”Kun on ehkä aatellu et nyt on aikuinen, niin myöhemmin on huomannu et enpäs ollutkaan.”
Aikuistuminen ja aikuisuus nuorten aikuisten näkökulmasta
Satu Auranen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2021
Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalipsykologia
SATU AURANEN: ”Kun on ehkä aatellu et nyt on aikuinen, niin myöhemmin on huomannu et en- päs ollutkaan.” - Aikuistuminen ja aikuisuus nuorten aikuisten näkökulmasta
Pro gradu -tutkielma, 77 sivua, 2 liitettä (4 sivua)
Ohjaajat: YTT, professori Vilma Hänninen & YTL, yliopisto-opettaja Mikko Saastamoinen Huhtikuu 2021
Avainsanat: aikuisuus, aikuistuminen, nuoret aikuiset, laadullinen tutkimus
Tämä tutkimuksessa tarkastelen 20–35-vuotiaiden nuorten aikuisten kokemuksia ja käsityksiä aikuis- tumisesta ja aikuisuudesta.
Siirtymästä nuoruudesta aikuisuuteen ja sen ajankohdasta on saatavilla runsaasti tilastollista tietoa.
On selvää, että monet aikuisuuden perinteiset kriteerit, kuten opiskelujen päättäminen ja työelämään siirtyminen, avioliitto ja perheen perustaminen saavutetaan myöhemmin kuin ennen. Ilmiö ei koske vain suomalaista yhteiskuntaa, vaan sama ilmiö on havaittu muuallakin länsimaissa.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten nuoret aikuiset itse kokevat tämän muutoksen ja mitä he pitävät keskeisenä aikuistumiselle. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen tutkimus. Ai- neisto on hankittu haastattelemalla yhdeksää nuorta aikuista puolistrukturoitua teemahaastattelua hyödyntäen. Haastateltavat saatiin lumipallomenetelmän avulla. Aineisto on analysoitu Grounded Theory -menetelmää eli ankkuroitua teoriaa käyttäen.
Tutkimus osoitti, että nuoret aikuiset ovat keskenään hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Perinteisiä aikuistumisen kriteerejä ei pidetä keskeisinä aikuisuuden saavuttamiselle. Vastuunkantamista ja työtä pidetään tärkeänä aikuistumiselle, mutta enemmän korostuu aikuisuuden prosessisuus ja mahdolli- suus elää oman näköistä elämää. Nuorten aikuisten tulevaisuuden haaveet ja unelmat ovat kuitenkin yhä usein melko perinteisiä. Suurin osa haaveilee omistusasunnosta, avioliitosta ja perheen perustam- isesta.
Department of Social Sciences Social Psychology
SATU AURANEN: ”Kun on ehkä aatellu et nyt on aikuinen, niin myöhemmin on huomannu et en- päs ollutkaan.” - Aikuistuminen ja aikuisuus nuorten aikuisten näkökulmasta
Master’s thesis, 77 pages, 2 appendices (4 pages)
Advisors: Doctor of Social Sciences, Professor Vilma Hänninen & Licentiate of Social Sciences, University Lecturer Mikko Saastamoinen
April 2021
Keywords: adulthood, coming of age, young adults, qualitative research
This study examines 20–35-year-old young adults and their experiences and conceptions of coming of age and adulthood.
Transition from youth to adulthood and timing of that transition is widely examined in quantitative research. It is well known that many traditional markers of adulthood, for example graduating, tran- sition to work, marriage and starting family have been delayed during last decades. Phenomena is not restricted only to Finnish society. The same phenomena have been found to occur all over western civilizations.
The meaning of this study is to find out how young adults feel about this change and what they think is meaningful for one to reach adulthood. The method of study is qualitative research. The data was collected through nine thematic and half-structured interviews of young adults. Interviewees were found by using snowball method. Data analysis is based on Grounded Theory.
The study found out that young adults are living under great variety of different life situations and lifestyles. Traditional markers of adulthood bear no importance for young adults when defining adult- hood. Taking one’s responsibility and work are seen important for coming of age, but even more meaning carries view of adulthood as a process and possibility to live own kind of life. However, many young adults still dream about quite traditional things. Most of them hope to have their own apartment, marriage, and children in the future.
1 JOHDANTO ... 1
2 NUORUUDEN JA AIKUISUUDEN MÄÄRITTELEMINEN ... 3
3 AIKUISTUMISEN TEORIOITA... 6
3.1 Kehityspsykologiset teoriat ... 7
3.1.1 Eriksonin psykososiaalisen kehityksen teoria ... 7
3.1.2 Levinsonin elämänkaariteoria ... 8
3.1.3 Robinsonin neljänneselämän kriisi ... 10
3.2 Sosiologiset teoriat ... 11
3.2.1 Sukupolvimalli ... 11
3.2.2 Nykyajan epävarma aikuistuminen... 13
3.2.3 Aikuistuminen identiteettiyhteiskunnassa ... 14
3.3 Muut teoriat ... 15
3.3.1 Sosialisaatio ... 15
3.3.2 Kasvatus ja koulutus ... 16
3.4 Kehkeytyvä aikuisuus sosiaalipsykologisena teoriakehyksenä ... 17
3.4.1 Kehkeytyvä aikuisuus ... 17
3.4.2 Kehkeytyvän aikuisuuden yleisyys ja yleistettävyys ... 24
3.4.3 Kehkeytyvän aikuisuuden teorian kritiikki ... 29
3.5 Yhteenveto ... 31
4 MENETELMÄT ... 32
4.1 Lähestymistapa ja menetelmät ... 32
4.2 Analyysimenetelmänä Grounded Theory ... 33
4.3 Haastateltavat ja haastateltavien rekrytointi ... 36
4.4 Haastateltavien joukko ... 37
4.5 Haastattelujen toteuttaminen ja haastattelukysymykset ... 38
4.6 Aineiston esikäsittely ... 39
4.7 Eettiset kysymykset ... 40
4.8 Arviointi ... 41
5 ANALYYSI JA TULOKSET ... 43
5.1 Analyysin eteneminen ... 43
5.2 Analyysin tulokset ... 45
5.2.1 Erilaiset elämäntilanteet ... 45
5.2.2 Aikuisuuden kokeminen ... 46
5.2.3 Nuorten aikuisten kokemat paineet ... 50
5.2.5 Arkiset toiveet ja haaveet ... 55
6 TULOSTEN SITOMINEN AIEMPAAN TUTKIMUKSEEN ... 57
6.1 Aurélie Maryn väitöstutkimus suomalaisista ja ranskalaisista nuorista yliopistossa opiskelevista naisista ... 57
6.1.1 Yleistä tutkimuksesta ... 57
6.1.2 Vertailu omaan tutkimukseeni ... 58
6.2 Tutkimustulokset muun aiemman tutkimuksen valossa ... 60
6.3 Onko suomalaisten nuorten aikuisten aikuistuminen viivästynyt? ... 63
7 POHDINTA ... 66
8 LOPUKSI ... 70
LÄHTEET ... 71 LIITE 1: TUTKIMUSTIEDOTE ...
LIITE 2: HAASTATTELURUNKO ...
1 JOHDANTO
Aikuistuminen merkitsee monia muutoksia yksilön sosiaalisessa asemassa ja aikuistumiseen liitetään paljon erilaisia odotuksia niin yksilön itsensä kuin ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin taholta.
Usein saatetaan puhua esimerkiksi varhaisaikuisista, kun halutaan tehdä eroa aikuisuuden statuksen jo täysin saavuttaneiden vanhempien aikuisten ja sitä vielä tavoittelevien aikuistuvien täysi-ikäisten nuorten välille. Aikuistuminen on monelta osin sosialisaatiota ympäröivän yhteiskunnan aikuisille annettuihin rooleihin ja odotuksiin esimerkiksi työntekijänä tai vanhempana. Siksi koko aikuistumis- prosessi onkin merkittävä ja kiinnostava tutkimuskohde sosiaalipsykologian näkökulmasta, kuten myös sen kokeminen ja siinä tapahtuneet muutokset.
Mediaan ja poliittiseen keskusteluun on viime vuosina ilmaantunut ajatuksia siitä, että siirtymä nuo- ruudesta aikuisuuteen olisi jollain tapaa hankaloitunut tai pitkittynyt. Opiskelujen päättäminen ja va- kituiseen työelämään siirtyminen vie usein entistä enemmän aikaa ja moni elää pitkään avoliitossa, jos menee naimisiin ollenkaan. Myös lasten saanti on siirtynyt yhä myöhemmäksi, mikä saattaa vä- hentää lapsilukua tai lapsia ei välttämättä saada lainkaan (Suomen virallinen tilasto 1990–2016).
Tämä nähdään suurena huolena etenkin taloudelle, kun väestö ikääntyy ja yhteiskunta tarvitsisi lisää lapsia kasvattamaan väestöä ja pitämään huoltosuhteen kohtuullisena. Mutta kokevatko nuoret aikui- set itse näitä viivästymisiä ongelmana? Ja mikä on niiden merkitys nykyaikana nuorten aikuisten elämässä?
Kun huoli mediassa ja politiikassa näyttäytyykin useimmiten taloudellisena, jää myös ilmiön tausta- syiden pohtiminen usein ”synnytystalkoiden” (ks. esim. Helsingin Sanomat 23.8.2017) kaltaisten tempausten varjoon. Lienee kiistatonta, että muutosta aikuistumisessa ja aikuisuudessa on tapahtunut, mutta mistä muutos johtuu? Onko kyse nykypäivän nuorien aikuisten arvoista ja valinnoista vai ovatko yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset pakottaneet myös aikuistumisen muuttumaan muka- naan? Nuoruudesta, aikuisuudesta ja niiden väliin jäävästä siirtymävaiheesta on esitetty monenlaisia teorioita, jotka pyrkivät selvittämään näiden vaiheiden aikana tapahtuvaa psyykkistä ja sosiaalista kehitystä ja kypsymistä. Tunnetuimpia näistä teorioista lienevät esimerkiksi Erik H. Eriksonin psy- kososiaalisen kehityksen teoria ja Daniel Levinsonin erityisesti aikuistumiseen ja aikuisuuteen kes- kittyvä elämänkaariteoria.
Tärkeänä osana ja eräänlaisena kehyksenä pro gradu -tutkielmalleni aion esitellä myös Jeffrey Jensen Arnettin viime vuosina paljon niin positiivista huomiota kuin kritiikkiäkin saaneen teorian kehkeyty- västä aikuisuudesta. Mahdollisia kehysteorioita aikuisuudella on lukuisia, kuten tulen teorialuvussa (luku 3) havainnollistamaan, mutta nostan näistä teorioista pro gradu -tutkielmani kannalta keskei- simmäksi Arnettin teorian. Päädyin tekemään tämän valinnan, koska se on yksi tämän hetken laajim- mista ja eniten keskustelua herättäneistä aihetta koskevista tutkimuksista ja teorioista.
Kehkeytyvällä aikuisuudella tarkoitetaan nuoruuden ja aikuisuuden väliin tullutta uutta kehitysvai- hetta. Kehkeytyvä aikuisuus ajoittuu täysi-ikäisyydestä noin kolmeenkymmeneen ikävuoteen kestäen ajallisesti kullakin sen kokevalla nuorella aikuisella noin kuusi vuotta. Tälle kehitysvaiheelle on Ar- nettin mukaan tyypillistä identiteetin etsintä, epävarmuus, itseen keskittyminen sekä tunne eräänlai- sesta väliin putoamisesta nuoruuden ja aikuisuuden välille. Toisaalta tyypillistä on myös optimismi tulevaisuutta ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia kohtaan. (Arnett 2015a, 9–15.)
Tässä pro gradu -tutkielmassa pyrin siis selvittämään seuraavaa:
- Miten suomalaiset nuoret aikuiset kokevat aikuistumisen ja aikuisuuden?
- Mitä suomalaiset nuoret aikuiset pitävät keskeisenä aikuistumisen kannalta?
- Miten suomalaisten nuorten aikuisten kokemukset ja mielipiteet aikuistumisesta ja aikuisuu- desta suhteutuvat teorioihin ja aiempaan tutkimukseen aiheesta? (erityinen huomio kehkeyty- vään aikuisuuteen)
Pro gradu -tutkielmani etenee siten, että ensin kerron hieman nuoruuden ja aikuisuuden perinteisistä määritelmistä sekä tarkastelen niissä tapahtuneita muutoksia tilastojen valossa. Tämän jälkeen esitte- len joitakin aikuistumiseen liittyviä teorioita psykologian, sosiologian, kasvatustieteiden ja sosiaali- psykologian parista. Osa teorioista on varmasti tuttuja myös muiden tieteenalojen parissa ja olisin voinut tehdä jaon alalukuihin monella muullakin tavalla. Joudun myös jättämään paljon kiinnostavia ja merkittäviä teorioita tarkastelun ulkopuolelle pitääkseni teoriaosuuden kohtuullisen laajuisena suh- teessa muuhun sisältöön. Aikuistumisen teorioista olisi mahdollista kirjoittaa kokonaisia teoksia.
Näiden aikuistumisen ja aikuisuuden teorioiden jälkeen siirryn käsittelemään nuorten aikuisten haas- tatteluissa käyttämiäni tutkimusmenetelmiä. Esittelen myös ankkuroidun teorian (eng. grounded theory) -menetelmän, jota hyödynsin analyysimenetelmänäni ennen kuin kerron tarkemmin tutki- mukseni tuloksista. Lopuksi sidon tutkimuksen tuloksia aiempiin tutkimustuloksiin ja teorioihin.
2 NUORUUDEN JA AIKUISUUDEN MÄÄRITTELEMINEN
Vaikka pro gradu -tutkielmani käsittelee ensisijaisesti aikuistumista, en voi välttää käyttämästä myös termiä nuoruus, sillä aikuistumisessa on kyse siirtymästä nuoruudesta aikuisuuteen. Myös käsite nuori aikuinen säilyttää aikuisessa vielä tietyn siteen edelliseen ikä- ja kehitysvaiheeseen eli nuoruu- teen. Olen myös itse käyttänyt ja tulen ensisijaisesti puhumaan tutkimuksessani nuorista aikuisista, tehdäkseni eroa vastikään aikuisuuden statuksen saavuttaneiden tai sitä vasta tavoittelevien aikuisten ja jo pidemmän aikaa aikuisuuttaan eläneiden aikuisten välille.
Aikuistumisesta puhuttaessa tarkoitetaan usein tiettyjen statusten saavuttamista siirryttäessä nuoruu- desta kohti aikuisuuden ikävaihetta. Ikävaiheella puolestaan tarkoitetaan kronologista ikää tai ikäryh- mää, kun taas elämänvaiheesta puhuttaessa tarkoitetaan tiettyjä tilanteita elämässä, kuten ensimmäi- sen lapsen syntymää tai tämän vaiheen elämistä. Tällöin ikä ei ole yhtä keskeinen tekijä, sillä ensim- mäinen lapsi voidaan saada hyvinkin eri ikäisinä. On kuitenkin syytä muistaa, että elämän jakaminen eri vaiheisiin, kuten lapsuuteen tai nuoruuteen, tai vanhuuden erottaminen aikuisuudesta ja näiden vaiheiden nimeäminen on sopimuksellista. (Marin 2008, 19–21.) Myös iän kokeminen voi olla hyvin yksilöllinen (Marin 2008, 27).
Elämä ja ikääntyminen nähdään usein prosesseina, joista voidaan tunnistaa usein myös erilaisia siir- tymä- ja kehitysvaiheita. Siirtymävaihe voi olla esimerkiksi se aika, jolloin siirrytään lapsuudesta nuoruuteen tai nuoruudesta aikuisuuteen. Siirtymät voivat kestää useitakin vuosia. (Ks. esim. Levin- son 1988.) Kehitysvaiheissa jokin asia kypsyy tai kehittyy, kuten esimerkiksi Eriksonin psykososiaa- lisen kehityksen teoriassa nuoruudessa kehittyy ja muotoutuu identiteetti (ks. luku 3.1.1). Elämänkul- kuun (eng. life course) eli käsitykseen elämän etenemisestä voidaan viitata esimerkiksi elämänkehänä (eng. life cycle) tai elämänkaareena (eng. life span), jolloin elämän voidaan nähdä noudattavan tiettyä rakennetta ja sillä olevan tietty alku ja loppu (Helena Hurme 1985, ref. Marin 2008, 28)1. Elämän- polku puolestaan korostaa esimerkiksi elämänkaarta paremmin matkaa kohti tulevaa ja valintojen vaikutusta elämään. Polku voi risteillä ja siltä voidaan poiketa ja päämäärä on tuntematon. (Marin 2008, 29.)
Aikuistumista voidaan pitää monella tapaa erityisen tärkeänä vaiheena elämässä, sillä se on perintei- sesti merkinnyt nuoruuden kuohuntavaiheen päättymistä. Oma identiteetti alkaa olla muotoutunut ja
1 Hurme, Helena. 1985. Elämänkulun käsitteellisiä jäsentämistapoja. Sosiologia 22:2. 125-129.
suunta loppuelämälle on pääosin selvillä. Tämä tarkoittaa, että on aika asettua aloilleen: siirtyä vaki- tuiseen työelämään, mennä naimisiin ja perustaa perhe. Nämä perinteiset aikuisen kriteerit ovat kui- tenkin menettäneet merkitystään, kun yhteiskunta ympärillä on muuttunut erityisesti viimeisten vuo- sikymmenten aikana. Kouluttautuminen ja opiskelu venyvät entistä pidemmälle, eikä korkeakaan koulutus ole tae työn saamiselle. Pätkätyöläisyys on yleistynyt ja samassa työpaikassa, saati alalla ei välttämättä ole töitä tarjolla koko työuran ajan. Epävarmuus heijastunee muun muassa perheen pe- rustamisen tai asunnon oston viivästymiseen. Ensisynnyttäjien keski-ikä on jo lähellä kolmeakym- mentä. Nuorten onkin usein löydettävä uusia tapoja saavuttaa aikuisuus sen perinteisten kriteerien korvaamiseksi. (Aapola & Ketokivi 2014, 7–27.)
Usein aikuisuutta pyritään mittaamaan erilaisilla laskettavilla tai numeerisilla keinoilla, kuten esimer- kiksi iällä, jolloin lähdetään lapsuudenkodista, mennään naimisiin tai saadaan ensimmäinen lapsi.
Aikuistuminen voidaan nähdä hieman samaan tapaan myös muutoksina sosiaalisissa rooleissa ja siir- tymisinä statuksesta toiseen. Sinkku siirtyy elämään avioliitossa tai opiskelijasta tulee työssä käyvä työntekijä. (Žukauskienė 2016, 3–4.)
Tärkeää on huomata aikuisuuden subjektiivinen kokeminen. Hyvin erilaisissa tai samanlaisissakin elämäntilanteissa olevat yksilöt voivat kokea itsensä aikuisiksi tai tuntea, että aikuisuutta ei ole vielä saavutettu omalla kohdalla. Kyse on pitkälti tunteesta, mutta moni nuori aikuinen osaa myös nimetä joitain kriteerejä aikuisuudelle, kuten esimerkiksi kotoa pois muuttamisen tai taloudellisen riippumat- tomuuden. Myös muun muassa sukupuoli ja kulttuuri, jossa aikuistutaan, vaikuttavat aikuisuuden saavuttamisen kokemukseen. Aikuistuminen onkin suureksi osaksi sosiaalistumista aikuisille yhteis- kunnassa määriteltyihin normeihin ja kriteereihin muun muassa erilaisten yksilöllisten olosuhteiden, odotusten ja arvojen kautta. (Nelson & Luster 2014.) Sosialisaatiosta kerrotaan lisää luvussa 3.3.1.
Käytän tässä tutkielmassa sanoja viivästynyt aikuisuus tai pitkittynyt nuoruus, jolla viitataan yleisesti siihen, että joko nuoruus tai aikuistuminen ei noudata sille perinteisesti asetettuja, tässä tapauksessa lähinnä ajallisia kriteerejä. Ne sisältävät siis ajatuksen, että siirtymälle aikuisuuteen voidaan antaa kriteerit, joista voidaan olla myöhässä. En pyri esittämään tai ehdota itse, että näin olisi. Nämä käsit- teet, kuten myös nuoruuden, aikuisuuden tai nuoren aikuisen käsitteet ovat kuitenkin melko häilyviä, sillä niille voidaan antaa hyvinkin erilaisia määreitä. Suomen lain mukaan vastuu omista teoista alkaa jo 15-vuotiaana, mutta varsinainen täysivaltaisuus, ja tavallaan myös aikuisuus, alkavat 18-vuotiaana täysi-ikäisyyden myötä. Toisaalta toisinaan on esitetty väitteitä myös sen puolesta, että alle 25-vuo- tiaat ovat vielä nuoria (ks. esim. Sawyer, Azzobardi, Wickremarathne & Patton 2018).
Lienee siis hyvin tulkinnanvaraista, keistä voidaan puhua esimerkiksi nuorina aikuisina. Tutkielmas- sani pyrin kuitenkin rajaamaan tämän ikävaiheen täysi-ikäisyyden ja noin kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen viiden vuoden välille, sillä esimerkiksi opiskelut venyttävät työelämään siirty- mistä toisinaan lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta, jolloin aikuisuuden perinteiset kriteerit jäävät vielä täyttymättä. Tämä määrittely on suhteellisen yleinen nuoria aikuisia koskevissa tutkimuksissa.
Aikuistuminen ja aikuisuuden määritteleminen on siis sidoksissa historialliseen aikaan ja ympäröi- vään kulttuuriin, kuten kaikkien muidenkin ikä- ja kehitysvaiheiden määritteleminen. Ei voida löytää vain yhtä oikeaa määritelmää ja ihmistieteiden parissa on usein pyritty siirtymään jäykistä ikään pe- rustuvista määritelmistä kohti subjektiivisempaa näkemystä, jossa tärkeämpää on aikuisuuden henki- lökohtainen kokemus. Seuraavassa luvussa tulen laajentamaan aikuistumiseen ja aikuisuuteen liitty- vää määrittelyä ja esittelen keskeisiä aiheesta muodostettuja teorioita psykologian, sosiologian ja kas- vatustieteiden parista sekä kerron laajemmin Jeffrey Jensen Arnettin kehkeytyvä aikuisuuden teori- asta.
3 AIKUISTUMISEN TEORIOITA
Aikuistumista on käsitelty monelta kannalta niin psykologian kuin yhteiskuntatieteidenkin parissa.
Tuskin on olemassa mitään nykyaikaista teoriaa, joka ei tunnistaisi lapsuutta ja nuoruutta erillisiksi kehitysvaiheiksi ja toisaalta siirtymää nuoruudesta aikuisuuteen merkittäväksi vaiheeksi ihmisen elä- mässä. Toisaalta psykologian historiassa lapsuudelle ja sen aikaiselle kehitykselle on annettu usein suurin painoarvo seuraavien ikävaiheiden kehityksen näyttäytyessä lähes merkityksettömänä. Muun muassa Daniel Levinson on nostanut teoksessaan Seasons of man’s life (1988) tämän puutteen esiin.
Hän myös esittelee Freudin oppilaan, Carl Gustav Jungin (1875–1961) yhtenä keskeisimmistä hen- kilöistä aikuisuuden nostamisessa uuteen arvoon kehityspsykologisessa tutkimuksessa. Yhteiskunta- tieteet onkin lähinnä lainannut tätä psykologian perinnettä (ks. esim. Blatterer 2007, 9–27) viime vuosia lukuun ottamatta, jolloin yhteiskuntatieteidenkin parissa on alettu tehdä nuoriin aikuisiin liit- tyvää tutkimusta.
Jung kehitti teoriaa elämänkehästä (eng. life cycle), jossa jokaiselle elämänvaiheelle nähdään omat merkitykselliset tehtävänsä. Aikuisuutta Jung piti mielenkiintoisena elämänvaiheena. Hänen mu- kaansa nuorelle aikuiselle on tyypillistä olla vielä vahvasti yhteydessä lapsuuden emotionaalisiin suh- teisiin ja konflikteihin. Tämä johtaa paineisiin sopeutumisessa työn, perheen ja yhteisön vaatimuk- siin. Persoonallisuus ei siten ole voinut kehittyä täysin vielä 20-ikävuoteen mennessä, joten kehitys jatkuu väistämättä pitkälle aikuisikään. (Ks. esim. Jung 1964, ref. Levinson 1988, 4–5.) 2
Jung ajatuksineen oli monessa suhteessa samaa mieltä monien muiden myöhempien kehitysteorioi- den kanssa. Aikuistuminen tarkoittaa vastuun ottamista ja sen lisääntymistä omassa elämässä sekä uusia velvollisuuksia. Aikuistuminen tuo mukanaan myös uudenlaista vapautta. Varhaisessa aikui- suudessa on tyypillistä olla vielä monella tapaa esimerkiksi riippuvainen vanhemmista ja lapsena opituista asioista. Aikuistuminen on siis kiistatta tärkeä vaihe elämässä ja siihen onkin eri kulttuu- reissa liitetty usein muun muassa erilaisia rituaaleja. Suomessa tällaisena merkittävänä rituaalina on- kin pitkään nähty varmasti esimerkiksi rippikoulu, jonka käymisen myötä nuori sai ”naimaluvan” ja oli siten askeleen lähempänä aikuisuutta ja sen mukanaan tuomia muutoksia elämälle.
Kuten aiemmin todettiin, niin nuoruus, varhaisaikuisuus kuin aikuisuuskin ovat saaneet historian ku- luessa uudenlaista arvostusta monien ihmistieteiden parissa. Nuoruuden identiteetin kehityksen
2 Jung, Carl Gustav. 1964. Man and His Symbols. Doubleday.
ajatellaan usein jatkuvan myös varhaisaikuisuudessa. Aikuistuminen voidaan määritellä monin eri tavoilla, kuten myös siinä tapahtuneet muutokset vuosien varrella ja muutosten suunta. Osa teorioista saattaa kyseenalaistaa aikuistumisen muuttuneen ja yksimielisyyttä ei ole myöskään mahdollisen muutoksen aiheuttajista. Seuraavaksi tulenkin esittelemään muutamia mielenkiintoisia teorioita nuo- ruudesta ja aikuisuudesta viime vuosikymmenien ajalta.
3.1 Kehityspsykologiset teoriat
3.1.1 Eriksonin psykososiaalisen kehityksen teoria
Erik H. Erikson (1902–1994) on varmasti yksi tunnetuimmista ja lainatuimmista kehitysvaiheteorian luojista. Eriksonin mukaan elämä järjestyy erilaisten siirtymien ja niihin kuuluvien psykososiaalisten kehityskriisien kautta. Teoriassaan Erikson painottaa erityisesti minän ja seksuaalisuuden kehitty- mistä osin muun muassa Sigmund Freudin jalanjälkiä seuraten. Eriksonin määrittelemissä kehitys- kriiseissä on olemassa mahdollisuus onnistua tai epäonnistua, mikä vaikuttaa myöhempään kehityk- seen. Onnistunut kehityskriisin ratkaisu johtaa tyytyväisyyteen myöhemmässä elämässä, kun taas epäonnistunut kriisin ratkaisu voi aiheuttaa monenlaisia vaikeuksia psyykkisessä hyvinvoinnissa ja tulevassa kehityksessä. (Erikson 1963.)
Erikson on määritellyt kahdeksan elämässä kohdattavaa kehityskriisin paikkaa. Ennen nuoruutta niistä ratkaistaan neljä. Varhaislapsuudessa koittaa ensimmäiseksi kehityskriisi, jonka onnistuneesta ratkaisusta seuraa perusluottamuksen tunne tai vaihtoehtoisesti siinä epäonnistumisesta on seurauk- sen epäluottamus. Myöhemmin lapsuudessa koetaan myös autonomian tai häpeän ja epäilyn välillä ratkaistava kehityskriisi sekä kehityskriisit, joissa päädytään joko aloitteellisuuteen tai syyllisyyteen ja toimeliaisuuteen tai alemmuuden tunteeseen. Monet Eriksonin määrittelemistä kehityskriiseistä ja siirtymistä osuvat lapsuuteen, mutta keskityn nyt kuitenkin tarkastelussani nuoruudessa kohdattavaan kehityskriisiin. Tällöin vuorossa on viides kehityskriisi, jossa ratkaistaan, saavutetaanko eheä identi- teetti vai onko tuloksena roolien hajaannus. (Erikson 1963, 247–261.)
Murrosiän alkaessa nuori kokee monenlaisia niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin muutoksia ja alkaa ky- seenalaistaa aiemmin saavuttamaansa. Edessä häämöttää myös aikuisuus odotuksineen ja vastuineen.
Eri rooleilla on voitu aiemmin leikitellä, mutta uuteen ikävaiheeseen siirtyminen tarkoittaa sitä, että on aika tehdä suhteellisen pysyviä valintoja tulevaisuuden kannalta. Nuori etsiikin tässä kehitysvai- heessa jatkuvuutta ja samankaltaisuutta. Erikson pitää tyypillisenä ja suhteellisen harmittomana myös
tähän kehitysvaiheeseen kuuluvaa niin sanottua yli-identifioitumista esimerkiksi julkisuuden henki- löihin. Nuoret samaistuvat vahvasti erilaisiin ryhmiin, ja ikävänä seurauksena tästä on Eriksonin mu- kaan esimerkiksi helposti suoranainen ulkoryhmiin ja vähemmistöihin kuuluvien syrjintä, sillä aikui- suuteen liittyvä moraalin ja etiikan kehitys on vielä keskeneräistä (Erikson 1963, 261–263.)
Aikuisuudessa kohdataan kaksi kehityskriisin paikkaa ennen viimeistä, vanhuuden kehityskriisiä.
Varhaisaikuisuudessa ratkaistaan läheisyyden tai eristyneisyyden kehityskriisi. Nuori aikuinen haluaa jakaa saavuttamansa identiteetin jonkun toisen kanssa ja etsii läheisyyttä ja parisuhdetta. Eriksonille tämä vaihe merkitsi myös seksuaalisuuden kehittymistä huippuunsa. Vastakohtana ja uhkana lähei- syyden ja myös seksuaalisuuden kehittymiselle on muiden kokeminen vaarallisina omalle minälle ja identiteetille. Tästä seurauksena on eristäytyminen läheisyydeltä muiden yksilöiden kanssa. Tämän jälkeen ratkaistavaksi jää vielä toinen aikuisuuden kehityskriisi tuottavuuden tai lamaantumisen vä- lillä sekä vanhuuden kehityskriisi, jossa pyritään saavuttamaan minän eheys tai seurauksena on epä- toivo elettyä elämää kohtaan. (Erikson 1963, 263–269.)
3.1.2 Levinsonin elämänkaariteoria
Daniel Levinson (1920–1994) oli yhdysvaltalainen psykologi, joka toimi urallaan pitkään professo- rina Yalen yliopistossa ja oli kiinnostunut sosiaalitieteistä. Hän kehitti oman elämänkaariteoriansa elämän siirtymävaiheista inspiroituneena muun muassa Freudin, Jungin ja Eriksonin luomista kehi- tyspsykologian perinteistä. Levinsonin teoriaa voidaan nimittää eräänlaiseksi näkemykseksi elämän- vaiheiden kriiseistä (eng. stage crisis view). Hän keskittyi teoriassaan aikuisiän psykososiaaliseen kehitykseen ja piti tärkeänä sekä yksilön että yhteiskunnan luonteen huomioimista aikuisuutta poh- dittaessa. Levinson ei pitänyt historian, kulttuurin ja sosiaalisten instituutioiden tarkastelua yksilöön vaikuttavina tekijöinä riittävinä. Elämänkaari voidaan tällöin nähdä matkana, jossa on erilaisia kausia (eng. season). (Levinson 1988, 3–7.)
Levinson jakaa ihmisen elämän neljään osaan: lapsuuteen ja nuoruuteen, varhaisaikuisuuteen, kes- kiaikuisuuteen ja myöhäisaikuisuuteen. Lapsuus ja nuoruus kestävät hänen mukaansa 22-vuotiaaksi varhaisaikuisuuden päättyessä 45-vuotiaana. Myöhäisaikuisuuteen siirrytään noin kuudenkymmenen vuoden iässä. (Levinson 1988, 18.) Siirtymä ikäkaudesta toiseen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertai- nen ja vie usein monia vuosia. Kaudet usein myös menevät päällekkäin toistensa kanssa ja siksi ikävaiheiden väliin jäävät sekä niiden sisällä tapahtuvat siirtymävaiheet, kuten siirtymä varhaislap- suudesta keskilapsuuteen, on syytä nähdä merkityksellisinä vaiheina yksilön kehitykselle (Levinson
1988, 19.) Tulen nyt kuitenkin keskittymään tarkastelussa varhaisaikuisuuden siirtymään ja varhais- aikuisuuden vaiheeseen.
Siirtymä varhaisaikuisuuteen tapahtuu Levinsonin mukaan noin 17–22-vuotiaana. Tätä vaihetta elävä ihminen on samaan aikaan sekä nuori, että nuori aikuinen ja vielä kypsymätön ja haavoittuvainen pyrkiessään kohti aikuisuutta (Levinson 1988, 20–21). Varhaisaikuisuuden siirtymävaiheen ensim- mäinen tehtävä onkin siirtymä siihen eli siirtyminen varhaisaikuisuuteen. Tämä tarkoittaa monia eroja ja muutoksia entiseen elämään ja esimerkiksi ihmissuhteisiin. Tärkeää on myös tutkia aikuiselämän monia mahdollisuuksia ja kokeilla niitä. (Levinson 1988, 56.)
Varsinainen varhaisaikuisuus alkaa noin 22-vuotiaana ja sen ensimmäinen vaihe kestää noin 28-vuo- tiaaksi. Tänä aikana nuoren aikuisen on tehtävä monia tärkeitä valintoja muun muassa työn, parisuh- teen, ystävyyssuhteiden, arvojen ja elämäntapojen suhteen. Tällekin kaudelle elämässä tärkeää on mahdollisuuksien tutkiminen ja niiden pitäminen avoinna. Toisaalta tarkoitus on myös löytää vakaa elämänrakenne. Näiden kahden tehtävän välillä on kyettävä löytämään tasapaino. Tämän epäonnis- tuessa elämästä voi tulla liian muuttuva ja juureton tai vaihtoehtoisesti sitoudutaan liian aikaisin esi- merkiksi tiettyyn työhön muita vaihtoehtoja tarkastelematta. Muutos myöhemmässä ikävaiheessa voi olla vaikeaa tai ainakin hankalampaa. (Levinson 1988, 57–58.)
Mahdollisuus korjata tilanne tarjoutuu Levinsonin mukaan kuitenkin vielä noin 28-vuoden iässä jat- kuen noin 33-vuotiaaksi. Tämän varhaisaikuisuuden kauden tarkoituksena on toimia mahdollisuutena eräänlaiseen korjausliikkeeseen ennen kuin se on liian myöhäistä. Tässä ikävaiheessa on siis syytä viimeistään kokeilla, muuttaa tai saavuttaa jotain, mikä on jäänyt aiemmin tekemättä. Tätä kautta ihmisen elämässä Levinson nimittää siirtymävaiheeksi kolmannelle kymmenelle. Erityisesti jollain miehillä tämä siirtymä saattaa näyttäytyä niin sanottuna ”kolmenkympin kriisinä”. Jos tehdyt valinnat ovat haluttuja, tarkoittaa se tyytyväisyyttä koko elämänrakenteelle. Epäonnistuneista valinnoista yk- silö voi joutua maksamaan kovan hinnan myöhemmissä elämänvaiheissa. Tämän kauden jälkeen elä- mässä aletaan vakiintua ja siirtyä hitaasti kohti keski-ikää. Tähän muutoksen päättyy Levinsonin mu- kaan myös aikuisuuden noviisi -vaihe, jossa aikuisuus on ollut vielä uutta ja siihen ikään kuin ope- tellaan tai harjoitellaan yrityksen ja erehdyksen kautta. (Levinson 1988, 57–59.)
Levinson teoriaa voidaan kritisoida siitä, että hän perusti tutkimuksiin, joita hän teki ensimmäiseksi vain miehille. Tutkittavien joukko oli pieni ja osallistujat suhteellisen hyväosaisia. Tämän tutkimuk- sen pohjalta hän kirjoitti luultavasti tunnetuimman teoksensa, Seasons of Man’s Life (1988). Levin- son perusteli rajaustaan vain miehiin sillä, että pelkäsi sukupuolivaikutusten tulevan liian suureksi osaksi tutkimusta, jos tutkimukseen valittaisiin sekä miehiä, että naisia. Myöhemmin hän kuitenkin
palasi tutkimaan elämänkaarta myös naisten osalta ja kirjoitti kirjan The Seasons of Woman’s life (1997). Levinson oli kuitenkin jo ensimmäisessä teoksessaan sitä mieltä, että samanlaiset kaudet elä- mässä toistuvat sekä miehillä, että naisilla. Erot näiden kahden sukupuolen välillä tulevat eroista bio- logiassa ja sosiaalisista oloista. (Levinson 1988, 8–9.)
3.1.3 Robinsonin neljänneselämän kriisi
Oliver Robinson on brittiläinen erityisesti aikuisiän kehitykseen erikoistunut psykologi. Hän on tut- kinut ilmiötä, jota hän nimittää neljänneselämän kriisiksi (eng. quarter-life crisis). Tällä tarkoitetaan kriisiä, joka esiintyy tyypillisesti kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen viiden ikävuoden välillä. Kriisin ensimmäisessä vaiheessa nuori aikuinen huomaa sitoutuneensa johonkin rooliin tai suhteeseen, jonka hän ei halua jatkuvan koko loppuelämäänsä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi työtä, parisuhdetta tai tiettyä sosiaalista ryhmää, kuten kaveriporukkaa. Tämä sitoumus on askel aikuisen elämän rakenteisiin ja sen menettäminen voidaan kokea epäonnistumisena tai sen pelätään satuttavan muita, vaikka samaan aikaan tilanteesta halutaankin pois. Seurauksena on usein suuri sisäinen kon- flikti, jossa yksityinen ja julkinen minäkuva eivät kohtaa. (Robinson 2016, 17–21.) Neljänneselämän kriisi muistuttaa hieman myös Levinsonin mukaan noin kolmenkymmenen ikävuoden aikoihin koet- tavaa kriisiä, jossa aiemmin elämässä tehtyjä valintoja punnitaan (ks. luku 3.1.2).
Varsinainen kriisi varhaisaikuisuudessa syntyy kuitenkin vasta tilanteesta, jossa tästä ei-halutusta si- toumuksesta päätetään lähteä tai ehkä joudutaan lähtemään. Lähteminen saa aikaan tilapäisen tunteen identiteetin menettämisestä ja aiheuttaa surun ja menetyksen tunnetta. Aiempia käsityksiä muun mu- assa itsestä, omista arvoista ja uskomuksista kyseenalaistetaan. Kriisin kolmannessa vaiheessa näitä käsityksiä itsestä ja ympäröivästä maailmasta etsitään uudelleen. Tämä vaihe tavallaan palauttaa yk- silön aikaan ennen varhaisaikuisuutta. Jos kriisin neljäs vaihe tavoitetaan, mikä ei ole itsestään selvää, koetaan siinä tehtyihin valintoihin ja niiden ansiosta elettävään elämään suurempaa tyytyväisyyttä kuin kriisiä edeltävää elämää kohtaan koettiin. Näitä vaiheita ei kuitenkaan aina koeta tässä järjes- tyksessä tai loppuun asti. Niihin voidaan palata uudelleen kriisin aikana tai kriisin käsittely saattaa myös päättyä ennen kuin kaikkiin vaiheisiin on edes päästy. Valinnat saatetaan kokea virheeksi esi- merkiksi jo, kun niihin on alettu vihdoin sopeutua. Suuri osa kriisin kokeneista 25–35-vuotiaista ei raportoinutkaan kriisillä olleen positiivista vaikutusta heidän myöhemmälle elämälleen. (Robinson 2016, 22–24.)
Keskeiseksi neljänneselämän kriisissä nouseekin kaksi erilaista kriisin muotoa; ulossulkemisen (locked-out) ja sisäänsulkemisen (locked-in) kriisit. Toiset kriisin kokeneista tuntevat sen kriisinä,
jossa pelkona on esimerkiksi jäädä paitsi jostain tai saavuttamatta jotain. Monilla neljänneselämän kriisi taas ilmenee enemmän pelkona siitä, että jäädään tai tyydytään johonkin, mitä ei haluta vailla muutoksen mahdollisuutta. Samankaltaista sisälle sulkemisen pelkoa liittyy usein esimerkiksi keski- iän kriisinä tunnettuun ilmiöön. (Robinson 2016, 24–25.)
3.2 Sosiologiset teoriat
3.2.1 Sukupolvimalli
Erityisesti sosiologisen tutkimuksen parissa on esitetty näkemyksiä aikuistumisen ja aikuisuuden muutoksesta eroavien sukupolvikokemusten vuoksi. Varhaisimpiin sukupolvikäsitteistön kehittäjiin kuului Karl Mannheim. Hän vertaa sukupolvea yhteiskuntaluokan kaltaiseksi sosiaaliseksi raken- teeksi. Tällöin sukupolvi näyttäytyy kulttuurisena ilmiönä, jota ei voida tarkastella irrallaan sosiaali- sesta ja historiallisesta kontekstistaan. (Mannheim 1928, ref. Alanen 2008, 97–115.)3
Näitä toisistaan eroavia sukupolvia on eri tieteiden parissa luokiteltu ja nimetty lukuisin eri tavoin.
Voidaan puhua esimerkiksi x-sukupolvesta (1964–1979 syntyneet), y-sukupolvesta (1980–1995) ja z-sukupolvesta (1996–) tai suurista ikäluokista ja milleniaaleista. Keskusteluissa sukupolvista esiin nousee nykyään usein jonkinlainen kamppailu tai konflikti. Sukupolvien välillä nähdään olevan epä- tasa-arvoa. (Piispa 2018, 7–32.) William Strauss ja Neil Howe (1991, 69–79) ovat esittäneet hieman kärjistäen neljä seikkaa, jotka ennustavat ja merkitsevät uuden syklin ja uusien sukupolvikokemuksen muodostumista yhdysvaltalaisessa kulttuurissa.
Ensinnäkin muutos edellyttää jonkinlaista sosiaalista liikettä. Tämä kestää tyypillisesti noin vuosi- kymmenen ja sen aikana ihmiset havainnoivat historiallisia tapahtumia, jotka tulevat vaikuttamaan voimakkaasti sosiaaliseen ympäristöön, jossa he elävät. Sosiaalinen liike on ensin ulkoista ja julkista.
Strauss ja Howe kutsuvat tätä maalliseksi kriisiksi. Tämän jälkeen seuraa vaihe, jossa sosiaalisesta tapahtumasta tulee sisäistä ja yksityistä, jolloin se liittyy muutokseen esimerkiksi ihmisten ajatus- maailmassa ja arvoissa. Tästä käytetään nimitystä henkinen herääminen. Tämän sosiaalisen muutok- sen aikana eri ikäryhmät kokevat tapahtumat eri tavoin. (Strauss & Howe 1991, 69–72.) Esimerkiksi 90-luvun lama tai Internetin yleistyminen voisivat olla tällaisia sosiaaliseen liikkeen aikaan saavia tapahtumia, joiden vaikutukset näkyvät myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Niiden vuoksi ihmisten
3 Mannheim, Karl. 1928. Essays on the sociology of knowledge. Toim. Paul Kecskemeti. London: Routledge & Kegan Paul.
käsitys esimerkiksi työelämän epävarmuudesta tai digitalisaation roolista arjessa tulee osaksi ajatte- lua.
Strauss ja Howe jakavat sosiaalisen tapahtuman eri tavoin kokevat ihmiset neljään sukupolveen iän mukaan. Nämä neljä sukupolvea ovat idealistinen, reaktiivinen, yhteiskunnallinen ja adaptiivinen su- kupolvi. Kulloinkin käsillä olevan sosiaalisen tapahtuman aikaan dominoivat eli vahvimmin tapahtu- mat kokevat ja niihin vaikuttavat aikuisuuden tai vanhuuden pian saavuttavat sukupolvet. Nuoruut- taan elävät ja keski-ikäiset ovat tapahtumien aikaan resessiivisiä eli väistyviä ja passiivisempia. Krii- sin jälkeen nuoruuttaan elävistä käytetään nimitystä idealistinen sukupolvi. He ovat dominoivia, hem- moteltuja ja aikuistuminen henkisen heräämisen aikaan tekee heistä narsistisia aikuisia ja morali- soivia keski-ikäisiä. Vanhuudessaan he ohjaavat seuraavaa maallista kriisiä. (Strauss & Howe 1991, 69–79.)
Reaktiivinen sukupolvi on resessiivinen ja kasvaa suojaamattomina ja kritisoituina nuorina henkisen heräämisen aikaan. Heistä tulee riskejä ottavia ja eristäytyneitä aikuisia, pragmaattisia keski-ikäisiä ja he ovat idealistien tavoin mukana seuraavan maallisessa kriisissä, mutta vaikuttavat siihen idealis- teja vähemmän. Toinen dominoiva sukupolvi on yhteiskunnallinen sukupolvi. He kasvavat suojel- tuina nuorina henkisen heräämisen jälkeen. Aikuistuessaan he ylittävät maallisen kriisin ja saavutta- vat keski-ikään mennessä sankarin statuksen rakentaessaan instituutioita keski-ikäisinä. He saavutta- vat vanhuuden kiireisinä seuraavaan henkiseen heräämiseen mennessä. (Strauss & Howe 1991, 69–
79.)
Neljäs sukupolvi on resessiivinen adaptiivinen sukupolvi. He kasvavat ylisuojeltuina ja tukahdetut- tuina nuorina maallisen kriisin aikana ja heistä kasvaa riskejä vältteleviä aikuisia. Keski-iässä he ovat sovittelevia johtajia ja säilyttävät vaikutusvaltansa, mutta vain osan kunnioituksestaan sensitiivisinä vanhuksina. Tämän jälkeen sykli alkaa jälleen alusta. (Strauss & Howe 1991, 69–79.)
Tärkeää on huomata, että sukupolvi ei muodostu vain ulkopuolelta tulevista tapahtumista, vaan ih- misten täytyy tuntea kuuluvansa tiettyyn sukupolveen. Eliniän pidentyminen on johtanut siihen, että samaan aikaan on elossa enemmän sukupolvia kuin koskaan. Eri sukupolviin kuuluvilla on usein keskenään erilaisia suhteita ja suhtautumisia toisiinsa ja lisäksi erilaisia kokemuksia samoista tapah- tumista. (Marin 2008.) Ongelmalliseksi sukupolven määrittelyn voi tehdä myös yhteiskunnan nopea muuttuminen. Maailma on hyvin erilainen sukupolven ääripäissä ja uudet sukupolvet saattavat muo- dostua entistä lyhyemmiksi. (Piispa 2018, 7–32.)
3.2.2 Nykyajan epävarma aikuistuminen
Sosiologian parissa puhutaan toisinaan nykyaikaisesta aikuisuudesta (eng. contemporary adulthood), kun tarkoitetaan aikuisuudessa ja aikuistumisessa tapahtuneita muutoksia. Termiä on käyttänyt en- simmäisten joukossa muun muassa australialainen sosiologi Harry Blatterer. Aikuisuuden muutokset näkyvät esimerkiksi läheisyyden, työn ja ajankulun käsityksessä suhteessa omaan elettyyn elämään sekä elämän suunnittelun osa-alueilla. (Blatterer 2010, 10–23.)
On selvää, että nuorten aikuisten kokemukset ja näkemykset aikuistumisesta ja aikuisuudesta vaihte- levat yksilöiden välillä valtavasti. Ympäröivä yhteiskunta tuntuu usein suhtautuvan nuivasti nuoriin aikuisiin ja heidän tapoihinsa yrittää saavuttaa aikuisen status. Moni näistä oletuksista perustuu vää- rinymmärryksiin, joista on syyttäminen myös yhteiskuntatieteiden yksipuolista kuvaa aikuisuudesta.
Syyttäessä nuoria aikuisia itsekkäiksi tai itseensä keskittyviksi ja aikuistumaan kieltäytyviksi, on syytä muistaa, että sukupolvet ovat aina aikuistuneet erilaisissa tilanteissa. Nykyiset nuoret aikuiset aikuistuvat edellisten sukupolvien jättämässä perinnössä, jossa ajat ovat epävarmoja. Toisaalta he ovat kasvaneet tässä ajassa ja ovat valmiimpia kohtaamaan sen haasteet. On siis turha laittaa suku- polvia ja heidän tapojaan aikuistua minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. (Blatterer 2007, 112–
118.)
Tiivistettynä Blatterer siis esittää, että aikuisuus ja aikuistuminen on pitkälti väärinymmärretty ja ali- arvostettu ikä- ja kehitysvaihe sosiaalitieteiden parissa. Aikuistumista on vähätelty ja yksinkertais- tettu, kun samaan aikaan sen merkitystä yhteiskunnassa ei voi kiistää. Aikuisuutta voidaan määritellä lukuisin eri tavoin niin tietyn iän, kypsyyden kuin saavutettujen materiaalisten asioiden tai statusten kautta. Loppujen lopuksi aikuistumisesta ja aikuisuudessa on kuitenkin kyse hyvin subjektiivisesta kokemuksesta eivätkä ulkoapäin tulevat määritelmät voi muuttaa yksilön omaa käsitystä aikuisuu- desta. (Blatterer 2007, 10–118.)
Aikuistuminen on Blattererin mukaan entistä haastavampaa ja yksilöllisempää nykyajan ollessa epä- varma esimerkiksi taloudellisten suhdanteiden ja työn jatkuvien murrosten vuoksi. Standardien eli perinteiden mukainen aikuisuus on osalle nuorista aikuisista yhä haastavampi saavuttaa ja sen saa- vuttamisessa on tapahtunut siirtymää myöhemmälle iälle aiempiin sukupolviin verrattuna. Samaan aikaan kapitalismi ja media ihannoivat nuoruutta ja ovat tehneet siitä, jotain, jota tavoitellaan ja josta ei haluta päästää irti. Moni nuori aikuinen kokee standardien mukaisen, perinteisen aikuisuuden vie- raana ja jopa epämiellyttävänä eikä sitä välttämättä pidetä tavoittelemisen arvoisena tai tärkeänä saa- vuttaa. Vääjäämättä kaikkien tulee kuitenkin aikuistua, joten Blatterer toivookin aikuisuudelle
uudenlaista määrittelyä, joka jää kuitenkin tulevaisuuden yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ratkais- tavaksi. (Blatterer 2007, 10–118.)
3.2.3 Aikuistuminen identiteettiyhteiskunnassa
James E. Côté pyrkii synteesiin Eriksonin kehitysteorian ja reflektiivisen sosiologian välillä ja esittää, että yksi länsimaisen yhteiskunnan suurimmista ongelmista on se, että nuorten elämästä puuttuvat päämäärät, tarkoitukset ja identiteetti. Tilanne on paradoksaalinen, sillä länsimaissa eletään ennen näkemättömän vaurauden ja valinnanmahdollisuuksien aikaa, mutta esimerkiksi vain neljännes yh- dysvaltalaisista nuorista hyödyntää näitä resursseja tehokkaasti. Päämäärättömyys saa esimerkiksi tekemään hätäisiä päätöksiä ja vaikeuttaa sitoutumista opiskeluihin, jos niiden takana ei nähdä min- käänlaista pidemmän aikavälin tarkoitusta. Côté esittää, että päämäärättömyys voi olla myös suuri tekijä länsimaissa mielenterveysongelmien yleistymiseen liittyen. Tätä kehitystä ei olla saatu pysäy- tettyä, sillä elämme yksilökeskeisissä yhteiskunnissa, joissa henkilökohtaisen identiteetin ja oman elämänpolun muodostaminen on nykyään keskeistä. Olemme siirtyneet annettuihin ja saatuihin roo- leihin perustuvasta yhteiskunnasta identiteettiin perustuvaan yhteiskuntaan. (Côté 2019, 3–39.) Ongelmalliseksi aikuistumisen tekee myös se seikka, että nuoret jätetään kamppailemaan koko lop- puelämään vaikuttavien päätösten kanssa yksin, ilman kunnollista opastusta ja ohjeistusta. Samaan aikaan nuorten osallistumista ja kiinnittymistä yhteiskuntaan ja sen instituutioihin vaikeutetaan mo- nien lakien ja sääntöjen avulla nuorten suojelemisen varjolla. Tämä saa aikaan sen, että nuoret ovat huonosti varautuneita aikuisuuteen siirtymiseen. (Côté 2019, 67–97.) Esimerkkinä tästä voisi toimia äänestyskäyttäytyminen ja osallistuminen politiikkaan. Nuorten voi olla vaikea päättää poliittisesti sitoutumisestaan ja äänestämisestään, jos tähän ei aktiivisesti opasteta esimerkiksi kouluissa.
Côté jakaa aikuistumisen neljään päällekkäiseen ja toisinaan keskenään ristiriitaiseen ulottuvuuteen:
lailliseen, sosiaaliseen, psykologiseen ja elettyyn aikuisuuteen. Laillinen aikuisuus saavutetaan tyy- pillisesti ensimmäiseksi täysi-ikäistymisen myötä. Tätä seuraava sosiaalinen aikuisuus edellyttää tiet- tyjen merkkipaalujen saavuttamista esimerkiksi koulutuksen, työn ja perheen suhteen. Yleensä vasta sosiaalisen aikuistumisen myötä saavutetaan psykologinen aikuisuus, jolla viitataan itse määriteltä- vään identiteettiin eli siihen, että kokee itsensä aikuiseksi. Viimeisenä eletty aikuisuus voidaan saa- vuttaa taloudellisen kypsyyden kautta ja mukana tulevat täydet kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet.
(Côté 2019, 67–97.)
Ratkaisuna tälle epämääräisyydelle ja eksymiselle vaihtoehtojen keskellä matkalla kohti aikuisuutta voisi toimia henkilökohtainen agenttisuus eli toimijuus (eng. personal agency) sekä generatiivisuus (eng. generativity). Henkilökohtainen toimijuus tiivistyy tarvittaviin henkilökohtaisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin resursseihin, joiden kautta on mahdollista saavuttaa oma identiteettiin pohjautuva toi- mijuus. Generatiivisuudella tarkoitetaan esimerkiksi tietojen ja taitojen siirtämistä seuraavalla suku- polvelle eli eräänlaista jatkuvuuden turvaamista. Generatiivisuus on samalla vastakohta identiteet- tiyhteiskuntaa uhkaavalle narsistiselle elämänasenteelle. Mukaan tulevat siis sekä yksilöllinen, että yhteisöllinen puoli. (Côté 2019, 175–223.)
Côtén mukaan Suomi ja muut Pohjoismaat ovat onnistuneet henkilökohtaisen agenttisuuden ja gene- ratiivisuuden turvaamisessa paremmin kuin Yhdysvallat. Tästä kiitos kuuluu onnistuneille sosiaali- ja koulutuspoliittisille päätöksille, joita viime vuosikymmeninä on saatu aikaan. (Côté 2019, 224–
246.) Vaikka ongelmia löytyy varmasti myös suomalaisestakin järjestelmästä, olemme siis kuitenkin oikealla polulla kohti onnellisempaa ja tasapainoisempaa aikuistumista.
3.3 Muut teoriat
3.3.1 Sosialisaatio
Sosialisaatiosta on jo aiemmin puhuttu aikuisuutta määriteltäessä, mutta on syytä syventyä käsittee- seen ja sen merkitykseen aikuistumisen kannalta vielä hieman tarkemmin. Sosialisaatio on prosessi, jossa ihmisen suhde yhteiskuntaan rakentuu, kehittyy ja muotoutuu. Se on erityisen tärkeä prosessi varhaislapsuudessa, jolloin lapsi sosiaalistuu ensin perheeseensä ja vähitellen koko ympäröivän yh- teiskunnan jäseneksi. Varhaislapsuuden sosialisaatiosta voidaan puhua primaarisosialisaationa. Tätä seuraa sekundaarisosialisaatio, joka jatkuu läpi koko elämän ja tapahtuu kaikkialla. Ihmisen on esi- merkiksi sopeuduttava yhteiskunnassa jatkuvasti tapahtuviin pienempiin ja suurempiin muutoksiin.
(Nivala & Ryynänen 2019, 146–150.)
Myös koko aikuistumisprosessia voidaan pitää sosialisaationa tiettyyn asemaan ja odotuksiin, joita aikuiselta edellytetään yhteiskunnassa. Nämä asemat ja odotukset vaihtelevat kulttuurien välillä.
Myös eri sukupuolten aikuistumisessaan kohtaamat odotukset voivat vaihdella suurestikin. Sosiali- saation vastakohtana toimii yksilöllistyminen, jossa ihminen pyrkii kiinnittymisen sijaan eroon tai luomaan eroja itsensä ja yhteiskunnassa valitsevien kulttuuristen järjestysten välille (Nivala & Ryy- nänen 2019, 146–150).
Esimerkiksi sukupuoliroolit opitaan jo nuorina sosialisaation kautta. Usein opittuja rooleja kuitenkin aletaan nuoruudessa ja varhaisaikuisina kyseenalaistaa ja arvottaa uudelleen. Nuorena aikuisena voi- daan kuitenkin oppia myös kokonaan uusia sukupuolirooleja ja suhteuttaa omia näkökulmia suku- puolirooleista omiin tavoitteisiin esimerkiksi koulutusvalintojen ja arvojen suhteen. (Newman &
Newman 2016, 166–197.)
3.3.2 Kasvatus ja koulutus
Kasvatus ja koulutus voidaan nähdä osana sosialisaatioprosessia. Toisaalta sosialisaatiota tapahtuu kasvatuksen ja koulutuksen kautta, mutta sosialisaatiota tapahtuu myös ilman kasvatusta tai koulu- tusta. Kasvatusta ja koulutusta tapahtuu niin kodin ja perheen piirissä kuin kouluissa ja koulutusins- tituutioissa, organisoidussa harrastustoiminnassa ja vapaa-ajalla viettämällä aikaa esimerkiksi julki- sessa tilassa, muiden ihmisten kanssa tai median parissa. Näistä puhutaan kasvun neljänä tilana. (Ni- vala & Ryynänen 2019, 235–237.)
Kasvatuksella ja koulutuksella on aina jokin päämäärä. Kasvatusfilosofi Paulo Freire (1921–1997) on sanonut, että kasvatus ei ole koskaan neutraalia. Se on aina jonkun puolella tai jotain vastaan.
(Freire 2005, 43–93.) Kasvatuksen ja koulutuksen keskeisenä tehtävänä on yhteiskunnallinen uusin- taminen eli välittää tarvittavia tietoja, taitoja ja osaamista eteenpäin, pitää huolta yhteiskunnan kiin- teydestä ja turvata työvoiman saatavuus. (Nivala & Saastamoinen 2007, 13–18.) Kasvatus ja koulutus eivät tapahdu tyhjiössä, eikä niitä voidakaan koskaan irrottaa yhteiskunnallisesta, kulttuurisesta ja historiallisesta taustastaan.
Nykyään kasvatuksessa korostuvat muun muassa yksilöllisyys ja läpi elämän jatkuva kehitys ja op- piminen sekä kouluinstituutioiden ulkopuoliset kasvu- ja oppimisympäristöt ja -kokemukset. (Nivala
& Saastamoinen 2007, 13–16.) Eri aikoina kasvatuksessa ja koulutuksessa ovat siis korostuneet eri- laiset asiat. Esimerkiksi ohjelmointia on alettu sisällyttää peruskoulujen opetukseen vasta viime vuo- sina ja sosiaalinen media kasvuympäristönä ja sen merkitys oppimiselle on vielä monelta osin tutki- maton aihealue sen tuoreuden vuoksi.
Kasvatuksella on siis kiinteä rooli siihen, millaiseksi yhteiskunta kehittyy. Ja millaisiksi aikuisiksi siinä kasvetaan. Toisaalta moderneissa yhteiskunnissa kasvatukseen kuuluu myös vastuun siirtämi- nen oman polun löytämisestä yksilölle itselleen. Yhteiskunnan rakenteiden tulisi tukea tätä pyrki- mystä, mutta aina siinä ei päästä toivottuun lopputulokseen. Tasapainoilu individualistisen kulttuurin ja yhteisön jäseneksi kasvamisen ja kasvattamisen välillä onkin yksi nykyajan kasvatuksen
keskeisimmistä kysymyksistä. (Nivala & Saastamoinen 2007, 16–18.) Tämä on keskeinen teema myös, kun pohditaan nuorten aikuisten onnistunutta siirtymää nuoruudesta aikuisuuteen.
3.4 Kehkeytyvä aikuisuus sosiaalipsykologisena teoriakehyksenä
3.4.1 Kehkeytyvä aikuisuus
Yhden tämän hetken mielenkiintoisimmista ja puhutuimmista teorioista nykyaikaisesta aikuistumis- prosessista ja aikuistumisessa tapahtuneesta muutoksesta tarjoaa Jeffrey Jensen Arnett. Arnett esittää, että nuoruuden ja aikuisuuden välille on muodostunut kokonaan uusi psykososiaalinen kehitysvaihe, josta hän käyttää nimitystä emerging adulthood (suom. muotoutuva tai kehkeytyvä aikuisuus). Arnett ei ole sosiaalipsykologi, mutta hänen teoriansa toimii tässä tapauksessa hyvin sosiaalipsykologisena viitekehyksenä, sillä se tarkastelee aikuistumisessa ja aikuisuudessa tapahtunutta kehitystä suhteessa kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin. Arnett esitteli teoriaansa ensimmäisen kerran American Psychologist -lehdessä vuonna 2000 (Arnett 2015b). Keskeistä on, että tämä uusi kehitysvaihe eroaa olennaisesti aiempien sukupolvien kokemuksista aikuistumisen aikana. Siirtymä nuoruudesta aikui- suuteen on aiempaa vähemmän yhdenmukainen, joustavampi ja heterogeenisempi. Erot yksilöiden kokemuksissa voivat olla merkittäviä. (Žukauskienė 2016, 4.)
Arnettin teoriaa on käsitelty toistaiseksi melko vähän suomalaisessa kontekstissa, joten käsitteellä emerging adulthood ei ole vakiintunutta suomenkielistä käännöstä. Arnettin käyttämä käsite on kui- tenkin suomennettu esimerkiksi pitkittyneeksi nuoruudeksi (Salmela-Aro 2005, 194–197), orasta- vaksi aikuisuudeksi (Ranta 2015, 439–444) tai muotoutuvaksi aikuisuudeksi (Salmela-Aro 2008).
Kehkeytyvänä aikuisuutena ilmiöstä ovat puhuneet muun muassa Kuusela, Lötjönen ja Saastamoinen (2020). Henkilökohtaisesti kuitenkin pidän sopivimpana käännöksenä juuri kehkeytyvää aikuisuutta, sillä se on suora käännös ja kuvaa hyvin aikuistumisen luonnetta kehkeytyvässä aikuisuudessa, joten tulen käyttämään sitä tästä eteenpäin.
Arnett perustaa teoriansa aikuisuuden kriteereille, joina hän pitää vastuun ottamista itsestään, itse- näisten päätösten tekoa ja taloudellista riippumattomuutta (Arnett 2015a, 15). Arnett nimeääkin kes- keisiksi piirteiksi uudelle kehitysvaiheelle identiteetin etsimisen, epävarmuuden niin parisuhteessa, työssä kuin asumisessa, itseen keskittymisen sekä tunteen väliinputoamisesta, kun kokemus itsestä nuorena, mutta ei vielä täysin aikuisenakaan tunnu oikealta. Toisaalta kehkeytyvä aikuisuus on myös optimismin ja mahdollisuuksien näkemisen aikaa. (Arnett 2015a, 9.) Nämä viisi piirrettä Arnett
perustaa tutkimuksiinsa, joihin osallistui 300 yhdysvaltalaista 20–29-vuotiasta nuorta aikuista eri et- nisistä ja sosiaalisista luokista eri puolilta Yhdysvaltoja (Arnett 2011).
Arnett ei siis tutkimustensa perusteella näe aikuistumisen pitkittymistä ja kehkeytyvää aikuisuutta lähtökohtaisesti vain negatiivisena asiana. Tapahtunut muutos antaa aikuistuville nuorille entistä enemmän aikaa tutustua itseensä ja löytää oma identiteettinsä. Aikuistuminen ei myöskään jää ke- nenkään kohdalla kokonaan saavuttamatta, vaikka se viivästyisikin. (du Bois-Reymond 2015.) Huoli ikinuorista on siis turha.
Merkittävimmiksi syiksi aikuistumisessa tapahtuneisiin muutoksiin Arnett esittää elinkeinorakenteen muutosta, niin sanottua seksuaalista vallankumousta, naisasiainliikkeitä sekä nuorisoliikkeitä. Muu- toksen elinkeinorakenteessa voidaan nähdä tapahtuvan voimakkaimmin koulutuksen saralla. Nuoret siirtyvät työelämään aiempaa myöhemmin jo usein siitä syystä, että työelämä vaatii aiempaa korke- ampaa koulutusta. Työt, joihin pääsee esimerkiksi vain peruskoulupohjalta, ovat nykyään huomatta- vasti harvinaisempia kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten. (Arnett 2015a, 2–8.)
Seksuaalisella vallankumouksella Arnett puolestaan viittaa erityisesti ehkäisypillerin keksimiseen.
Seksiä ei liitetä automaattisesti vain suvun jatkamiseen ja uusien ehkäisymenetelmien ansiosta ei- toivotun raskauden mahdollisuus on vähentynyt huomattavasti, mikä lienee yksi syy myös siihen, että perhe saatetaan perustaa aiempaa myöhemmin. Naisasialiikkeet ovat saaneet aikaan naisten valinnan- mahdollisuuksien lisääntymisen, esimerkiksi koulutuksen ja työn suhteen. Naisille on tasa-arvoistu- misen myötä tarjolla aivan uusia rooleja, kun esimerkiksi parisuhde ja avioliitto eivät ole itseisarvo ja edellytys toimeentulolle. Nuorisoliikkeiden nousun 1960- ja 1970-luvuilla Arnett näkee puolestaan johtaneen eräänlaiseen nuoruuden uudenlaiseen arvostukseen. Nuoruus nähdään ikävaiheena, jossa on omat mahdollisuutensa ja tavoitteensa. Vaikka nuoret haluavat yleensä aikanaan aikuistua ja aset- tua aloilleen, sen ajan saatetaan nähdä olevan jossain hieman epämääräisessä tulevaisuudessa. (Arnett 2015a, 2–8.)
Kehkeytyvää aikuisuutta voidaan tarkastella muutoksina monilla elämän osa-alueilla. Kenties näky- vimmät muutokset ovat tapahtuneet koulutuksen, työn ja avioliiton sekä perheen perustamisen suh- teen. Keskeisiksi voitaneen kuitenkin nostaa myös muutokset nuorten aikuisten suhteissa omiin van- hempiinsa, rakkauteen ja seksiin ja uskontoon. Huomattavaa on myös se, miten nuoret ja nuoret ai- kuiset nykyään ylipäätään määrittelevät aikuistumista, jos aikuisuuden perinteisten kriteerien saavut- taminen voidaan nähdä hankaloituneen. Lisäksi nyt aikuistuvat nuoret ovat eläneet lähes koko elä- mänsä kehittynyt tietotekniikka, kuten Internet ja matkapuhelimet, osana arkeaan, mikä tuo heidän
kokemusmaailmaansa aivan uudenlaisen ulottuvuuden. Voidaankin kenties puhua diginatiiveista.
(Arnett 2015a)
Merkittävänä seikkana sen puolesta, että kehkeytyvä aikuisuus tulisi nähdä omana kehitysvaiheenaan, puhuu myös persoonallisuuden kehittymisen jatkuminen pitkälle toiselle vuosikymmenelle. Identi- teetti, roolit, moraali ja persoona muovautuvat vielä teini-iän jälkeen. Kehkeytyvä aikuisuus on näin ollen tärkeää aikaa oman elämäntarinan rakentamiselle. (Pratt & Matsuba 2018, 29–62.)
3.4.1.1 Ihmissuhteet ja seksuaalisuus
Aikuistuminen merkitsee yleensä itsenäistymistä esimerkiksi muuttona lapsuuden kodista omaan asuntoon ja taloudellisena riippumattomuutena vanhemmista. Tämä tarkoittaa myös muutosta nuoren aikuisen suhteissa vanhempiin, kun suhteessa ei ole enää lasta ja aikuista, joiden välillä vallitsee lähes väistämättä jonkinlainen hierarkia. Nuoren aikuistuessa suhteessa onkin yhtäkkiä kaksi aikuista, joi- den asema toisiinsa nähden on aiempaa tasavertaisempi. Vanhempi ei voi enää määrätä nuoren, täysi- ikäisen elämästä, kun tällä on oikeus päättää omista asioistaan jo lain nojalla. Usein lisääntynyt itse- näisyys ja tasavertaisuus johtavat siihen, että suhteet nuorien aikuisten ja heidän vanhempiensa välillä koetaan paremmiksi kuin ennen. Nuoruuteen osaltaan luonnollisestikin kuuluvan kapinoinnin ja kon- fliktien jälkeen osa nuorista aikuisista ja heidän vanhemmistaan löytääkin aivan uudenlaisen tasa- arvoisemman ja vuorovaikutuksellisemman kumppanuussuhteen. (Arnett 2015a, 49–82.)
Usein kuitenkin juuri rahatilanne on se seikka, joka pitää nuoret aikuiset pitkäänkin jollain tapaa van- hemmistaan riippuvaisina. Moni nuori saa vanhemmiltaan taloudellista tukea aikuistumisensa ensim- mäisinä vuosina, ja vanhempien varallisuus ja rahallinen tuki ovat merkittäviä tekijöitä kehkeytyvän aikuisuuden mahdollisuudessa vapauteen ja itsensä etsimiseen sosiaalisenkin tuen ohella. On tärkeää huomata, että myös vanhemmuus ja siihen liittyvät odotukset ovat muuttuneet. (Fingerman & Ya- hirun 2014.)
Vanhempien lisäksi ystävyyssuhteet ovat tärkeitä ihmissuhteita kehkeytyville aikuisille. Ystävät voi- vat olla samaa tai eri sukupuolta keskenään ja eri ystävien kanssa saatetaan tehdä erilaisia asioita ja ystävyyssuhteille antaa tiettyjä odotuksia. Ystävät ovat kuitenkin usein suhteellisen samanlaisia kes- kenään esimerkiksi harrastuksien tai perhetaustan puolesta ja päätyvät usein esimerkiksi samankal- taiselle koulutuspolulle (Kiuru, Salmela-Aro, Nurmi, Zettegren, Andersson, & Bergman, 2012, ref.
Barry, Madsen & DeGrace 2014)4. Kun esimerkiksi avioliitto viivästyy, jää kehkeytyvässä aikuisuu- dessa ystäville paljon tilaa ja tästä syystä toverisuhteilla onkin suuri vaikutus muun muassa aikuisuu- teen ja sen ehtoihin sopeutumiseen, identiteetin muodostumiselle sekä arvojen ja uskomusten valin- nalle. (Barry, Madsen & DeGrace 2014.)
Kuten aiemmin mainittiin, ehkäisyä ja erityisesti ehkäisypillerin keksimistä ja yleistymistä voidaan pitää yhtenä keskeisistä syistä kehkeytyvän aikuisuuden synnylle. Ehkäisyn yleistyminen on muutta- nut seurustelun ja parisuhteen luonnetta ja sitä voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä syistä perheen perustamisen lykkääntymiselle. Ehkäisy antaa vallan seurustella, harrastaa seksiä tai myös elää pari- suhteessa ilman pelkoa raskaudesta silloin, kun lasten saantia ei pidetä omaan elämäntilanteeseen sopivana.
Muutoksen taustalla lienee myös kulttuurisia syitä muun muassa sen suhteen, että osa nuorista aikui- sista kokee, ettei halua ”vakiintua liian nuorena”. Mediassa onkin käyty keskustelua siitä, miksi moni nuori ajattelee perheen perustamista lähtökohtaisesti negatiivisena asiana, johon liittyy paljon stereo- typioita, joita on lähes mahdotonta välttää. Kiire on hyvin hallitseva mielikuva lapsiperhe-elämää ajatellessa ja moni saa lapsen myöhemmin kuin haluaisi. Tämä korostuu, mitä korkeammin koulutettu vanhempi on. (mm. Helsingin Sanomat 12.12.2017). Tätä muutosta ei kuitenkaan voitane käsitellä ilman, että tarkastellaan työssä ja koulutuksessa tapahtuneita mullistuksia, joita käsittelen tarkemmin seuraavassa alaluvussa. Tapahtunut muutos viittaa elämän yleiseen epävarmuuteen, mikä on yksi kes- keinen syy perheen perustamisen viivästymiselle. Kun elämä on epävakaata, parisuhteeseen ei uskal- leta sitoutua ja lasten saantia lykätään. Varmuus tulevaisuuden suunnitelmista ja kumppanin tuki saa aikaan uskalluksen tehdä pitkäaikaisia, jopa lopullisia sitoumuksia elämän suhteen ja tämän varmuu- den saavuttaminen vaatii usein paljonkin aikaa. (Shulman & Connolly 2014.)
3.4.1.2 Koulutus ja työ
Kenties suurimmat mullistukset nuorten aikuisten elämässä tulevat näkyviin koulutuksen ja työelä- män saralla. Elinkeinorakenteessa on tapahtunut suuria muutoksia muun muassa maatalouden työ- paikkojen rajun vähenemisen ja digitalisaation myötä. Lopputuloksena muutoksista on se, että perus- koulupohjalta saatavaa työtä on tarjolla huomattavasti vähemmän kuin muutama vuosikymmen
4 Kiuru, Noona, Katariina Salmela-Aro, Jari-Erik Nurmi, Peter Zettegren, Håkan Andersson & Lars Bergman. 2012. Best friends in adolescence show similar education careers in early adulthood. Journal of Applied Developmental Psychol- ogy, 33, 102–111.
sitten. Maailmaa kohdanneet finanssikriisit ovat entisestään koetelleet työmarkkinoita ja monet alat ovat vähentäneet työvoimaa. Uuden ulottuvuuden työelämän murrokseen tuovat myös odottamatto- mat mullistukset, kuten globaalit pandemiat.
Suurin osa nuorista jatkaa nykyään opiskeluaan peruskoulun jälkeen. Koulutus näyttäytyy toisinaan ehtona työpaikan saamiselle, mutta koulusta myös arvostetaan ja se on tullut mahdolliseksi aiempaa suuremmalle osalle väestöä. Ihanteena toki on, että kuka tahansa voi päästä opiskelemaan halua- maansa alaa ja tähän eivät vaikuta esimerkiksi vanhempien koulutustausta tai varallisuus. Sosiaalinen nousu on mahdollinen, mutta ei aina kaikille. Koulutukseen kuitenkin halutaan useimmiten panostaa, sillä korkeampi koulutus esimerkiksi vähentää riskiä työttömyyteen.
Kun vanhempien elinkeino ei enää yhtä vahvasti määritä tulevaa uraa, moni nuori joutuu vaikean valinnan ääreen koulutukseen hakeutuessaan. Valinta joudutaan tekemään melko nuorena, joten lie- nee ymmärrettävää, että moni saattaa lopettaa koulun kesken tai vaihtaa koulutusalaa johonkin toi- seen. (Arnett 2015a, 142–168). Kouluttautuminen on eräänlainen prosessi, joka ei välttämättä pääty enää koskaan, jos puhutaan esimerkiksi elinikäisestä oppimisesta. Tällä viitataan siihen, että työmark- kinoiden jatkuvan muutoksen vuoksi, moni joutuu tulevaisuudessa hankkimaan toisen tai useamman- kin tutkinnon ja kenties vaihtamaan kokonaan alaa. Nuoret aikuiset ajattelevatkin työstä ja koulutuk- sesta hyvin eri tavalla kuin edeltävät sukupolvet. Koulutus tai etenkään työ ei ole vaan koulua ja työtä, vaan niiden halutaan tuntuvan oikeilta eli sopivan omaan identiteettiin ja ajatusmaailmaan. Työhön ei haluta vain ajautua, siksi että on pakko. Nuoret aikuiset kaipaavat työltään muun muassa vapautta ja mahdollisuuksia vaikuttaa. (Arnett 2015a, 173–185).
3.4.1.3 Diginatiivit
Erilaiset digitaaliset laitteet ja keksinnöt ovat olleet saatavilla jo pitkään, mutta niiden kehitys on ollut suorastaan elämäämme mullistavaa erityisesti viime vuosikymmenen ajan. Tämä kehitys on tuonut esimerkiksi Internetin jatkuvasti saatavilla olevaksi kannettavien tietokoneiden ja älypuhelimien kautta. Sosiaalisuus on saanut aivan uusia muotoja sosiaalisen median myötä. Vaikka jo valtaosa ihmisistä omistaa esimerkiksi älypuhelimen ja käyttää sosiaalista mediaa, voidaan nyt aikuistuvia sukupolvia pitää ensimmäisinä, jotka ovat syntyneet ja eläneet koko ikänsä näiden uusien digitaalis- ten innovaatioiden parissa. Harva heistä enää muistaa, millaista oli elää ilman Internettiä, ja sen käyttö osana arkea tuntuu täysin luonnolliselta. Tällöin voidaankin puhua nuorista aikuisista ja heidän jäl- keensä tulleista sukupolvista diginatiiveina (ks. esim. Arnett 2015a).
Tutkimusten mukaan nuoret aikuiset viettävätkin enemmän aikaa Internetissä ja erilaisissa sosiaalisen median alustoilla, kuten Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa kuin yksikään toinen ikäluokka.
Vaikka esimerkiksi perinteisimpi mediateknologia, kuten televisio, on edelleen suosittu ja suurim- malla osalla ikäluokista eniten käytetty media, on nuorilla tekstailu, sosiaalinen media ja Internetin käyttö jo lähes yhtä suosittua. (Arnett 2015a, 195–199.) Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä perintei- simmille medioille tapahtuu, kun nykyiset diginatiivit kasvavat vanhemmiksi. Säilyttääkö televisio asemansa vai ajaako Internet sen ohi? Määrittelyä television ja muun median välillä voi olla haastavaa tehdä, sillä Internetissä katsotaan paljon tv-sarjoja ja elokuvia. Sosiaalisen median alustojen käyttö myös muuttuu koko ajan uusien alustojen kasvattaessa suosiotaan tai niiden pääkäyttäjäryhmän vaih- tuessa.
Median uusien muotojen lisääntynyt käyttö herättää säännöllisin ajoin huolta erityisesti vanhempien ikäluokkien parissa. Vaikka liika näytön tuijottaminen kiistatta aiheuttanee muun muassa liikunnan vähenemistä ja esimerkiksi niska- ja hartiavaivoja huonon asennon vuoksi sekä nukahtamisvaikeuk- sia, ei vaikkapa aggressiivisen käytöksen ja median väkivaltaisen tai levottoman viihteen välillä voida löytää selvää kausaliteettia (Arnett 2015a, 203–205). Paljon huolta ja puhetta löytyy myös Internetin käytöstä opetuksessa tai sen ja median vaikutuksesta oppimistuloksiin, kun esimerkiksi sosiaalinen media tai tietokonepelit vievät aikaa opiskelulta. Huolta on herättänyt myös sosiaalisen median ne- gatiivinen vaikutus esimerkiksi minäkuvaan, kuten tyytymättömyys omaan kehoon, ja sosiaalisiin suhteisiin. (Coyne, Padilla-Walker & Howard 2014.)
Eri tahojen mielipiteet ovat usein ristiriitaisia ja ehkä keskeisempää onkin se, miten näitä käytetään ennemmin kuin se käytetäänkö. Vain aika näyttää, onko tapahtunut muutos ollut enemmän positii- vista vai negatiivista. Media voikin olla tärkeä osa kehkeytyvän aikuisen kehitykselle esimerkiksi identiteetin, läheisyyden tai itsenäisyyden osalta ja lisätutkimukselle nimenomaan kehityksen näkö- kulmasta olisi varmasti tarvetta (Coyne ym. 2014).
3.4.1.4 Muuttuneet ajattelutavat
Nykysukupolvilla on entistä enemmän valinnanvaraa ja vaihtoehtoja, mitä tulee esimerkiksi arvoihin ja uskontoihin. Tietoa erilaisista mahdollisuuksista on saatavilla lähes rajattomasti. Monet nuoret ai- kuiset eivät haluaa tyytyä johonkin valmiiksi tarjolla olevaan malliin, vaan haluavat itse löytää oman tapansa ajatella ja uskoa.
Osa nuorista aikuisista harjoittaa edelleen jotain uskontoa, kuten kristinuskoa tai islamia, mutta tämä ryhmä on pienentynyt huomattavasti etenkin kristinuskon osalta, kun sitä vertaillaan vanhempiin ikä- luokkiin. Suuri osa kehkeytyvistä aikuista ei harjoita mitään uskontoa tai pitää itseään ateistina tai agnostikkona eli ajattelee, ettei ole mahdollista tietää onko Jumalaa olemassa vai ei. On myös paljon sellaisia kehkeytyviä aikuisia, jotka uskovat, että on olemassa jokin suurempi voima, mutta eivät ole varmoja mihin uskoa tai he ovat niin sanottuja liberaalisti uskovia, jotka eivät harjoita mitään nimet- tyä olemassa olevaa uskontoa, vaan ottavat esimerkiksi eri uskonnoista ja elämänfilosofioista itseään miellyttäviä paloja. (Arnett 2015a, 212–223).
Aiemmin mainittiin, että kehkeytyvät aikuiset arvostavat esimerkiksi työssään, kuten uskossaankin, vapautta valita ja vaikuttaa. Myös nuorten aikuisten arvoissa yleisemmin korostuu samankaltainen individualismi juuri vapauden, itsetunnon ja yksilöllisten saavutusten tapaisten seikkojen osalta. Kui- tenkaan nykyisiä nuori aikuisia ei voida tämän perusteella syyttää itsekeskeisiksi, sillä myös kollek- tiiviset arvot näyttelevät suurta roolia monien elämässä esimerkiksi toisille hyvän tekemisen tai ym- päristönsuojelun kautta, vaikka itseen keskittyminen onkin tärkeä osa kehkeytyvää aikuisuutta. (Ar- nett 2015a, 236–243.)
Kehkeytyviä aikuisia kohtaan on toisinaan esitetty huolta narsismin lisääntymisestä itseen keskitty- misen vuoksi. Väitettä lisääntyneestä narsismista ei voida täysin kiistä, mutta toisaalta narsismia ei liene syytä nähdä juuri kehkeytyvien aikuisten ongelmana vaan yleisemmin nuoruuteen ja nuorille aikuisille kuuluvana piirteenä, joka vähenee varttuessa ja kypsyessä. (Paulsen, Syed, Trzesniewski &
Donnellan 2014.) Erilaiset kansalaistoiminnan muodot voisivat myös koitua suureksi hyödyksi niille kehkeytyville aikuisille, jotka eivät suorita lukiota loppuun tai hakeudu jatkokoulutukseen (Núñez &
Flanagan 2014).
Kapinoinnin ajatellaan usein olevan osa nuoruutta, mutta miten riskikäyttäytyminen näkyy kehkey- tyvien aikuisten elämässä? On totta, että rikollisuus ja päihteiden käyttö ovat yleisimpiä nuorien ai- kuisten parissa ja vähenevät vanhetessa. Esimerkiksi nuorten tekemät rikokset, tupakointi, alkoholin käyttö ja auto-onnettomuudet ovat kuitenkin vähentyneet aiempiin sukupolviin verrattuna. Kenties huolestuttavampi seikka onkin mielenterveyden ongelmien yleisyys kehkeytyvien aikuisten parissa.
Moni kamppailee masennuksen, ahdistuneisuushäiriön tai syömishäiriöiden kanssa. Yhtenä syynä voidaan pitää lisääntynyttä vastuuta ja oman paikan löytämisen vaikeutta. Odotukset ovat usein kor- kealla ja kilpailu on kovaa eivätkä kaikki selviydy voittajina. (Arnett 2015a, 266–290). Toisinaan ongelmilla on tapana kasautua. Erityisesti kehkeytyvät aikuiset ovat monella riskikäyttäytymisen alu- eella, kuten päihteidenkäytön tai väkivallan suhteen kohonneessa vaarassa (Norona, Preddy, & Welsh 2014).
