TUU-13-137
2541000
2541000
2542000
2542000
2543000
2543000
2544000
2544000
2545000
2545000
2546000
2546000
7348000 7348000
7349000 7349000
7350000 7350000
7351000 7351000
7352000 7352000
Tuura -alue Natura 2000 -alue ARVOKKAAT TUULI- JA RANTAKERROSTUMAT
Karttatuloste © Geologian tutkimuskeskus Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/10 Suojelualueet © Suomen Ympäristökeskus
0 500 m
KÄTKÄVAARA
Tietokantatunnus: TUU-13-137
Pinta-ala: 859,3
Korkeus: 182
Alueen suhteellinen korkeus: 102
Geologia
Kätkävaara peittyi mannerjäätikön reunan peräännyttyä alueelta viimeisen sulamisvaiheen yhteydessä noin 10 300 vuotta sitten muinaisen Itämeren Ancylusjärveksi nimetyn vaiheen peittoon (Johansson ym. 2005). Ancylusjärven ylin ranta sijaitsee Tervolassa lähes 220 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella (Saarnisto 1981), joten Kätkävaaran laki (182 m mpy.) oli tuolloin lähes 40 metrin syvyydessä. Maankohoamisen seurauksena vaaran laki paljastui Ancylusjärven peitosta noin 9 800 vuotta sitten (Saarnisto 2005). Se sijaitsi laajan ulapan pohjoisreunalla alttiina kovien myrskyjen synnyttämän aallokon huuhtomiselle. Aallokon kulutus kohdistui voimakkaimmin vaaran laelle ja loiville ylärinteille, jonne muodostui laajoja rantakivikkoja. Laajin rantakivikko sijaitsee vaaran laella ja loivahkolla pohjois- ja länsirinteellä 182-140 metrin korkeustasolla. Se on noin 2,4 kilometriä pitkä ja 400 metriä leveä
yhtenäinen kivikko, joka laajenee länsirinteellä noin 800 metrin levyiseksi muodostumaksi. Se ulottuu vaaran laelta pohjoisrinteellä 140-145 korkeustasolle ja etelärinteellä jyrkimmän osan yläpuolelle noin 160 metrin korkeustasolle.
Vaaran länsirinteellä kivikko ulottuu 95-115 metrin korkeustasolle. Vaaran jyrkkään etelärinteeseen aallokko huuhtoi laajoja kalliopaljastuma-alueita, joissa näkyy hienorakeisen ja kerroksellisen kvartsiitin kulku länsilounaasta
itäkoilliseen. Kvartsiitin kaade on lähes pystysuora, jonka johdosta vaaran etelärinne kohoaa porrasmaisen jyrkästi.
Kätkävaaran etelärinteen alaosassa on juonimaista diabaasia (Perttunen 2003). Lakialueiden yhtenäisten kivikkojen alapuolella on useita erillisiä, pienialaisia rantakivikkoja. Vaaran pohjoisrinteellä on heikosti kehittynyttä harvahkoa huuhtoutumiskivikkoa. Vaaran laelta ja ylärinteistä huuhtoutuneet hienommat lajitteet, sora ja hiekka kerrostuivat rantakivikon alapuolelle loivasti rinteenmyötäisesti viettäviksi kerroksiksi.
Aallokko kasasi vaaraa peittäneestä moreenista sekä kallioperän rikkonaisesta pintaosasta huuhtomaansa ainesta vaaran rinteille mataliksi rannan suuntaisiksi selänteiksi eli rantavalleiksi, joita talven jäät kohottivat työntämällä niitä vaaran rinnettä vasten. Maankohoamisen seurauksena aallokon toiminta jatkui ylärinteeltä alarinteille, jolloin syntyi sarja allekkaisia rantavalleja. Kehittyneimmät rantavallit ovat suuntautuneet vaaran laen ja rinteen suuntauksen mukaisesti lännestä itään ja vaaran länsipäässä etelästä pohjoiseen. Rantavallit koostuvat aallokon pyöristämistä alueen kvartsiitille tyypillisen laattamaisista kivistä ja muutamista lohkareista. Alemmilla rinteillä on myös sorasta muodostuneita matalia kasvillisuuden peittämiä rantavalleja. Rantavallien korkeus on tavallisesti noin 0,5-1,0 metriä.
Niiden vaaran puoleiset rinteet ovat yleensä matalampia ja loivempia kuin ulapan puoleiset rinteet. Koska rantakivikot koostuvat osittain mannerjäätikön kuljettamasta moreenista huuhtoutuneesta kiviaineksesta, niin alueella on myös paikallisesta kvartsiitista poikkeavia kivilajeja.
Biologia
Kätkävaaran laajaa, kvartsiittista laki- ja tyvikivikkoa kirjovat karttajäkälät välillä vihreinä ja toisinaan mustina viiruina. Kaarrekarvetta on myös runsaasti. Kivien välissä on kivitierasammalta tai ne ovat kasvittomia. Kivikon jäkälälajisto on kuitenkin tavallista monipuolisempi. Laelta on vanha havainto, vuodelta 1937,
loukkohohtosammaleesta (RT) (Hertta 2010). Eteläjyrkänteiden kvartsiittikallioiden kalliokasvillisuus on karua, mutta paikoin on paljastuneena emäksistä vulkaniittista kiveä tai diabaasia, joilla kohdin on vaateliaampaa lajistoa.
Eteläjyrkänteet ovat myös monin kohdin paahteisia ja pystypinnoilla tavataan pohjoisten lajien lisäksi eteläisiä lajeja.
Tavanomaista ravinteisuutta ilmentävistä lajeista jyrkänteillä kasvaa haapasuomusammalta, hohtovarstasammalta, kalkkikiertosammalta, nuorasammalta, paasisammalia, suikalesammalta, tumma-uurnasammalta ja
vuoririippusammalta. Eteläisistä alueellisesti uhanalaisista sammalista kallioilla viihtyvät isoruostesammal (RT), norkkusammal (RT) ja oravisammal (RT). Jäkälistä jyrkänteillä viihtyy lisäksi vaarantunut kalliokeuhkojäkälä (VU) ja aikaisemmin ravinteisilta jyrkänteiltä on löydetty pallorustojäkälää (NT/RT) (Hertta 2010). Hyllyjen päällä kasvaa pahtanurmikkaa (RT). Jyrkänteiden yläpuolella on suhteellisen hyväkuntoisia poronjäkälä- kanervalaikkuisia terasseja ja varttunutta männikköä. Särmikkäällä lakikalliolla on kitukasvuista, viisimetristä männikköä, hyväkuntoista
poronjäkälikköä ja kanervan, mustikan sekä puolukan muodostamaa varvikkoa.
Eteläjyrkänteiden tyvellä ja niiden välisissä valuvesinotkelmissa on pienialaisia lehtomaisia saniaisvaltaisia laikkuja, joissa viihtyvät mm. hiirenporras, kielo, lillukka, maariankämmekkä, metsäimarre, metsäkurjenpolvi,
nuokkuhelmikkä, pussikämmekkä, tesma ja valkolehdokki. Näillä kohdin on myös pieniä riukumaisia haaparyhmiä ja raitaa. Pohjoisrinteen kuusikkoisilla alarinteillä on pienialaisesti raviinisia puronvarsia, lähteitä ja lähdevaikutusta.
Sijainti: Kätkävaaran muodostuma sijaitsee Tervolan pohjoisosassa, noin kymmenen kilometriä Louelta pohjoiseen.
ha m
m mpy.
Muodostuma: Rantakerrostuma
Arvoluokka: 2
Muodon suhteellinen korkeus: 102 m
Karttalehti:
Tervola
2633 02 2633 01
Edellisten lajien lisäksi kasvaa mm. mesiangervoa, näsiää, sudenmarjaa, tuppisaraa ja vilukkoa. Myös tällä puolen puronvarressa on pussikämmekkää. Hongantorvijäkälä (VU) on havaittu mäntykelopuulta (Hertta 2010). Rinteiden tyvellä olevilla sora- ja hiekkakerrostumilla kasvaa kuivan kankaan varttuneita kasvatusmänniköitä. Sekapuuna kasvaa jonkin verran koivua. Aluskasvillisuus on lähinnä puolukan ja kanervan muodostamaa varvikkoa, jota laikuttavat poronjäkäliköt.
Maisema ja muut arvot
Kätkävaara ja sen rantakivikot hahmottuvat hyvin lännestä Luppovaaralta, etelästä Törmävaaralta, idästä Pisavaaralta ja Vammavaaralta sekä pohjoisesta Louevaaralta ja Paljakalta. Vaaran puuttomalta lakialueelta avautuu erittäin kauniit maisemat edellä mainittujen vaarojen suuntaan sekä myös niitä ympäröiville alaville metsä- ja suoalueille.
Pisavaaran länsirinteellä sijaitsevat rantakivikot hahmottuvat Kätkävaaralta erittäin hyvin. Vaaran laen yhtenäiset rantakivikot, alarinteiden erilliset pienialaiset kivikot ja etelärinteen jyrkät kalliopaljastumat luovat yhdessä alarinteiden sora- hiekka- ja moreenialueiden kanssa monimuotoisuutta muodostuman sisäiseen maisemaan.
Muodostuman alarinteillä on muutamia pieniä maa-ainestenottoalueita. Muodostuma kuuluu valtakunnallisesti arvokkaaseen Kätkävaaran kallioalueeseen (KAO120155). Noin puoli kilometriä muodostuman koillispuolella on Pisavaaran luonnonpuisto (LPU120018). Muodostuman eteläpuolella noin 200 metrin päässä sijaitsee Kätkävaaran lehto (LHO120425).
Kirjallisuus:
Johansson, P. (ed.) & Kujansuu, R. (ed.); Eriksson, B., Grönlund, T., Kejonen, A., Maunu, M., Mäkinen, K., Saarnisto, M., Virtanen, K. & Väisänen, U. 2005. Pohjois-Suomen maaperä : maaperäkarttojen 1:400 000 selitys.
Summary: Quaternary deposits of northern Finland - explanation to the maps of Quaternary deposits 1:400 000.
Geologian tukimuskeskus. Espoo. 236 p.
Perttunen, V. 2003. Koivu. Kallioperäkartta 1 : 100 000, 2633 Geologian tutkimuskeskus.
Saarnisto, M. 1981 Holocene emergence history and stratigraphy in the area north of the Gulf of Bothnia. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Series A. III. Geologica - Geographica 130. 42 p.
Saarnisto, M. 2005. Rannansiirtyminen ja maankohoaminen, Itämeren vaiheet ja jokien kehitys. Teoksessa:
Johansson, P. & Kujansuu, R. (Toim.). Pohjois-Suomen maaperä : maaperäkarttojen 1:400 000 selitys. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. 164-171.
Ympäristöhallinnon eliötietojärjestelmä (Hertta). 2010. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
