3.2.1 Sukupolvimalli
Erityisesti sosiologisen tutkimuksen parissa on esitetty näkemyksiä aikuistumisen ja aikuisuuden muutoksesta eroavien sukupolvikokemusten vuoksi. Varhaisimpiin sukupolvikäsitteistön kehittäjiin kuului Karl Mannheim. Hän vertaa sukupolvea yhteiskuntaluokan kaltaiseksi sosiaaliseksi raken-teeksi. Tällöin sukupolvi näyttäytyy kulttuurisena ilmiönä, jota ei voida tarkastella irrallaan sosiaali-sesta ja historiallisosiaali-sesta kontekstistaan. (Mannheim 1928, ref. Alanen 2008, 97–115.)3
Näitä toisistaan eroavia sukupolvia on eri tieteiden parissa luokiteltu ja nimetty lukuisin eri tavoin.
Voidaan puhua esimerkiksi x-sukupolvesta (1964–1979 syntyneet), y-sukupolvesta (1980–1995) ja z-sukupolvesta (1996–) tai suurista ikäluokista ja milleniaaleista. Keskusteluissa sukupolvista esiin nousee nykyään usein jonkinlainen kamppailu tai konflikti. Sukupolvien välillä nähdään olevan epä-tasa-arvoa. (Piispa 2018, 7–32.) William Strauss ja Neil Howe (1991, 69–79) ovat esittäneet hieman kärjistäen neljä seikkaa, jotka ennustavat ja merkitsevät uuden syklin ja uusien sukupolvikokemuksen muodostumista yhdysvaltalaisessa kulttuurissa.
Ensinnäkin muutos edellyttää jonkinlaista sosiaalista liikettä. Tämä kestää tyypillisesti noin vuosi-kymmenen ja sen aikana ihmiset havainnoivat historiallisia tapahtumia, jotka tulevat vaikuttamaan voimakkaasti sosiaaliseen ympäristöön, jossa he elävät. Sosiaalinen liike on ensin ulkoista ja julkista.
Strauss ja Howe kutsuvat tätä maalliseksi kriisiksi. Tämän jälkeen seuraa vaihe, jossa sosiaalisesta tapahtumasta tulee sisäistä ja yksityistä, jolloin se liittyy muutokseen esimerkiksi ihmisten ajatus-maailmassa ja arvoissa. Tästä käytetään nimitystä henkinen herääminen. Tämän sosiaalisen muutok-sen aikana eri ikäryhmät kokevat tapahtumat eri tavoin. (Strauss & Howe 1991, 69–72.) Esimerkiksi 90-luvun lama tai Internetin yleistyminen voisivat olla tällaisia sosiaaliseen liikkeen aikaan saavia tapahtumia, joiden vaikutukset näkyvät myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Niiden vuoksi ihmisten
3 Mannheim, Karl. 1928. Essays on the sociology of knowledge. Toim. Paul Kecskemeti. London: Routledge & Kegan Paul.
käsitys esimerkiksi työelämän epävarmuudesta tai digitalisaation roolista arjessa tulee osaksi ajatte-lua.
Strauss ja Howe jakavat sosiaalisen tapahtuman eri tavoin kokevat ihmiset neljään sukupolveen iän mukaan. Nämä neljä sukupolvea ovat idealistinen, reaktiivinen, yhteiskunnallinen ja adaptiivinen su-kupolvi. Kulloinkin käsillä olevan sosiaalisen tapahtuman aikaan dominoivat eli vahvimmin tapahtu-mat kokevat ja niihin vaikuttavat aikuisuuden tai vanhuuden pian saavuttavat sukupolvet. Nuoruut-taan elävät ja keski-ikäiset ovat tapahtumien aikaan resessiivisiä eli väistyviä ja passiivisempia. Krii-sin jälkeen nuoruuttaan elävistä käytetään nimitystä idealistinen sukupolvi. He ovat dominoivia, hem-moteltuja ja aikuistuminen henkisen heräämisen aikaan tekee heistä narsistisia aikuisia ja morali-soivia keski-ikäisiä. Vanhuudessaan he ohjaavat seuraavaa maallista kriisiä. (Strauss & Howe 1991, 69–79.)
Reaktiivinen sukupolvi on resessiivinen ja kasvaa suojaamattomina ja kritisoituina nuorina henkisen heräämisen aikaan. Heistä tulee riskejä ottavia ja eristäytyneitä aikuisia, pragmaattisia keski-ikäisiä ja he ovat idealistien tavoin mukana seuraavan maallisessa kriisissä, mutta vaikuttavat siihen idealis-teja vähemmän. Toinen dominoiva sukupolvi on yhteiskunnallinen sukupolvi. He kasvavat suojel-tuina nuorina henkisen heräämisen jälkeen. Aikuistuessaan he ylittävät maallisen kriisin ja vat keski-ikään mennessä sankarin statuksen rakentaessaan instituutioita keski-ikäisinä. He saavutta-vat vanhuuden kiireisinä seuraavaan henkiseen heräämiseen mennessä. (Strauss & Howe 1991, 69–
79.)
Neljäs sukupolvi on resessiivinen adaptiivinen sukupolvi. He kasvavat ylisuojeltuina ja tukahdetut-tuina nuorina maallisen kriisin aikana ja heistä kasvaa riskejä vältteleviä aikuisia. Keski-iässä he ovat sovittelevia johtajia ja säilyttävät vaikutusvaltansa, mutta vain osan kunnioituksestaan sensitiivisinä vanhuksina. Tämän jälkeen sykli alkaa jälleen alusta. (Strauss & Howe 1991, 69–79.)
Tärkeää on huomata, että sukupolvi ei muodostu vain ulkopuolelta tulevista tapahtumista, vaan ih-misten täytyy tuntea kuuluvansa tiettyyn sukupolveen. Eliniän pidentyminen on johtanut siihen, että samaan aikaan on elossa enemmän sukupolvia kuin koskaan. Eri sukupolviin kuuluvilla on usein keskenään erilaisia suhteita ja suhtautumisia toisiinsa ja lisäksi erilaisia kokemuksia samoista tapah-tumista. (Marin 2008.) Ongelmalliseksi sukupolven määrittelyn voi tehdä myös yhteiskunnan nopea muuttuminen. Maailma on hyvin erilainen sukupolven ääripäissä ja uudet sukupolvet saattavat muo-dostua entistä lyhyemmiksi. (Piispa 2018, 7–32.)
3.2.2 Nykyajan epävarma aikuistuminen
Sosiologian parissa puhutaan toisinaan nykyaikaisesta aikuisuudesta (eng. contemporary adulthood), kun tarkoitetaan aikuisuudessa ja aikuistumisessa tapahtuneita muutoksia. Termiä on käyttänyt en-simmäisten joukossa muun muassa australialainen sosiologi Harry Blatterer. Aikuisuuden muutokset näkyvät esimerkiksi läheisyyden, työn ja ajankulun käsityksessä suhteessa omaan elettyyn elämään sekä elämän suunnittelun osa-alueilla. (Blatterer 2010, 10–23.)
On selvää, että nuorten aikuisten kokemukset ja näkemykset aikuistumisesta ja aikuisuudesta vaihte-levat yksilöiden välillä valtavasti. Ympäröivä yhteiskunta tuntuu usein suhtautuvan nuivasti nuoriin aikuisiin ja heidän tapoihinsa yrittää saavuttaa aikuisen status. Moni näistä oletuksista perustuu vää-rinymmärryksiin, joista on syyttäminen myös yhteiskuntatieteiden yksipuolista kuvaa aikuisuudesta.
Syyttäessä nuoria aikuisia itsekkäiksi tai itseensä keskittyviksi ja aikuistumaan kieltäytyviksi, on syytä muistaa, että sukupolvet ovat aina aikuistuneet erilaisissa tilanteissa. Nykyiset nuoret aikuiset aikuistuvat edellisten sukupolvien jättämässä perinnössä, jossa ajat ovat epävarmoja. Toisaalta he ovat kasvaneet tässä ajassa ja ovat valmiimpia kohtaamaan sen haasteet. On siis turha laittaa suku-polvia ja heidän tapojaan aikuistua minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. (Blatterer 2007, 112–
118.)
Tiivistettynä Blatterer siis esittää, että aikuisuus ja aikuistuminen on pitkälti väärinymmärretty ja ali-arvostettu ikä- ja kehitysvaihe sosiaalitieteiden parissa. Aikuistumista on vähätelty ja yksinkertais-tettu, kun samaan aikaan sen merkitystä yhteiskunnassa ei voi kiistää. Aikuisuutta voidaan määritellä lukuisin eri tavoin niin tietyn iän, kypsyyden kuin saavutettujen materiaalisten asioiden tai statusten kautta. Loppujen lopuksi aikuistumisesta ja aikuisuudessa on kuitenkin kyse hyvin subjektiivisesta kokemuksesta eivätkä ulkoapäin tulevat määritelmät voi muuttaa yksilön omaa käsitystä aikuisuu-desta. (Blatterer 2007, 10–118.)
Aikuistuminen on Blattererin mukaan entistä haastavampaa ja yksilöllisempää nykyajan ollessa epä-varma esimerkiksi taloudellisten suhdanteiden ja työn jatkuvien murrosten vuoksi. Standardien eli perinteiden mukainen aikuisuus on osalle nuorista aikuisista yhä haastavampi saavuttaa ja sen saa-vuttamisessa on tapahtunut siirtymää myöhemmälle iälle aiempiin sukupolviin verrattuna. Samaan aikaan kapitalismi ja media ihannoivat nuoruutta ja ovat tehneet siitä, jotain, jota tavoitellaan ja josta ei haluta päästää irti. Moni nuori aikuinen kokee standardien mukaisen, perinteisen aikuisuuden vie-raana ja jopa epämiellyttävänä eikä sitä välttämättä pidetä tavoittelemisen arvoisena tai tärkeänä saa-vuttaa. Vääjäämättä kaikkien tulee kuitenkin aikuistua, joten Blatterer toivookin aikuisuudelle
uudenlaista määrittelyä, joka jää kuitenkin tulevaisuuden yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ratkais-tavaksi. (Blatterer 2007, 10–118.)
3.2.3 Aikuistuminen identiteettiyhteiskunnassa
James E. Côté pyrkii synteesiin Eriksonin kehitysteorian ja reflektiivisen sosiologian välillä ja esittää, että yksi länsimaisen yhteiskunnan suurimmista ongelmista on se, että nuorten elämästä puuttuvat päämäärät, tarkoitukset ja identiteetti. Tilanne on paradoksaalinen, sillä länsimaissa eletään ennen näkemättömän vaurauden ja valinnanmahdollisuuksien aikaa, mutta esimerkiksi vain neljännes yh-dysvaltalaisista nuorista hyödyntää näitä resursseja tehokkaasti. Päämäärättömyys saa esimerkiksi tekemään hätäisiä päätöksiä ja vaikeuttaa sitoutumista opiskeluihin, jos niiden takana ei nähdä min-käänlaista pidemmän aikavälin tarkoitusta. Côté esittää, että päämäärättömyys voi olla myös suuri tekijä länsimaissa mielenterveysongelmien yleistymiseen liittyen. Tätä kehitystä ei olla saatu pysäy-tettyä, sillä elämme yksilökeskeisissä yhteiskunnissa, joissa henkilökohtaisen identiteetin ja oman elämänpolun muodostaminen on nykyään keskeistä. Olemme siirtyneet annettuihin ja saatuihin roo-leihin perustuvasta yhteiskunnasta identiteettiin perustuvaan yhteiskuntaan. (Côté 2019, 3–39.) Ongelmalliseksi aikuistumisen tekee myös se seikka, että nuoret jätetään kamppailemaan koko lop-puelämään vaikuttavien päätösten kanssa yksin, ilman kunnollista opastusta ja ohjeistusta. Samaan aikaan nuorten osallistumista ja kiinnittymistä yhteiskuntaan ja sen instituutioihin vaikeutetaan mo-nien lakien ja sääntöjen avulla nuorten suojelemisen varjolla. Tämä saa aikaan sen, että nuoret ovat huonosti varautuneita aikuisuuteen siirtymiseen. (Côté 2019, 67–97.) Esimerkkinä tästä voisi toimia äänestyskäyttäytyminen ja osallistuminen politiikkaan. Nuorten voi olla vaikea päättää poliittisesti sitoutumisestaan ja äänestämisestään, jos tähän ei aktiivisesti opasteta esimerkiksi kouluissa.
Côté jakaa aikuistumisen neljään päällekkäiseen ja toisinaan keskenään ristiriitaiseen ulottuvuuteen:
lailliseen, sosiaaliseen, psykologiseen ja elettyyn aikuisuuteen. Laillinen aikuisuus saavutetaan tyy-pillisesti ensimmäiseksi täysi-ikäistymisen myötä. Tätä seuraava sosiaalinen aikuisuus edellyttää tiet-tyjen merkkipaalujen saavuttamista esimerkiksi koulutuksen, työn ja perheen suhteen. Yleensä vasta sosiaalisen aikuistumisen myötä saavutetaan psykologinen aikuisuus, jolla viitataan itse määriteltä-vään identiteettiin eli siihen, että kokee itsensä aikuiseksi. Viimeisenä eletty aikuisuus voidaan saa-vuttaa taloudellisen kypsyyden kautta ja mukana tulevat täydet kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet.
(Côté 2019, 67–97.)
Ratkaisuna tälle epämääräisyydelle ja eksymiselle vaihtoehtojen keskellä matkalla kohti aikuisuutta voisi toimia henkilökohtainen agenttisuus eli toimijuus (eng. personal agency) sekä generatiivisuus (eng. generativity). Henkilökohtainen toimijuus tiivistyy tarvittaviin henkilökohtaisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin resursseihin, joiden kautta on mahdollista saavuttaa oma identiteettiin pohjautuva toi-mijuus. Generatiivisuudella tarkoitetaan esimerkiksi tietojen ja taitojen siirtämistä seuraavalla suku-polvelle eli eräänlaista jatkuvuuden turvaamista. Generatiivisuus on samalla vastakohta identiteet-tiyhteiskuntaa uhkaavalle narsistiselle elämänasenteelle. Mukaan tulevat siis sekä yksilöllinen, että yhteisöllinen puoli. (Côté 2019, 175–223.)
Côtén mukaan Suomi ja muut Pohjoismaat ovat onnistuneet henkilökohtaisen agenttisuuden ja gene-ratiivisuuden turvaamisessa paremmin kuin Yhdysvallat. Tästä kiitos kuuluu onnistuneille sosiaali- ja koulutuspoliittisille päätöksille, joita viime vuosikymmeninä on saatu aikaan. (Côté 2019, 224–
246.) Vaikka ongelmia löytyy varmasti myös suomalaisestakin järjestelmästä, olemme siis kuitenkin oikealla polulla kohti onnellisempaa ja tasapainoisempaa aikuistumista.