. OP. oli tav atto m an ahke
ra ja työteliäs, m u tta ju lk isu u d essa h än ei esiintynyt. Radio oli hänen viimeinen työpaik
kansa.
Lopuksi vielä Paavolaisesta K euruulla; itse h än kertoi näin:
"E tsiessäni k ad o tetu n K annaksen korvauk
seksi u u tta kesänviettopaikkaa p ääd y in vih
doin Keuruulle v. 1946. G allen -Kallelan m uis
to t ja K eski-Suom en vaaram aisem ien y h täläi
syys Kivennavan näköalojen kanssa m inut sin
ne vetivät. Kolme v u o tta m yöhem m in (1949) se seisoi valm iina Keuruulla H aapam äelle jo h tavan ent. ratapenkan vieressä, pari km kirkon kylästä 'M am m ansalm en' niemessä. K ohta oli miltei koskem atonta korpim aastoa; perheen Pekka-pojan m ukaan m erkittiin alue m anttaa- likirjoihin nim ellä P ekanniem i”
Seuraavina vuosina Paavolaiset kävivät sit
keää kam ppailua luonnon kitsautta vastaan, sil
lä m aaperä oli kituliasta, jo k a paikassa oli vastassa kylm ä kallio. O P :n h arrastu k siin oli nuoresta p itäen k u u lu n u t p u u ta rh a n h o ito — M atti K urjensaari sanookin h än tä "p u u tarh a- ru noilijaksi” ; viittaus O P :n runokokoelm aan K eulakuvat o sasto o n P u u ta rh a , v. 1932.
A rk k iteh ti L a i l a N i e m i o j a piirsi rakennuksen ja K euruun kirvesm iehet pystyt
tivät sen. Viisi vuotta, kesälom ien aikana, O P kasvatti p u u ta rh a a n sa . Jo sen lan n o itu s m ak
soi enem m än ku in itse rakennus! Varjoiseen rinteeseen oli istu tettu alp p itattarin , san an jal
kojen, koison ja vuorenkilpien reheviä ryhmiä;
punatiiliportaat johtivat sinne. Pihakalliolla oli vähäinen lam m ikko, jo ssa k u rjen m iek at ym.
vesikasvit viihtyivät. — N urm ikot alkoivat kas
vaa v irm aju u rta ja kukkia; U konputket koho
sivat korkeiksi; kom eim pia olivat ent. kellari- kuo p an paikalla suurilehtinen ru tto ru o h o se
kä m ahtavina rivistöinä kasvavat sahalinintat-
tari ja isän tään säk in korkeam pi hirvenjuuri (O P oli itse 183 cm). —
L ääkäri H eik in h eim o n h u u to k au p asta o s
tettu , pylvään p ä ä h ä n sijoitettu M ilon käde
tö n Venus oli töyhtöangervojen keskellä. — Paavolaisen huvilan p u u ta rh a oli kesällä ihas
tu ttav an upea. M inulle oli onni kerran päästä vierailem aan siellä.
"P ekanniem i ja K euruu olivat Paavolaisen lo p p u v u o sin a etualalla, H elsinki oli m u u ttu nut taustaksi”, kirjoittaa M. Kurjensaari. N iin
pä Paavolaiset viettivätkin täällä kaikki kesän
sä.
Tapasin Paavolaisen viimeisen kerran 12.
elokuuta 1961 H a n n e s J u k o s e n k u o linpesän huu to k au p assa; sinne tuli myös ru noilija I l m a r i P i m i ä , jo k a oli O P:n vie
raana. Em m e ostaneet m itään, m utta m uistan, m iten O P valitteli sitä, että taas vanha kult- tu u rik o ti hävisi K euruulta.
E n tiedä kävikö Paavolainen vielä seuraavi
na kesinä täällä. Ei ain ak aan enää vu o n n a 1964, sillä hän en eläm änsä sam m ui sinä kesä
nä 19. hein äk u u ta.
Pekanniem i on kuluneiden 20 v:n aikana rap p eu tu n u t, seuraavat o m istajat eivät ole o l
leet ” p u u ta rh a ru n o ilijo ita ”. M u u tam a vuosi tak ap erin kävin siellä k irjailija M atti K urjen
saaren kanssa ja jä rk y tty n e in ä totesim m e, et
tä Paavolaisen p u u tarh a oli täysin tu houtunut.
Olavi Paavolaisen k irjo ja k a n n a tta a lukea.
Trilogian kaikkia osia on saatavana uusina pai
noksina. Ne ovat historiaa, m utta nykyhetkellä m onin tavoin myös ajankohtaisia: Et. A m erik
ka, Saksa, E urooppa.
S ynkkä yksinpuhelu ilmestyi 1946 WS:n k u stan tam an a, 2. painos O tavan julkaisem an V alittujen teosten 4:ntenä osana 1961. R uot
siksi se ilm estyi jo 1947 k irjailijan luvalla ly
hennettynä. Äsken se julkaistiin pienikokoise
na yksiosaisena Pingviini-sarjassa (Otava). Lu- jkekaapa nautiskellen ensin lo p p u lu k u Kesä K euruulla 1946. Sitten ehkä esipuhe. Itse p äi
väkirjasta varm aan kiinnostavat jo alussa ole
vat Istan b u lia ja A teenaa kuvaavat luvut.
Sitten lehteilette, pysähdellen kun näyttää Ikiinnostavalta: suosittelen jaksoja 'A unus Har- m aasilm ä” (alkupuolella), "V iljaa ja ristejä”, 'Syväriltä Suom een” ja "M aariankäm m ekkää etsim ässä” (k irjan keskivaiheilta) — hienoja esseitä!
E hkä k a n n a tta a myös katsoa, kuinka var
hain Paavolainen jo näki, että Saksa häviää sotansa.
JU SSI R A IN IO 41
